Villiviinirunoilija

By Aura Koivisto

Joonas Leppänen on päättänyt muuttaa maalle ja alkaa runoilijaksi. Pikkukylän asukkaat eivät kuitenkaan jätä nuortamiestä rauhaan vaan vapisuttavat hänen kaavailemaansa idylliä pahemman kerran. Niin kylähullu, pappi kuin kaupan väkikin piinaavat uutta tulokasta – pitäjän mahdottomasta naisväestä puhumattakaan.Vastustamaton hyvän tuulen romaani 1970-luvun maalaiskylästä ja sen uudesta asukkaasta kutittelee nauruhermoja.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728408612

Book preview

Villiviinirunoilija

Cover image: Midjourney

Copyright ©1981, 2023 Aura Koivisto and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728408612

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

Koivut olivat jo hiirenkorvalla ja yöllä alkaneen tihkusateen jälkeen oli raikas, kesäinen tuoksu. Mutta taivaalla kiitävät harmaat, riekaleiset pilvet ja hiljainen kylämaisema toivat jotenkin apean tunnelman. Muutamat ohilentävät rastaat ja koppinsa edustalla lymyävä musta rakkikoira näyttivät olevan ainoita eläviä olentoja.

Yksi ihminen sentään oli sinä aamuna ulkosalla: nuori mies, joka seisoskeli pikkuruisen, villiviiniseinäisen talon edessä kädessään kolhiintunut matkalaukku ja yllään nuhruinen mokkatakki, jonka suurista napeista alimmainen roikkui langanpätkän varassa.

Tämä laiha, melkeinpä tulitikkujalkainen poika ei näyttänyt huomaavan tihkusadetta, joka hiljakseen kasteli hänet läpimäräksi, hän ei pyyhkäissyt nenänvarttaan pitkin noruvia vesipisaroita – hän vain seisoi laukku kädessä ja katseli taloa.

Ja kyllähän sitä kelpasikin tuijotella, se kun oli hänen oma talonsa. Oli nimittäin tapahtunut suoranainen ihme: 22-vuotiaan Joonas Leppäsen äiti oli antanut poikansa muuttaa pois kotoa. Tietenkin hän oli ollut hyvin huolissaan poikansa selviytymisestä ja saattaessaan tätä bussipysäkille hän vielä antoi ohjeita pyykinpesusta, kalakeiton valmistuksesta ja vitamiinien syömisestä.

Ehkä Joonas seisoskellessaan talonsa edessä vielä muisteli näitä äidin neuvoja.

– Ei ristinsieluakaan, hän lopulta mutisi. – Aivan kuollut kylä.

Hän ei huomannut talojen ikkunoissa heilahtelevia verhoja ja silmäpareja, jotka kaivautuivat esiin sälekaihtimien välistä.

Joonas hymähti ajatuksissaan ja alkoi sitten kaivaa nuuskanvärisen takkinsa taskusta kodin avaimia. Tietenkään ne eivät olleet siellä, vaikka hän muistaakseen ne sinne oli laittanut. Eipä auttanut muu kuin avata matkalaukku ja aloittaa epätoivoinen penkominen. Sadepisarat putoilivat hänen tavaroilleen, mutta sitä hän ei huomannut.

Siitä auki rempsottavan matkalaukun edessä pyllistelemästä hänet löysi kylän oma uutisreportteri Aulikki Järvinen, joka oli aina ensimmäisenä paikalla, kun tapahtui jotain uutta ja mielenkiintoista, josta sai ainesta juoruiluun. Riemastuneena virnistellen, nenä punottaen ja papiljottipään peittävä räikeänvärinen huivi loistaen hän keikkui Joonaksen luokse.

– Päivää, hän kajautti kälättävällä äänellään. Joonas hätkähti ja käänsi päätään. Hänen kätensä leipoivat vielä hermostuneesti laukun sisältöä.

– Päivää, Joonas sanoi.

– Onko jokin hukassa? Aulikki Järvinen tiedusteli.

– Talon avain.

– No voi voi, se varmasti vaikeuttaa muuttopuuhia. Tänäänkö te sitten lopullisesti muutatte tänne?

– Kyllä.

– Ja huonekalut ja muut tavarat on tuotu jo etukäteen?

– Niin.

– No olenhan minä sen jo huomannut. Se yksi piironki oli oikein kaunis, mutta nojatuoli … minun mielestäni sen nojatuolin päällys pitäisi uusia …

Joonas ei vastannut mitään.

– Myivätkö ne halvalla tämän talon?

