Punakettuhattu

By Sirkkaliisa Oksanen

Irja Matikalla on asiat hyvin - hän on sentään saanut työpaikan niin sanotusti paremman perheen palvelustyttönä. Töitä ei ole liiaksi, ja hän saa jopa oman huoneen!Hyväkään työpaikka ei takaa kaikkea, ei edes huomiota tanssilattioilla tai ihanaa pitkää poikaa, hänen syvän ihastuksensa kohdetta. Yhden asian Irja voi kuitenkin yrittää saada rahalla, ja se on muotiliikkeen ikkunassa häntä odottava täysin uniikki punainen hattu.Mutta onko unelmille enää tilaa, kun esimies ostaa Irjan unelmien hatun itselleen? Kannattaako jatkaa haaveilua, vai onko parempi jäädä kytemään pettymykseensä? Sirkkaliisa Oksasen viihdyttävä romaani vuodelta 1961 kertoo työväenluokkaisen naisen unelmista 1960-luvun Suomessa.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 19, 2021
• ISBN: 9788726921830

Book preview

1

Hän ei ollut koskaan nähnyt niin kaunista huonetta. Ikkunassa oli valkoiset verhot ja oikein rypytetyt reunuksetkin verhoissa oli. Lattialla oli raidallinen räsymatto, ruskea raita ja sininen raita, keltainen, valkoinen ja helakanpunainen. Hän laski raidat ihastuksissaan, on siinä ollut kuteissa vara valita — meillä aina miesten housujen harmaata ja lakananvalkoista vaan. Ja kirjavakukallinen sängynpeitto ja pieni valkoinen pöytä ja ja…

— Pienihän tämä on, erotettu entisestä suuresta keittiöstä, sanoi se kaunis nainen, se rouva. — Mutta ehkä tähän jotenkin sentään, sopu sijaa antaa.

Hän oli ensin pelästynyt että mahtaisiko tässä muitakin asua kun ei siitä mitään puhetta ollut. Mutta sitten rouva sanoikin: — Tai kuinka minä sanoisin — tarkoitan, että jos neiti itse on sovussa oman minänsä kanssa. Sitten rouva oli naurahtanut mukavan naurun joka vain näkyi, ei kuulunut.

Hän ei oikein ymmärtänyt niin mutkikasta puhetta mutta kai se rouva sillä tarkoitti ettei täällä ollut muita nukkujia. Sanoi jotakin vastatakseen: — Voi mahtuuhan tänne jos vaikka kuinka, niin hienoakin. Pelästyi taas sanomistaan mutta ei kai sillä kuitenkaan mitään merkitystä ollut. Ketään ei ollut huoneeseen tullut sen jälkeen kun rouva toivotti hyvää yötä ja naurahti taas sillä tavalla.

Kyllä piti käydä onni, ajatteli hän. Sitä se on kun pääsee oikein parempaan perheeseen. Ei palkastakaan kinannut ja niin kohtelias oli, oikein neidiksi sanoi. — Ei tarttis neiditellä, minä olen Irja vaan, oli hän sanonut. — Mainiota, sanoi rouva siihen ja taas sillä lailla niin kuin muka nauroi.

Irja purki vähäiset tavaransa ja asetteli ne kaappiin. Kolme pientä vaatepinoa, täsmällistä, huolellisesti laskostettuina. Vaihtoi vielä kerran pinojen paikkoja, suoristi, käänsi oikeinpäin puseron joka oli jäänyt päällimmäiseksi helmapuoli ylöspäin taitettuna. Jos vaate jää väärin, Priitalan muori sanoi… vaikka mitäs minä siitä, tiedänhän minä sen ilmankin. Kun on oikein, on kaikki oikein. Tyhjää täysi koko kaappi ja niin iso on että siihen tuppaamatta menisi koko perheen vaatetus, meidän perheen.

