Sokea etsivä

By Olli Lehtinen

Mustan huumorin kyllästämä rikostarina kadonneiden etsinnästä vailla näkökykyä.Aikuisena sokeutunut Jere Kivalo herää taas kerran putkasta. Kaikki tuntuu oudolta, ja tyttöystävä Peikko ei tällä kertaa löydy miehen asunnolta odottamasta. Sen sijaan asunnosta löytyy vain verinen patja ja Jeren äidin paita, joka on yhtä lailla veritahrojen peitossa. Mitä oikein on tapahtunut? Jere aloittaa tuskaisan odysseian Helsingin kaduilla. Näkönsä sijaan hän ottaa kaikki muut aistinsa käyttöön ja tutkii kaupungin ääniä, hajuja ja makuja. Mutta miten löytää rakas äiti ja tyttöystävä, kun näköhavaintoihin ei voi nojata?Itse aikuisiällä sokeutuneen Olli Lehtisen esikoisteos Sokea etsivä on sekä omalaatuinen dekkari että lämmin kertomus lähimmäisenrakkaudesta. Lehtinen hyödyntää romaanissa omia kokemuksiaan sokeudesta kuvatessaan arkielämässä navigoimista hetkittäin yliavuliaiden ihmisten keskellä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788727086323

Book preview

Sokea etsivä

Omslagsfoto: Shutterstock

Copyright ©2009, 2023 Olli Lehtinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727086323

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ainolle ja Peikolle

Herra lyö teitä sokeudella ja hulluudella,

ja te joudutte pois tolaltanne.

5. Moos. 28:28

Lapsen jalka ei vielä tiedä olevansa jalka, se haluaa olla perhonen tai omena. Mutta sitten lasinsirut ja kivet, kadut ja portaikot ja kovat maantiet opettavat jalalle ettei se osaa lentää, ettei se voi olla pyöreä hedelmä oksassaan. Ja niin se lapsen jalka kärsi tappion, kaatui taistelussa, joutui vangiksi, tuomittiin elämään kengässä. Valoa vailla se vähitellen oppi tuntemaan maailmaa omalla tavallaan, tuntematta toista jalkaa, vankina, tutkien elämää sokean tavoin.

– Pablo Neruda

putkan ovi kolahtaa tai räjähtää.

En jaksa nousta pystyyn ennen kuin ovella seisoo jumalan kokoinen hahmo. Se sanoo: – Kivalo.

– Joo.

Lamppu on paksun pleksin alla. Himmeetä valoo. O soole miio, sä pleksin takana oot vain. O sooole miio, himmeenä pysyt sä ain. Ei saatana, mä olen vielä kännissä.

Sitten mä alan liikutella kohmeisia raajojani. Toivon että se on erehtynyt ovesta ja että saan jäädä muovipatjalle lötköttämään. Tai näin toivoo löysä paska, en mä. Mä haluan ulos. Siinä olisi tyyliä, kun kerrankin tököttäisin pystyssä pollarin repäistessä oven auki ja olisin niinku valmiina kaksintaisteluun ja rangaistukseni kärsinyt ja vastaisin: minä olen, kiitos yösijasta! Eipä ei. Jere Kivalo lötköttää sitkeesti muovipatjalla. Ja sieltä se huojuu käskyn käytyä pystyyn kuin pahempikin venkula.

Sitten kävellään pesuletkuu väistellen pollarin perässä. Se sanoo: – Varo tota letkuu. Onks se huolissaan siitä että mä kaadun vai siitä että letku menee tukkoon? Nostellaas sukkii, hips hips, letku, nosto, oho ei sen päälle, siirto, älä mee päin seinää, oho, siirto ja sitten hahmotan että syherökohta on tullu ohitettuu ja letku suikertaa käytävän vasemmassa laidassa. Tie on avoin.

Olen päässyt viimeisten joukossa ulos, koska sellejä suihkitaan jo. Ilmassa leijuu pirtsakka pesuaineen haju. Saisko olla zin tonik? Ei kiitos, ei putoo enää.

