Kylä järven rannalla

By Urho Karhumäki

Martti Harjula on nuori mies, joka on vastikään palannut sodasta kotiseuduilleen. Vastaanotto idyllisessä maalaiskylässä on suorastaan ilostuttava – naapurit haluavat Martin kahville ja herkkä luontokin tuntuu pistävän parastaan. Martti ei kuitenkaan ole palannut sodasta täysin ehjin nahoin, vaan toinen hänen jaloistaan on vammautunut pahasti. Ja onko raajarikolla minkäänlaisia mahdollisuuksia Kirstiin, ihanaan tyttöön, jonka silmät ovat kuin siniset orvokit?Kylä järven rannalla on Urho Karhumäen vauhdikas maaseuturomaani vuodelta 1945.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726690552

Book preview

www.egmont.com

Ensimmäinen luku.

— Mitä hassutuksia! Oletteko hitsanneet meidän meijerikärryn perään ruostuneen pönttökamiinan?

Martti ei saanut vastausta kysymykseensä. Velipoika Pentti ei ollut kuulevinaan, sörkötteli vain mustalla hiilikepillä ruosteenkarvaista kamiinaansa, joka puhalsi savua kuin ärsytetty valaskala. No, tuontapaisia miekkavalaita nykyisen ajan automasiinat yleensä olivat, puhalsivat savua ja häkää, hengittelivät joko ylempänä tai alempana sijaitsevilla punaisen hehkuvilla kiduksillansa. Niiden muoto oli salakan sorea tai lahnamaisen leveä, mutta noin ruosteenrapaista voimakamiinaa ei Harjulan sotapoika tätä ennen ollut nähnyt, vaikka paljonkin oli niitä katsellut. Tämä oli totinen tosi!

Velimies oli saanut kalikat kokoon, rööritkin ehkä auki. Hän lupsautti kamiinan kannen kiinni ja varmisti sen jollakin eriskummallisella sulkulaitteella. Samantapaisia näyttivät olevan kotitekoisen kaasuttimen putkipillit, kiinnityskiskot, kaikki vekottimet, kyläsepän, tuhattaituri Pollarin Jallun patenttikeksintöä koko hökötys, siinä ei epäilyn varaa. Niinkuin ei siinäkään päästäisiinkö irti. Jallun vekottimilla aina päästiin pihasta tielle. Mutta miten matka edelleen edistyi, se oli kysymys erikseen. Tällä kertaa kuljettaja kylläkin oli lupaavan näköinen, olihan hän nähtävästi suorittanut jo paripenikulmaisen koeajonkin kotoa pysäkille kylän maitokannut kuormanaan.

— Käy kärryyn! keskeytti velimies sotapojan arvostelevat mietteet. Sen enempää hän ei selvitellyt, vaan hypähti pukilleen, polkaisi käyntiinpanolaitetta ja käänteli nappuloita. Monenmoista uutta touhua siinä jälleen oli, niin että hän ei ollenkaan huomannut tai ei ollut huomaavinaan, miten kankeasti jäykkää jalkaa perässään vetäen kyydittävä hänen viereensä hivuttautui. Mokomakin myyrä! Tuollainen hän pienestä pitäen oli ollut, milloin helläsydämiset kyyneltä pusersivat. Sama tunnoton poika, sama verraton veli! Teki mieli ravistaa häntä hartioista aika tavalla.

Jarru kirisi, vaunu liikahti, jo lähdettiin. Pieni vastamaa noustiin ykkösellä, sitten seurasi parin kilometrin taival myötäileviä peltomaita. Kone lämpeni, hyrisi rattoisasti ja veti kuin häkää. Sitä juuri se vetikin ruskeasta pesäpurkista käyräletkujensa kautta.

