Naisen paikka

By Kaarina Helakisa

Lastenkirjailijana tutuksi tulleen sanataiturin novellikokoelma kuvaa naisia eri elämänvaiheissa.Yksitoista tarkkanäköistä tuokiokuvaa naiseudesta. Romansseja ja niiden loppuja, äitiyden kokemuksia, perheonnea ja armotonta kotiväkivaltaa. Nainen hoitaa lapset, miehen ja ikääntyvät vanhemmat, mutta omalle itsellekin pitäisi jäädä aikaa ja huomiota. Naisen paikka on aikamatka 1960-luvulle, kaupunkiasuntoihin ja rintamamiestaloihin, lukion käytäville ja sienimetsään, naiseuden ajattomiin haasteisiin ja riemuihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2023
• ISBN: 9788728563724

Book preview

Naisen paikka

Copyright ©1993, 2023 Kaarina Helakisa and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788728563724

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

BLOODY MARY

Tyttö seisoo kylpyhuoneen peilin edessä kun ovikello soi. Peili on nähtävästi huurussa, sillä tyttö ei erota kasvojaan tarkkaan, pieniä kolmiomaisia kasvojaan, vahanväristä ihoa ja pisamia. Tytön punainen tukka valuu suippoina suortuvina kaulan puoleenväliin, tyttö kampaa; nyt hän kenties jo kuivaa peiliä froteepyyhkeen kulmaan niin että saa peiliin piirretyksi aukon, päänsä kokoisen. Aukosta katsovat pienet vaaleanharmaat silmät. Minun silmäni, taaskin, ja minun terävä leukani ja pienet hampaani ja minun

ja juuri silloin ovikello soi.

En minä voi näyttäytyä hänelle alasti, tyttö ajattelee, minua hävettää. Minä en näyttäydy hänelle ollenkaan. En koskaan. Ensi perjantaina minä matkustan pois. Minä en näyttäydy kenellekään.

Tyttö muistaa siltaa jolla he toissa iltana seisoivat, eikä hän ajattele että kymmenien vuosien kuluttua hän on seisova toisella sillalla, mutta silloin on jo talvi ja se on oleva talven silta.

Samana talven aamuna silloin hän on lukenut sanomalehdestä artikkelin, jonka on kirjoittanut se mies joka nyt seisoo porraskäytävässä tuolla ja pyörittää siipirattaan muotoista ovikelloa; yhdentekevän artikkelin, vähittäiskaupan rakennemuutoksesta tilastojen valossa, pitkästyttävän kirjoituksen josta ei jää hänen mieleensä ajatuksia eikä iloa.

Artikkelista hän muistaa miehen, joka kauan sitten soitti siipirattaan muotoista ovikelloa, silloin oli oranssinvärinen helle, ja hän miettii ettei silloin, siinä kloorivedenhuuruisessa kylpyhuoneessa voinut ajatella tätä lehtikirjoitusta; että taaksepäin voi muistaa mutta eteenpäin elämässä ei.

Ovikello soi taas, nyt kovaa, rämisten, postiluukun sisäläppä läimähtää oven viilutusta vasten, joku huutaa postiluukusta, mutta äänestä ei saa selvää. Porraskäytävä kumisee, tyttö ajattelee kääriytyä pyyhkeeseen mutta jättää sen tekemättä kun kuulee portaikon yltyvän äänen, hissin ovi käy, kaiku leviää aalloittain joka suuntaan, jylisee, seinänkin läpi ja huoneistoon. Tyttö puree alahuultaan, ehkä hän puristaa käsiään nyrkkiin, jälkeenpäin kukaan ei ole asiasta varma.

Tyttö on nostanut kylpyhuoneen naulasta vaaleansinisen muovipussin. Hän käärii ohuita hiuksiaan rullille, hän näyttää heti valinneen vihreitä, koska ne ovat sopivimman kokoisia. Jokaisen rullan sisällä on pala jonkinlaista lamppuharjaa, lasihyllyllä peilin edessä on sen näköistä kuin muovipuolat kasvaisivat kankeaa karvaa ja niiden kaksoset peilissä samanlaista karvaa. Ne ovat uudenaikaisia rullia, vanhat olivat sileitä ja ne kiinnitettiin kumilenkeillä.

Tyttö kysyy peilikuvaltaan: kuinka minä tästä voisin tulevaisuuteen muistaa, kun tulevaisuutenikaan ei näytä muistavan tätä hetkeä jossa minä juuri rullaan nämä rullat ja olen? Ajattelen sitä sitten, kun kuljen siltaa ja kunhan se aika on tullut.

Nyt, peilin edessä seisoessaan, tytön on ajateltava jotakin muuta, ja hänen mieleensä tulee nimi Bloody Mary ja hän kaataa lisää olutta hiuksiinsa. Hän on lukenut lehdestä oluen tuuhentavan tukkaa, ja hän on valuttanut sitä kämmenelleen jo alussa ja siitä levittänyt hiuksiin, juuri hiukan ennen kuin ovikello soi. Hän ei ensin näytä muistavan, mistä Bloody Mary tuli hänen ajateltavakseen, muistaa sitten: toissa illasta, joka vaivaa häntä koko ajan, paha ilta, jonka jälkeen hän ei ole voinut olla hetkeäkään aloillaan.