Käytävä loppuu vastaanottoon. Kirkkaassa huoneessa kuuluu: – Kivalo, syntynyt kahdeskymmenesviides kahdeksatta seitsemänkymmentäkolme.

– Joo, vastaan ja kävelen kohti oletettua tiskiä. Oisin ihan mielelläni jo ulkona. Mä en halua kuulla mistä mut on löydetty ja missä kunnossa.

Hiljennän luullakseni juuri ennen tiskin reunaa. Nimi sanotaan yllättäen, mutta ääni kuulostaa tutulta. Mun sormille työnnetään paperi. Lasken käden lomakkeelle, mutta tapu tapu hamu hamu, ei löydy kynää. Tässä vaiheessa pollarit yleensä hämmästyy, kun kysyn missä kynä, vaikka kynä lojuu yleensä tiskillä. Kerran yksi poliisi päätti testata, että kusetanko mä. Se varmaan aatteli: ei toi mikään oikee sokee ole, kävelee käytäviä ilman keppiä. Se tökkäsi kynän vinhaan pyörintään pitkin tiskii. Ruks ruks ruks kulmat rätis pöydänreunaan. Vaistomaisesti iskin silmät tiskiin, vaikka en mä mitään nähnyt ja ZAP nappasin kynän äänen perusteella. Voisin lyödä kymmenen yhtä vastaan vetoo, että sen ilme oli hölmistynyt – se ei tiennyt vieläkään, näenkö mä vai en.

Nyt tiskin takana seisova poliisi tökkää kynän mun käteen: – Kirjoita tällä. Haa, se on pitänyt kynää jemmassa nähdäkseen hämmennyksen mun naamalla. Tuttu kundi. Mä tunnistan sen poikkeuksellisen kirkkaasta ja soljuvasta äänestä, josta voi erottaa kiusallisen paljon jälleennäkemisen riemua. Se ei ole muuttanut ääntään virallisen äijämäiseksi, niinku kyttämäiseksi. Kimakka ääni vaikuttaa niin vapautuneelta, että se voisi kuulua Suomen ensimmäiselle julkihomopollarille.

Kiva tavata työntekijä, joka on kiinnostunut asiakkaasta. Kisiksen pollarit ovat parhaita vammaistyöntekijöitä ja julkihomopollari on niistä ykkönen. Niiden seurassa ei tunne itseään vammaiseksi, vaan asiakkaaksi.

– Mitä kuuluu Jere, miltä maailma näyttää? Se melkein huutaa. Se ei onnistu kannustamaan. Mä luulen että se aikoo ärsyttää mut hereille. – Sinä tarjosit vain salmiakkia, minä olin hullu, panin peliin koko elämän, vastaan, mutta lauluntapailu menee ihan munille. Enkä tosiaan osaa sanoo, miksi vastaan näin. Mullahan on Peikkonainen kotona.

– Et näköjään halunnut kotiin? se ihmettelee. – Mä muistaakseni halusin nähdä sut, vastaan ja aattelen, meninkö liian pitkälle. Jopa pollarit kiinnostaa mua niinku ihmisinä ja ne on oikeesti auttaneetkin mua. – Ottaisin tänne mieluummin Stiivi Vonderin, se vastaa. Sillä on suuri päivä ja se on tyytyväinen, kun pääsee hekottelemaan kahvitauolla kollegoilleen, että hullu sokee löyty taas sellistä.

Mä olen pikkujulkkis. Pari viimeistä kupituskertaa keskustassa sattui päättymään niin hassusti, että poliisit nappasivat mut ja ajoivat kotiin. Aika ystävällistä, näkevänä meikäläinen heitettiin aina putkaan, mutta viime yöhön asti mut tuotiin himaan. Eikä pelkästään alaovelle, vaan ihan asuntoon saakka.

Pyöräytän paperiin ison syherön – olen vastaanottanut tavarani. Pollari on ystävällinen ja kertoo pyytämättä: – Sinulta löytyi satakahdeksankymmentä euroa. En ehdi jäädä haaveilemaan summan kanssa, kun se jo tarttuu kynäkäteen ja painaa nimikirjoituskohdan päälle ja toteaa: – Nukuit Töölönkatu yhdeksäntoista B:n rapun edessä.

