Tyttö tuulesta, poika pimeästä

By Sinikka Laine

Oulun päivänsäde ja menninkäinen
Anna käy lukion toista luokkaa, unelmoi tulevasta ja uskoo ihmisiin. Hän suunnittelee kirjallisuudentutkijan uraa ja kirjoittaa itsekin. Annalla on isä ja pikkusisko ja äiti, joka on muualla mutta pitää yhteyttä lapsiinsa Annan pitäessä huolta siskosta ja kodista. Annalla on myös Mika, poikaystävä. Mikan isä on kuollut Mikan ollessa pieni, ja perhettä terrorisoi nyt väkivaltainen ja alkoholisoitunut isäpuoli, jonka vallan alle Mikan äiti taipuu. Annan kanssa Mika tuntee olevansa tarpeellinen ja voimakas, mutta kun luja käsitys oman isän erinomaisuudesta murenee, paineet purkautuvat väkivaltaisesti.
Tyttö tuulesta, poika pimeästä voitti valtion kirjallisuuspalkinnon vuonna 1986.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 20, 2024
• ISBN: 9788727052656

Book preview

Tyttö tuulesta, poika pimeästä

Cover image: Midjourney

Copyright ©1986, 2024 Sinikka Laine and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727052656

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Takaa tuleva valo näytti oviaukossa seisovasta naisesta vain ääriviivat. Nainen oli pieni ja hintelä, Mikaa lyhyempi.

— Mika, tuu sisään nyt. Ei se Martti enää täällä ole. Poliisit sen kävi hakemassa.

Vasta nyt nainen näki Annan.

— Kukas se on? Kuka sulla on mukanas?

— Mä toin sen, Anna sanoi katsoen Mikaa, joka makasi lysyssä rallin päällä. — Se on juonu aika paljo, enkä mä uskaltanu jättää sitä yksin. Se ois voinu sammua johonki.

— Voi hyvä isä sentään… Ootko sinä joku sen entinen koulukaveri? Tai sieltä paarista?

— En… Me tunnetaan muuten vaan.

Mä rakastan sitä, Annan teki mieli huutaa. Mä rakastan tota myttyä, joka on sun poikas, ja sä annat ukkos kohdella sitä niinku se ois joku pölyhaituva sun kotonas, ei sen enempää, sellanen jonka voi huitaista tieltään ja koko elämästään saman tien, miten vaan huvittaa. Mä rakastan sitä, eikä meidän elämästä ikinä tuu tällasta, eikä mun tarvii koskaan seistä millään ovella kattomassa ku mun lapsi makaa sammuneena rapuilla, sitte joskus ku mulla on lapsia.

— Voi hyvä isä, nainen siunasi uudestaan. Se lähti tulemaan rappuja alas hangaten kämmeniä kylkiinsä. Alhaalla se kumartui ja tarttui Mikaa olkapäästä. Siitä lähti samanlainen haju kuin kauan pyykkikorissa olleista vaatteista.

— Ota sinä jaloista, nainen sanoi, mutta Anna ei voinut, sehän oli kuin olisi ruumista lähtenyt kantamaan. Hän töytäisi Mikaa kyljestä.

— Mika hei, herää. Sä oot kotonas nyt. Sun pitää mennä sisälle.

Mika liikahti vähän. Anna katsoi sitä läheltä, hengitti sen kasvoille, ja lopulta se raotti silmiään. Sillä oli vihreät silmät. Anna ei tiennyt ketään toista poikaa, jolla olisi ollut vihreät silmät. Muutenkin se oli erilainen kuin muut. Se näytti kovalta, muttei se mikään kova ollut. Anna ajatteli että se oli paljolti samanlainen kuin isä. Joskus sille tuli sama yksinäinen ilme kasvoille, sisäänpäin kääntynyt, niin kuin se olisi hakenut jotain vastausta sisältään. Sitten se yhtäkkiä otti kiinni ja halasi; se tosiaan halasi, piti hyvänä ja lähellä, se ei kähminyt eikä lääppinyt. Ihmisten nähden se pysyi etäämpänä, mutta ei kai sellaista tarvinnut ihmisille näyttääkään.

Jos se ei vain olisi juonut niin hirveästi. Se ei osannut juoda vähän kerralla. Sen piti aina ottaa kunnon känni.

— Mika. Sun pitää nousta ja kävellä ite. Ei me jakseta nostaa sua.

Anna ojensi kättä, piteli käsivarresta niin lujasti kuin jaksoi, kun Mika kampesi pystyyn. Se seisoi hajareisin, huojahti ja jäi porraskaidetta vasten nojaamaan. Sen tukka oli toiselta puolen ihan litassa ja toiselta pystyssä kuin punkkarin harja.

— Ai äijälle tuli lähtö, se sanoi yllättävän selkeästi. — Mites raaskit antaa sen jepeille? Sehän vetää sua turpiin heti ku tulee takas.

— Mennääs nyt sisälle, pääset nukkuun pääs selväksi, nainen, äiti hoputti. Se katsoi Mikaa kuin pientä lasta, jolta odottaa ensimmäisiä askelia. ’Noin, tule tänne, äiti on täällä. Kävele nyt vain, et sinä kaadu.’

— Anna lähtee viereen, Mika sanoi. — Pienet panot ois nyt paikallaan.

Anna tunsi miten posket karahtivat kuumiksi. Hän vilkaisi naista, mutta nainen oli kuin ei olisi kuullut, vaikka tietysti se oli. Ja luuli heistä vaikka mitä. Tai hänestä paremminkin. Tytöthän ne äitien mielestä heidän poikiaan viettelivät.

