Kun se kerran tulee

By Erkki Palolampi

Dokumentaarinen kuvaus talvisodan ihmeestä – aina Terijoelta mottitaisteluihin.
Sodan sykkeeseen, rintaman ihmiskohtaloihin ja Suomen itsenäisyyden historiaan vievä romaani kuvaa kokonaisen kansan matkaa kohti talvisodan henkeä. Odotus ja kauhu ennen Talvisodan ensimmäisiä taisteluita sekä yhteinen tavoite ja päättäväisyys vihollisen edessä tulevat kaikki eläväksi, kun Pekka, Lauri ja Armas kasvavat koulupojista sotilaiksi.
Talvisodan aikalaisten kertomuksiin ja haastatteluihin perustuva teos kertoo sekä rintaman että kotirintaman oloista ja siitä, miten sota vaikutti Suomen kansan eri kerroksiin. Liikkeelle lähdetään Terijoen polkupyöräpataljoonasta liikkuen rivisotilaiden mietelmien ja kotirintaman kautta Laatokan hurjiin mottitaisteluihin.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 14, 2024
• ISBN: 9788727151496

Book preview

Kun se kerran tulee

Cover image: SA-kuva

Copyright ©1979, 2024 Erkki Palolampi and SAGA Egmont

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

All rights reserved

ISBN: 9788727151496

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kehyskertomus:

TAKANA OLI SUOMEN TALVISOTA

Ensimmäisenä kotiuttamisen jälkeisenä päivänä, yli seitsemän kuukauden poissaolon jälkeen, olin käynyt toimituksessa ilmoittautumassa. Eivät kiusanneet kyselyillä, työhön aamulla.

Kävelin hiljalleen avaran Hämeenkadun auringonpuolta yli tyylikkään torin sillalle kauniiseen kaupunkimaisemaan. Kosken tulvavesi kuohui yli padon, puut vihersivät hiirenkorvalla. — Sillan poikki mahtavan pirkkalaispatsaan varjoon. Alaputouksen ja tehtaiden siluetit. Kaupungin historiaa: tuosta Melinin komppania silloin juoksi … Takaisin kohti Pyynikkiä. Siviilejä, näyteikkunoita, tavaraa lähes kuin ei sotaa olisi ollutkaan, myös palaneita taloja, raunioita. Ihmettelin ja töllistelin, tottumattomana siviilipukuunkin. Huolestuneita kasvoja, surunmerkkejä, kiireisiä askeleita — miten täällä on eletty? Naiset ja lapset, kovaa oli täälläkin …

Tuulensuun tutussa tapaamispaikassa törmäsin vanhaan koulukumppaniin Ahtiin, ja hyvämieli tulvahti epävarmasta sisimmästäni pinnalle.

— Katos tota, vaan mikäs pahan tappaa, Herra ei huoli ja piru tietää koska tahansa saavansa. Ahti nosti kulmakarvansa otsalle, virnisti. — No hyvinkös oli pojalla väistelemistä?

Ahti oli entisellään ainakin puheissaan. Vahvat hartiat olivat hieman painuneet ja kasvoilla kuvasteli harmaa väsymys, mutta ilme ja silmän välke olivat entiset. Hänet oli kotiutettu maaliskuun lopulla. Siinä katselimme toisiamme kuin hunsvotit tuomiolla. Keskustelu oli reippaasta alustaan huolimatta kuin tervan juontia, mieli maassa vaikka päivä paistoi. Ihmisiä kulki ohi, me seisoskelimme. Kyselin äskooveikkojemme kohtaloita, mitä sitä muutakaan. Itsekin olin jotakin kuullut. Muistista saimme komppaniastamme 18 nimeä, joiden yhteyteen piti liittää risti, neljännes viimeisestä vahvuudesta. Pieni yksikkömme oli kouluttanut jääkärijoukkueiden miehiä, taistelulähettialiupseereita ja joukkueenjohtajia: tappiot syy- ja seuraussuhteessa.

Muistimme haavoittuneitakin. Ahti tiesi Salmelan Pekan, yhden lähimmistä (olin käynyt hänen kanssaan koulua 12 vuotta samassa luokassa) potevan läheisessä sotasairaalassa. Pekka oli ollut poikaporukkamme keskus, ellei nyt johtajasta haluta puhua, oli yllättänyt meidät lähtemällä upseerin urille. Vaikka tiemme olivat kymmeneksi vuodeksi loitonneet, olimme pitäneet yhteyttä. Hänen koululaiskomppaniasta tuttu viuluniekkana huomiota herättänyt nuori veljensä oli pahasti invalidisoituneena jossakin Helsingin puolessa. Monen miehen sota jatkui raskaana, kenen milläkin tavalla …

— Pahinta on että Petteri on henkisesti, tiedäks, ei juuri puhu, hautoo sattumuksiaan. Oli joteskin tosikkomainen kaikessa mihin ryhtyi — noin hyvässä mielessä. Pitäisi saada tulppa pois. On onneksi myös humoristi, vaikkei hänen asiansa tosin huumoria ole …

Tiesin tapauksen kehykset, hänen kuuluisan taisteluosastonsa, olin käynytkin. Sanoin jotakin sanoakseni:

— Yleensä eivät kokemuksistaan puhu. Toiset jäävät loppuiäkseen poteroihinsa, jotkut sortuvat, mutta …

— Petrus ei sorru. Hän jos kukaan tiesi, ettei sota mitään seikkailukertomusta ole. Vaikka hänelle taisi kehittyä oikein juonikin mottisotaansa, sinä sen tiedät; kyseli sinua, avaahan tulppa …

Ahti oli käynyt tervehtimässä. Pekka oli puhunut olevansa syypää veljensä kohtaloon ja äitinsä murheeseen — ja sensellaista. Muka jättäisi armeijan! Päätimme lähteä katsomaan, olihan häntä puhutettava. Sovimme ajasta — taitaa se ripittäminen jäädä minulle, aavistelin. Päästäkseni meitä painavasta aiheesta koetin keventää:

— Se on nyt sitten takana mitä varten mekin niin jumalattomasti harjoittelimme toista kymmentä vuotta …

— Kahta pirummin olisi pitänyt sotia, ja pätevämmät vekottimet.

— Sanos sitä. Mutta siitäkin vähästä meitä haukuttiin ja vihattiin.

— Parempi rauha vähemmillä tappioilla. Politiikkamiehet p-uleet, manasi Ahti.— Mutta pahuksen hyvin pärjättiin melkein paljain käsinkin. Muistatkos mitä aluepäällikkö ennusti viitisen vuotta sitten?

— Joo, vuonna -35. Siirryttiin aluejärjestelmään ja tehostettiin koulutusta. Väitti toisen maailmansodan alkavan vuosien -38 ja -42 välillä, Natsi-Aatu painelee Puolaan, oliko se niin?

— Täsmälleen, ja perustelu: Luonnoton Puolan käytävä, luonnottomat Keski-Euroopan pikkuvaltiot, saksalaisten hinku yhteen, Versaillesin järjettömyydet, Mein Kampf …

— Niinpä, Aatu oli näyttänyt karvansa. Kapu todisti senkin että me emme saa onnea jäädä katsomoon, kun Itämeri on aina kohtalomme.

— Justiin. Nämä nykyiset leivänantajani, ainakin kakun aiheeni, nehän kaiken aikaa juonivat ja Terijoen hallitus siitä puhkesikin. Ei mar, siitä muistan, että työasioissahan minä vaikkei se päältä näy. Äkkiväärät touhuavat niin turkasesti. No hei!

