Pahuus

By Heleena Lönnroth

Poika istuu äitinsä vaatekomerossa ja hyväilee punaista, silkkistä kangasta. Nuuhkii helmaa ja painaa sileyden vasten kasvojaan. Kun äiti saa pojan kiinni tämän touhuista, edessä on tupenrapinat.Mutta poika ei unohda. Vuosia tapahtumien jälkeen hän tuntee edelleen vetoa naisten kauniisiin vaatteisiin, nahkäkäsineisiin ja nyt myös kuolemaan. Niihin hän haluaa pukea yölliset morsiamensa – kerta toisensa jälkeen...Kaakonetsivillä on edessään murhien vyyhti, joka saa niskakarvat nousemaan pystyyn.Kaakonetsivät Unto Hakkarainen ja Asseri Valo saattavat kyllä olla eläkeikäisiä miehiä, mutta tämä ei yksityisetsivien vauhtia hidasta. Yhdessä ystävykset ovat valmiita selvittämään mitä monimutkaisimpia rikoksia, jotka kuljettavat heitä ympäri maailman.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Mar 29, 2021
• ISBN: 9788726740295

Book preview

Taylorin.

1

Poika istui vaatekomerossa ja hypisteli sileätä, punaista kangasta. Se oli äidin juhlapuku. Hän nuuhki helmaa ja painoi sen sileyden poskeansa vasten. Äiti. Hyvä olo tuntui nivusissa. Häntä alkoi pyörryttää. Sama olo kuin silloin, kun äiti tuli hänen viereensä tai kun pääsi äidin sänkyyn, jos isä ei ollut kotona. Kaapissa oli myös äidin korkokengät. Poika silitti varovasti niitten mokkanahkaa ja korkeaa korkoa. Hän oli kerran nähnyt äidillä myös pitkävartiset käsineet, joita hän oli kokeillut käsiinsä ja mennyt näyttämään äidille. Silloin äiti oli suuttunut ja ottanut ne pois, eikä poika ollut onnistunut löytämään niitä enää.

Eteisestä kuului kopinaa. Kamarin ovi aukesi.

– Mitä saatanaa sä siellä krotaat!

Äiti sieppasi pojan hiuskuontaloon kiinni, tukisti ja pyöritti. Niin hän yleensä teki, ja aina se sattui, mutta nyt sattui vielä enemmän, Äiti oli kiskaissut oikein olan takaa. Poika näki, että tällä oli kädessä hiustukko ja pala nahkaa…

– Pois täältä! äiti huusi punaisena.

Itkua nieleskellen poika lähti. Hän säntäsi vintille. Päänahkaa kirveli vallan vietävästi. Hän kosketti sormellaan kipeää kohtaa. Sormiin tarttui jotain tahmeaa. Verta! – Kun mummo vielä eläisi! Mutta kun tämä oli kuollut, ei ollut mitään turvaa…

Vintille asti leijaili paistetun pekonin tuoksu. Se oli pojasta maailman parasta, mutta sitä hän ei yleensä saanut. Vain isä. Poika olisi halunnut myös paistetun munan, mutta hänen aamupalansa oli aina kaurapuuro, voisilmä ja maito. Nyt sekin jäi saamatta. Pian pitäisi lähteä kouluun. Uskaltaisipa hakea takin ja repun. Olikohan äiti tehnyt eväitäkään…

Saamarin koppakuoriainen! Miestä raivostutti. Pakokaasu pöllähti rekan putkista. Hän kyllä hiillostaisi ämmän tienposkeen tai hiljentämään vauhtiaan, että maantiekojootti pääsisi ohi. Tai pitäisi ajaa sellaista vauhtia, ettei olisi tientukkeena.

Rekka alkoi jurnuttaa kiinni pikkuauton puskurissa, mutta naisella oli pokkaa. Tämä ei hiljentänyt vauhtiaan, mutta ei myöskään kiihdyttänyt, vaan ajoi tasaista 85 kilometrin tuntivauhtia. No tietysti oli talvikeli ja kahdeksankympin rajoitus, mutta se ei koskenut rekkoja. Ne ajoivat yhdeksääkymppiä tai kovempaa. Mies luopui vaarallisesta roikkumisesta, kun vastaan alkoi tulla enemmän liikennettä. Päätepisteeseen ei ollut enää kuin neljäkymmentä kilometriä.

– Tässä on paperit! Ja auto on pihassa. Kävin pesemässä sen. Onko tietoa seuraavasta keikasta?

Mies istahti Reetan asiakastuoliin. Nainen selasi papereitaan.

– Menikö reissu hyvin? Tässä voisi olla jo parin päivän päästä Lappeenrantaan. Pääsetkö?

– Eiköhän se järjesty!