Pieni huone, oli rouva sanonut. Mikä pieni. Isän ja äidin kamarikin oli pienempi. No tupa oli isompi mutta oliko tupa mikään oma. Tämä on oma, se on melkein varma jo. Yksi sänkykin vain. Mikä oma se tupa. Päivännoususta päivänlaskuun oli tupa koko perheen yhteinen ja päivänlaskusta aamuun se oli Veijon ja Irjan. Oma oli vain se nurkka aaltopahvin takana mutta päiväksi pahvikin otettiin pois, ja sänky ja höyläämättömästä laudasta tehty hylly seisoivat siinä alastomina jokaisen nähtävissä, virkattu tyyny sängyllä ja peltinen keksilaatikko hyllyllä, laatikko jossa kaikki oma tavara oli. Kuka tahansa voi nostaa sitä kantta ja kurkistaa. Ties vaikka joku Pekkarisen emäntä joskus olisi kurkistanutkin muka hajamielisyyksissään ja epähuomiossa. Yöllä oli jotenkin paremmin oma kun oli se pahvikin sänkyjen välissä mutta mitä sitä yöllä tiesi kun nukkui.

Irja riisuutui, laski ikkunaruudut ja meni kukallisen peiton alle, huomasi että se oli päiväpeitto, otti sen pois ja löysi sen alta toisen kukallisen, tikatun, sukelsi sen alle, nousi uudelleen ja sammutti valon. Pöytälampunkin oli rouva luvannut tänne hankkia ensi tilassa ja radion. — Mitäs siitä nyt radiosta, oli Irja estellyt.

— Oma huone, oma huone, sanoi Irja puoliääneen. Minä olen nyt kuin elokuvatähti, rimssuverhot ja kaikki.

Uni ei tahtonut millään tulla. Koko ajan kuului jotakin ääntä. Keittiöstä, seinän takaa, ulkoa. Autot pörräsivät ja raitiovaunu — se se varmasti oli — mennä kolisi ohi vähän väliä. Irja nousi katsomaan ikkunasta, pihahan siinä on eikä katu, kuinka se noin kovaa kolisee. Puhettakin kuului ulkoa, naurua ja huutoa. Ja ikkuna oli aivan valoisa niin kuin täydellä kuutamolla tai enemmänkin. Oudoksutti.

Aamulla sitten näen sen tytön. — Toivottavasti viihdytte yhdessä, oli rouva sanonut. — Mikäs ettei, vastasi hän.

Irja otti toisen tyynyn pois, käänsi, pyöri ja paleli. Kasvot valolta piilossa peiton alla hän vihdoin pääsi uneen. Aamulla ei muistanut, oliko edes nähnyt mitään unta — hukkaan meni se ruutujen laskeminen.

Niin kaunista lasta ei Irja ollut koskaan nähnyt. Pyöreät sirot jäsenet, pikkuruinen ruudullinen kolttu ja tossut joissa oli jäniksenkorvat pystyssä. Ruskea tukka kahdelle saparolle palmikoituna ja vaaleansinisin nauhoin kiinnitettynä. Pyöreät posket ja supukkasuu, kaikki oli pientä, somaa, pulleaa ja hentotekoista. Ja silmät, voiko kenelläkään olla tuommoisia silmiä. Nukella jos mutta ihmisellä, ihmisen lapsella. Silmät niin tummat että se ei voinut olla tottakaan ja ripset mustat ja kaarevat, voiko noin ihmeellisiä ripsiä kenelläkään olla.

Tyttö räpytteli ripsiään ja katsoi Irjaa vähän vinosti suu supullaan. Mietti mitä lie. Ei sanonut mitään.

— Hyvä ihme miten pitää olla nätti, pääsi Irjalta.