Tiesin Pekan haavoittuneen mottinsa puhkaisemisessa. Oli johtanut iskujoukkonsa sen keskelle ja alkanut vyöryttää, mutta haavoittunut. Ei antanut viedä itseään pois, oli jotenkuten sidotuttanut, jatkanut, hinauttanut itseään ahkiossa kunnes vanjat olivat alkaneet antautua. Motti oli selvä, mutta myös hän itse lopussa.

Pari kertaa vuodessa olin tavannut Pekan hänen käydessään äitiään tapaamassa. Kerran pyöräretkellä vierailin hänen ensimmäisessä palvelupaikassaan Kiviniemessä, pari päivää lähteenkirkkaan pikkujärven rannalla. Toisella retkellä majailin hänen aluepäällikön-kodissaan sydän-Karjalassa. Hän tarinoi työstään, ja miten oli alkanut jälleen piirtää ihmisiä ja vanhoja rakennuksia, keräili muistitietoakin. Oli alituiseen liikkeellä perehtyäkseen Laatokan-Karjalan sotilasmaantieteeseen. Sanoi sairastuneensa uuskarelianismiin, kertoili juttuja suojeluskuntamiehistään, heidän tavoistaan ja piirteistään, sekä uusista gentlemanniystävistään — rajamiehistä. — Varoin hänen arkoja alueitaan, eikä hän ottanut niitä puheeksi. Mieluisia tapaamisia, ja niiden välittömyyteen alkoholilla oli minimaalinen osuus, jos ollenkaan.

Juuri talvisodan puhjettua sain häneltä kirjeen — se oli vastaus YH:n aikana hänelle lähettämääni — ja sen etsin ja luin tarkkaan ennen sairaalakäyntiämme. Siinä hän avautui enemmän kuin koskaan. Sota kirjoitutti monia sellaisia kirjeitä! Sodan aikana vierailin hänen merkillisessä esikunnassaan Taisteluosasto Pässissä. — Kirjoittaessaan hän AK:n oopperassa kokosi erikoista kevennettyä osastoa mennäkseen sen kanssa metsästys- ja harjoitusmaisemiinsa yrittelemään yhtä ja toista. — Veli oli siellä divisioonan tiedustelussa ja kärtti päästä mukaan, mutta Pekka torjui jyrkästi. Hän kertoi myös äidistään ja erikoisesta enostaan: Terijoen hallitus sai enon karvat nousemaan pystyyn. YH:n aikana hän uskoi tai oli uskovinaan rauhaan, mutta kerran sanoi, että Rahjan veljesten ja Taimen haamut ovat lähteneet kummittelemaan ja että Pietarin porukkako se tänne rynniikin; ei antanut anteeksi heidän kapinaan yllytystään. Isävainajalla ja hänellä oli melko sama aatemaailma, vaikka muistankin heidän joskus väitelleen, täydessä sovussa. Isä oli ollut mukana Voimaliitossa, ja eno oli häntä avustanut ’juoksupoikana’ lentokirjasten kuljetuksissa. Ihailin isää siinä, että vaikka hän konkurssissaan romahti alaspäin että rymisi, hän ei maksattanut pettymyksiään muilla, pysyi aatteissaan, puhui supisuomalaisuudesta, mutta muistutti meidän ruotsinkielistemme osuudesta esimerkiksi jääkäriliikkeessä! Hän oli ison firman pääkirjanpitäjä ja sortui oman yrityksensä kaatumiseen. Pakkilaatikoista päällysti pinkopahvilla huonekalujen korvikkeita aluksi. Monet tuttavat eivät enää tunteneetkaan, mutta suojeluskunnan perustamisessa sai uusia ystäviä. Kun alkoi näyttää paremmalta, tuli sairaus ja kuolema, sodan uhri hänkin. Kansaamme rasittaa vaivojensa projisioimistauti. Pettymykset maksatetaan toisilla, ellei muulla niin yhteiskunnalla. Siitä kateuskin, että nahka vihreänä. Eno on kumma poikkeus. Oli vankileirissäkin, vaan ei näytä edes katkeroituneen — on suhteellisuuden tajua.

Pekka mainitsi kirjeessään käyneensä neuvottelujen aikana kotona, vänrikiksi tullut Kalle oli heidän illassaan. Tiesin sodan tulon varmoista merkeistä, puhua en hennonut. Liekö äiti aavistanut, kun häntä itketti. Ennen lähtöäni sanoi kuvitelleensa mitä isä sanoisi, jos eläisi: Jos poikien on joskus lähdettävä maan puolesta, niin menkää seppelpäin. — Ehkä se olikin äidin ajatus, mutta voitko kuvitella? Mitä se vaikutti vänrikki-ikäiseen Kalleen …

Sodan jälkiä pahimmillaan olin nähnyt rintamalla, mutta sittenkin olin jännittynyt. — Pekka ilahtui tulostamme, mutta oli alakuloinen ja vanhentunut, ennen syvänsiniset silmät olivat vaalenneet. Hän kertoi räjähtävän luodin repineen keuhkoaan, oli tullut kova keuhkokuumekin ja varjostumia. Emme osanneet paljoakaan puhua, mutta sillä ja seuraavilla käynneillä aloin rakennella hänen vaiheittensa kuvaa. Tapasin siellä myös Pekan äidin, kuusissakymmenissä olevan jalon ihmisen, tutun monilta vierailuilta vuosien takaa. Kerran siellä oli Pekan originelli eno, harvapuheinen kivimies, joka sodan aikana oli ollut yhtenä puuhaamassa entisten punakaartilaisten yksikköä jonkinlaiseksi symboliksi. He poistuivat sairaalasta aina pian tultuani. Ilokseni näin hänen pöydällään piirustuslehtiön ja kynärasian. Hyvä ettei ole tuostakaan luopunut, ajattelin.

Kävin vielä hänen luonaan kun hänet oli siirretty Helsinkiin. Hän puhui kuin olisi ripittäytynyt, ei kai ollut osannut sellaisista puhua lähimmilleen … Näissä kerrallisissa tarinoinneissa vasta selvisi sekin, miksei hän 10 vuotta sitten lähtenytkään lukemaan arkkitehdiksi, vaikka siitä oli puhuttu kuin selvästä asiasta. Hänellä oli matikkapää ja piirtää hän osasi. Maanmittaustöissä kesäisin hän piirteli luonnoslehtiöön rakennuksia ja ihmistyyppejä. Muistin miten me, Armas Järvinen kolmantena, istuskelimme vanhan hautuumaan penkeillä ratkomassa matikoiden ongelmia ja joskus kiertelimme lueskelemassa hautakivien ja valurautaristien ruotsin-, saksan- ja englanninkielisiä tekstejä, jotka ihan puristivat hänen mielikuvitustaan. Hän oli kulkenut koulumatkansa hautuumaan läpi.

Hän nousi kävelemään kädet sairaalatakin taskuihin työnnettyinä ja puheli kuin itsekseen:

— Lapsena näin kun Välimaa valjasti vaunuvajaksi muutetussa kappelissa mustan hevosensa tupsullisten liikvaunujen eteen, lähti viitassaan ja silinterissään. Pelotti katsoa, vaikka tiesi ettei silkkihatun alla mitään pääkallonaamaa ollut, isot pojat olivat syöttäneet kummitusjuttuja. Ja ne hautakirjoitukset? Mikä pani vieraat miehet lähtemään tänne Suomeen merten taa? No, Finlaysonin pumpulitehdas, mutta sittenkin. Pitkä matka siihen aikaan, eikä jonkin pikkukylän isokaan tehdas ollut Amerikkaa tai Venäjää. Mikä tässä maassa vetää? Hyppy tuntemattomaan, aikamoinen valinta — siirtolaisina vai pakolaisina?

