Salakuljettaja

By Heleena Lönnroth

Espanjan Aurinkorannikolla asuvilla eläkeläisillä on ongelma. Suomalaisten palvelutalojen huono laatu on kantautunut heidän korviinsa, ja niinpä ryhmä on alkanut haaveilla aivan oman palvelutalon perustamisesta. Palvelutalon perustamiseen tarvitaan kuitenkin rutkasti pääomaa, ja sitä eläkeläisillä ei ole. Viisikymppinen kiinteistöbisneksessä vaikuttava Pekka saa lyömättömän idean – varat palvelutaloon voitaisiin hankkia huumeiden salakuljetuksella. Sillä kuka nyt osaisi epäillä kahdeksankymppisiä vanhuksia huumekuriireiksi? Kaikki ei kuitenkaan mene niin kuin Pekka oli suunnitellut – ja sen mies saa tuntea omissa nahoissaan...-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2021
• ISBN: 9788726740257

Book preview

vie.

1

Vanha mies kulki varhaisena aamuna hiljakseen Santa Amalian hiekkarantaa. Hänellä oli varrellinen haavi, jolla hän pyydysti roskia rantavedestä ja piikki, jota käytettiin samaan tarkoitukseen. Toisessa kädessään mies kuljetti mustaa jätesäkkiä. Äkkiä hän pysähtyi ja terästi katsettaan. Edessä, noin viidenkymmenen askeleen päässä oli mytty. Se näytti mattokääröltä.

Mies vilkaisi ympärilleen. Vain Paseo Mariti-molla juoksi muutamia Duracell-pupuja. Miehiä, joille hölkkäämisestä oli tullut pakkomielle. Hiekalla ei näkynyt muita kuin vanha Pedro. Tämä lähestyi myttyä varovasti. Kun oli päässyt lähelle, hän näki miehen kuolleeksi. Varmuudeksi hän tökkäsi ruumista piikillä, mutta se ei reagoinut.

2

Fuengirola Málagan piirissä Andalusian itsehallintoalueella oli ollut vielä 60-luvulla pieni Costa del Solin kalastajakylä. Lähikylät tai -kaupungit Torremolinos, Torrevieja ja Málaga olivat jo turistien löytämiä, vilkkaita keskuksia. Suomalaiset löysivät Fuengirolan 1970-luvulla, ja suomalaiset rakennusyrittäjät alkoivat urakoida sinne taloja, varsinkin kylän itäpuolen rannikolle. Kylä tai kaupunginosa ristittiin Los Pacosiksi ja siitä kehittyi vuosikymmenten saatossa noin 6000:n vakituisesti asuvan suomalaisen kotipaikka. Paljon oli tietysti sellaisiakin, jotka oleskelivat siellä vain talvikauden ja kesäksi lennähtivät Suomeen. Vuonna 2019 Fuengirolasta oli kehittynyt suurin Suomen ulkopuolella oleva kaupunki, jossa sai omalla kielellä kaikki mahdolliset palvelut.

Pienessä, mutta ylellisessä Mijaksen rinnetalossa nainen asteli edestakaisin kuin häkissä oleva tiikeri tai altaassa uiva jääkarhu. Hän oli kampaajan tai kosmetologin näköinen, sporttinen ja timmissä kunnossa oleva, ei varsinaisesti rouva-lookia edustava. Erottuaan lapsettomasta avioliitostaan hän oli ystävättärensä vinkistä perustanut Espanjan aurinkorannikolla olevaan Fuengirolan suomalaiskaupunkiin kampaamon. Se oli menestynyt hyvin, ja hän oli paikallisissa piireissä tavannut eronneen, etelään muuttaneen kiinteistövälittäjän, jonka kanssa oli pian menty naimisiin.

Pekka oli viisissäkymmenissä, oli ollut jo kauan eikä ollut vielä päättänyt, milloin vanhenisi seuraavaan pykälään. Hänellä oli sankka tukka, jonka tummuudesta Pipsa oli pitänyt huolta. Mies oli vielä kaukana Berlusconin ongelmasta, että täytyisi tatuoida päänahka tummaksi harvenevien hapsien takia. Jatkuva taistelu oli kyllä menossa vatsakkuuden kanssa, mutta se vaihe, jolloin täytyisi siirtyä nauhattomiin kenkiin, oli vielä matkan päässä.