— Milloin ajokurssin olet suorittanut? Ethän kauan vielä edes siinä iässä …

— Seitsemän kuukautta! keskeytti ajuri, niinkuin se olisi ollut hyvinkin pitkä aika, mahdollisesti olikin hänen kirjoissaan tähän maailman aikaan. Harvasanainen hän oli edelleen, kuten tavallisesti. Onkimalla vanhempi veli kuitenkin sai tietoonsa, miten tämä häneltä salassa pidetty asia oli tapahtunut, miten Pollarin Jallu sitä isälle oli ehdottanut, miten oli yhdessä harjoiteltu ja kaupungissa ammattiajurin tutkinto suoritettu kyläläisten vaatimuksesta. Mitäpä hän itse mokomaan nokikolarin virkaan, mutta ei viitsinyt vastaan rähjätä, kun kylässä ei tämänkään parempaa.

Tarkoittiko hän kärryä vaiko kuljettajaa? Tai molempiako ehkä? Vai ei itse halunnut! Kun aina sormet nappuloissa kiinni, kun kaikki perunanvaotkin piti autolla ajaa. Juuri parahiksi sinulle, että jouduit Huhmareen järven maitokuskiksi ja Pollarin Jallun häkäpurkin sörkkijäksi. Vanhempi veli muisteli entisiä, naurahteli itsekseen.

Mutta ajuri, kylän maitokuski ja asianajaja kaikki kaikessa, hellitti jo häkää. Toivolan pitkä jyrkkä alkoi vetää, kohta liukuisi vaikka ilman takapyöriä, mutta liikoja ei kuitenkaan jarruteltu, koska vauhti tarvittiin tarkoin kaasun jatkona Ristilän vastamäen voittamiseen. Tie oli suora ja näköala väljä, ellei sattunut vastaantulijaa, niin annettiin painua. Näin jo juoksevan polttoaineen valtakaudella, samat aivoitukset näyttivät olevan nyt kalikkamestarilla. Hän varautui huolellisesti, vaihtoi aikanaan, lisäsi häkää sopivasti. Kone leikkasi jyrkän vastamaan kuin öljyvaunu.

— Enpä mokomaa teistä olisi uskonut, kehui kyydittävä. Hän tarkoitti kaikkia kolmea, häkämasiinaksi muunnettua »Heikkiä», kolariajuria ja Pollarin tuhattaituria.

— Tuommoinen mäki! vähätteli mielihyväänsä salaileva ajuri, vaikka mäki oli se kuin oli, pitäjän kuulu.

Ristilän mäeltä lähtien käynti oli taas kuin poikakissan hyrinää. Hetkistä myöhemmin pyörähdettiin meijerin pihaan, josta toiset kuskit olivat jo hävinneet, sillalla olivat enää vain Huhmareen astiat, puolta pienempi röykkiö kuin ennen. Aika oli muuttunut tässäkin suhteessa, eikä suinkaan edukseen. Hyvä näinkin, että lehmät sentään lypsivät ja koneetkin kävivät. Ei tarvittu lämpimien maiden öljyjä eikä öljykakkuja. Suomen laitumien rehu ja apilainen AIV elätti ja lypsätti lehmiä, Suomen koivujen häkä lämmitti ja käytteli koneita.

Pentin nakellessa maitoastioita autoon Martti silmäili pitäjän maitojalostamon näköaloja. Olipa tosiaan siinä upea talo! Yhteistyön voimannäyte se oli jo sellaisenaan. Uloskin päin säteilevä lämmön ja elämän henki huokuili siitä aina, jopa silloinkin, kun se oli lepoonsa hiljentyneenä. Ruskeasta savupiipusta, taivaan korkeuksia kohti pyrkivästä voimanvarresta, näkyi vain tyvipää, avonainen savupää katseli ylämaailmoita. Sisällä valkopukuiset meijerikköapulaiset pyyhiskelivät vastaanottosalin kaakeliseiniä ja lattioita. Nuorekasta laulunhyrähtelyä kuului, puukengät kopisivat rattoisasti. Näistä hupaisasti tunnustelevista huomioista herätti katselijan jo taannoisvuosilta tuttu, hauskasti laulava miehen ääni.

— Harjulan Martti! Sinäkö siellä, he, he.