Pekka hymähti, varjo liikkui hänen laihtuneiden kasvojensa yli. Hän jatkoi harvakseltaan: — Arvaat että niissä kohtaamisissa Terijoella heti minulla välähti mitä piti tehdä, mutta jokin painoi vitkanappulaa ja jalatkin olivat vastahakoiset. Ettei Armas Tammisaareen … Vai olisiko se ollut parempi? Kolmatta tapaamista en voinut väistää, ja siinä oli jo mukana myös … Entä jos en aikaisemmissa olisi antanut tunteelle valtaa? Luulin päässeeni näistä, mutta hänen äitinsä ja siskonsa kävivät tervehtimässä — kiittämässä kirjeestäni, kuolinviestistä. Emme siitä puhuneet, jotakin … Kallesta kysyivät … Uskotko että oli vaikeaa, on tullut pakkomielteeksi ihan …

Hän katsoi minua vetoavasti. Minulle tuli raskas olo, aloin ymmärtää mitä kaikkea sota myös voi rikkoa.

— Miksi Aman kymmenen vuotta valui hukkaan, ja vaikutinko minä siihen? Kuin tarkoitus olisi ollut vain että hän opastaa yli kahdeksan tuhatta miestä Suomen soille kuolemaan ja sotavankeuteen — itsekin kuollakseen …

Koetin johdatella häntä huomaamaan pohdinnan turhuuden:

— Tosi on, ihmisen lajimerkkejä on myös harkintakyky ja oma valinta. Eläimiä ohjaa vaisto, usein parempi kompassi kuin järkikulta. Mutta entäs kun valinnan seuraus on arvaamaton?

— Niin niin, aina siinä on ratkaisu, ja siihen olen takertunut kuin hämähäkin seittiin. Ei elämä ole fysiikkaa eikä yksin biologiaakaan, aina valinnan tekee tunne tai järki, tai tahto, vai mitä? Kuin Karman laki, vaikutus jää, ainakin moraalinen. Usein tunne ratkaisee eikä järki tai sen käyttötaito, se minkä me määrittelimme järkevyydeksi. Väärällä ratkaisulla saatat onnettomat seuraukset, ja sen pahempi jos jollekin toiselle. Mutta niinhän on usein: Jos yhdelle yrität hyvää voit samalla toiselle tehdä väärin. Turhaa pohdintaa, mutta pohtia täytyy, hän hymähti.

Yritin taas, olihan hänet saatava irti:

— Minutkin napattiin suoraan kadulta lehtimieheksi, vaikka olin päättänyt ruveta maanmittariksi tai forstiksi. Valinta ei ollut omani, minä vain suostuin, ehkä heikkouttani, ja niin metsien tuoksu vaihtui tupakansavuun ja öiseen painokoneiden jyskytykseen. Lukupäätökset jäivät, vaikka oli jo lainan tietoa. Taisivat tunneseikatkin vaikuttaa, ne harrastukset — vaan enpä kadu. Tällä tarkoitan että sitä vain sattuu, tai sitten ei satu.

Pekka mietti sormenpäät yhdessä ja oli neuvottoman näköinen; ei vertaukseni sopinut hänen mielensä vaivoihin — oliko kuunnellutkaan. Hän siirtyikin toisaalle:

— Kumma miten tuollainen erikoisuus kuin vieraskieliset nimet hautakivissä saa mielikuvituksen liikkeelle. Keskeytin, vähän harmistuneena: — Kenellä on liikkuakseen ja sinulla on, liikaakin. Ei tosiaan elämä ole fysiikkaa, ja sitäpaitsi fysiikkakin taitaa jo horjahdella lainalaisuudessaan, kun ovat keksineet sen kvanttiteorian. Ajattelen kaikkea säteilyyn, sähkömagnetismiin ja valoon liittyvää, ja aikaan ja suhteellisuuteen, joista en ymmärrä mitään. Tarvittiin yksi Einstein, Maxwell ja Max Plank kai ensin, Bohr, Heisenberg … Ja me tässä pohdimme ihmisen elämää — ihan tuntematonta.

Oletpa seurannut … Mutta on ihmiselläkin osansa maailmanmenossa. Ajattele, jos meillä olisi ollut aseistettuina ne kai 150 000 miestä, jotka revohkan loppuvaiheissa olivat koulutussavotassa, ja ihan todellinen Mannerheimin linja, edes 20 km syvä, niin … Olisi pitänyt järjen vaikuttaa, vaan ei — Hänen kasvonsa punehtuivat, muistin keskustelut yli 10 vuoden takaa.

— Totta puhut, jyrsivät sitä 200 metrin erissä, paikoin ei ollut edes sitä syvyyttä … Sanotaan että Jumala auttaa merimiestä, mutta merimiehen täytyy itse soutaa.

Tiesin mikä häntä painoi vaikken veljen tapauksen yksityiskohtia. Koetin palauttaa hänet poikavuosiimme: — Puhuit niistä hautakivistä. Eivät hekään turhaan valinneet — olihan heidän tehtaansa Pohjoismaiden suurin alallaan, sosiaalisesti edelläkävijä, oma sairaalakin jo viime vuosisadan puolivälissä, maanosan ensimmäinen sähkövalaistus …

— Niin niin, mutta kotimaahan jääneille omaisille, mitä se heille? No, kukapa heidän tarinansa tiennee …

— Anna sitten olla, sanoin. Hänen kätensä hypistelivät neuvottomina. Tunsin avuttomuuteni sielunhoitajana; hänellä on ollut liikaa aikaa hautoa ratkaisujaan.

— Missäs niin raskaita vastuita tulee kuin sodassa, paljon kuoli myös vastuuttomuuden takia — en minäkään niitä paineita kestänyt, vaikka luulin. Muistathan miten vänrikki joskus harjoituksen päätteeksi perusteli, että kun se kerran tulee, niin silloin tarvitaan näitä taitoja …

— Olivat yli 10 vuotta valmistelleet, ne vakoiluhommatkin. — Huomasin hänen etsivän ongelmistaan pakotietä, ja hän jatkoikin rauhallisemmin:

— Hyvä että olen saanut puhua, ei näistä ole helppo sellaiselle joka ei niitä osaa edes kuvitella. Kunhan velipoikakin toipuu ja jaksaa. — Hän nousi ja meni ikkunan ääreen, ennenkin usein miettiessään katseli ikkunasta:

— Poika oli vasta vähän toisella kun isä kuoli. Koetin aina hänelle neuvoskella mitä isä minulle: liikkumaan luonnossa silmät ja korvat auki, ihmettelemään — tärkeä lahja ihmiselle … Opetin käyttelemään puukkoa työkaluna. Teimme pajupillejä, kirjokeppejä, kaarnaveneitä … Tiedätkö miten hyvän veneen muodot ovat kauniita? Opetin näkemään viivaa ja muotoa … Poika sai käteensä äidin vaarin upean viulun. Kannustin soittamaan, muistat mihin hän jo koulupoikana pystyi.