Rouvan piti juuri sanoa että ei sillä lailla sovi puhua lapsen kuullen mutta huomasi sitten että ei kieltokaan olisi sopiva. Ja toisaalta sanat hivelivät miellyttävästi korvaa. Varsinkin kun Annukan nenä oli rouvan alituisen huolen aihe. Jopa niin että tyttöä katsoessaan hän näki vain pelkän nenän. Oli selvää että siitä aikanaan muotoutuisi samanlainen kyömy kuin rouvalla itselläänkin oli. Vielä se ei mitenkään häirinnyt, mutta se oli liian täydellinen ja kaartuva noin pienellä tytöllä — semmoinen oli rouvallakin lapsuuskuvissaan. Eihän siitä nenästä sen pahemmin, mutta olisi tyttö kai yhtä hyvin voinut periä isän suvun kauniin pienen nenänmallin. Rouva vilkaisi paheksuen pojan tylppää nenää. Haaskausta. Kihara tukkakin pojalla. Periä. Perintö. Oli parempi olla ajattelematta sitä.

— Tässä on sitten Bengt, esitteli rouva. — Hän on seitsemäntoista ja Annukka kolme vuotta. — Kolme ja puoli, sanoi Annukka.

Irja vilkaisi ohimennen pitkään laihaan poikaan joka nojasi seinään kädet taskuissa. Irja niiasi pojalle mutta käänsi katseensa taas pikkutyttöön. En koskaan noin kaunista, ajatteli hän. Ne oman kylän lapset ne seista jököttivät tasapaksuilla kintuillaan kuin koivupölkyillä ja tukka niillä seisoi pystyssä, semmoinen tankea pellavainen tukka ja silmät niillä seisoivat päässä, pienet vaaleat silmät joiden ripsiä ei näkynyt.

Irja seisoi omilla paksuilla kintuillaan ja tuijotti pienin vaaleansinisin silmin Annukkaa kuin ihmettä. Heitti yliolkaisen ohimenevän ajatuksen niille oman kylän säälittäville tankeatukkaisille. Näki selvästi että oltiin kaupungissa. Lapsetkin aivan toista maata. Tuolle en ikinä voisi sanoa pahaa sanaa. Kuin enkeli se on.

Yhdellä pienellä mustalaispojalla oli Irja nähnyt tuommoiset silmät ja tuommoiset jäsenet, suloinen se oli ollut. Mutta sitä kun meni lähemmäs syliin ottaakseen, huomasi että sen ruskeus olikin likaa ja sen tukka oli ihan tahmea ja se oikein haisi. Rajansa lapsirakkaudellakin, ei sentään haisevaa mustalaispoikaa. Syliin asti kumminkaan.

Tämä ei varmasti haissut.

Tuo poikakin se jotenkin tuo mieleen mustalaisen. Seisoo sillä lailla rennosti ja tukka valuu silmille. Kyllä se vähän tuota siskoaan muistuttaa mutta kaunis se ei ole.

Ja Annukka katsoa napitti Irjaa kuin ihmettä.

Poika siristi silmiään ja hymähti itsekseen;

Prikulleen niin kuin ajattelinkin, ei mitään iloa. Miten ne osaavatkin olla niin näköisiään.

Rouva puolestaan: — Hidasliikkeinen ja vähän sen näköinen, kuin ei helpolla käsittäisi. Tuo katse. No ei mahda mitään. Ehkäpä vähitellen sitä ripeyttä. Tuo katse — niin, kuinka sen sanoisi, vilpittömyyttä, tyhmänsekaista vilpittömyyttä. Pahemminkin voisi olla. Suoraan silmiin. Se on hyvä. Nuo hiukset, voi voi. Kauniimpi olisi suoratukkaisena. Mutta mitä siitä kauneudesta. Muuten — no puku on siisti. Jotakin täsmällistä hänessä on, ja siitä minä olen erityisen iloinen. Ei kynsilakkaa taikinoihin rapisemassa. Minä olin oikeassa, sanoin, että maalta niitä sellaisia vielä voi löytää.

Kankean ja arastelevan näköinen — no sehän on yksinomaan luonnollista. Semmoisesta korpikylästä. Ja se asia korjaantuu itsestään. Ei itsestään. Minun avullani.

