Talven ohjelma

By Heimo Pihlajamaa

Suomalais-hollantilainen perhe elää arkista elämäänsä Hollannissa. Talvi on saapunut, ja kaupunki on peittynyt ohueen lumikerrokseen. Suomalaissyntyinen isä toipuu kitarisaleikkauksesta, kirjoittaa ja lukee. Välillä hän pohtii, mitä ulkosuomalaisuus hänelle tarkoittaa. Miksi hän pitää Hollannista? Mikä puolestaan ärsyttää? Lapsiperheen elämä on raskasta ja onnellista samaan aikaan. Lapset levittävät lelut ympäri asuntoa, vaimon hymy saa hyvälle tuulelle.Talven ohjelma on kuvaus erään perheen talvesta ja samalla sukellus yhden miehen mielenmaisemaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 2, 2022
• ISBN: 9788728110102

Book preview

Talven ohjelma

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1969, 2022 Heimo Pihlajamaa and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728110102

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Lehtien, lehtileikkeiden, maksamattomien laskujen ja vastausta odottavien kirjeiden pino on päässyt kasvamaan pöydälläni suureksi kasaksi, joka minua usein surettaa, mutta mitä sille tekisin, mihin panisin lehdet, jutut, millä maksaisin laskut, mistä kirjoittaisin jollekin. Haen pätkäksi poltetun kynttilän jonka palaneet kohdat muistuttavat niistä ajoista jolloin muutimme tähän taloon eikä sähköä vielä tullut, sen panen kasan viereen niin että pöytä tulee hivenen paremmin tasapainoon. Kynttilän vieressä on tilaa kirjoituskoneelle. Panen sinistä jälkeä tekevän kuulakynän sopivaan kohtaan pinosta vasemmalle. Sitten sytytän pöytälampun joka on kirjahyllyllä minusta oikealle yläviistoon vaimoni kuvan vieressä, sen vieressä liimapullo, tulitikkuja sisältävä pieni kolpakko joka mainostaa Amstel Bieriä ja jonka pohjasta saa raapaistuksi tulen, sen vieressä kirjoja. Lamppu luo pöydälle kovaa valoa jonka voin kuvitella toisenlaiseksi, pehmeäksi ja tunnelmalliseksi, jos haluan. Sytytän kattolampunkin, istun valkoiselle tuolille, ryhdyn töihin.

Asiat sujuvat yleensä omalla painollaan. Milloin kaikki hetket vastaavat tarkoitustaan? On ilta, lämpöpatteri sihisee, joulukuun kahdestoista päivä. Nyt pöytäni alkaa olla järjestyksessä. Tulee talvi jonka istun pöytäni ääressä; mitä sillä on? Nastalaatikko, kirjeitä jotka eivät vaadi tai joihin ei kannata vastata, muistilappu lääkäriin menosta: dr. de Boer, Potteriestr. 125 tel. 33809 1 uur. Yhden kirjekuoren päällä on likainen laastariside jonka hetki sitten irrotin sormestani. Naarmu on jo melkein ummessa eikä enää häiritse — ajattelua, olin sanomaisillani. Kuori jolla se on on valkoinen ja postimerkki luterilainen, siinä on baskeripäinen Luther ja tekstiä uskonpuhdistuksen juhlavuodesta. Postileimassa on paikka ja aika: TURKU 17 11 67 15 ÅBO. Pöydällä on paljon muutakin, Kekkosen puheita lehdistä saksittuina, Origon pakinoita, samoin, Ajastaika, herätyskello, liimapullo, dia, IT eli International Times ja kyniä. Eräässä kirjekuoressa on kolme tavallista värikkäämpää postimerkkiä ja leima: G. P. O. Dominica 15 Nov 67. Kaikissa merkeissä on kuningattaren kuva sama ja samalla kohtaa oikeassa laidassa. Otan kirjeen esiin ja luen mitä sen kirjoittaja — sisareni — on marraskuussa Dominicassa saanut aikaan, sitten panen sen takaisin kuoreen ja kuoren työnnän sivuun. Hetken mietin mitä tekisin, nostan sitten vaimoni kuvan hyllyltä pöydälle, katselen hänen tuttua hymyään, sen jälkeen siirrän tuolin lähemmäksi pöytää ja ryhdyn töihin.