Pekka naurahti, näytti muistelevan huvittavia, jatkoi: — Senkin opetin, miten merimies pukeutuu, ensin housut, silloin on jo valmis. Ukko jolla on pelkkä paita ja ehkä kravattikin kaulassa on hoopon näköinenkin. Miten paita tai villapaita? Kädet hihoihin ja sitten pää sukkelasti aukkoonsa — kas käsien pitää joka hetki olla valmiit tarttumaan. Ja riisutaan, kädet ristiin liepeisiin ja nuttu pään yli. Opettelimme liikkumaan hiljaa ja joustavasti kuin intiaanit, sulkemaan ovet äänettömästi. Kun näet laiva heiluu, niin ovet on hallittava … Soutamisenkin opin ja opetin, rytmikkäästi ja tehokkaasti. Se kaikki oli niin miehekästä.

— Äidit ovat kansakunnan henkinen voima, se on juuri nähty, mutta isät ovat sen ryhti ja tie. Jokaisella pojalla pitäisi olla isä — tai hyvä isähahmo, niin kuin minulla oli sitten myöhemmin … Sinulla on vanhempia veljiä, Kalle on minulle ainoa, huomaan aina olevani isoveli, suojelija piti olla …

— Muistan kuinka isääsi kunnioitettiin. Me, laji nimeltä pienet pojat, me tiesimme hänen seilanneen Etelä-Afrikassa asti. Hän käytti usein sellaista kovalippaista kipparinlakkia …

Pekka tuijotti ikkunasta, koetin keksiä puheenaihetta, hän jatkoi:

— Taidan olla huono kestämään järkytyksiä. Olin kuin tolkkua vailla, kun Finlaysonin sairaalasta tuli illalla hiljainen vahtimestari kertomaan äidille … Hautajaiset menivät kuin unessa. Kotona eno tuli viereeni istumaan, puristi kainaloonsa. Sillä sanoi tulevansa isän sijaiseksi. Täytyihän sitä toipua vähitellen, äiti auttoi. Tiedäthän hänet.

Pekka puheli kuin itsekseen, hänessä näytti kypsyvän jotakin, täytyi saada avautua, tunsimme toisemme ja taustamme.

— Jouduin raskaan velvollisuuden mottiin veljeni suhteen, sodan vaatimukset ovat tinkimättömiä. Aatteittemme motissahan olimme olleet, aatteemme vankeina — me äskoomiehet. Mutta oli se vetävääkin, ajatteles kuinka monipuolista ja viehättävää urheilua se tarjosi: suunnistus, hiihto- ja pyöräretket maakunnassa, leirit, ja se toveripiiri … Onneksi haavoituin itsekin tämän vähän, sain aikaa ajatella. Äitini sanoi että tuo Ylhäinen isä tarttuu joskus ihmiseen kuin sepän pihdeillä. Vaikuttaa myös päätöksiimme, joita emme itse ymmärrä. Äiti oli valmistautunut kaikkeen, minä luulin olleeni. Hän on lukenut Jobin kirjansa. Pekan ääni hiljeni kuiskaukseksi. — Jos olisin ollut palveluksessa, olisin kai paennut viinaan, eikä mikään olisi selvinnyt.

Viimeisellä tapaamisella Helsingissä näin, millainen poraaja hän oli, mutta näytti olevan pääsemässä selkeyteen. Otin melkein vain kuuntelijan osan, sitä hän kaipasi.

— Se rooli oli kirjoissa ja korteissa säädetty, hän hymähti, mutta ei enää katkeran makuisesti. — Pääsen työhön taas, täällä hermostuu, tulee seuratuksi tuota helvetillistä painostusta, pahempaa kuin Majevskin vekselisota, Hankoa ja nikkeliä, vetureita ja vaunuja, tehtaita ja koneita, mielenosoituksia ja pinonpolttoa. Baltia on pikkurahaa Natsi-Aatun ja Isä-Aurinkoisen kaupoissa, olemme Euroopan valtiaiden pihdeissä, noiden vallasta humaltuneiden. Kumma kun hallituksella oli ryhtiä lakkauttaa vallankumousseura ja panna sen pomot kiven taa — naapuri taisi ällistyä … Vaikka, jos on pahoja muistoja, ne seuraavat kuin kuolema ja piru ritaria siinä Dürerin piirroksessa. Mutta tielle on vain ratsastettava peitsi tanassa ja viiri liehuen. Minäkin lähden taas … Muuten, sitä mottia, sitä jossa kaikki (hän etsi sanoja) — se kaikki huipentui vähän minunkin draamakseni — liian juhlallisesti sanottu — sitä nimittivät hautuumaamotiksi, et osunut näkemään, kova oli näky.

Mitä hänelle oli mahtanut siellä tapahtua? Koetin taas:

— Eiköhän juttu ole niin, että me monesti luulemme tekevämme niitä ratkaisujamme. Se on se minä itte, itte sianp-kin mättäällä on, sanoo kansa. No niin, mutta kuitenkin jokin irrationaalinen sen tekee ja niin sinullekin — vain tapahtui. Itse kerroit, mitä äitisi — minä äidistä orpo kuuntelin häntä mielelläni — niin, noista sepän pihdeistä, muistan puhuneen myös siitä niin sanotusta johdatuksesta, vai?

Pekka vilkaisi minuun tarkkaavasti, pani sormenpäät yhteen niin kuin jo koulupoikana miettiessään tiukasti jotain.

— Marski puhui korkeammasta viisaudesta kuin omamme. Joutavaa minun jahkailuni on tämänkin sodan moniin kohtaloihin verrattuna, vähän henkistä kärsimystä, tai kärsimättömyyttä. Ei kummempaa kuin esimerkiksi esitaatoillani, kerronko — kolmanteen ja neljänteen polveen. Isäni vaiheista olet jotain arvaillut. Nuorena alkoi hyvin, isossa firmassa, mutta kai ystävien yllytyksestä lähti rohkeaan omaan yritykseen samalla alalla Karjalassa, ruotsinkielisen ammattiteknikon kanssa. Hyvähkön alun jälkeen tuli pulavuodet ja vastoinkäymisiä, jotkin koneet kai myöhästyivät, en tiedä, mutta vararikko tuli. En ole halunnut ottaa selvääkään. Kaksi lastaan hautasivat sinne — tulirokko — en muista, vain nimet, Simo ja Anni, kuvat äidin piirongin päällä. Jälkeenpäin selvisi että konkurssi olisi voitu välttää. Kumppani lienee ollut pettymys. Yhtä kaikki oli merkitty mies. Olet ainoa jolle olen puhunut näistä …

— Entäs hänen isänsä. Joutui nälkävuosina pakenemaan maalta kaupunkiin ja taas alku oli hyvä: pääsi kultasepän oppiin, oli hyvä hyppysistään ja oli silmääkin. Päätyi Helsingin kautta mestariksi suomalaisten kultaseppien toivekaupunkiin Pietariin, kuoli lavantautiin isän ollessa 8-vuotias. Leski palasi poikansa kanssa typö tyhjänä, sai kuitenkin pojan kauppakouluun — sen meriseikkailun jälkeen.

— Vaarin isänkin tie nousi pystyyn.

— Hänellä oli iso talo ja iso perhe. Niinä nälkävuosina talo meni pakkohuutokauppaan kirkonkylän kauppiaan viljaluottojen takia. Sekin selvisi aihettomaksi, isä tutki maakunta-arkistossa jutun — oli kai tehty jekkua, en tiedä oikein. Vaarin isä raivasi talonsa maille torpan, mutta ei viihtynyt siinä ja teki toisen pitäjän takamaille, sai sen itsenäiseksikin sukulaistalollisten avulla, mutta romahtanut oli.