He olivat olleet baarissa kahden, ensimmäistä kertaa, oli ollut jonkun syntymäpäivä, ehkä miehen itsensä, tai yhtä hyvin se saattoi olla nimipäiväkin. Koko baari oli savunnut ja tyttö oli ollut tukehtua, hän oli savuun tottumaton.

– Haluatko jotain? minä otan Bloody Maryn, mies oli sanonut. Tyttö oli kysynyt mitä se tarkoittaa ja mies oli sanonut sen olevan vahvaa, punaista ja pahanmakuista. Tyttö ei ollut koskaan juonut sellaista. Pilvet olivat näkyneet baarin likaisten ikkunoiden takaa, edessä laventelinsinisiä liehureunaisia pilviä, takana tasaista pilveä, jolla ei ollut väriä ollenkaan, vaalea valon väri vain. Sitä tyttö oli katsellut.

– Voinhan minäkin maistaa, tyttö oli sanonut. Valkotakkinen baarimies oli kantanut lasit lautasella pyöreälle marmoripöydälle, muoviselle luultavasti, mutta silti marmoriksi naamioidulle. Pöytää kehysti kullanvärinen hieman jo löyhtynyt vanne. Mihinkä tässä tätä vannetta tarvitaan, tyttö oli ihmetellyt, ei se ainakaan tätä pöytää kaunista eikä pidä koossa, mutta mies oli pippuroinut juomansa pinnan mustapölyiseksi kysymyksestä piittaamatta ja ojentanut pippurisirotinta tytöllekin. Tytöstä oli tuntunut että hän oli aikuinen nyt. Koskaan ennen hän ei ollut istunut ravintolassa. Kotikylän baarissa hän oli käynyt joskus toisten tyttöjen kanssa juomassa sitruunasoodaa vihreistä pulloista mehupilleillä.

– Pahaa, mies oli sanonut. – Miksi sitä ihmisen pitää pilata hyvä puhdas kirkas viina tomaattimehulla. Juo se äkkiä, mennään täältä pois.

Valkotakkinen oli tuonut lautasella kapean paperisuikaleen, mies oli katsellut numerosarjat huolellisesti läpi ja maksanut molemmat lasilliset. Hän oli sanonut miten olisi saanut samalla summalla maitokaupasta ostetuksi itselleen, vuokrahuoneeseensa, sitä ja sitä syömistä. Mies oli hyvin kitsas, kerran aikaisemmin oli päätetty viettää iltaa yhdessä ja valmistaa ateria tytön luona ja tyttö oli ostanut valintakaupasta savukinkkua ja tahkojuustoa kinkkurulliin. Tytöstä sellaisten valmistaminen oli ollut hyvä ajatus ja hän oli iloinnut suunnitelmasta, mutta mies oli ollut ärtyinen ja kieltäytynyt maksamasta osuuttaan.

– Ei tullut ajoissa puhutuksi kustannuksista, mies oli sanonut. – Olin ajatellut jotain halpaa. Ei minulla ole rahaa tuhlattavaksi. Aikakin on rahaa. Siksi on hyvä syödä yliopiston ruokalassa lämmin ateria kerran päivässä. Vatkuli ja perunasose olivat eilen halvat.

Tyttö kietoo päähänsä ohuen harsohuivin, joka on hänestä pikemminkin vaalea kuin keltainen. Ei niin kirkas kuin leinikki tai rätvänä, hän ajattelee ja ihmettelee, mistä se hänen mieleensä tuli ja mitä nimenantajalla oli ollut kukkaa vastaan, kun oli valinnut niin ruman nimen. Sellaisesta asiasta ei kannattaisi mainita miehelle, miestä se ei huvittaisi. Moni asia ei häntä huvita vaikka minua huvittaa. Mutta enhän minä enää miestä tapaakaan. Perjantaina minä lähden, tai ei, lähden tänään, niin ei tarvitse nähdä miestä enää edes vahingossa. Häpeäisin katsoa häntä silmiin.

Näihin silmiin, tyttö näyttää miettivän, sillä hän työntää päänsä aivan lähelle peiliä. Rumat, mitättömät silmät. Valkoiset. Valkoreunaiset. Albiinorotta, sitäkö tyttö ajattelee. Ei mies olisi minua kuitenkaan rakastanut. Parempi että meni näin, nopeasti, vaikka tyhjältä kaikki tuntuu nyt.