Kotiutuu, viihtyy, sanoo sitten joskus jossakin toisessa työpaikassa: — Niin viihtyisä koti, niin mukava rouva — häneltä minä olen kaiken oppinut.

Kyllä minä tiedän. »Rattoisa lämmin suhde työnantajan ja työntekijän välillä on kaiken aa ja oo» niin luki siinä lehden artikkelissa. Se oli hyvä juttu muutenkin, siinä puhuttiin kauniisti kuinka perheenemäntä omasta runsaasta aarrearkustaan jakaa tietoja ja opetusta ja kuinka hän hellävaraisesti muovaa nuorta kehittyvää olentoa mieleisekseen. Mahtoiko siinä lukea juuri »mieleisekseen» se kuulostaa vähäsen kierolta. Ehkä se oli joku muu sana vähän sinne päin. Ei tule nyt mieleen. Mutta niin siinä ainakin sanottiin että taidokkaasti piirtää, miten se nyt taas olikaan »taidokkaasti piirtää kauniita viivoja puhtaaseen vahatauluun». Se oli sydämeenkäyvästi sanottu. Niin kuin »kirjoittamaton lehtikin».

Se on vaikea tehtävä. Mutta ehkä se juuri se vaikeus niin innoittaakin.

Aina moittivat. Ovatko edes yrittäneet. Tosissaan. Minä teen tästä esimerkillisen työsuhteen ja sitten minä sanon heidän iankaikkisiin valitteluihinsa: — Mutta hyvät ystävät sehän riippuu vain suhtautumistavasta.

Rouva itsekin oli vähän kankea ja arasteleva. Onneksi hänellä oli runsaasti varastoitua tietoa ja jaloja ajatuksia. Hän, hänpä oli opiskellut naistenlehdistä muutakin kuin novelleja ja iltapukujuhlia. Hän tiesi selviytyvänsä.

Erikoisesti häntä viehätti sanonta »rattoisa lämmin suhde». Minä teen sen, minä juttelen, minä kerron ja selitän, kysyn, vastaan ja hymyilen — se on tärkeää, hymy. Älä unohda hymyä.

2

Kylpyhuoneen raollaan olevasta ovesta roiskahti vesisuihku eteisen matolle. — Kas pakanaa, sanoi oven takana ääni joka samassa alkoi kirkkaan laulunhelinän. Sitten ääni tukahtui ja hiljeni, muuttui pulputukseksi ja yskimiseksi ja kohosi taas huikeaan lauluun: — Oimuistatkosemmaasenkuutaamoo…

Suihkussa aina piti laulaa paitsi silloin kun vettä meni suuhun. Herrakin aina lauloi ammeessa istuessaan ja mitä sotaisempia ja hurjempia marssilauluja sieltä kajahti, sitä paremmalla tuulella tiesi herran olevan, sanoi rouva ja hymyili suopeasti. Kumma vain että se herra viitsi istua likoamassa omassa pesuvedessään. Oma lika siihen ammeen reunaan raidaksi. Katsella sitä raitaa ja inhota omaa itseään.

Tai jos sivistyneistä ihmisistä ei jäänytkään semmoista raitaa kuin piikaväestä. Ei Irja tiennyt. Kun se herra paitaakin piti vain päivän ja jo se piti pestä vaikka ihan valkoisena hohti. Ei sen liasta tiennyt, herran.

Tämä nautinto! Vesi valuu päästä varpaisiin, haalea vesi, lämmin vesi tai kylmä, mitä vain tahtoo. Irja leikki hanoilla silmät ummessa ja odotti, minkälainen ryöppy sieltä taas sattuu tulemaan. Yritti arvuutella, kuumempaa vai kylmempää, petti itseään, kiersi muka kylmää hanaa ja oli pelästyvinään kun tulikin kuuma suihkaus. Saippuoi itsensä päälaelta varpaisiin, antoi veden hyväillen valua selkää pitkin, kurkisti varovasti toisella silmällään kuinka vesipisarat pomppivat pyöreällä vatsalla, sai saippuaa silmiinsä, antoi veden ryöpytä kasvoilla niin että pisteli, päästi välillä tupsauksen jääkylmää vettä, kirkui ihastuneena, kiersi punaisella merkityn hanan auki, roiskutti seinille, kasteli koko kylpyhuoneen, huitoi, pärskytti ja lauloi.