— Eiväthän nämä mitään kreikkalaisia tai Shakespearen draamoja ole, huonoonnisten ihmisten suistumisia tieltä, mutta aina myös toiset joutuivat kärsimään, perheet ja tulevaiset — ainakin näyttää siltä …

— Tuota että tie nousee pystyyn käytti toinen vaarini, ison puufirman unohtama. Ei näes se tähän lopu. Äidin isälle, oikeastaan ainoalle vaarilleni, kävi samalla tavalla. Oli talon vanhin poika, mutta luovutti isännyyden nuoremmalle veljelleen, josta tulikin hyvä isäntä.

— Vaari sai osuutensa rahana ja lähti kaupunkiin. Näinhän silloin tuli kaupunkilaisia, talonpoikaisperheet hajosivat. Oli hyvä alku, pääsi isoon puufirmaan metsäherran apulaiseksi, ja menestyi. Häntä oli luvattu muistaa metsäpäällikön jäätyä eläkkeelle, mutta kun tämä kuoli, niin lupaus unohtui. Yritti itse puutavarakauppiaana, mutta jossakin takuujutussa jäi puille paljaille, ja hänestä tuli kirvesmies. Osakeittiötalossa asuivat, yksi kamari oli.

— Enon vanhemmat veljet ja isä olivat nuorisoseurassa tutustuneet. Vanhin, Hannu, sotkeutui asevelvollisuuslakkojen aikana santarmeihin, oli voimamies ja lahjakas painija. Heitti jossakin kahinassa aliupseerin lankkuaidan yli johonkin rankujaan. Hänet piilotettiin ja autettiin Amerikkaan. Aloitti ammattipainijana, sai rahaa, rupesi lohenkalastajaksi Alaskan jokisuille ja Columbiajoelle omalla aluksella. Nuorempi veli seurasi häntä 1912. Painimalla hänkin aloitti. Aikanaan kirjoitin mummun kirjeet enoille. Se oli sitä suomalaispainijain Ketosen ja Karhunsaaren loistoaikaa. Mutta eno sairastui lavantautiin ja kunto romahti. Liittyi sitten veljensä kalastusyritykseen. Hänellä oli oma talokin Mont Rainierin katveessa. Romahdus tuli myös heille, haaksirikko Kanadan rannikolla. Pääsivät vähissä hengin erämaiden läpi ihmisten ilmoille, mutta Hannu-eno sen seikkailun seurauksista sairastui ja kuoli. Nuorempi jatkoi kalastusmatkoja toisten laivoissa.

Pekka näytti muistavan jotakin huvittavaa, naurahti: — Ei voinut välttää urheilijan kansallissankaruuttakaan, vielä ikämiehenä voitti Alaskan shampionin arvon. Suomalaiset yllyttivät irlantilaista mestaria vastaan, ja selälleen pani Irlannin miehen. Oli sitten Seattlen suomalaisten seuran puheenjohtajakin. Hänkin oli ollut aktivistien juoksupoikana, samoin kuin Yrjö-eno, rippikoulupojan ikäisenä — jaa, kyllä Yrjö-eno oli parinkymmenen silloin, Suomalaisia tarinoita, ei ihmeen järkyttäviä, mutta aina hyvästä alusta huonoon loppuun. Ihminen näyttää joutuvan kierteeseen, yhdestä asiasta seuraa toinen. No, satoja vuosia olivat tiloillaan pysyneet …

Hän puhui masennuksesta, mutta mielestäni hän nyt oli voittamassa sen. Yritin Pekan omaa linjaa:

— Tästäkin näet, miten turha itseään syytellä. Jos vaarisi esimerkiksi olisivat ratkaisseet toisin, niin kai sinunkin vaiheesi … Huomasin iskeneeni typerästi vikaan. Hän vilkaisi minuun kysyvästi, sanoi väsyneesti:

— Niin kai, mutta olisivat suistuneet toisella tavalla. Olkoon, on tässä nostettava viiri taas ja ratsastettava tielle.

Menimme puistoon kävelemään. Oli kaunis syksyn iltapäivä, värit hehkuivat ennen kuolemistaan. Mielessäni kierteli yhteinen koulutiemme, ja ihmeekseni hänkin alkoi muistella sitä.

— Varmaan harvinaista että kolme poikaa on kolmessa koulussa aina vain samalla luokalla, kolme yli kymmenen vuotta ja me kaksitoista.

Muistelimme miten perustimme luokalle jalkapalloseuran ja pelasimme hyökkääjäkolmikkoa, voitimme monet ottelut. Sitten keksimme esteettisen urheilun voimistelun, josta emme päässeet irti. Muistimme kuutamouinnit Jalkasaaressa joskus vielä syyskuussa, elosalamien hehkuessa Pyhäjärven takana, kertasimme kesäisiä töitämme Runebergin Kurussa ja Aureen takamailla, Juusenahon tervanpolton vaiheet, talkoot ja sahdin kokeilut polyteekkari-esimiestemme valvonnassa, ja kuinka koetimme olla kovin aikuisia ja isnyörejä, kun jouduimme parina kesänä tekemään töitä omin nokkimme. Se oli vastuullista työtä, miehekästä … Hän pysähtyi miettimään, arvasin hänen ajatuksensa, en puhunut mitään.

Se kolmas oli Armas Järvinen, joka käsittämättömästi jätti koulun seitsemännellä, hylkäsi meidätkin ja katosi. Terijoella sotaväessä olimme häntä sivunneet, oikeastaan vain Pekka — ja sodassa sitten kuin romaaneissa.

— Olen täällä hospitaalissa selkätöitä tehdessäni miettinyt, ja aikaisemminkin — vaikka se ympyrä jo siellä menikin umpeen, että emme kai me antaneet hänelle aihetta, ellen minä? Kerran kuin työnsin hänet syrjään, taisin sillä alkaa vieromisen? Sehän se minua yhä korpee …

Huomasin hänen kaipaavan todistustani. Koetin selittää, ettei tapahtuneissa ollut niinkään sattumaa, ehkä Terijoen seikkailuissa, mutta onhan sattumillakin lakinsa. Hänen joutumisellaan koukkausyksikön komentajaksi oli syynsä, hänen luonteensa perusteellisuus, hänen työnsä edellisvuosina siellä tulevassa taistelumaastossa. Oli itse halunnut perustaa sellaisen kevennetyn osaston saadakseen kokemusta — minkälaiset yksiköt erämaissa parhaiten sotivat. Kun rajan takaa ilmaantui se valiojoukko ja sen paimentamiseen tarvittiin pätevyyttä, niin kukas ellei hän. Entä Armas siellä toisella puolella? Hän oli saanut kovan koulutuksen, tietysti hänen lahjakkuutensa sielläkin tuli ilmi, oli hänellä vihollismaan kielikin. Ei sattumaa, pikemminkin johdonmukaisuutta … Huomata sopi myös kuinka kaikki oli suhteessa kansamme kohtaloihin, vuoteen 1918 … Aman syitä pystymme vain arvaamaan, mutta ei se kovin vaikeaa ollut … Pekka katsoi huojentuneesti, jatkoin:

— Syyt ja seuraukset, sinun pinttymäsi. Kuinka kaukaa ne olisi johdettava teidän kummankin elämänvaiheissa, jo edellisistä polvistako?

