Otsalamppu

By Markku Karpio

Jari on urheilijanalku, joka harjoittelee sata lasissa. Hän haluaa yltää huippusuorituksiin ja ponnistelee sen mukaisesti. Kaikista lajeista Jarin suosikki on suunnistus. Mutta juuri kun Jari on päässyt vauhtiin, hän saa oudon sairaskohtauksen ja selviää, että hänellä on diabetes.Uutinen masentaa nuorukaisen mieltä. Joutuuko hän hylkäämään rakkaimman harrastuksensa sairauden takia?Markku Karpion esikoisromaani on realistinen kuvaus urheilijanuoresta ja tämän sairastumisen aiheuttamasta kriisistä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788728088456

Book preview

Sirpalle

»He synnyttävät hajareisin haudan yllä,

valo välähtää hetken, sitten on jälleen yö»

Samuel Beckett: Huomenna hän tulee

M ä olin taas vaihteeks pari minuuttia myöhässä. Viimeisen pätkän koululta Seurojentalolle mä survoin mummin antiikkifillarilla sellaista höökää et reiden etupuolen lihakset käväs tosi lähellä kramppia. Hyvä ettei potkat syttyny palamaan! Fillari oli nimeltään »mummin fillari», vaikkei mummi ollu sillä ainakaan puoleen vuoteen enää kruisaillu. Ei oikein kunto kestäny.

Kallion ja Vennelän autot tuli vastaan pingiskirkon eli Pingstkyrkanin kohdalla. Ne oli pakattu piukkaan ku sika-nauta säilykepurkit. Ja sellaisia ne tietty olikin: juniorisiat ja oldboysnaudat samassa soosissa. Peukaloitten nykiminen taaksepäin tarkoitti et fart nu satan, sua ventataan, jonkun pisshuvudin etusormi koputti rannekelloa, jonkun toisen kalloa.

Fillarin etupyörä halkas kiemurtelevat jäljet sohjoon, ja taivas senku rätki lisää.

Pulssi jo valmiiks sadassakaheksassakymmenessä. Fiilikset jo valmiiks miinuksen puolella.

»Oli pakko taas myöhästyy!» Blåfu möykkäs Göranin Opelin pelkääjänpaikan ikkunasta, ku mä naksautin fillarin vaijerilukon kiinni.

»Haudi homot!» mä kuittasin sille ja näytin keskisormea takapenkillä nököttävälle Takaojalle.

Takaojan paikka tietty olikin takapenkillä. Blåfun paskiainen ei viittiny edes nousta pihalle, ja mä sain oikein änkeemällä änkeä, ennenku sain itteni taakse.

Mä kurkin selkänojan yli ku Blåfu viritteli lamppuansa ja kiroili aina välillä kuuluisaa kolmen ässän saatanaansa. Välillä tuikku tuikahti, paloi vähän aikaa, sitte se taas simahti:

»Sssaatanan sssaatana!»

»Mille kartalle mennään?» mä sanoin asiallisesti ratin ja selkänojan väliin.

Göranin silmissä oli tuttu valmentajan katse, mä näin ne ja muutaman punertavan huiskaleen otsatukkaa peruutuspeilissä. Silmistä oli iisi lukea mitä mieltä se oli mun myöhästymisestä ja »haudi homosta». Hyvä ku tehos!

»Voi tulla pieniä yllätyksiä», se muikisteli salaperäisesti ku joulupukki.

»Ei mitään joulupukkijuttuja nyt!» mä kimitin tädin äänellä ja iskin Intersport-kassini hajuraoks mun ja Takaojan väliin.

Blåfu runttas selkänojan mun polviin sellaisella voimalla, et mä luulin koipieni liiskaantuvan loppuiäks.

»Saatanan vesipää!» mä hertsasin tosissani. »Toi sattu saatana!»

»Oli tarkotuskin. That means: tyst i bilen, valmentaja puhuu», se oli taas niin äijää. Perseennuolemisen makua.

Göranista oli näitten parin vuoden aikana tullu meille vähän kuin Aku Ankka. Me oltiin tietty sen Tupu, Hupu ja Lupu, jotka piti huolen siitä ettei sen kännykkä pysyny turhan pitkiä aikoja mykkänä. Harvoin kenelläkään mitään sen kummempaa asiaa oli ku sitä vanhaa puutaheinää ja paskaa: »Mullon vähän räkätauti, oisko syytä jättää lenkki väliin, mihin aikaan ne treenit olikaan? Polvi ei tunnu enää yhtään, voinks mä tänään jo vetää vetoja?» Löpinää löpinän vuoks.

Tai mistä mä tiedän mitä ihmissuhdepalvelua se Blåfulle ja Takaojalle piti. Mulle sen hommaks jäi tulkita mitä sen ihmeelliset lyhenteet ja numeroyhdistelmät harjoituspäiväkirjan tavoite-sarakkeessa oli esittävinään.

Viime keväänäkin se oli kerran lätkässy mulle lapun, jossa luki: »15 km, josta 10 km TV-kova». TV-kova? Onneks mä soitin sille ja kysyin. Mä olin nääs aivan saletti et kyseessä oli Göranin uus, mullistava valmennusmenetelmä, jossa jonkun piti seurata mua autolla ja huudattaa matkatelkkua täysillä sen kympin ajan.