Nämä kaupungin nautinnot… siellä musta sauna alahirret lahot… itkua silmissä vesitippa vadissa… päätä polttaa varpaita paleltaa… myrskylyhty käryttää himmeänä nurkassa varo ettei vettä roisku lasi särkyy… tämä suihku tämä valkoinen kaakeliseinä tämä nautinto…

Annukka inhosi vettä ja katseli kauhunsekaisella ihailulla Irjan vesileikkiä. Rohkaisi mielensä, sanoi: — Minäkin tulen. Riisui nopeasti vaatteensa, heitti ne lattialle ja tulla tassutti kylpyhuoneeseen. Nosti jalkansa ammeen reunalle ja peräytyi huutaen. Irjalla sattui juuri silloin olemaan silmät kiinni ja oli jääkylmän tupsauksen vuoro. Niin Annukka jäi ikuisiksi ajoiksi siihen uskoon että Irjan vakituinen tapa oli pestä kylmällä vedellä. — Ihan jääpalashia shatoi mun päälleni, valitti Annukka.

— Suihkuttaa tai kylpee silloin kun vain haluaa, oli rouva sanonut. — Puhtaus on puoli ruokaa. MEILLÄ ei säästetä vettä eikä saippuaa.

Irjan teki mieli vastata että ei MEILLÄKÄÄN, mutta ei rohjennut ja tarkemmin ajatellessaan muistikin sitten että kuivuihan se joskus heinäkuussa kaivo ja hupenihan se saiputkin joskus sokeripalan kokoisiksi mureniksi ennenkuin kukaan ehti sitä kolmen kilometrin päästä hakemaan, paitsi isä, niin no isän saippuanhakemisessa ei ollut päätä eikä häntää eikä juuri minkään muunkaan tähdellisen hakemisessa. Ja niin Irja jätti vastaamatta. Hyvillään oli kun rouva oikein käskemällä käski huvittelemaan.

Turhia surkeilematta oli Irja varannut kylpyhuoneen joka ilta omiin huvituksiinsa. Mutta sitten rouva sanoi että jos järjestettäisiin vähän näitä kylpyvuoroja. — Mikäs, sanoi Irja. Se olikin vähän pilannut kun joku aina kävi painamassa sitä ovenkahvaa ja koputtelemassa. Piti hosua eikä ehtinyt kunnolla syventyä laulamiseen. Se oli hyvä kun rouva ymmärsi että aamulla ei kukaan Irjaa häiritsisi ja ovenkin voi pitää auki. Mitä siitä vaikka sai tukka märkänä ulos lähteä, ei Irja kuulunut niihin jotka joka käänteessä alkavat aivastella.

Laulu kylpyhuoneen oven takana jatkui. Pesukone soitti hyrisevää säestystä, vesi loiskui lattialle ja Irjan esiliinalle, vaahto ryöppysi yli ja vaate pesi itse itseään.

Näkisipä äiti kuinka minä pyykkään. Katkaisijaa napsautan vain, muuta ei, huuhdon ja nostelen narulle.

Tukahuttavan höyryinen sauna… nyrkit hellinä… pyykkilauta ja saiput joka ei tahdo vaahdota… kaivolla vettä tiinuun… kädet kylmästä kontassa huuhtoo kumarassa.. selkään koskee käsivarsiin koskee rystysiin…

Näin minä nipsautan. Näkisi äiti, jo käsittäisi että mikä niitä ihmisiä vetää kaupunkiin kuin kärpäsiä sokerikupille. Sitähän se aina päivittelee — sinne samalle kupille sitten meidän Irjakin — mutta kun se ei koskaan ole päässyt nipsauttamaan. Kas näin vain uusi vaatepino koneeseen, nipsaus, tässä nojailen oveen ja laulelen vaan.