— Mutta sittenkin. Panin monen vihollisporukan tien pystyyn. Miksen Terijoella — silloin Ama ei olisi … Hän tuijotti lattiaan. Tosi viskoosityyppi, liimassa kuin harakka tervatulla sillalla, pääsee ja ei pääse!

— Mikset ja mikset! Et ole kaukonäkijä, mistäs tiedät mihin ne muut mahdolliset ratkaisut olisivat vieneet …

— Sitä hakee kaikenlaista käsipuuta päästäkseen jaloilleen niin että älä välitä. Muistatkos, vähäpoikina leikimme takaa-ajoja ja eksytyksiä Mustankalliolla ja Mältissä, ja Ama puhui salaliittolaisista ja santarmeista. Nautti etsittynä olemisesta, elävöitti ne leikit sillä tavalla. Sitten vasta olikin takaa-ajettuna …

— Tarkoitat, että verenvetoa tai vaikka salaista itsevihaa?

— Miksei, taitava ainakin oli eksyttämään.

Hänen sävynsä muuttui vapautuneemmaksi, kun hän hyppäsi toiseen aiheeseen:

— Entä sotilasurani? Taisi olla yllätys teille kaikille, itsellenikin, vaikka oli olevinaan syy: veljeni tulevaisuus. Olimme niin sanottuja varattomia, oli ne viulutunnitkin, ja enolle tuli vaikeuksia, hänelle se katkeraa oli. Hänen suostumuksellaan valitsin. Taisin olla korpeentunut, ajattelin, voihan siinäkin koettaa miten pitkälle potkii. Kadettikoulussa varoin antamasta itsestäni sotahullun kuvaa. Terijoella oli kilpailu niiden kadettiupseereiden kanssa, se oli toista. Muistathan, esikuvallisia veikkoja, kaatuivat molemmat. Maanpuolustus oli minulla jo ihan kutsumuksena, vaikken sitä ammatikseni ajatellut. On kuin veressä piirtäminen ja suunnittelu, taktiikkaa sekin on. Sen ymmärrät, miksi karkasin korpeen. Komentaja vastusteli, mutta täytyi toteuttaa pinttymäni, järjestöstä olen aina pitänyt sen kansanomaisuuden takia. Tässä nyt tilittelen noita erehdyksiäni. — Hän jatkoi mietittyään:

— Ama oli minulle kuin veli — niin kuin sinäkin. Muistathan, Alhon railoonkin yhdessä putosimme potkukelkalla, sinä vasta panit luistimia jalkaasi rannalla. Toinen toisemme sieltä autoimme … Tämä kaikki on ajanut minut mottiin, vaan jos minussa on hitunenkin johtajaa jäljellä, niin murtautuminen, mutta mihin suuntaan?

Olin näkevinäni valoa, sanoin rohkaisevasti:

— No niin, itse olet viitannut, että meitä pian tarvitaan, niin että eikös kompassineulasi ole jo asettumassa. Tielle ratsastamisesta puhuit. En tiedä paljonko olet täällä seurannut maailman menoa, mutta niin kovaa ja uhkaavaa se painostus on ollut, että elokuussa valmisteltiin liikekannallepanoa — eihän tässä muuta voi, Euroopan valtiaiden pihdissä … No niin, tottakai tiedät.

— Kaipa se asettuu, on ollut pakko miettiä näitä. Hän kertoi, välillä ajatuksiinsa vaipuen, että pikemminkin hänellä kuin Amalla olisi ollut aihetta lähteä sille tielle — maailmanparantajaa hänessäkin oli. Armas ei ollut koskaan ollut niin köyhä kuin hän, viime vuosina Aman äiti oli pikku varakas. Hän taas oli joinakin vuosina vielä lyseon alaluokilla kokenut köyhyyden nälkää myöten. (Olin sen nähnyt.) Olivat joskus eläneet viikkokausia pelkällä vesivellillä ja perunoilla ja silakoilla, saaneet avun milloin mistäkin. Vielä lyseon toisella luokalla oli käynyt paljain jaloin koulussa keväin syksyin …

— Vielä nytkin näen painajaisunia, että esiinnyn virkapuvussa ilman kenkiä. Monesti olin aikeissa lopettaa, mutta äiti esteli, ja viimein eno alkoi saada omista ylitöistään niin paljon tuloja, että saattoi meitä auttaa. Kaipa hänen elämöimiskumppaninsa kuolema keuhkotautiin myös tuli meidän onneksemme, hän sanoi katkerasti.

— Ajattelin usein tuota niin sanotun köyhälistön osaa, että heidän taistelunsa on minunkin taisteluani. Holhoojani oli työmies, ammattimies, mutta ei koskaan viitannut sinnepäin. Olihan se taloudellisesti, mutta sitä en näet ymmärtänyt, että ihmisistä pitää tehdä jonkin puolueen alistettuja kulkuemuurahaisia, ei kiitos. En voinut isäni ajatuksiakaan unohtaa. Onneksi pääsin sinun avullasi neljännelle mentäessä niihin karttatöihin …

— Yksi asia kypsyi selväksi kuunnellessani äidin ja enon keskusteluja, niin kuin aikaisemmin isän ja enon: Jos poliittinen ja taloudellinen valta keskitetään samoihin käsiin, kaikki pääoma, työ, palkat ja asunnot valtion määrättäviksi, niin tarvitaan myös keskitetty valvonta, tulee virkamiesvalta ja pakosta diktatuuri, jota enokin kammosi. Alistukoot italialaiset ja saksmannit ja venäläiset nenärenkaaseensa, meille se ei käy, tsaari mikä tsaari, byrokratia kuin byrokratia. Muuten, tietysti lehtimiehenä olet lukenut Demokratian itsepuolustuksen? Ettei sosiaalidemokratiakaan valtaan päästyään voisi sietää muita puolueita. Kuka tietää, yksilöinä tappelivat totalitääristä järjestelmää vastaan, saivat havainto-opetusta …

— Jospa Armas oli siinä — oli jonkinlainen idealisti?

— Voi olla, mutta ei siinä järjestelmässä ole idealismia. Sitäkö oli Kuusisen klubin murhissakin? Valtataistelua, ja nyt yksi herra sanoo milloin pelut pieniä ovat, yrittelee sanoa meillekin — idealisti …

— Ama saattoi lähteä jostakin lapsenuskoisesta, tietysti myös isänsä kohtalosta — se vasta kohtalon potku oli.

— Niinpä kai. Sellaiset pakkoon perustuvat systeemit sotivat psykologian oivalluksiani vastaan. Demokraatti olen, meidänhän pitäisi olla sosiaalisiakin, mutta jos valtio ottaa kaikki ohjat, niin ihmisen vapauden riistoahan siitä tulee. — Ajattelen myös enoani, joka ei milloinkaan luopunut vapaudestaan ajatella omilla aivoillaan — uhriksi joutui kuitenkin …

— Onko tässä maassa kaikki nähtävä taustanaan historian kaari vuodesta -17 viime vuoteen? Sen lakipiste oli niissä meidän tärkeissä Terijoen vuosissamme. Se linja leikkaa ihan perheiden ja sukujen läpi, kaikki on suhteessa siihen, Aman kohtalo, Ilmarinkin … Olkoon politiikka.