Joonas oli edelleen vaiti, ähisi vain jotain. Hän rukoili hiljaa mielessään, että tuo nainen häipyisi täältä.

– Niin, minusta tämä ei ole enää kovin hyväkuntoinen talo … nuo villiviinitkin olivat ennen paljon tuuheampia. Ja puutarha on aika pieni, rehottaakin niin rumasti. Se pariskunta joka asui täällä – voi että he olivat mahdottomia ihmisiä, tappelivat aina. Lopuksi rouva tuli minun luokseni valittelemaan. Uskoutui aina minulle, kai minä sitten herätin hänessä luottamusta. Yksikin riita tuli mattojen tamppaamisesta, rouvalla oli huono selkä, eikä hän voinut sitä tehdä ja mies taas oli liian laiska, ei kerta kaikkiaan suostunut tamppaamaan niitä. No, rouva pisti matot kainaloonsa ja raahasi ne minulle, ja ovat ne meillä vieläkin. Se punasinivihreä raitainen on eteisessä ja keittiössä se keltainen … Ja meidän Meeri Marketta halusi välttämättä sellaisen pörröisen.

– Vai niin, Joonas sanoi.

– No eikös sitä avainta löydy? Ehkä on etsijässä vika … ja Aulikki Järvinen hihitti hiukan niin että punoittava nenä vinkui.

– Kun meidän isäkin on niin huono etsimään kaikkia tavaroita! Kerrankin pullonavaaja roikkui ihan oikealla paikalla ja vielä silmien tasalla, mutta ei hän löytänyt. Ja minä sanoin, että hyvä vaan, kun et löydä, niin et juo tuota oluttasikaan. Meidän isän vatsa on nimittäin alkanut jo vähän kasvaa siitä …

Aulikki kikatti ja jatkoi taas puheluaan: – Mutta meidän Meeri Marketta on tyttö, joka löytää kaikki tavarat. Viime viikollakin löysi uunin takaa puoli vuotta kadoksissa olleen pannulapun! Jari tulee kyllä vähän meidän isään, on huolimaton, niin kuin nuoret miehet usein ovatkin.

Viimeisen asian sanottuaan hän killisteli hetken Joonasta veitikkamainen pilke silmissä, mutta sillä ei näkynyt olevan minkäänlaista vaikutusta. Joten Aulikki Järvinen jatkoi taas.

– Niin se meidän Jari … on käynyt jo rippikoulun ja ajaa mopolla ympäriinsä. Kyllä siitä komea nuorukainen on varttunut, niin pitkä ja vahva … Ja älykäskin, todistuksessa pelkkiä hyviä arvosanoja.

Joonas nyökkäili vaisusti. Hän mietti kuumeisesti, minne oli avaimen hukannut. Kun sen löytäisi, niin hän syöksähtäisi ovelle ja painuisi sisään, ennen kuin eukko ennättäisi suutaan loksauttaa! Jäisi tänne tihkusateeseen seisomaan ja sitten saisi puhua – saisi kertoa vaikka Meeri Marketankin koulumenestyksestä.

– Ei kuule tuosta tule yhtään mitään, annas kun minä etsin, Aulikki kiekaisi äkkiä ja kumartui penkomaan Joonaksen matkalaukkua, ennen kuin laukun omistaja oli ehtinyt esittää vastaväitteitä.

Tottunein käsin Aulikki siirteli kirjoja ja vaatteita, tutki laukun pikkuosastot, kaikki läpikotaisin. Hän oli hyvin tarmokas ja hyvin innostunut.

Varmasti tullissa töissä, mietti Joonas. Etevämpi kuin mitkään huumekoirat.

Samassa Aulikin käsiin osui kansio, johon Joonas oli mapittanut kaikenlaisia kirjoituksiaan, etupäässä novelleja ja runoja. Sieraimet levällään ja silmät tapillaan tämä nainen alkoi selailla kansiota. Joonas hämmentyi täysin.

– No, älkäähän nyt … Ne ovat vain tuollaisia pikku juttuja, hän änkytti.

– Mikä vaatimattomuus! kihersi Aulikki. – Tässähän on runojakin … rakkausrunoja! Onhan tämä rakkausruno? hän tiedusteli naputellen innostuneesti vaaleanpunaisella sormellaan erästä sivua. – Omistettu Marjalle … Sinä olet kaikki … kaikki on sinua … elämän ykseys … vihreä hameesi …

Joonas syöksähti kiihtyneenä eteenpäin ja sieppasi kansion itselleen.