– Siellä on kahvia. Just keitin!

Nainen hymyili ystävällisesti, mutta mies ei halunnut jäädä. Kahvi oli aina sitä samaa myrkkyä. Pesisi joskus pannun ja keittimen!

Mies käveli autolleen. Se oli varsinainen romuauto, jota hän ei juuri putsannut eikä tuunannut, mutta moottori oli uusi ja viritetty. Koska se piti jättää aina odottamaan, oli parempi, ettei se herättänyt kenenkään intohimoja. Auto hörähti nöyrästi käyntiin, ja mies ajeli grillille ostamaan makkaraperunat. Kahvia voisi käydä juomassa keskustassa.

Konditorian tiskin takana kääntyili laiha, ujonnäköinen nainen. Tällä oli hiirenharmaa tukka vedettynä pienelle siparalle, kasvot olivat meikittömät ja uurteiset. Ikää oli vaikea arvioida. Mitään ei ollut tehty vaikutelman parantamiseksi.

Nainen täytti pullavitriiniä aamun uusilla leipomuksilla. Kahvikin oli tuoretta, mutta asiakkaita ei näkynyt. Nainen päätti kaataa itselleen kupposen ja nauttia hetkestä voisilmäpullan kanssa.

Ovi kolahti. Kaadettu kahvi jäi jäähtymään.

– Päivää!

Sisään astunut mies oli iättömän näköinen kuten nainenkin. Vaatteista ei voinut päätellä, miltä vuosikymmeneltä ne olivat. Lähinnä huomasi sen, että ne olivat kirpputoritavaraa.

Nainen punastui.

– Päivää vaan…

Mies oli naiselle outo, ja kun paikassa ei ollut muitakaan, häntä hiukan ujostutti.

– Mitä saisi olla?

– Kahvi vaan…

Mies tuijotti naista. Tälle tuli epämiellyttävä olo.

– Olisi juuri uunista otettuja korvapuusteja ja voisilmäpullia…

– Eikö ole voipullia? mies keskeytti töykeästi.

– On kyllä, mutta ne ovat eilisiä.

Nainen katsahti miestä.

– Se ei haittaa. Anna kaksi.

– Jos mä lämmittäisin mikrossa…

– Ei! mies tiuskaisi kiivaasti. – Ne on hyviä ihan sellaisenaan, hän sitten sanoi hiukan pehmeämmin.

Outo asiakas meni tarjottimensa kanssa nurkkapöytään, josta nainen ei häntä nähnyt.

Mummo oli tuonut aina pussillisen voipullia käydessään. Mies ei tiennyt mitään parempaa! Hän ummisti silmänsä, haukkasi pullasta ja hörppäsi kahvia. Lapsuuden harvat hyvät muistot lipuivat mieleen.

Nainen teki asiaa salin puolelle. Sillä oli rätti kädessä, se siisti mukamas pöytiä. Mies tarkkaili tätä. Se oli yli kolmenkymmenen, mutta alle neljän. Vartalo oli ihan hyvä, perse myös, ja rinnatkin menettelivät, mutta se kulki kumarassa ja oli koko ajan pelästyneen näköinen.

Yhtäkkiä mies nousi ja käveli tiskille.

– Anna ne loputkin!

Nainen pyrähti säikähtäneenä paikalle.

– Pussiin, täsmensi mies. – Otan ne mukaan.

Mies sai pullansa ja lähti. Nainen tuijotti otsa rypyssä tämän jälkeen mitään näkemättömin silmin. Hänen mielestään oli hyvä, kun ei muita ihmisiä sattunut samaan aikaan paikalle.

Mies ajeli perhehotelliin, jossa hän yöpyi joutuessaan viivähtämään. Matkustajakodiksi niitä ennen sanottiin. Viimeisin nimenmuutos oli tuonut peliin hostellin. Miehen eristäytyvät tavat tiedettiin, ja hän sai olla rauhassa. Huoneessa oli vedenkeitin, sai laittaa tiivistekahvia. Syötyään makkaraperunat hän asettui makuulle sängyn päälle ja silmäili ostamaansa iltalehteä.

Ehkä voisi pistäytyä kotimökissä? Vaihtelu se kuitenkin oli elämän eliksiiri. Sitten oli se ajokeikka Lappeenrantaan. Huonekaluajo Iskulle ja Stemmalle. Siihen menisi kaksi päivää. Sairastuneen kuskin tuuraus. Heittopusseja tarvittiin aina. Miten olisivat koulutkaan pyörineet ilman sijaisia. Oli sairaus-, vuosi-, vuorotteluvapaa- ynnä muita lomia. Koko ajan. Jatkuvalla kierteellä. Samoin kaikilla muillakin aloilla oli sairastumisia ja yllättäviä esteitä, jolloin tarvittiin joku muu. Mies oli useille yrittäjille se joku muu, joka hoiti homman.