Nyt mies, Pekka, ei ollut tullut illalla kotiin. Se ei ollut hänen tapaistaan, mutta joskus sellaista sattui. Liikemiehen kanssa Fuengirolassa solmimansa avioliiton alussa Pipsa oli päättänyt, ettei alkaisi mustasukkaiseksi jäkättäjäksi. Jos mies oli joskus tulematta yöksi kotiin, siihen oli varmasti syynsä. Heillä oli kuitenkin lentoliput seuraavan päivän iltakoneeseen Helsinkiin.

Pekka oli ideanikkari, jolla oli aina jotain hautumassa. Hän seurasi aktiivisesti Suomen ja Espanjan mediaa ja oli saanut ajatuksen paluumuuttajien Suomeen perustettavasta palvelutalosta. Kaikki oli hyvin pohjustettu, mutta käynti Suomessa oli tarpeen hankkeen jatkon takia. Jos Pekalle tulisi este, Pipsan oli lähdettävä matkaan, niin oli sovittu. Mies oli aina muistuttanut, että tällaisissa keikoissa oli riskinsä. Se piti vain hyväksyä.

Fuengirolan Centro Finlandiassa oli eläkeläisten aamiaiskokous. Pöytään oli katettu kahvikupit ja korvapuustit. Salainen ase talon arsenaalissa. Kotimaan lehdistä oli pitkin vuoden alkua saatu lukea toinen toistaan kamalampia uutisia yksityisistä vanhusten palvelutaloista, jotka kuppasivat rahat, mutta jättivät asiakkaat lattialle makaamaan, kärsimään nälkää, syömään vääriä lääkkeitä. Suoraan sanottuna kuolemaan. Ja vaikka maksoit mansikoita hoidosta, oli vielä joka naskahdos hinnoiteltu erikseen. Vessapaperirullan vaihtaminen, käsipaperin tuominen, vaatteiden pesu ja kaikki mahdollinen. Ja vuorolistat oli täydennetty haamuhoitajilla, joita ei ollut nähty eikä kuultu. Pahaa teki, kun sellaista menoa ajatteli. Koko seurue paheksui asiaa suureen ääneen.

– Tervetuloa! avasi keskustelun Pipsa. – Pekka tulee vähän myöhässä, hän lähtee huomenissa Suomeen asiaa hoitamaan!

Monet parikymmentä vuotta Fuengirolassa asustelleet, nyt seitsemän- tai kahdeksankymppiset, olivat suunnitelleet palaavansa vanhuuden päivikseen kotimaahan. Ikävöitiin Suomen kesää, lapsenlapsia, tuttuja paikkoja, tv-ohjelmia ja sanomalehtiä. Mitä enemmän tuli ikää, sitä enemmän ikävöitiin. Oli haaveiltu mukavasta palvelutalosta, johon asetuttaisiin sitten, kun olisi sen aika, mutta nyt haaveet olivat romahtaneet. Bisnesyritykset olivat kaapanneet palvelutalot, eikä niissä ollut enää hyvää henkeä hyvästä palvelusta puhumattakaan. Lisäksi yksityiset palvelutalot olivat sikamaisen kalliita.

Eläkeläiset olivat alkaneet keskustella siitä, että rakennettaisiin omia palvelutaloja yhdessä tuttavien kanssa. Palkattaisiin ympärivuorokautiset hoitajat, olisi yhteiset oleskelu- ja harrastustilat ja vierashuoneet! Pekka, joka oli ollut kiinteistövälittäjä, oli puhuttu hankkeen vetäjäksi. Hommaan kuului myös rahoituksen hankkiminen.

Edessä olisi tontin tai kunnostettavan kiinteistön etsintä ja mahdollisten yhteistyökumppaneitten haku. Pipsa tiesi, että Pekalla oli joku hämäräbisnes espanjalaisten yhteistyökumppaneitten kanssa. Suomen päässä oli vain löydettävä jälleenmyyjiä. Huumekauppa oli nähty nopeimmaksi tieksi pääoman hankkimiseen, koska kellään palvelutalosta kiinnostuneella ei ollut vakuuksiksi kelpaavia omaisuuksia eikä takaajiksi suostuvia sukulaisia. Yhteiseen hankkeeseen lähtijöitä sen sijaan löytyi jo kymmenkunta henkeä, sekä pariskuntia että sinkkuja. Eläkeläisten tehtävä olisi huumekuriireina toimiminen.