– No mutta ei kai se mitään henkilökohtaista ollut? Aulikki kysyi kiinnostuen entistä enemmän. – Nuohan kuitenkin julkaistaan kaikkien luettavaksi. Mutta enpä minä tiennytkään, että Peltolan pariskunnan taloon muuttaa suuri kirjailija! Kyllä kaikki yllättyvät!

Kansio kainalossa ja sateesta kastuneena Joonas mietti, minne oli avaimen pistänyt ja miten pääsisi Aulikki Järvisestä eroon.

– Pitäisi nyt etsiä niitä talon avaimia, hän sihisi. – Tahtoisin päästä sisälle, ennen kuin vilustun tässä tihkussa.

– Omistettu Marjalle … sinä olet kaikki … elämän ykseys … vihreä hameesi … kuiskutteli Aulikki nostaessaan Joonaksen kalsarit matkalaukusta ja katsellen niitä hetken poissaolevan näköisenä, ilmeisesti yhä runoa miettien.

Silloin Joonaksen silmiin osui maassa kellottava avainnippu – sen oli jossain välissä täytynyt pudota hänen taskustaan.

– Kas niin! hän hihkaisi, noukki avaimet käteensä ja kopsautti matkalaukun kiinni sellaisella tarmolla, että oli jättää Aulikki Järvisen sormet väliin.

– Kyllä kahvikupponen nyt lämmittää tämän sateessa värjöttelyn jälkeen, sanoi Aulikki kujeellisesti.

– Niin varmasti, Joonas sanoi ja asteli ovelle. Aulikki seurasi tiiviisti perässä.

– Hauska nähdä, onko talo sisustettu yhtä hyvin kuin Peltoloiden aikana. Rouvalla oli kyllä hyvä maku sisustusasioissa …

Joonas avasi hitaasti oven ja nähdessään itsepintaisen naisen astuvan perässä sisään hän huokaisi hiljaa mielessään: »Voi luoja». Murhaavan näköisenä hän sanoi:

– Minun kotini ei kaipaa makutuomaria. Ja olipa se Peltoloiden sisustukseen verrattuna kuinka huono tahansa, niin matot minulla ainakin on!

Aulikki astui eteiseen ja hihitti kuin hyvällekin vitsille. Joonas laski laukkunsa maahan ja riisui takkinsa. Hän vilkaisi itseään peilistä. Tukka oli vähän pystyssä, kasvot märät ja ilme kyllästynyt. Ja nythän pitäisi olla oikea juhlamieliala! Nyt, kun hän vihdoinkin oli saanut oman asunnon ja sai elää itsekseen, kun ei tarvinnut elää äidin sääntöjen mukaan. Miten ihmeessä hän ei ollut riemastunut, tyytyväinen, innostunut?

Mutta nämä ajatukset keskeytti ääni, joka sanoi: »Onhan sinulla kahvinkeitin», ja siitä Joonas muisti, miksi hänen mielialansa oli sellainen kuin oli.

– Ei ole kahvinkeitintä eikä edes kahvia, Joonas virkkoi väsyneesti. – On vain puolukkamehua.

– Juodaan sitten puolukkamehua – muutama lasi muuton kunniaksi. Pidetään oikein tupaantuliaiset, Aulikki keksi ja jatkoi talon katsastusta.

Joonas laahusti keittiöön. Kaapit ammottivat tyhjyyttään: mehupullo ja piparkakkuaski olivat ainoat hyllyjen ruokatavarat; astioita oli sentään jonkin verran. Joonas vei kaksi lasia ja asettia pöydälle ja lorotti kraanasta kylmää vettä.

Minäpä laitan oikein väkevää mehua, niin tuo akka ei juo paljon ja lähtee pian, Joonas ajatteli kavalasti.

Pian he istuivat toisiaan vastapäätä pöydän ääressä. Aulikki oli jo ehtinyt tarkastaa talon, arvostella sisustuksen ja selailla yhden valokuvalehden läpi. Lehti oli vielä hänen edessään, joten siitä hän keksi alottaa uuden puheenaiheen.

– En minä valokuvauksesta paljon ymmärrä, mutta meidän Jari on kyllä siinä aika mestari! Sai tädiltänsä sellaisen pienen, näppärän kameran, jossa on punainen sensorlaukaisin. Ja sillä meidän Jari on ottanut vallan mainioita kuvia … Otti kuvan siitäkin, kun meidän isä virvelöi ison hauen … vai oliko se sittenkin kampela … en minä muista. Mutta kyllä tämä puolukkamehu on hyvää! Minä jo