Jatkokysymysten pelossa vastaan nopeasti:

– Joo, ja tiedän että se tietää kuka kyseisessä rapussa asuu. Se on sitä tyyppiä, jota kiinnostaa kaikki mitä asiakkaasta saa irti. – Äitisi asuu siinä talossa, se toteaa kysyvään sävyyn tai kysyy toteavaan. – Joo, vastaan lyhyesti ja toivon että keskustelu tyrehtyisi siihen. Tekisi mieli kysyä että miksi mä nukun kesäyönä kotini vastapäisen talon ovisyvennyksessä, mutta ei kannata. Molemmat tietää vastauksen: en ole havainnut kotitaloa.

Miksi ne ylipäänsä toi mut putkaan? Mä varmaan vastustelin. Kai ajattelin olevani hyvässäkin kunnossa ja käveleväni kotiin. Kai selitin ja venkoilin. Mua on alkanut ottaa kupoliin, kun ne köijaa mut himaan. Miksi ne ei anna mun huojuu rauhassa? Ei kukaan hyökkää sokean kimppuun.

Mä olen epäluuloinen yksilö ja veikkaan, että poliiseista on lystiä, kun ne saa toimittaa mut kotiin. Ei tarvitse aina painia oikeesti ikävien tyyppien kanssa, vaan voi suorittaa leppoisasti päivän hyvän työn. Olenko mä edes nukkunut äitin talon edessä, vai vaan istunut ovisyvennyksessä? Ja sitten paikalla partioineet pollarit on päättäneet siirtää mut himaan. Pois vaaralliselta jalkakäytävältä. Sitten olen ruvennut riehumaan ja päätynyt tänne. Ihan turhaa arvailuu, mutta en kehtaa kysyy yksityiskohtii. Kaikelle mitä sanoo, voidaan naureskella kahvipöydässä.

Mut putkasta hakenut poliisi jää viereen seuraamaan, kun mulle ojennetaan tavaralaatikko:

– Näetkö sä mitään? se ähkäisee tylysti, eikä se änkyttää tietysti saisikaan. – Varjoi, vastaan rennosti, että se rauhoittuisi. Tilanne ei ole vakava. Mä näen kuin hevonen verrattuna umpisokeaan.

– Näetkö sinä minut? se murahtaa. Mun mielestä se kuulostaa hippasen huolestuneelta, mikä on epäammatillista. Miksi se utelee? Voin vastailla näköäni koskeviin kysymyksiin, joo, mutta en mä kauheesti välittäisi. – En kasvoja, vastaan ja huokaan.

— Seuraa perässä, se sanoo. Kävelen pahviloota kädessä eteiskäytävään, jossa se sanoo: – Istu tuohon. Siristän ja käännän katsetta alaspäin. – Missä täällä on penkki? – Tossa, se vastaa ja penkinkulma osuu jalkaan. Penkki on samanvärinen kuin seinä, ehkä keltainen, joten en näe sitä.

Putkasta pääsemisen jännin vaihe on se kun haroo tavaralaatikkoo, että löytyykö silmälasit, lompakko ja kännykkä. Pariin vuoteen ei silmälasit ole hävinneet. Kiitos Töölöntorin optikolta löytyneiden suojanipsujen. Ne jatkaa sangat korvien ympäri ja saa lasit pysymään päässä rajummassakin tanssissa.

Mun rillit ovat silmäklinikalta saadut keltalinssiset erikoisaurinkolasit, jotta mollikka ei kuumota silmänpohjia puhki ja aiheuta rappeumaa. Mun pupillit ovat kuin lautaset. Ne ei reagoi valoon. Mutta en mä käytä rillejä nähdäkseni paremmin, vaan siksi ettei silmät puhkee. Ne on niinku suojalasit. Viime kesänä kävin tädin mökillä ja lähdin yöllä kuselle. Jätin rillit pöydälle, kävelin pari metriä elin kädessä ja zojongg – heti oli pyykkinaru silmässä. En mä ehdi sulkea silmiä. Onneksi se ei ollut oksa.

