Special Edition

By Vappu-Tuuli Fagerson

"Olen kaukana nerosta. Se vika usein on vammaisena olemisessa, että ollakseen hyvä jossakin, pitää olla ilmiömäisen hyvä: Forrest Gump juoksee kuin riivattu, Sademies laskee kortit pokeripöydässä ja Stephen Hawking löytää mustat aukot. Normaali tietotaitotaso ei riitä mihinkään."Vappu on ilmaisjakelulehden toimittaja ja luennoitsija, jolla on sana hallussa ja pyörätuoli alla. Erään epäonnisen hissiepisodin jälkeen hän päättää laatia bucket listin elämälleen. Lista tuntuukin ottavan nopeasti tuulta alleen, kun Vapulle tarjotaan lehden kolumnistin paikkaa ja luottoystävä Sami näyttää hautoa ajatuksia muustakin kuin pelkästä ystävyydestä...Pyörätuoliko muka este täysillä elämiselle? Ja pöh! Vapun vauhdikas arki täyttyy töistä, ystävistä – ja myös romantiikasta!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 14, 2022
• ISBN: 9788728086148

Book preview

Special Edition

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2018, 2022 Vappu-Tuuli Fagerson and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728086148

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

SPECIAL EDITION

KESÄ 2014

1.

Koolla on väliä. Se on karu totuus silloin, kun puhutaan hiertämättömistä kengistä, sisäfileestä tai hissistä, jonne pitäisi mahtua sähkökäyttöisellä pyörätuolilla. Puhun henkilökohtaisesta kokemuksesta. Viimeksi mainitusta olen saamassa taas yhtä elävää esimerkkiä. Olen asettunut niin lähelle takaseinää kuin pääsen. Punertavanruskeaan puupaneeliin painuu kaksi vaaleampaa viirua. Koko hissi tuoksuu vanhalle puulle, historialle ja menneelle tekniikalle. Suoraan peilin yläpuolella räpsyttää kelmeä putkilolamppu. Varpaani koskettavat seinää jo niin tiivisti, että ne ovat nousseet kärjistä hiukan koholle. Se ei auta hitustakaan. Hissin ovi rysähtää päin tuolin lokasuojaa ja vetäytyy nopeasti uudelleen auki kuin nolostuneena omasta törmäilystään.

Vieressäni seisoo tanakka keski-ikäinen mies. Hän raapii neuvottomana korvallistaan. Rehellisesti sanottuna tilanpuute on pakottanut hänet vähän liiankin viereen. Muhkea vatsa roikkuu käsinojan yli. Se on käytännössä painunut minun syliini. Haistan myös vaivatta hiestä ja tupakansavusta koostuvan cocktailin, joka lemahtaa miehestä. Toisella puolella seisoo Skottiruututyttö. Hän on tuskin muuta kuin luuta ja nahkaa, mutta vetää vatsaa sisään. Yleensä suomalaiset kuulemma seisoskelevat hisseissä kuin uittotukit, hengittämättä, nauramatta ja aivastamatta, jottei kanssaihmisiin vain vahingossakaan syntyisi minkäänlaista kontaktia. Tässä ei ollut häivähdystäkään sellaisesta.

– Mites, pitäisiköhän tässä vaan todeta, ettei mahdu? mies kysyy.

– On olemassa vielä se mahdollisuus, että jalkalaudat otetaan irti, vastaan. – Ne vievät jonkin verran tilaa, ja jos nostaisin lisäksi jalkojani hieman koholle seinää vasten, ovi saattaisi mennä kiinni. Minun olisi tähdellistä päästä yläkertaan.