— Tekee mieleni jatkaa tätä sadunkerrontaani Terijoelta, olet sopiva uhri. Pekka naurahti, katsoi minua kiinteästi. Hän oli siellä seurustellut aika tiiviisti sievän ja hauskan tytön kanssa, ja sen vaiheen jälkeenkin jonkin aikaa. Kaikki me kokelaat olimme hänen tyttöään Seurahuoneella tanssittaneet. Hänellä oli nyt tarve purkaa tämänkin epäonnistumisen kerää:

— Oli hyvä tyttö, kaunis välitön hymysilmä. Se oli onnellinen kesä, jos imelä sana sallitaan. Mutta kun pitkittyy niin mutkistuu, se vain katkesi, enkä tiedä miksi. Ei ihminen tunne toista, ei itseäänkään. Loppui kuin Äijäläisen vihellys kun huuli halkes, olisi Ahti sanonut. Kadettikoulu oli hänelle yllätys — ehkä pettymys, etten eteväksi arkkitehdiksi … Hän meni sairaanhoito-opistoonsa, ja lomillani tapailimme milloin missäkin, enimmäkseen Viipurissa. Kirjeet kulkivat, en muista mitä löperyyksiä kirjoittelin. Sitten hänen kirjeensä viilenivät, ja kerran en enää saanutkaan vastausta omaani. Lopulta sentään: hänen kihlauskorttinsa. En edes muista mikä hänen nimensä nyt on. Se oli poikki, finis. Kuulin hänen tavanneen siellä vanhemman koulutoverinsa kandina, pääsi tietysti paremmilleen. Mutta huomaat, että juuri tämä tarina vei minut kahdesti Aman tielle siellä.

— Aika paukku, vaan älysin ottaa työn terapiakseni. Aloin lukea ammattialaani, kävin kaikki mahdolliset kurssit. Mutta en ole vieläkään saanut häntä mielestäni. Tarkkanäköinen äitini alkoi vihjailla, sillä joululomallani kun tulinkin suoraan kotiin, että paras tapa unohtaa olisi mennä pian naimisiin, pyyhkiä taulu puhtaaksi. Ei hän ihan noin sanonut, mutta ymmärsin, että onhan noita tyttöjä, minulla olikin ollut vain yksi, tällaisella kaktuksella …

— Helpotti kun siirryin alueeseeni. Jouduin tekemisiin siviilien kanssa, eikä mennyt vuotta kun rupesivat puhemieheksi, en vastaan harannutkaan. Pian seurustelin oikein söpön ja hauskan tyttölapsen kanssa, oli tullut sinne apteekkiin harjoittelijaksi. Kaikki näytti mukavalta, jo suunnittelimme yhteistä kotiammekin. Pekka hymyili kuin mieluista muistellessa, jatkoi itsekseen:

— Muistanpa, sanoi haluavansa nimenomaan neljä lasta, täsmälleen … Ja sitten sai päähänsä lähteä Englantiin piikomaan, kieltä oppimaan, oli muotia silloin. Mitä sanoikaan Kiven Aleksi naisesta! Taas kirjeitä tuli ja meni. Hän käväisi välillä kotona, muutaman viikon viipyi, olin onnessani kuin laulujoutsen. Häipyi takaisin, ja jonkin kuukauden kuluttua tuli kuin santsina vaisu viesti, että elämässä voi sattua mitä tahansa. Sen tiesin jo kokemuksesta, hitto vie! Sitten ei enää tullut vastausta kirjeeseeni. Huhuna kuulin hänen menneen siellä naimisiin, pääsi tietysti hänkin paremmilleen. Minä poika kyhjötin taas kuopassa, mutta ajan mentyä manasin kuin laivapiru ja sanoin itselleni, ettei herra Petterin kuolinsyy saanut olla ainakaan murtunut sydän.

Pekka naurahti, sävy oli harmistunut:

— Korpesikin, kun vielä tuntui että ystävät ja kylänmiehet säälittelivät. On kuin se niin sanottu inha kohtalo olisi pelleillyt kanssani. — On ollut menestystä, mutta sitä en ole saanut mitä olisin eniten arvostanut. Velipojan halusin nähdä frakissa lavalla, kukitettuna kumartamassa — oikeastaan, p-t muusta …

Koetin saada hänet katsomaan tulevaisuuteen puhelemalla (kömpelösti) kuinka meidän ikäisemme ovat vasta kokemusten hankinnan vuosissa, ja että se oikea tyttökin varmaan oleilee jossakin …

— Tosi on, sanoi Torkka. Tietenkin olen tehnyt virheitä, pakenin kotinurkista, noista niin mukavista …

— Mikset järjestöön siirtyessäsi pyrkinyt yksin häpein kotimaakuntaan. Sinun papereillasi …

— En kadukaan, kai se oli sitäkin mitä sanotaan kiukuttelemiseksi, mutta oli se myös hautautumista, oli tarve silloin. Olen kai omituinen, ja olenkin, jökötän kuin ahven kivellä … Vaan on minulla kiinnityskin Karjalaan, pikku veljen ja sisaren haudat siellä — rajan takana nyt ovat …

— Aika ehdoton kaikessa, minkäs sille …

— Olisi saanut olla joustavuuttakin. Mutta oli siinä myös, tiedät hyvin — minussa heräsi jonkinlainen uuskarelianismi. Iti jo Terijoella. Ortodoksien pääsiäisyö, ylösnousemuksen aito riemu, sellaista pimeä sieluni kaipasi. No, kirkot nyt ovat myös erilaisten historioiden ja kulttuurien tulosta, olemme ahtaita … Tuntui etteivät olleet niin tuomiohenkisiä kuin me luterilaiset usein. Äitinihän on, kuinka sen sanoisin — sanoo että Kristuksen sana viimeisellä tuomiolla, mitä sillä vertauksella tarkoitettaneenkin, on rakkauden sana — kaikki suureen harmoniaan. Tottakai Jumala luomisistaan vastaa …

— Mihinkäs jäinkään. Niin, piti päästä opiskelemaan, mutta ei ollut rahaa. Pulakausi oli alkamassa, pankinjohtajien silmä pysyi kyynelettömänä, paria kävin äidin mieliksi kokeilemassa. Mistäs lesken poika takaajiakaan … Enolla oli ollut tapaturma, kesä tärväytyi — taas tie pystyyn. Ja niin sitten puhuin äidin ja enon kanssa ja olin tekevinäni tempun veljeni hyväksi. Tiesin mitä viulu hänelle merkitsi, absoluuttinen sävelkorva ja kaikkia. Herrasväen juhlissa jo pentuna soitteli rusetti leuan alla, herätti huomiota. Vänrikin palkastani lähettelin hänelle aina jotakin, enon säästöt säästyivät hänelle. Niin se oli, mutta hankkeeni ovat pettäneet kautta linjan.

Näin että hän oli väsynyt, ja tunsin itseni tyhjäksi — eiköhän aika arpeuta nämäkin haavat. Sanoin junani pian lähtevän, hyvästelimme, puristin lujasti hänen kättään, hän kiitti oksennuslaatikkona olosta, ja sanoi ilokseni:

— Niin kauan kuin peukalo heiluu, tottakai. Onhan meillä tehtävä ja tarkoitus. — Hän lupasi pitää yhteyden …

Junassa lueskellessani välähtivät ajatuksiini Pekan sanat kirjoista ja korteista. Mieleni hätkähti — vihjaus johonkin? Muistin tapauksen ajoilta yli kymmenen vuotta sitten, ennustuksen, jolle olimme nauraneet mutta jo puoli tuntia myöhemmin käyneet totisiksi. Kertasin sen tarkoin ja hämmästelin.