Jo ensimmäisellä viikolla ehti Irja pestä riekaleiksi yhdet ohuet tylliverhot. Rouva sanoi että pitää ensin kysyä mikä yleensä on pesun tarpeessa ja Irja lupasi kysyä. Sitten hän Annukan punaisilla sukilla värjäsi pilalle rouvan hienon valkoisen puseron ja rouva sanoi jo vähän tiukemmin että ajattelee sentään ensin mitä sinne samanaikaisesti sulloo. Ja Irja ihan kyynel silmässä lupasi ajatella. Ja sitten yhtenä surkeana kertana koko kone teki lakon ja Irja sai nyrkeillään sen pyykin selvittää ja hän huomasi jo kokonaan unohtaneensa kuinka raskasta on nyrkeillä pestä. Vaikka vesikin tulla lirutteli ilman vaivaa. Korjausmies sanoi että pulsaattorin akseli poikki, liikakuormitus. Ja rouva: — Mitä minä sanoin. Hymyili mutta vähän suppeasti.

Siitä hienonimisestä asiasta, jonka oli särkenyt, Irjan pesuhimo hiukan laimeni ja hän lakkasi kulkemasta ympäri loputtomassa hakemistyössä että mitä vielä voisi heittää koneeseen lystisti pyörimään.

Annukan vaatteita olisi voinut olla vaikka kaiken aikaa pesemässä ja silittämässä. Niin mukavia vaatteita, röyhelöisiä alushameita ja kukkakoristeisia silkkipöksyjä, että piti ollakin jotakin niin somaa ja pikkuista. Niiden pukeminenkin tytön päälle oli kuin nukkeleikkiä. Annukka osasi jo itse kaikki pukemisasiat, vain saparonauhat ja napit takana tekivät tenää, mutta kun Irja oli ollut heillä vajaan viikon, ei Annukka saanut enää edes sukkaa jalkaan ilman apua. — Leikitään semmosta että sinä olet ihan vauva etkä osaa mitään tai olet nukke, sanoi Irja. Annukka heitti itsensä selälleen lattialle, aukoi ja sulki pitkiä ripsiään ja sanoi: — Ää. Eikä osannut mitään.

Silkkiin ja samettiin minä tämän vaatettaisin tai semmoiseen vaaleanpunaiseen nailonleninkiin jossa olisi röyhelöitä ja sitten se vasta olisi kuin nukke. Pumpulikolttuihin pukevat. Ja valkoisen lammasnahkaturkin minä sille ostaisin semmoisen kuin kauppiaan tytöllä. Ei täällä kaupungissakaan kaikki asiat ihan viisaasti ole, kauniit ja hienot puetaan alimmaiseksi ja sitten se kaikki hieno pakataan suojapuvun alle. Mutta niin ihmeen soma se lapsi on että vielä kuraantuneessa suojapuvussakin sitä mielikseen ja ylpeydekseen ulkona taluttelee.

3

Kuinka ne nyt kaikki saman pöydän ääreen ja kaikki samaan aikaan. Hienot hansikkaat ennestäänkin jokaisella. Kyllä ne nyt sovittaa ja valkkaa, siristää silmiä ja nyrpistää nenää niin kuin mikään ei olisi kelvollista. Tuon lihavan naisen jälkeen. Kun se vaan saisi mahtumaan nuo valkoiset, kai se saa kun myyjäkin niitä avuksi kiskoo. Mitähän se valkoisilla keskellä talvea.

Irja katseli uteliaasti ympärilleen. Pää kiertyi joka suuntaan ja hän ihasteli jokaista ja kaikkea. Tässä minä seison itse omilla jaloillani maailman keskipisteessä ja kaikki pääkaupungin