Espanjasta lähteviksi muuleiksi eli salakuljettajiksi oli suunniteltu eläkeläisrengasta, jossa olisi mahdollisimman vilpittömän ja tavallisen näköisiä henkilöitä, lähinnä mummoja, mutta olipa joukossa tilaa muutamalle hiirulaisen näköiselle miehellekin. Kaikki valmennettaisiin käyttäytymään luonnollisesti, ja jos jostain syystä jäätäisiin kiinni, piti olla pelkästään hämmästynyt eikä tunnustaa mitään. Oli laskettu, että neljän hengen neljällä keikalla saataisiin kokoon hyvä potti, josta osa täytyisi luovuttaa katukauppaorganisaatiolle, mutta pari–kolmesataatuhatta euroakin olisi hyvä pesämuna.

– Ai että on jännittävää, puuskahti Mimmi, eras muuleista. – Mulla tulee varmaan pissat housuun, jos joudun tullin syyniin! Ja mitä sitten, vaikka joutuisikin linnaan! Siellä olisi ainakin free ylöspito ja ruoka. Kerrotaan, että japanilaiset eläkeläiset ovat ruvenneet tekemään varkauskeikkoja linnaan pääsemiseksi, kun omat rahat eivät riitä elämiseen. Miksei mekin?

Mimmin puheenvuoro sai aikaan naurunremakkaa, innostunutta puhetta ja kiihkeitä kannanottoja! Sanalla sanoen elämää kuin ennen nuorena, kun kaikki oli vielä edessäpäin! Mimmin ulkoasu oli huoliteltu ja vaatteet kalliita, mutta aina ihmeteltiin, miten hänen puhetapansa oli niin suuressa ristiriidassa ulkoisen olemuksen kanssa. Aina asiantuntevat tahot olivat päätelleet, että hän oli tarjoilijatar tai narikkatyttö, jolla ei ollut koulutusta eikä sopivaa kotitaustaa siihen asemaan, mihin hän oli päässyt vanhemman, varakkaan herran rouvana. – Mutta kaunis hän oli ja hauska, sitä ei kukaan voinut kiistää.

– Päivää kaikille!

Ovesta tormasi Pekka, joka lähti heti hakemaan itselleen cafe americanoa. Se oli hänen ehdoton suosikkinsa eteläisten maitten kahviannoksista.

– Onkos kaikki muuliksi lupautuneet paikalla?

Käsiä nousi muutamia. Enemmänkin olisi saanut olla. Heti alussa oli päätetty, että niille, jotka lähtisivät mukaan kuriireiksi, kerrottaisiin pääpiirteittäin asiasta, mutta niille, jotka olisivat vain mahdollisia asukkaita, ei kerrottaisi mitään olennaista rahanhankinnasta.

Kokous alkoi. Pekka oli hankkeen ja kokouksen itseoikeutettu puheenjohtaja. Pipsa, hänen rouvansa, oli rahastonhoitaja, Greta sihteeri. Pipsa oli nuorena neitona ollut Vihdin nuorisoseuran rahastonhoitaja ja Greta koulutoimiston sihteeri. Muita muuleihin ilmoittautuneita oli Paavo, opintonsa kesken jättänyt koulun vahtimestari. Kerrottiin selän takana, että hän oli älykäs ja pystyvä, mutta saattoi käyttäytyä oudosti ja jopa pelottavasti. Ryhmään oli tulossa vielä Onni, vitsejä kertova entinen farmaseutti, joka ei ollut naimisissa… Oletettiin, että hän oli homo. Mimmi oli myös mukana. Arveltiin, että hänen suurin ansionsa oli oletettu varakkuus. Hankkeesta puhuttiin avoimesti ikään kuin vitsinä. Silloin ulkopuoliset eivät epäilisi mitään.

Salakuljetusta oli päätetty ensin harjoitella. Tehtäisiin kullekin pari puolen litran minigrip-pussia, joissa olisi perunajauhoja. Piilotettaisiin ne käsimatkatavaroihin ja ruumaan menevään isompaan laukkuun, ehkä jopa käsilaukkuun tai reppuun. Ilmassa oli innostusta ja jännitystä. Lähdöt olivat perjantaina ja lauantaina suorilla lennoilla. Koneina olivat Finnairin ja Norwegianin koneet.