Meijerin isännöitsijä oli tuntenut maitokuskinsa samoin kuin tämä isäntänsä jo äänensävystä ja niistä kahdesta yksitavuisesta sanasta, jotka olivat säilyttäneet tunnusomaisen, puolittain nauravan sävynsä. Ne olivat meijerin isännöitsijä Peuran laajalti tunnetut vetonaulat. Paha rakoutuma piti asioissa olla, ellei sitä näillä umpeen vedetty. Mies työntyi esiin auton takaa housujaan taskuista kannatellen.

— Niin oikein, niinkuin mä sanoin! Tunsin sinut hartioistasi, he, he! nauroi hän sanoen iloitsevansa siitä, että Martti nyt pääsi rauhan töihin ja kokonaan kotiin.

— Mistä isännöitsijä tietää, että minä kokonaan kotiin?

— No, minne räystäspääsky keväällä, ellei kotiin. Niin oikein, he, he.

Tulijan huulille pyrki jotakin siipirikkopääskysistä, mutta hän ei kerinnyt saamaan sitä kuuluviin, koska velimies kähäytteli jo häkää masiinaan. Vaunu nytkähti, astiat kolahtivat. Sinne jäi meijeri, sen laulavat tytöt ja naurava isännöitsijä … niin oikein, he, he.

Tervetuloa kotiin, he, he … sitä tuntui laulavan nyt kaikki, pelto ja metsä, niin matala maa kuin korkea taivas, käki kuusikossa, kiuru sinivalkoisen kupolikaton alla. Aurinkoisilla kynnösmailla sitä höyrysi peltojen muheva multa, hikosivat hevosetkin pyörivien, raapivien, mylläävien ja möyhäävien muokkausvälineiden edessä. Ikämiehiä, naisia ja poikasia näkyi ohjaksissa. Se oli ajan tunnusmerkki. Miehet ikävöitsivät kaukana siipiään irti saamatta. Milloin palasivat, niin hiljaisina tai siipirikkoina sairashuoneisiin, kirkkotarhoihin. Vain kevät, vain joku meijerin isännöitsijä naureskeli: Niin oikein, tervetuloa kotiin …

Kesäjärven kylään johtava maantie oli tasaista, enimmäkseen alamaaviettoista. Huhmareen kylätie viheriöitsevässä metsässä erkani siitä kuin keväinen oksa. Koivunoksia vihertävin hiirenkorvin riippui myös kapean tien kattokoristeina, ripisi ja rapisi autonkorin kattoon. Muutaman käänteen jälkeen kierähti esiin tuttu talo männikkömäessä, järvikylien yhteinen Välikankaan kansakoulu. Ihme miten tuttu näköala! Eipä mikään ihme, kun lähemmin ajatteli sitä. Kuusi lapsuusajan muistorikkainta vuotta ja kahden jatkokouluvuoden iltatunnit tämän lisäksi oli siinä opiskeltu ja telmiskelty. Kaikki koulutalossa näytti olevan milteipä ennallaan, pienin lisähävityksin ja kohennuksin. Kimpiaita ja maantieportti olivat ränsistyneet, vuosi vuodelta pidentynyt kuusiaita sen sijaan edelleen kasvanut niin korkeutta kuin mittaa. Jokainen päästötodistuksensa saanut oppilas sai istuttaa sen jatkoksi oman kuusensa, määrätyn mittaisen. Tämä oli yksi pienen pirteän opettajan monista keksinnöistä. Olikohan sellaista tapaa missään muussa Suomen koulussa?