Elämällä ei ollut virkaa silloin kun tähän kaupunkiin tulin, nyt taaskaan ei ole virkaa. Virka kesti sen minkä kesti, koiranvirka, tanssiaisista toissailtaan. Eikä mies kertaakaan nähnyt minua paljaaltaan. Ehkä myöhemmin tulee toisia virkoja, ihmisenvirkoja, mutta nyt niihin on työläs uskoa. Tekee mieli kovia suolaisia juustonsiivuja, mutta jääkaappi on tyhjä jo. On paha olla, tukehduttaa. Tanssiaisissa minulla oli valkea lainaleninki, olkaimeton, kaunis, pitkä; taustastaan irti leikattuja pitsiorvokeita valkeata silkkivuoria vasten. Se oli hyvä päivä elämässä.

Ikävästä huolimatta tyttö näyttää nauravan kuvalleen, hän aprikoi mitä mies hänestä nyt ajattelisi jos näkisi, keskellä päivää alasti, harso päässä, kasvot valkoisina ja valvoneina, silmät turvoksissa. Mies ei tuntisi, mieshän on opetellut näiden viikkojen aikana tuntemaan maalatut nukenkasvot, pienet hennot punaiset kiharat joista kerran sanoi pitävänsä. Tytön silmien ympärillä mies oli tottunut näkemään leveät tummat kehykset, kuin käsinmalatut siivet.

Tyttö katsoo sivukuvaansa, ja taas ovikello soi, kolme kertaa. Tässä kuvassa hän on liian laiha, lantioluut pistävät pystyinä esiin ja lapaluut ja solisluut. Rintoja ei ole. Iso harsopää liikkuu naurettavasti laihan ruumiin kukintona. Se näyttää voikukanpallolta. Ovikello soi. Minua pelottaa, minä olen täällä yksin. Kaulakin on liian ohut, sen voisi puristaa nyrkkiin kuin voikukan varren tai kissan kaulan ja rusentaa ja minä kuolisin.

Tyttö raottaa kylpyhuoneen ovea, nyt hän varmaankin kuulee miehen äänen postiluukusta, postiluukku läpsähtää, sitten hissi jyrää kuilua taas alas. Tyttö pukeutuu pikkuhousuihin, arvattavasti sinä päivänä on liian kuumaa, vaatteet liimautuisivat ihoon, alasti on kevyempi. Hänen on oltava matkalla siisti, siisti kun tulee kotiin, viattoman näköinen kuin aamu. Nyt on kiire, on saatava matkavalmistukset tehtyä ennen iltabussin lähtöä.

Ompelus on keittiössä kesken. Eilen tyttö on avannut tädin vanhan polkusingerin ja ruvennut ompelemaan. Täti ei ole halunnut ottaa häneltä vuokraa tästä kesästä, ei rahaa kummityttäreltä, riittää kunhan kastelet kukat ja pyyhit pölyt. Pari kukista on kuollut. Ne on heitettävä pois ja vietävä roskakuiluun.

Minä teen tädille lahjan, tyttö on ajatellut. On halvempaa tehdä lahja itse kuin ostaa.

– Keittiöni on oltava pieni ja puhdas ja aina aurinkoa täynnä! täti on sanonut joskus vuosia sitten. – Kunhan talo valmistuu ja minä muutan sinne, maalaan kaiken keittiössä valkoiseksi ja keltaiseksi, monenlaisilla keltaisilla, oransseillakin ehkä, ja kesällä kudon maalla keittiöni lattialle keltarantuisen maton.

Tiskipöydän kaakeleihin täti on liimannut tarroja, joissa on keltaisia auringonkukkia. Käsipyyhkeet ovat keltaruudukkaat ja astiasto keltainen. Rätvänänvärinen, tyttö ajattelee nyt. Hän on kylpyhuoneessa vielä, lähtemäisillään, mutta hän näyttää pelkäävän, että joku seisoo kumarassa postiluukulla ja näkee kun hän liikkuu asunnossa melkein alasti, papiljotit ja tylliharso päässä. Kello! se on juuri niin paljon, että latinan luento on alkamassa. Hänen pitäisi istua isossa luentosalissa nyt kirja ja ruutupaperit pöydällään. Mitä isä sanoo kun tulen kotiin ilman opintokirjan merkintöjä, isän raha mennyt hukkaan, ajan olisi voinut käyttää pellolla ja puutarhassa hyödyllisemmin, en minä voi sanoa isälle että rakastuin ja jouduin miehen takia suureen tuskaan, että oli päästävä pois.

Tyttö kuitenkin pujahtaa eteisen kautta keittiöön, kukaan ei tule, kukaan ei soita ovikelloa eikä nyt jyskytä oveakaan niin kuin äsken kenties teki, vai oliko hän nähnyt unta, unen kuullut.

Tyttö alkaa polkea vanhaa konetta, hän on jo kiinnittämässä röyhelöä. Eilen hän leikkasi röyhelön, ompeli siihen kapean päärmeen ja poimutti kahdella rinnakkaisella rihmalla, nyt laitos on kiinnitettävä keltakukalliseen pyöreään liinaan. Liina on nykyaikaista kangasta, muodikasta, kaupungin parhaasta kaupasta. Täti saa keltaisen röyhelöliinan pöydälleen, se