Jos se pyykkinaru olisi ollut tumma ja taivas vaalea, olisin luultavasti nähnyt sen kakskyt senttii ennen silmää. Mä näen sumusia hahmoja, mutta en kasvoja tai tissejä. Mä näen taloja, mutta en löydä ovia. Paitsi jos on musta yö ja rappukäytävässä palaa keltainen valo. Mä siis näen ja siitä on aivan saatanasti apuu liikkumisessa.

Sokeat sanoo näköjään tai nähdään, vaikka ne ei näe mitään. Jotkut morjestavat sanomalla kartellaan. Ja jotkut on niin jäässä, että eivät sano mitään. Jere Kivalo ei ole. Ainakaan omasta mielestään.

Mitä mä putkan eteisessä kuppaan ja tuumailen, enkä tunge tavaroita taskuun. Onko makeeta olla putkassa? Hei, mä uskallan elää, vaikka oon sokee! Joo, ehkä ajattelen että on parempaa elämää huojuu kaupungilla ja joutuu vaikka putkaan, kuin istuu jatkuvasti yksin himassa. Valitettavasti toi ei sovi eilisiltaan. Viime ajat mulla on ollut erittäin pätevää seuraa – naisseuraa ekan kerran vuoteen. Olisi kannattanut pysyä kotona. Miksi mä lähdin? Vai lähettiinkö me yhdessä? Ei meillä ollut aikomustakaan poistuu mihinkään, niin kauan kun muistan. Peikko sanoi että se viihtyy paremmin himassa kuin baarissa. Mutta jos me lähettiin yhdessä, niin mihin se katosi? Vai onko sekin putkassa?

Mä pysyin vuoden rauhallisesti sen jälkeen, kun näkö lähti. En saanut juoda enkä polttaa puoleen vuoteen, etteivät silmien viimeisetkin hermosäikeet katkee. Joo, olinhan mä pallo hukassa, kun näkö heikkeni päivä päivältä, mutta jotenkin myös nautin elämästä. Jokainen päivä oli niinku lahja. Hetkinen, ylistinkö jumalaa? Ei, ihmettelin elämän valtavuutta ja ihmisen pienuutta ja kuuntelin äänikirjoja.

Tutustutaas nyt tähän tavaralaatikkoon. Tunnuts valkonen keppi on tallessa. Tunnuts ja vyö. Tuuunnuts ja röökiaski. Hamu hamu ja keltalinssiset rillit on tässä, huh huh. Tunnuts viips ja puhuva kellokin löytyy.

Seuraakohan pollari eksoottisen sokean touhua kauempaa? Nuuh nuuh haiseeko missään jämerältä poliisilta? Eipä haise ei, mutta mä en kehtaa näyttää entistäkin surkeammalta kuuntelemalla aikaa puhuvasta kellosta. Tai koomisemmalta. Ehkä se olisi hauskakin juttu, kun sokea poka kuuntelee sormet täristen ajan kellostaan, niinku sillä olisi kovakin kiire johonkin asialliseen tapaamiseen. Tai Alkoon. Paitsi että tänään on sunnuntai. Tunnuts tunnuts ja stendari on tallessa. Hamu hamu ja lompakko ja muutama kolikko.

Mä en tosiaan rupee setelien reunoja vertailemalla ja kolikoitten reunoja kynsimällä laskemaan, täsmääkö summa poliisin ilmoittamaan. Mulla ei ole voinut olla kotona kahtasataa enempää. Tuskin ne on mun lompakkoon omiaan sulloneet. Oliko mun taskussa Peikkonaisenkin rahat? Minne me ollaan Peikon kanssa oltu menossa, jos koko omaisuus on ollut taskussa?

Poliisi on asettanut kengät siististi eteeni. Melkein tulee surku – ei ne asettele kaikkien kenkiä tälleen. Mulla on Hamfri Bougaart-tyyliset, mustavalkoiset, teräskärkiset pellekengät. Järkeilin, että jos on keppi, niin miksei asu voisi olla muutenkin lystikäs. Luulen että pellekengät tasapainottaa näkyy. Toivottavasti ne ei ainakaan tee valkoista keppiä entistäkin surullisemmaksi. Luultavasti syy siihen, miksi valkkasin mustavalkomonot, on se, että mä nään ne. Yhdenväriset kengät on vaan möykyt.