Kun illalla olen saanut sujuvaan muotoon kaiken minkä osaan, panen pisteen perään ja lähden tästä huoneesta. Sammutan valot ja menen keittiöön katsomaan mitä viitsisi iltapalaksi syödä, omenan vai banaanin. Vaimoni on jo siellä keittämässä kahvia. Kuorin ison keltaisen omenan, katselen sitä ja mietin sen syömistä aivan kuin siinä olisi pahojakin ongelmia. Kello alkaa olla puoli yksitoista, uutisten aika. Istumme kuuntelemaan niitä. Samalla juomme kahvia, väsyttää niin että emme jaksa puhua mitään, mutta kuuntelemme tarkoin kaikki, olemme hyviä kuuntelijoita. Vien sitten tarjottimen keittiöön ja sammutan valot, katson onko ovi varmasti hyvin lukossa, kaasuhana kiinni, ja sitten siirrymme kylpyhuoneessa pesulla käytyämme makuuhuoneeseen, riisuudumme ja katselemme hetken toisiamme. Ulkona on kuu aivan alasti kun avaan verhot, me olemme sitten kahden kuun valossa, on viileää ja hyvin hiljaista.

Millaista meillä on? millaista talvella on? millaisia me olemme? mitä teemme? Nähtyäni kerran illalla Belle de jourin valvoin koko yön, olin niin järkyttynyt. Silti tiesin, että elokuvan miehet olivat suhteellisen siistejä, olen itsekin tavannut paljon inhottavampia. Yöllä kun valvon, kello on kolme, kuuta ei enää näy, vaikka se on jossain. Makaan ja hengitän ja pidän silmiäni auki ja odotan että nukahtaisin ja kaikki tarpeeton lakkaisi olemasta aamuun asti. Millaisia olemme? onnellisia, kaikki on hyvin, ja jos meillä on huolia nè ovat muotihuolia, tuskamme ja pelkomme ja epäilyksemme ovat tavallisesti yhteisiä, kokonaisen sukupolven omia.

Asiat jotka näen ovat proosan ja lyriikan ikuista taistelua.

2

Vuolaasti ja mielellään kaikki puhuvat kauniista sääristä, jokainen silmäpari niitä muka havaitsee ja kertoo niistä miesten puhein, mutta kun sitten tapahtuu se ihme, kerran vuodessa, että ne todella saa nähdäkseen, hämmästyy, hätkähtää: niinkö kaikki ennen nähdyt tosiaan ovatkin olleet vain kehnoja kopioita. Nyt vasta originaali näyttäytyy juhlavana, sydäntä pompottavana, lumoavana kauneuselämyksenä. Ihmettelee sokeuttaan ja hyväuskoisuuttaan. Vain yhdet vuodessa. Tiedän kirjoittain kauniita kohtauksia elämästä ja taiteesta, värejä, muotoja, rytmiä, hymyjä, säveliä, joista silmät pisartelevat, mutta en mitään mitä voisi verrata siihen täydelliseen sääripariin jonka kerran vuodessa näkee. Niin armotonta ja autuasta on minimuoti, paras keksintö taide-elämässä ikuisuuksiin. Rukoilkaamme ettei se, koskaan, ei ikinä, ei milloinkaan, katoaisi.

Nyt kello on kohta yksitoista ja istun tässä enkä ajattele sitä mitä kohta tapahtuu. Mitä sitten, vaimoni kysyy ja kulauttaa kahviaan. En tiedä mitä olisi paras vastata. Niitä näitä, sanon, kirjoja, kirjeitä, ohi kulkevia naisia, en mitään kummempaa, en ainakaan sitä leikkausta. Emme puhu siitä, tarkkailemme ympäristöä, muita katukahvilassa istujia, katua, liikennettä, toria jota eläkeukot katkeilevana ketjuna ympäröivät, puita joiden lehdet alkavat esitellä syksyn värejä, pilvetöntä taivasta, ihmisten kasvoja. Kaikilla ihmisillä on kasvot jotka hetken käyvät silmissä, poistuvat, unohtuvat tai jäävät vaihtelevan pituisiksi ajoiksi muistiin. Kaupungissa on noin satatuhatta asukasta: kuinka kauan tarvitaan ennen kuin on kerran nähnyt jokaisen asukkaan kasvot? Ei niitä kaikkia näe koskaan, sairaiden, huonojalkaisten vanhusten, debiilien, yötyöläisten, rikkaitten. Suurin osa niistä jotka näkee on turisteja tai muualta tulleita asioillaan käyjiä. On myös katuja joita ei näe koskaan; näkeeköhän poliisin piiska-auton kuljettajakaan kaikkia koskaan. Yhden kadun löysin aivan sattumalta, sen nimi on Heimoweg. Sijaitsee lähellä sairaalaa tai karhupuistoa; sen olen ajatellut melkein ensimmäisenä näyttää suomalaisille vieraille ja vihjaista että niin no, sellaistahan se kuuluisuus on. Ei se sitten todellisuudessa niinkään ole — ensinnäkin: niitä suomalaisvieraita ei toistaiseksi ole näkynyt eikä muitakaan vieraita, olen jo hiukan kyllästynyt näyttämään katua itselleni. Toiseksi se on niin surkea katu ettei sitä juuri kehtaisi kellekään esitelläkään: lyhyt, talot niin rumia kuin vain Hollannissa on mahdollista, ja kaupunginosa köyhälistön tienoota. Mutta hyvä silti päiväunelmien materiaaliksi, Heimoweg, sointuisa nimi.