Helsingissä kokoonnuttaisiin Onnin luona, koska hänellä oli suuri asunto Lauttasaaressa. Näitä koelentoja oli päätetty tehdä muutamia, että saataisiin tuntumaa juttuun. Alkuperäisen suunnitelman mukaan ensimmäisinä lähtisivät matkaan Paavo ja Greta. He olivat varanneet vierekkäiset paikat koneen keskiosasta varauloskäytävien kohdalta. Lento oli Finnairin päivälento. Seuraavaksi lähtisi Norwegianin kone, jolla lentäisivät Onni ja Mimmi.

Kun pakolliset puheet oli pidetty, Karhukopla, kuten potentiaaliset salakuljettajat olivat alkaneet itseään nimittää, olivat valmiita hakemaan tiskiltä keitetyt munat ja kaurapuurot. Centro Finlandiassa oli terveellinen, suomalainen aamupala, ja lähimailla asuvat poikkesivat siellä mieluusti ruokailemassa. Gretan ja Paavon peesiin samalle lennolle lähtisi myös Pipsa, jonka oli määrä tarkkailla toisia, että käyttäytymistä voitaisiin parantaa ja silmiin pistävästä varoittaa. Näihin alkuvalmisteluihin oli päätetty uhrata parituhatta euroa, koska hyvää valmistautumista pidettiin tärkeänä.

Karhukoplan jäsenet päättivät kaikki matkata yhtä aikaa Málagan Aero Puertolle junalla, koska se oli vaivatonta ja Fuengirolassa pääsi hyvin juna-asemalle. Onni oli silmiinpistävän turistimainen ja kovaääninen mutta hyväntahtoinen tyyppi, Greta hiljainen ja harkitseva, vähän ikäneidon oloinen, mutta Mimmi oli tyylikkäästi ja muodikkaasti pukeutunut Rouva. Henkilöt eivät vaikuttaneet keskenään yhteismitallisilta, mitä he arvelivat hyväksi jutuksi. Paavo oli niin huomiota herättävän estynyt ja kömpelö liikkeissään, että Pekka oli alkanut harkita vakavasti hänen karsimistaan jo tässä vaiheessa, mutta sitten he sopivat tulevansa yhteisellä Finnairin iltalennolla Helsinkiin. Pekka halusi nimittäin tarkkailla Paavon käytöstä.

Ensimmäisenä oli vuorossa Finnairin kone ja Greta ja Pipsa. Sitten oli Norwegianin kone ja Mimmi ja Onni. Kaikki selvisivät turvatarkastuksesta, vain Mimmiä lentokenttävirkailijat olivat silmäilleet hivenen epäluuloisesti, mutta eivät olleet pyytäneet tätäkään avaamaan laukkuaan. Onni remelsi kovaäänisesti koko matkan ajan. Koneessa ei tapahtunut mitään, mikä olisi kiinnittänyt kenenkään erityistä huomiota, ja Suomen päässä kaikki astelivat varmana ei-tullattavaa, vihreää linjaa pitkin. Pipsa seurasi varjona muuleja.

Onnilla iltakymmeneltä. Pipsa oli lähettänyt tekstarin Gretalle ja Mimmille. Onni lähetti osoitteen vielä varmuudeksi koko porukalle ja ehdotti yhteistä taksimatkaa. Se ei tuntunut naisille sopivan, joten Onni jatkoi matkaa Kampin ruokakaupan kautta metrolla Lauttasaareen.

Kaikilla muuleiksi lupautuneilla oli omat ongelmansa eikä välttämättä kirkasotsaista halua toimia yhteiseksi hyväksi. Pikemminkin jokainen mietti, miten voisi hyötyä hankkeesta ja käyttää sitä omaksi hyväkseen.

Mimmi esitti varakasta leskeä, mutta tosiasiallisesti hänellä ei ollut muuta omaisuutta kuin vaatevarastonsa, joka sekin oli pikkuhiljaa rapautumassa. Pelastaakseen, mitä pelastettavissa oli, Mimmi oli alkanut harrastaa nettipokeria ja oli nyt kaulaansa myöten veloissa rahoitettuaan pelaamistaan pikavipeillä. Onni taas oli ajatellut