Ulkona oppilaittensa joukossa hän nytkin hääräsi kuin mehiläistensä keskellä, joiden hoitoa hän myös harrasteli. Mahtoiko olla oppi- vai välitunti? Ne pyrkivät olemaan hänellä yhtä samaa, keväisin liiatenkin. No, miksi eivät olisi saaneet olla sitä? Hän kykeni loihtimaan ne kaikki yhtä välittömiksi ja opettavaisiksi. Kiihkeä pallopeli näytti olevan käynnissä. Vain lyöntivuoroaan odottavat kerkisivät kiinnittämään huomiotaan tiellä kulkevaan autoon. Myös erotuomari vilkaisi, tunsi entiset oppilaansa, iloisesti kädellään vilkuttaen tervehti. Martti vastasi. Sanottiin, että opettaja jo vuosia sitten olisi voinut hakea ja saada eläkkeen vaikean sydäntautinsa vuoksi, mutta hän ei raatsinut luopua toimestaan, koska arveli kuolevansa, jos heittäytyisi toimettomaksi. Eli, kun sai levottomien seurassa itsensä väsyksiin huhkia, kuoli, jos pääsi rauhoitettuna lepäilemään. Oli siinä järkeä toisillekin lainata. Eri kipene, niin opettajaksi kuin ihmiseksi! Lämmin tunne läikähti entisen oppilaan rinnassa, kun hän muisteli pientä opettajaansa ja muinaisia kouluvuosiaan.

Mutta kuvakirjan lehti kääntyi, koulutalo jäi ja häipyi. Uudet sivut, kuvat ja kirjoitukset kääntyivät esiin, hyppelivät vastaan kuin vaahtoporeet keväisessä ojapurossa. Jokainen esiin kierähtävä puu, kanto ja kivi oli vanha tuttu. Jokaiseen niistä liittyi jokin hupaisa tai jännittävä muisto. Tuon kuusen alimmalla oksalla oli kerran keikkunut ja käpyä sorvannut soma köyryselkäinen orava, silmät kuin tinanapit, häntä harmaana kysymysmerkkinä. Tuota mustaa kantoa, metsänpeikkoa, oli pommitettu kivillä, kävyillä, jäisillä kikkaleilla, mutta iltahämärissä pelätty ja kapaistu karkuun. Tuon suuren maakiven päivänpuoleisella kupeella oli nappikuoppa ja teikkatikku keväisin.

Kylätie kaarsi mutkan, kuvakirjan lehti kääntyi jälleen. Tien vasemmalla puolella seisoi tukevana Katajavuori, kuten lienee seisonut tuhat, kymmenentuhatta vuotta. Tienpuoleiseen jyrkänteeseen rakennettiin talvisin hyppyri- ja polkupyörämäki. Vahinko vain, että hyppyritöyssyn litteä laakakivi sijaitsi parikymmentä metriä liian alhaalla. Uljaiden mäkisankareitten loiskauksista tuli sentähden enemmän korkeus- kuin pituushyppyjä, mutta suksien läiskäys oli valtava, niinkuin lautakuorma olisi kaadettu rappujen eteen. Polkupyörämäen laskeminen nopeasti veivaavin jaloin oli sitäkin hauskempaa. Monikaan poika ei läpäissyt polkupyörämäkeään ilman »akkaa». Sen »tappaminen» taas oli sekä jännittävää että hauskaa, saattoi saada peräkanaa toisen, jopa kolmannen, jolloin voitokkailla sivustakatselijoilla oli verrattoman hauskaa. Tunti, pari tässä hupailussa helposti hävisi kallista armonaikaa. Hävisikö hukkaan? Niin äidit sanoivat, pauhasivatkin usein jäähtynyttä keittokuppia pöytään kantaessaan. Kyllä keitto maistui!

Tie kääntyi vasempaan. Heleästi vihoittavan koivumetsän lävitse välkähteli jo Huhmareen kirkkaansinertävä pinta. Vielä tien mutka, muutaman sähkötolpan väli, sitten tulisi pysähdys ja kannujen helähdys ensimmäisen kerran kotikylässä. Kenenkä astia ensimmäisenä olikaan? Hakalan suutarin pikku pahanen! Yhäkö hänenkin piti lähettää maitotilkkasensa meijeriin? Periaatteen mies, niin osuustoiminnan kuin työväenaatteenkin. Kun kerran aikoinaan nimi oli tullut merkityksi meijerin perustamiskirjoihin, niin mukana piti kulkea, yhteislaitosta oli ylläpidettävä vaikka kissan tilkkasillakin. Sama pikku kannukin kuin ennen, vain tummaksi patinoitunut. Jos suutari itse veräjälleen olisi sattunut, niin tervetulleeksi olisi entiseen tapaansa toivottanut, mustat silmät kirkkaiden lasien takaa lystikkäästi välkähdellen.