Rotsia mulla ei näköjään ole ollutkaan. Voi olla. On kesäkuun ensimmäinen viikko.

Niinpä mä irrotan kumilenksun valkoisen keppini ympäriltä ja annan sen naksahdella suoraksi. Keppi on sataviiskytkaksi senttiä pitkä. Mulla on mittaa sataseitkytseittämän. Hiukset on viikinkimäisen vaaleat, vähän korvien yli taipuvat ja luultavasti mallinsa menettäneet. Ja mun silmät on siniset. Tällasta on vastata deitti-ilmoitukseen. Mä olen vastaillut niihin viimeisen vuoden ajan hulluuteen asti. Mutta nyt se on loppu. Olen tavannut naisen, enkä mitä tahansa naista, vaan Peikkonaisen.

Se sanoo että mun silmistä ei huomaa, että en näe. Kiva kuulla. Pystyn tuijottamaan harmaata palloo, jota myös pääksi kutsutaan, ja ikään kuin hakemaan katsekontaktin, vaikka en silmiä näekään. Näin mulle on kerrottu. Tavallisesti kun keskustelukumppani sanoo tuon, se kuulostaa siltä kuin epäilisi että näen sen lärvin. Niinpä mä kattelen vähän ympäriinsä. Se lisää sokkouskottavuutta, eikä keskustelukumppanin tarvitse miettiä, näenkö sittenkin sen ilmeet.

Kävelen ulos Kisiksestä. Ilma on raikas. Oikeesti niin raikas, että päässä rupee soimaan J. Karjalaisen laulu: ja ilma on raikas, täynnä muistoja. Ulos pääsemisen riemu katkeaa oivallukseen, että seison valkoinen keppi kädessä kaupungin tunnetuimman putkan edessä. Tikun huono puoli piilee siinä, että noloissa tilanteissa erottuu massasta. Putkasta kömpiviä sokeita on lopulta kohtalaisen vähän.

Kai se sitten on raikas ilma, joka saa mut kaipaamaan tupakkaa. En tavallisesti polta krapulassa, koska silloin rööki rapsauttaa energiat nolliin ja näköalat vääntyy toivottomiksi. Mutta en mä seisoisi tässä, jos en kelaisi että mä kyllä selviän. Toki kestän yhden röökin. Meikäläinen on mestari kusettamaan itseään.

Panen röökin palamaan: aaah, hyvää, mutta miks se maistuu tavalliselta eikä menttoolilta? Aivan, ei tää ole menttoolia. Vai olenko vielä niin jurrissa, että en maista? Kolmas hatsi: ei tää ole menttoolia. Eilen illalla kotona mä poltin menttoolia. Mulla on sitä kartonki Töölönkadulla. Me poltetaan Peikon kanssa molemmat menttoolia.

Tietenkään en voi stumpata. Aaah – savu on niin hyvää. Tunnen kuinka lohduttomuus hiipii hatsi hatsilta tajuntaan, mutta en stumppaa. Kai mä haluun kiduttaa itteeni. Joo, täytyy tuntee, kun ei nää. Miten niin, näkeehän mun vasen silmä hahmoja. Tässä tilanteessa onkin parempi kun näkee vaan hahmoja. En mä olisi halunnut poliiseja nähdäkään. Tiedän näkemättäkin miltä naamat näyttää – sääliviltä. Jokainen mut näkevä naama menee kurttuun. Olen suunnilleen yhtä pirtsakka näky kuin jalkansa katkaissut varis.

Olisi helpompi, jos ei näkis hahmoakaan. Ei tarvitsisi yrittää tulkita usvaa. Pitäisi puhkaista parempi silmä. Joo, mutta varmuuden vuoksi molemmat. Mitä sitten? Mulle annettaisiin opaskoira. Täytyy katkasta jalka. Saisi viettää loppuelämän pyörätuolissa. Viihtyisässä hoitokodissa. Ei tarttis säätää kaupungilla. Mutta ei mun tarvitse katkasta jalkaani. Auto huristaa joka tapauksessa meikäläisen yli ennemmin tai myöhemmin. Kävisiköhän Peikko sairaalassa katsomassa?