Kun kello on viittä vaille, nousemme ja lähdemme. Ylitämme kadun, lehmusten alla astelemme vähän matkaa, nousemme ulkoraput, avaamme ulko-oven, kiipeämme sisärappuja kaksi kerrosta, minä perässä sillä en todellakaan missään tilanteessa lakkaa rakastamasta kauniita sääriä. Talo on porvarillisen loiston keulakuva: kaiteitten ja ovien puulajit jo ovat tiedoilleni liikaa, jossain on mahonkia, jossain marmoria, odotushuoneen lattialla upottavaa, kaikessa tyyliä johon en ole tottunut. Jollaista ehkä kerran vuodessa saan nähdäkseni. Lääkäri hakkaa olalle ja puhuu suurella äänellä, vaimoni jää odottamaan naistenlehtien pariin, minä riisun ylävartaloni ja istun sähkötuoliin.

Avustava hoitajatar on isoluinen ystävällinen nainen. Hän laittaa kaikki valmiiksi, mutta en katso mitä hän tekee, eikä hänessäkään ole katselemista. Lääkäri, kurkku-, nenä- ja korvaspesialisti, pesee kätensä ja kysyy mitä minä kirjoitan. Ei kai hän luule, että jotain asiakirjakaavoja tai maatilatalouden lannoitusopasta; melkein loukkaannun. Eikö sitä nyt näe ulkomuodostani, pukeutumisestani, hiuskuontalostani, parrasta, sananvalinnastani, silmistäni. Ettehän vain pelkää? hän kysyy kun kaikki alkaa olla valmista. En tiedä. Luultavasti en, tai ehkä olen kyennyt peittämään sen jonnekin säärikuvitelmien taakse. No, sanon, totta kai tällä hetkellä istuisin mieluummin suosituimmassa katukahvilassa ja olutta maistellen katselisin minihameitten paljastamia näkymiä. Hän naurahtaa, hoitajatar sitoo käteni, asettaa silmälasini pöydälle, valmista.

Sitten se onkin melko pian ohi ja huohotan ja korisen tuolissa pää polvissa, hoitajatar pitää jotain kuppia suuni alla ja siihen valuu verta, ensin runsaasti, sitten ei mitään vaikka yritän sylkeä, mitään ei tule, mutta huohotan suu auki ja kammoksun korisevaa ääntä jolle en mitään voi, lääkäri vaikuttaa ihmeen hermostuneelta ja huutaa jatkuvasti miten voitte, nyökkään joka kerta ja tahdon päästä jonnekin pakoon, tajuttomaksi tai mihin tahansa, mutta itkuakaan ei synny eikä mitään oma-aloitteista.

On niin kurjaa ja toivotonta että luontaisesta optimismistani ei tunnu olevan sykettäkään jäljellä ja haluaisin sanoa molemmille että varmasti menehdyn mutta enhän voi puhua, en hallitse muuta kuin nyökkäykset, kun lääkäri nostaa minut pystyyn ja tarkistaa tulokset, pyörryn sievästi mutta vain hetkeksi ja saan istua vielä pää polvissa ties kuinka kauan. Mutta vähitellen tuntuu paremmalta, hoitajatar pyyhkii märällä sienellä veren kasvoilta, panee kengät jalkaani, ja lääkäri alkaa kehua rohkeuttani ja kestokykyäni, mutta jos voisin puhua väittäisin kyllä vastaan. Hän taputtaa clalle ja kovalla värittömällä äänellään ylistää rauhallisuuttani ja kaikkea ja hetken kuluttua toistaa sen vaimolleni toisessa huoneessa. Saan siirtyä sinne ja tuntea naistenlehdistä palanneen vaimoni huulet, silmät ja