Mäkipään portilla odotteli kaksi pientä poikaa kumipyöräisiä pikku kärryjään keikutellen. Siinä talossa riitti nuoria miehiä, eiköhän ollut peräti jo puoli tusinaa? Matti, vanhin veljeksistä, oli joutunut lähtemään samaan matkaan kuin moni muu, mutta palannut pian. Hän oli yksi niistä puolestatoista sadasta, jotka nukkuivat ikuista untaan valkoisilla pikku risteillä merkityn ruohokumpareen alla kirkon aidan vieressä.

Mäkipään nuoret miehet saivat »kurrikannunsa». Talo oli aina ollut järvikylän, koko pitäjän parhaita maidontuottajia ja oli yhä. Sen maatiaiskarja oli korkearasvaista ja tuottoisaa. Emäntä ja tyttäret hoitivat sitä rakkaudella ja huolekkaasti. Jalostustyö oli aloitettu jo vanhan isännän hallintakautena. Juurikasveja viljeltiin voimaperäisesti, tuorerehua valmistettiin runsaasti. Siinä taika, mitä ei salattu, jos vieras sitä kysyi. Mäkipään pikku talossa asui työteliästä ja rehtiä väkeä. Tyhjästä oli aikoinaan aloitettu, hyvinvointiin ja varallisuuteenkin jo päästy, eikä suinkaan ansiottomasti.

Särkilahden talon »maitoalttari» sijaitsi milteipä tien raiteessa. Ihme, ettei joku vuosien mittaan ollut kärrännyt sitä nurin. Kaikkein helpoimmin sen olisi voinut tehdä Kalle-isäntä itse, siihen tarvittavista hevosista ei ainakaan olisi ollut puutetta. Niitä oli talossa yhtä paljon kuin lehmiä, keväisin tammojen varsoessa enemmänkin ehkä. Keväisin lehmätkin tavallisesti vasikoivat, mutta niiden jälkeläisiä ei montakaan päivää elätelty, vaikka lehmäisiäkin olivat. Varsoista isäntä sen sijaan ei luopunut rahallakaan, ennenkuin tallin ahtaus hänet siihen pakoitti. Vielä sittenkin löytyi varakäytäviä — navetan puolella tyhjiä vasikkakarsinoita. Kerta kaikkiaan mies oli »hevoshullu», sitäpaitsi tarpeeksi varakas pitääkseen voimissa tätä kärpästään. Jos taloon pysähtynyt vieras, vaikka mustalainen väriltään, sattui olemaan hengenheimolaisia, mikä ei ollut niinkään harvinaista, oli hänen jäätävä isännän juttutoveriksi vuorokaudeksi, pariksi. Eivät auttaneet emännän enempää salaiset kuin julkisetkaan silmäniskut. Hevonen oli tässä talossa se »moolokki», jonka palvojia kaikkien oli palveltava. Tästä johtuen lehmien lypsättämisen ja meijerikannujen täyttämisen laita oli niin ja näin. Niinpä nytkin, astiat vähäisemmät kuin kaksi kertaa pienemmillä manttaaleilla varustetussa naapuritalossa.

Mutta Särkilahden iloinen isäntä ei tästä naapureilleen kaunaa kantanut. Hän salli heille heidän ilonsa ja piti itse omansa, sydän keväistä hevoshenkeä tulvillaan, kun vain taaskin olisi löytänyt jonkun, kenelle olisi päässyt sitä purkamaan. Liinakolla kaksiviikkoinen orivarsa ja toiselta tammaltakin vielä ennen helluntaita luvassa. Entäs kaksivuotias Hyrskyn Myrsky! Kaula kuin kirahvilla, silmät tulenkipunoita iskivät. Sille pekunalle vielä kerran kilpakelloja soitettaisiin. Hän suitsitti varsan ja juoksutti jaloittelemaan sitä. Harjulan pojat kolistelivat samanaikaisesti pihaan maitokärryineen.