Huoneessa oli lämmin, ja mies oli nukahtanut kesken lehden selailun. Hän oli nähnyt unta tytöstä, josta oli tykännyt yläasteella. Hiljainen, nätti tyttö. Konditorian nainen oli jollain tavalla muistuttanut häntä. Mummokin oli unessa. Toi voipullia. Ihan tuoreita.

Mies heräsi säpsähtäen ja katsoi kelloa. Se oli yksi. Aika oli sopiva. Kotitalolle oli pari kilometriä matkaa. Mies päätti kävellä. Hän tunki reppuunsa taskulampun ruuvimeisselin ja sorkkaraudan kaveriksi. Ulkona sataa tihutti. Sääkin oli täydellinen!

2

Nainen hyräili. Ei olisi pitänyt olla mitään erityistä syytä, mutta hän oli kuitenkin hyvällä tuulella.

– Ei!

Nainen tiesi, että oli aina odottanut, että kerran konditoriaan tulisi mies, josta hän heti tietäisi, että tämä oli erityinen, hänelle tarkoitettu. Ei niin, että olisi odottanut, mutta nainen tähyili kadulle ja säpsähti aina, kun ovi kävi. Mutta päivä oli tavallinen. Ketään outoa voipullien ostajaa ei tullut liikkeeseen.

Kun ilta ehti, nainen starttasi pienen Fiatinsa, josta hän oli ylpeä, ja ajoi Lidliin tekemään vaatimattomat ostoksensa. Kotona, pienessä talossa, jonka oli perinyt vanhempien kuoltua, oli hyvä asua. Ehkei talo ollut priimakunnossa, mutta se oli kuitenkin oma. Hän tunsi sen lapsuudestaan läpikotaisin. Osasi kulkea yöllä pimeässä tai vaikka päivällä silmät ummessa. Vuonna 1939 rakennetussa tyyppitalossa oli tuvan ja kaksi kamaria sisältävä alakerta. Vintillä oli vain lattia, ei huoneita. Pihan toisella puolen oli varasto, liiteri ja sauna. Puutarhaa nainen hoiti huolekkaasti. Hedelmäpuiden ja marjapensaiden lisäksi oli kasvimaa ja lukuisia koristepensaita ja perennapenkkejä.

– Hei, kotona ollaan!

Nainen jysäytti kauppakassin tiskipöydän vieressä olevalle tuolille ja huhuili.

– Ai hei, sä tulit jo…

Ilmestys, jolla oli kirkkaanpunainen suu, punaiseksi värjätty kuontalo ja pitkät rakennekynnet, lysähti laiskasti keittiön pöydän ääreen.

– Täällä on niin tylsää.

– Eihän sun pakko ole täällä olla. Minun puolestani voit lähteä vaikka heti, väsynyt konditoria-apulainen sanoi.

– Juu, juu. Helppohan sun on sanoa…

– Niin. Mä olen muistaakseni maksanut sun osuutes tästä talosta, että… Saat kyllä asua tässä ilmaiseksi, mutta oman osasi ruoasta saat kyllä maksaa.

– Jessus, että sä oot saita! Lähtäänks illalla kapakkaan?

– Ai minne?

– No jos tuonne Karaokebaariin… Eihän täällä muualla oo elämää.

– Mulla ei taida olla oikein mitään sellaista päälle pantavaa. Sisko sanoi.

– Minä voin lainata! Ja kampaan ja meikkaan sut, niin et tunne itsekään itseäsi.

Se olisi oikeastaan jännittävää. Sisko oli äidin kuoleman jälkeen asunut pian seitsemän vuotta yksin. Kaksoissisar Saara oli muuttanut heti peruskoulun jälkeen Helsinkiin siivoamaan. Hänellä oli ollut lyhyt avioliitto orkesterin kosketinsoittajan kanssa ja erilaisia muitakin suhteita ja työpaikkoja. Sitten hän oli alkanut odottaa lasta, mies oli hylännyt, kuvioihin tuli abortti ja huumeet, työpaikka oli mennyt. Nyt hän oli tullut kokeilemaan, mitä saisi siskostaan irti.

Saara laittoi Siskolle värihuuhtelun ja rullasi tukan. Kun se kuivui, hän meikkasi tämän. Siskolla oli kauniit kasvot, korkeat poskipäät ja ihanat silmät, kun niitä vähän korosti.

– Jessus! Oonko mä tuo?

Sisar ei ollut tuntea itseään.

– Kuule, sulle ei sovi mikään krumeluuri vaate. Katotaan, jos