— Mee nyt, Mika. Minunki pitää mennä kotiin. Suvi on varmaan yksin siellä eikä se nuku ennenku mä oon tullu.

— Anna manna anna panna, Mika lallatti. — Joo, tuleski ihan totta viereen. Vai eiks sua kiinnosta tällasen paskajätkän kanssa? Mähän en oo muuta ku yks paska, vai mitä mutsi? Sitähän äijä aina hokee.

— Mika, älä viitti. Sä oot päissäs, Anna sanoi.

Nainen ei sanonut mitään. Se pyyhki hiuksia ohimoilta taaksepäin. Sitten se alkoi töniä Mikaa portaita ylös, askelma kerrallaan. Mika antoi sen tehdä niin. Ylhäällä nainen pysähtyi ja kumartui kaiteen yli.

— Kiitos nyt kun toit sen kotia, nainen sanoi. Se oli taas selin valoon, eikä Anna nähnyt sen kasvoja kunnolla, katsoiko se häneen vai hänen ohitseen. Sitten se veti oven kiinni, ja pimeä humahti paikalleen. Anna seisoi portailla osaamatta lähteä.

Aivan kuin hän olisi jotenkin loukkaantunut Mikan äidille. Miksei se ollut pyytänyt häntä edes sisälle tai sanonut jotain muutakin kuin kalsean kiitoksen välimatkan päästä. Ei siksi, että hän olisi mitään päänsilitystä tarvinnut. Jotenkin vain että se olisi nähnyt hänet, hyväksynyt hänet. Että hän ylipäätään oli olemassa, että hän oli juuri hän eikä vain joku yhdentekevä.

Kaupungin vuokrataloalue oli ankean näköinen pimeässäkin; neliönmuotoista pihaa valaisi pari lamppua, portaitten edessä oli asvaltti, jonka reunaa lapset olivat murentaneet kuin piparkakkua. Muualla oli pelkkää soraa ja hiekkalaatikosta levittynyttä hiekkaa, kituliasta ruohoa vähäinen saareke. Talon takana alkoi toinen samanlainen piha. Roskis tursui tavaraa niin etteivät kannet menneet kiinni, ja tuulen ryöväämää roinaa ajelehti pitkin pihaa: lyttyyn lyöty maitotölkki, paperisilppua, paripuoli rukkanen, kauppojen mainoslehtisiä.

Anna oikaisi haisevan roskiksen ohi kuoppaiselle tielle, jossa oli jo enemmän valoa. Häntä pelotti, ja hän juoksi vähän matkaa päästyään pyörätielle, jota pitkin oli lyhin matka kotiin, moottoritien alitse.

Hän oli ollut oikeassa; isä ei ollut vielä tullut. Keittiön ikkuna oli pimeänä.

Hiekkatieltä harppasi rapuille parilla askelella. Oven kahden puolen kasvoi sireenejä. Sireenien takana olivat naapureitten ovet, yhteensä heitä asui kuusi perhettä tässä puisessa rivitalossa. Talo oli rakennettu joskus sodan jälkeen, kai se silloin oli ollut jotain uutta ja hienoa.

Rapistunut ovi parkaisi, vaikka hän yritti vetää sen varovasti kiinni. Kodin tuttu haju tuntui heti, omenoitten haju: niitä oli korillinen eteisen lattialla, mummi oli tuonut maalta.

Eteisestä pääsi keittiöön, pariin komeroon ja kylpyhuoneeseen. Tai oikeastaan kylpyhuone oli liian hieno nimitys, ei siinä kopperossa ollut kuin suihku ja vessanpytty ja melkein käsiin hajoava lavuaari. Isä oli puhunut ostavansa jostakin halvalla vanhan ammeen, mutta se oli jäänyt vain puheeksi. He olivat asuneet tässä kohta kolme vuotta, eikä mitään ammetta ollut näkynyt. Isältä jäivät monet asiat kesken, se suunnitteli aikansa ja ihan kuin sen kaikki energia olisi jo kulunut niihin suunnitelmiin; mitään sen valmiimpaa ei tullut. Se on sen luontonen, äiti sanoi, minkäpä sille mahtaa. Ei se siitä enää miksikään muutu. Ihminen on sellainen kuin on. Kun ei sinusta sentään tulis samanlaista.

Hän oli yrittänyt olla puheittensa mittainen. Toistaiseksi oli kuitenkin hyvin vähän sellaisia konkreettisia asioita, joita voi edistää suunnitelmia pitemmälle. Rahasta se oli kiinni. Melkein kaikkeen tarvittiin rahaa. Se mitä voi tehdä, oli lukea läksyt, ja jos oli luvannut jotain Suville, pitää se, vaikka joskus ottikin päästä että oli tullut luvattua. ’Lähetsä mun kans kiertämään lammen lenkin, sä lupasit, muistatsä’ juuri silloin kun oli saanut kirjastosta hyvän kirjan ja aukaissut ensimmäisen sivun. Tai kun olisi vain halunnut olla rauhassa tai käydä vaikka Sarin luona: ’Hei, tänään me voitas mennä sinne leffaan, sähän lupasit’.

Keittiön pöytä oli kuin lähtevä laiva Suvin jäljiltä. Se oli keittänyt iltateetä ja juotuaan jättänyt kaikki silleen niin kuin sen tapa oli. Ei sille hyödyttänyt edes motkottaa. Kai se joskus itse huomaisi, ettei elämässä riittäisi jatkuvasti piikoja sen sotkuja korjaamaan. Anna haukkasi loput murujen keskellä nököttävästä hiivaleivän palasta, sulki margariinirasian, pani juuston