— Ha-Harjulan Martti! Mitä mä näenkään! huudahti hevosmies hieman änkyttäen kuten tavallisesti, milloin oli oikeassa hengessä, kuten nyt pihamultia kaapivan pekunansa tähden ja naapurin pojankin, josta toivoi puhekumppania. Maitokuskista ei siihen miestä, sen hän tiesi. Tämä vanhempi, ammattikouluja käynyt ja sotakokemuksia omaava, oli toki toista maata. Isäntä juoksutti orivarsallaan laajaa kierrosta, hypähteli itsekin ja puheli samalla. Hänellä oli muutakin näytettävää kuin suitsissa rimpuileva varsa, joka sekin oli näkemisen arvoinen, vai mitä? Naapurin sotapojan olisi nyt välttämättä pitänyt astua autosta alas, talliin ja kahville. Nähtävästi iloinen hevosmies ei tietänyt tai ehkä innoissaan ei muistanut, että naapurin pojalla oli jalkavamma. Pojan itsensä oli vaikea ruveta siitä valitusvirsiä veisaamaan, mutta velimies selvitti tilanteen yhtä suorasukaisesti kuin nopeasti.

— Selvä! Lähdettiin taas.

— Mihin hemmettiin teillä nyt tu-tu- tuollainen kiire? kummasteli isäntä.

Auto pörähti vastauksen omalla kielellään änkyttäen, tuhattaiturin patenttipönttö avusti, suitsutti häkäistä mirhaminnaansa Hyrskyn Myrskyn herkästi värähteleviin sieraimiin. Hyrsky pärskähti, potkaisi ja täräytti, eikä pikkuisella isännällä ollut varaa enempiin puheisiin. Vallaton varsa kiersi jaloittelupiiriään kuin parileiviskäinen hauki uistimen koukut suupielessä hyppien ja vengotellen.

Pentti käänsi autonsa talon riihitantereella. Järven vasemmanpuoleinen ranta tavattiin kiertää tästä palautuen. Vain siinä tapauksessa, että väkilannoitteita tai muuta raskaampaa tavaraa oli lisäkuormana, ajettiin kodin kautta kiertäen. Tuota pikaa sivuutettiin äskeiset pysähdyspaikat ja koulunkin tontti sen kolmion asemasivua ajaen.

Huhmareesta Kesäjärveen virtaavan Polvijoen tummansinertävä vesi alkoi välkähdellä. Nimensä joki nähtävästi oli saanut lähellä Huhmareen rantaa sijaitsevasta äkkimutkasta, minkä järven ja tien välinen jyrkkä kallio aiheutti. Joen niemessä sijaitsi Pollarin Jallun paja, aina kukkukarheillaan korjausvuoroaan odottavia rekiä ja kärryjä, hankmoja ja niittokoneita. Mutta vielä ei oltu siellä saakka. Ennen sitä putkahti pihapuistonsa ja hauskasti jokeen kääntyvien peltosarkojensa keskeltä punainen talo valkoisine nurkka- ja akkunalautoineen.

Tämän soman näköisen talon nimi oli Jokela. Peltojen alla polveileva joki merkitsi talolle enemmän kuin tieltä katsoen näytti. Sekä joen suussa että sen suistossa Huhmareessa ja Kesäjärvessä oli talolla antoisat kalavedet. Virtaava, läpi talven sulana pysyvä joki antoi liikkuvaa kalaa, haukea ja säynävää silloinkin, kun sitä järvistä ei saatu. Kahden kylän viljat jauhettiin Pengerkosken myllyssä, joka monen sukupolven aikana oli tuottanut taloon enemmän eloa kuin pellot kasvuviljaa, jota sitäkään halla tuskin milloinkaan oli tyystin tuhonnut. Oman lukunsa ja laulunsakin esittivät joen tuomat tukkipojat. Nekin jo kahden kolmen sukupolven ajan olivat kantaneet taloon kahvi- ja piimärahoja, ilmaiseksi antaneet piikasille keväisiä iloja ja talvisia jälkisuruja.