Päähän pamahtaa ajatus, joka on tehnyt tuloaan siitä saakka, kun putkanovi kolahti: Mitä yöllä on tapahtunut? Mä en muista mitään sen jälkeen, kun eurokossusta oli pohjat jäljellä. Me oltiin Peikon kanssa mun kotona Töölönkadulla, hotellien takana. Meillä oli kossua, Pisang Ambonia ja maitoo. Me tehtiin Ville Vallattomii ja kuunneltiin levyjä. Bouin Ziki Stardastii ja Nirvanan Nevermaindii. Mun mielestä meillä oli oikeen hauskaa. Ei me ainakaan riidelty. Ei me riidellä ikinä. Mä olen niin rakastunut, että Peikko saisi räkiä mua tunnin naamaan, enkä hermostuisi. Me tavattiin vähän aikaa sitten ja ollaan asuttu sen jälkeen Töölönkadulla.

Mä en tilaa invataksia, vaan kävelen Töölönkadulle. Umpisokeakin selviytyisi puolen kilometrin matkasta ilman stressiä. Merisairaudet johtuvat sisäisistä myrskyistä. Eivät ulkoisista. Meikäläisen nuppi rupeaa kuohumaan mitättömistä asioista. Ihme pää – joskus se velloo tyynenä, vaikka elämää pyyhkii raivomyrsky, ja yhtäkkiä ei pysty nukkumaan, vaikka ei pitänyt olla mitään ongelmii. Onko putkasta herääminen iso vai pieni ongelma? Älkää kysykö ainakaan mun äitiltä. Airi saisi kohtauksen. Se ei tosiaan haluaisi kuulla mun yöpyneen juoppoputkassa.

Suuressa epävarmuustilassa ei pitäisi tupakoida. Ei ainakaan kadulla. Suuri epävarmuustila saa niinkin yksinkertaisen asian kuin tupakan huulille nostamisen tuntumaan erittäin tekniseltä suoritukselta. Savun keuhkoon vetäminen, mikä normaalisti on korskeeta toimintaa, rupee tuntumaan lapselliselta esiintymiseltä. Ellei peräti rikolliselta. Eikä pelkästään mun mielestä, vaan aivan varmaan myös vastaantulijoiden mielestä: tossa toi onneton veroimuri hankkii itselleen vielä keuhkosyövän.

Olisi pitänyt tilata taksi, kun pää kuohuu eikä mikään onnistu. On ihan turha yrittää puristaa hymyntapaista vastaantulijoille, kun huulet ja posket rupee värisemään ajatuksestakin. Ne töllää mua muutenkin. Ymmärrän hyvin murrosikäsii, jotka ei hymyile. Ne tietää putoavansa ojasta allikkoon, jos hymy hyytyy. Silloin ne paljastavat olevansa onnettomia. Se on pelottavaa. Kaikki pelkää värisevänaamaa.

Entäs lapset? Arvaa pelkääkö ne, kun mä hiippailen posket täristen ja keppi kädessä vastaan. Herkempi isukki vetäisi pelottelijaa kuonoon. Mä haluaisin olla huomaamaton, rento kansalainen, mutta se on meikäläiselle mahdotonta.

Entäs käsi? Hei käsi. Mun tupakkakäsi ei tahdo koukistua huulien eteen. Mä en ole niin pulska, että käden kuuluu jumittaa kyynärtaipeesta. Hei pikkukäsi, yritätsä estää mua tupakoimasta? Käsi taittuu. Enää tarvitsee ruuvata ranne ja sormet näpsäkkään asentoon huulosten eteen. Totta kai myös etusormi ja keskisormi värisevät. Ne muistuttavat tärkeydestään, kun on vaikea paikka. Tilaisuuden saatuaan ne alkaa nöyryyttää koko muuta