Tulen ulos hissistä, ja niin tekevät myös mies ja Skottiruututyttö. Kumpikin jalkalauta napsautetaan irti. Skottiruututyttö on oppinut hommassa aika näppäräksi. Kun palkkasin hänet, hän taisteli niiden kanssa minuuttitolkulla. Hän vertasi itseään isäänsä, jolle venkulat työkaverit olivat antaneet 50-vuotislahjaksi pulmapelin taakse piilotetun Bourbon-pullon. Isäpolo oli räpeltänyt monta tuntia puisia tappeja eri asentoihin päästäkseen käsiksi suosikkijuomaansa. Se, mikä perheessä hävitään teknisessä ongelmanratkaisussa, korvataan suvereenisti sitkeydellä.

Hissin ovi ehtii mennä kiinni. Mies painaa sen uudestaan auki. Skottiruututyttö sanoo jäävänsä oven ulkopuolelle ja ottavansa portaat, jos me mahdumme sisään. Hän pitelee kummassakin kädessään jalkalautaa. Mies kehaisee tuolini ohjauslaitetta, tikkua, jonka päässä on pallo.

– Meidän MSX:ssä oli aikoinaan tuollaiset samanlaiset hienot ohjaimet, hän sanoo.

Alan hivuttautua hitaasti eteenpäin. Koko jalkateräni liimaantuu nyt seinään. Mitä lähemmäs ajan, sitä pystympään jalka kohoaa. Varpaita kirpaisee pienesti, mutta jatkan eteenpäin niin kauan kuin pääsen. Mies asettuu vasemmalle puolelleni samoin kuin äskenkin. Hän yrittää parhaansa mukaan työntää rinnan ulos.

Ilman jalkalautoja pääsen noin viisi senttiä lähemmäs. Ovi alkaa sulkeutua. Se nuolee tuolin akkulaatikkoa, etenee selvästi pidemmälle, mutta lennähtää jälleen auki.

– Jalat täytyisi saada vielä ylemmäs, ähkäisen.

Mies tarjoutuu pitelemään jalkojani koholla ilman eri kehotusta. Me sulloudumme asetelmaan. Sillä tavoin tuoli ujuttuu vielä puoli senttiä eteenpäin. Voin vannoa, että mies pidättää hengitystään, kun ovi alkaa jälleen liikkua. Se painuu kiinni koko mitaltaan.

– Menen seitsemänteen kerrokseen, ilmoitan. Tunnen lievää voitonriemua.

– Jahas, neiti on varmaankin menossa ravintolaan syömään, mies tokaisee. Hän painaa hymyillen nappulaa, johon on painettu numero seitsemän. Siihen syttyy vihreä valo.

– Itse asiassa en ole menossa ravintolaan, vaan kokoustilojen puolelle. Minulla on luento, sanon.

– Jaa niinkö? mies kysyy. Hänen kiinnostuksensa herää selvästi. – No mutta sehän on hienoa, että jaksaa kaikesta huolimatta harrastaa ja puuhata! Mitä sinä opiskelet?

Hymyilen miehelle herttaisesti.

– En minä enää opiskele. Minä pidän sen luennon.

2.

Palaan takaisin toimistolle. Hillevi mulkaisee minua mustanpuhuvasti työpöytänsä takaa. Olen puoli tuntia myöhässä koko päivän aikataulusta. Luentoyleisöni antoi minulle anteeksi, kun kerroin heille edesottamuksistani hissin kanssa. Tällä erää kukaan luennolle saapunut hyväntahtoinen sielu ei edes tullut ohjaamaan minua pois puhujapöydän luota sanomalla, että paikka on varattu luennoitsijalle. Kukaan ei epäillyt minun tunkeutuneen heidän firmansa yksityiseen tilaisuuteen. Luojan kiitos minun ei tarvinnut myöskään yrittää tahkoa uteliaisuuden aikaansaamaa jääkerrosta rikki. Yleensä joudun kertomaan tarinan siitä, kuinka äiti puraisi muutamaa kuukautta liian aikaisin puolikkaan chiliä ja vedet tulivat. Lääkäreiden mielestä se ei ehkä ollut se chili. He totesivat ykskantaan, että tytölle tuli siinä hötäkässä diplegia spastica. Siksi asiat ovat päällepäin, miten ovat. Tänään pystyin