Olimme pyörillä palaamassa kirkolle pyhäksi. Parkanon tien varressa tapasimme erikoisen aidon näköisiä mustalaisia. Itse ehdotinkin tumman Pythian palvomista. Pilailu päättyi siihen, että keräsimme kolehdin ja vedimme pitkää tikkua siitä kuka uhriksi. Arpa lankesi Pekalle, joka oli siitä vähän hapankin. Mustalaissibylla katsoi ensin hänen kämmentään ja mutisi että hyvät viivat. Hänen korttien selailustaan muistan pääasiat: — Hyvät kortit, määt elämässä eteenpäin ja teet suuriakin, mutta et sillä tapaa kuin luulet. Muutat ison veden äärelle ja usein muutat kotias. Paljon sinnuu kiitetään … Kaksi naista, molemmat ristiverisiä, mutta naimisiin et mene, et ainakaan niin pian kuin luulet … Nämä ovat miehen kortteja, kaksi tärkeää, toinen jo vanhempi, molemmille tapahtuu jotakin. Paljon väkeä on aina ympärilläs, isoa isäntää palvelet, oikein isoa … Äiteis elää ja hänellä on niin hyvät kortit, on oikein hyvä ihminen. Isäs on kuollut, oli viisas, paljon matkustanut ja nähnyt … On sairauttakin, isossa valkeassa talossa makaat … enempää en saa sanoa …

Muistin miten mummo vaikeni. Sitten hän jatkoi: — Katsotaan vielä tämä ja huominen päivä, puhun vain mitä kortti näyttää: Joku läheises on kuollut, ei ihan läheinen mutta ei kaukainenkaan, on vielä maan päällä, mutta hautajaisiin et mene. Halusta menisit vaan et mene … Hän katsoi kiusaantuneen näköistä Pekkaa mustilla silmillään ja pilailumme muuttui väkinäiseksi, niin vakuuttavaa oli vanhan naisen puhe … Itse yritin vielä pilaa niistä kahdesta ristiverisestä, mutta mummo torjui tylysti, että tulevat aikanaan, enempää hän ei saanut sanoa, hämärtää … Ystävistäs pidä kiinni, sanoi ihan lopuksi …

Povaaja sai vitosensa, mutta miltei puistatti nähdessäni miten vakavina mustalaiset katselivat Pekkaa. Lähdimme ajamaan ja luultavasti meillä kaikilla oli yhtä kaikki outo tunne sydänalassa.

Kymmenkunta kilometriä myöhemmin poikkesimme tapamme mukaan Luoteen kauppaan juodaksemme jotain. Kauppias kysyi heti Pekka Salmelaa, kertoi meille ihmetteleville, että oli soitettu Tampereelta kolme päivää sitten: Pekka Salmelan serkku oli kuollut ja haudattaisiin sunnuntaina heti jumalanpalveluksen jälkeen. Toivottiin Pekan tulevan hautajaisiin. Nimeä en muista, mutta sen että Pekka kalpeni ja meni puhumattomaksi. Kauppias kertoi lähetelleensä sanaa, mutta se ei ollut meitä liikkuvia tavoittanut, ei kruununtorpissa ollut puhelimia.

Menimme ulos, Pekka vastaili vaisusti kysymyksiimme, oikeastaan vain katseisiimme. Vainaja oli hänen pikkuserkkunsa, vähän vanhempi, oli ollut kahtena kesänä ratsastuskumppani hevostenhakuretkillä ja opastaja talon töissä … Hautajaisiin Pekka ei voinut ehtiä, aamulaiva oli jo mennyt, mitään keinoa ei ollut … Pohdimme, koetimme selittää mustalaisten kuulleen jotenkin asiasta. Ei tuntunut uskottavalta, olivat vasta tulossa Parkanosta. — Paluumatkalla varmistimme asian kaupassa. Armas kysyi oliko Pekka taikauskoinen, ja tämä selitti, ettei se sitä ollut, kenties kaukonäköä — eukko ehkä kortteja selatessaan näki jotakin … Ei hänen elämänsä riipu korteista, mutta …

Oliko tämä Pekan mielessä — ja kuvitelmat siitä mitä mummo ei sanonut. Olihan hän takertunut niihin edellisiin sukupolviinkin. Suuren veden äärelle — muutat usein … Neljäskö oli hänen evakuointimuuttonsa? Sairautta oli nyt juuri, kaksi naista oli ollut, kaksi tärkeää miestä, eno ja veli … Täytyi Pekan muistaa kun minäkin.

Mieli hämmennyksissä palasin kotiin, työssä olin hajamielinen, en tahtonut yöllä saada Ada Nornan Berliinin puhelua paperille. Mietin Pekan luonnetta. Päältä aina tyyni kuin viilipytty, harvapuheinenkin, mutta kun tuli toiminnan hetki, selvä koleerikko. Vauhtia pojat! Forssilla! hän sanoillaan sytytti. Siksi hän eikä kukaan muu sai vastuun kun jouduimme omin nokkimme tekemään isnyörin töitä. Hän oli tarkka kaikessa, teki aina hieman enemmän kuin odotettiin. Kun hän joskus Jussilan sijaisena joutui johtamaan harjoituksia, hän teki sen kuin olisi ikänsä johtanut voimistelua, valmistautui tietysti … Silti häntä pidettiin hiljaisena, miltei ujona. Hän kiihtyikin jos hän joutui vastustamaan vääryyttä tai halpamaisuutta. Pohjaltaan hän oli hyväntuulinen hiljainen humoristi, mutta tavallisesti se pääsi esille vain hyvien tovereiden seurassa.

Tuntui kuin jokin olisi häntä salaisesti painanut — ja oli siis syytäkin, ei vain nyt sodan kokemuksissa vaan myös kauempana. Kadettivuosinaan hän jo alkoi murehtia maan asioita, jonkin diplomityön oli tehnyt maamme sotilaspoliitisesta asemasta … Kolmikymmenluvun raju purkautuminen häntä pelotti, se rikkoo kansan, mitä se tekee puolustustahdollemme, jos … Ei lohduttanut, että näimme sen olevan reaktio 20-luvun, etenkin sen lopun uhkaaviin tapahtumiin, mitä RUK:n toveripiirissä oli pohdittu … Onneksi aika ehti tasoittaa … Pekka näytti kuitenkin nousseen ratsaille.

Vuoden vaihduttua — oli ehditty vuoteen 1941 — Pekan ollessa jo palveluksessa tuli eteen vielä uusi sairaalamatka. Lomamatkallaan poikennut Pekka minut vähän vastahakoisen sinne vei. Se käynti oli järkyttäväkin, mutta antoi ajattelemista.

Tapaamistemme aikana ajatus oli silloin tällöin siirtynyt Ilmari Kosken kohtaloon, olin karttanut siihen kajoamista, vaikka se painoi. Olimme aikoinaan vakaasti ystävystyneet, mutta en ollut käynyt häntä tapaamassa. Liian kova kohtalo oli Impalla. Pekka sitä oli joutunut läheltä seuraamaan, häntä oli kuulusteltu, kun oli koetettu saada kuvaa syytetyn vaikuttimista; olivat kadettitoverit.

Estelin nytkin, onko siitä hyötyä? Pekka ei hellittänyt: On tai ei, oli tupakaveri, ihanteellinen upseeri. On asioita ja tekoja jotka miehen täytyy tehdä, ja kun joudumme vielä sotaankin, niin kuka sitten tietää … Myönnyin, hyvä se oli minullekin.

Pekka sanoi höpötelleensä ummet ja lammet omistaan, mutta Ilmarin tarinassa oli tragiikkaa, hän se idealisti oli, hän