Auto oli ehtinyt talon puolikattoisen maitokopin eteen, joka sijaitsi navettarakennuksen nurkalla. Pentti hypähti heittämään kannuja. Martti katseli avonaisesta akkunasta joelle, joka auringonpaisteessa kiloilevana välkähteli. Pellolta rakennuksen takaa kuului hevosen pärskähdys ja lähestyvän peltoäkeen rapinaa. Esiin asteli kaksi hevosta, kaksi keikkuvaa päätä, länget ja luokit, pyörivät äkeenterät, notkuvat ohjakset, viimeisenä keveästi asteleva ajomies — tyttö hän oli!

— Tpruu! Martti!

Hevosille kielto varmaankin oli tarkoitettu, mutta matkamieheen tyttö katsoi. Hämmästynyt hymy levisi hänen nuorekkaille, päivän paahtamille kasvoilleen. Ohjat pellolle heittäen, ojan ylitse hypähtäen hän tervehti kädestä avoimen auton akkunan lävitse.

— Kylläpä olet imenyt kasvoihisi kevättä! ihmetteli Martti.

— Imenyt! Sinulla on aina sanat! naurahti tyttö. Soma hymykuoppa kierähti hänen poskeensa kuin kiven viereen virran pyörre. Hän oli paljon liikkunut ulkona, äestänyt peltoja kuin mies.

— Kahden viikon loma vai?

— Kolmen, ehkä neljänkin! hymähti Martti epämääräisesti. Eikö Kirstikään mitään tietänyt? Eikö kuullut äänestä, nähnyt kasvoista? Olivatko yhteen puhuneet, ettei kenenkään pitäisi olla mitään huomaavinaan? Miten monta kertaa hän salassa, yöunissa, päivähaaveissa olikaan katsellut tuota kiehtovaa olemusta, teerenpilkkujen kukittamaa hymykuoppaa, orvokinsinisiä silmiä. Toiveitakin oli ollut. Ne oli jätettävä kerta kaikkiaan. Orvokinsiniset silmät, hymykuopat, kaikki tuo kiehtova oli tempaistu raajarikkoisen ulottuvilta. Ne eivät kuuluneet hänelle enempää kuin Pengersuvannon pyörteet koskeen suistuneelle kulkusäynävälle.

Tyttö piti ruskettuneella kädellään kiinni vaunun akkunaraudasta. Hänen olemuksensa uhkui nuoren elinvoimaisen naisen keväistä suloa. Miten kalpean verettömältä auringottomissa korsuissa, myrkkyjen ja lääkkeiden kyllästämissä sairastuvissa maannut matkalainen hänen rinnallaan mahtoi näyttääkään? Tähän vielä kaikki se, mistä Kirsti ei tiennyt tai ei ollut tietävinään. Tuskan hiki alkoi kihota Martin kasvoille. Keveätä, halpahintaista leikkiä laskien hän pyrki peittämään kömpelöä avuttomuuden tunnettaan.

Lähdettiin taas! vapautti maitokuski, se verraton ojamyyrä. Matkamies nyökkäsi ja kädellään vilkutti. Tyttö nauroi ja vastasi. Mutta toisella kädellään matkamies pusersi ajomiestä hartioista. Se oli teko, jota ei ollut enää syytä siirtää. Poika tuntui ottavan sen kehoitukseksi. Hän painoi lusikkaa alamäessäkin. Hyvää vauhtia kiidätti vaunu heidät joen sillalle ja Pollarin Jallun pajalle. Se näkyi olevan sama kuin ennenkin, avo-ovinen, musta ja nokinen kuin mikäkin miilunpolttajan kämppämaja. Korjaamattomien peltokalujen ja romurautojen ruskea karhe vain oli kasvanut jo männikkömäen laitaan. Mestaria itseään ei näkynyt sen pienen pihauksen kestäessä, minkä jokinotkon ja pajamäen vauhdikas sivuuttaminen kesti.

Mäen päällä tien ja järven välissä sijaitsi osuuskauppa Vannaksen r. 1. kylämyymälä numero 6. Sivutie sen rappujen eteen oli rinneviettoinen ja vetävä. Tällä kertaa ei sinne ollut asiaa, ja ajuri ohjasi tunnottomana ohitse. Myyjärouvan pikku tyttönen keittiön rappusilla vilkutti nukellansa.

Tie kääntyi vasempaan etääntyen järvestä ja kohoten harjumaille päin. Hirvimäen lehmät aikoinaan tiepolkua viittoessaan olivat katsoneet asiaa toisesta näkökulmasta kuin nykyajan tiemestarit. Viisaammasta vaiko tyhmemmästä? Se oli varmaan tulkintakysymys. Jos tahtoi päästä Hirvimäen aurinkoisille kukkuloille, niin noustava oli. Tämä kiipeäminen maksoi myös palkan itse kullekin tavallaan, matkamiehelle vapautuvina näköaloina, lehmälle mehevänä laidunruohona, autolle pilkenappuloina. Hirvimäen laajoissa koivumetsissä riitti sitäkin tavaraa arvaamattomiksi ajoiksi. Talo itse sijaitsi korkeimman kummun laella, mistä aukenivat siintomaisemat yli metsien ja järvien. Talon perustajan kerrottiin hiihtäneen tänne suuren riistan jälkiä seuraten savolaisten mailta, kymmenien penikulmien takaa. Paistetun hirven lapaa järsiessään oli etäinen erämies silmäillyt ympärilleen kuin Loot Jordanin lakeudella, katsonut seudun hyväksi ja rakentanut kummunlaelle talonsa rantakyläläisten vihamielisyydestä välittämättä. Niin oli sitten eletty, tapeltukin tarvittaessa, ei elintilan ahtauden, vaan sen liian väljyyden vuoksi, kunnes vaihdettiin tyttäriä ja poikia, rakennettiin yhteisiä teitä, siltoja ja kirkkoja, sitten lopulta yhteiskauppoja, rahalaitoksia ja meijereitä. Mutta liikkuvan suurriistan villi pyyntihenki kyti Hirvimäen miehissä yhä. Kun iso riista oli seutukunnilta sukupuuttoon kaadettu, täytyi miesten etsiä korviketta muista tehtävistä. Levoton veri veti kaupunkien markkinahumuihin, merimiehiksi, siirtolaisiksi vieraille maille. Nykyinen jo yli kuusikymmentävuotias Iisakki-isäntä, paikkakunnalla, koko pitäjässä tunnettu lempinimellä Iso-Hirvi eli Ii-Hoo, oli nuorena miehenä liikuskellut Australiassa ja Amerikassa. Viime vuosikymmeninä mies oli iskenyt voimansa talon korpimaihin, hehtaarimäärin vuosittain raivasi pelloksi märkiä soita; viimeisinä vuosina hänellä oli ollut siihen suorastaan vimma. Tuo pursuava elinvoima oli varmaankin väkeväveristen miesten sukuperintöä, jonkinlainen könninkellon heilurinheitto. Esi-isät olivat kuokkineet kivimäkiä, nykyhetken Iso-Hirvi loikkasi savilaaksojen yli kontukorpiin, kun kerran kummultansa lähti.

— Mentiin taas! sanoi ajuri hellittäen käsijarrun. Suurriistan jälkiä juostessaan vanhempi veli oli unohtanut ajan ja olevaiset, kannujen kolinatkin. Aina mäki velkansa maksaa! Jos missään ja milloinkaan, niin Hirvimäeltä Iso-Kytän manttaalimaille painuttaessa tämä vanhojen sanonta paikkansa piti. Mikäli Murronperän torpparikulman maitokoppi olisi sijainnut kymmenisen metriä edempänä, niin olisi saatu kilometrin vapaa liuku kopilta kopille ilman kaasun pihausta! No, kukapa maitokoppien välimaita sylikepillä mittailemaan, niinkuin ei vanhoja hyviä nimiäkään muuttelemaan. Murronperän torpparikulman maitokoppi se oli, oli ja pysyi, vaikka yhtä ainokaista torppaa ei enää löytynyt