No selvis et »TV-kova» tarkoitti tasavauhtista ja kovaa, »TV» tavallista tasavauhtista ja »TV-kevyt» palauttavaa löysävauhtista. Sitte oli vielä »VL», joka tarkoitti vauhtileikittelyä plus »K», joka oli kestolenkin koodi. Sitä mä en kehdannu kysyä, mitä eroa »TV»:llä ja »K»:lla oli.

Ja valmentaja puhui:

»Tämä leikkimielinen Gammeldagsorientering juostaan vanhalla venäläisellä topografikartalla. Kilpailukeskus on Engströmin luona. Siellä on sauna sitten jälkeenpäin.»

»Mikä helvetin kilpailukeskus?» Takaojakin heräs. »Tänhän piti olla tavallinen yösuunnistusharjoitus!»

»Kuka niin on väittänyt? Tämä on vanha kutsukisa, johon te pääsee nyt mukaan ensimmäinen kerta.»

»Kiva mennä tommoses kelis eksymään jollekin ryssien hutasemalle toplesskartalle», Blåfu rupes mamoilemaan.

»Topless! Jess!» Takaoja mylvi ja mä säestin. Göran huokas ja piti parin sekunnin hiljaisuuden.

»Jaha, Kadonneen järjen metsästäjät vauhdissa... Pian saatte vähän toisenlainen pohtimisen aihe», se sanoi pieni pirullinen virne suupielessä.

Kymmenen minuutin päästä kurvattiin kilpailukeskuksen pihaan. Engström eli mister E. oli Piffenin suunnistusjaoston puheenjohtajapossu. Se oli »boulaagin», siis Partekin pikkubosseja, mut joskus kampa- tai föönikeraamisella kaudella se oli ollu YK:n rauhanturvajoukoissa ja siks se ei pöristelly millään Volvolla tai Saabilla niinku useimmat muut pikkupäälliköt, vaan valkoisella Mersulla.

Autotallissa oli avoimien ovien päivät, kirkas valo osui just passelisti Engströmin mahtimersuun niin et kaikki sen varmasti näki heti kärkeen. Blåfu vilkas selkänojan yli muhun ja Takaojaan. Otettiin kaikki samanlaiset hohhoijaa-ilmeet ja Takaoja möhisi vauvan äänellä:

»Aaaa, auto!»

»Mmmm, mersuauto», mä jatkoin uuniperunaäänellä. Blåfu tyytyi leikkimään läähättävää koiraa.

Kallion ja Vennelän sika-naudat verrytteli jo autojen välissä. Joku oldboy veti muka jotain lyhyitä vetoja siinä pimeellä maantiellä. Yritti esittää urheilijaa. Ekat oli sotilasmestari Vennelän mukaan startannu jo yli puoli tuntia sitten.

Marraskuun loppupuolen tajus siitä miten äkäisesti pimeä iski päälle. Maahan tarttuneesta valkoisesta söhröstäkään ei nyt ollu pahemmin apua.

Mä väänsin Blåfun vanhan otsalampun päälle: valo tyssäs räntärätteihin ku seinään.

Me sovittiin keskinäiseks lähtöjärjestykseks: mä, sitte Takaoja ja vikaks Blåfu, ku sillä sattui olemaan eniten kokemusta yösuunnistuksesta. Se sais plokata meijät muut, jos me oltais jossain kuula hukassa.

Joka sarjalla oli sama rata: viis pilkku kaheksan kilsaa, kymmenen rastia. Et kyllä metsässä piti tuikkuja näkyä jos vähänkin onnistui radan syrjässä pysyttelemään.

Rastit oli merkitty maastoon tavallisilla puna-valko kangaslipuilla plus heijastimilla, jotka ratamestari-sotilasmestari Vennelän mukaan killui niin korkeella et niitten piti näkyä pirun pitkälle, jos vaan rastia lähestyessään muisti heiluttaa valoa vähän sinne sun tänne. Rata oli tarkoituksella tehty helpoks. Meijän takia, vakuutti myös Göran!

Joopajoo! Osas se mies vakuutella. Päivisin Göran kaupitteli henki-, tapaturma-, liikenne-, matka- ja ties mitä kutka- ja putkavakuutuksia. På svenska. Mut iltaisin siinä tapahtui naksahdus parempaan: se muuttui Suunnistajaks isolla oolla tai Orienterareks isolla ässällä. Sen äidinkieli oli ruotsi ja muijankieli suomi, mut anopinkieli, kuten kaikki viisaat viherpeukalot tietää, on iloinen huonekasvi... Onneks ajatus napsahti poikki ennenku mä kerkesin kokonaan seota.

Mä olin kuulevinani jotain naureskelua oldboysien osastosta, ku ne huomas minkä vaikutuksen kartan näkeminen sai meissä nuoremmissa aikaan.

Pahlmankin, tokaa vuotta H 18 -sarjassa, kehtas väittää ettei se ollu ennen ollu mukana. Struntprat, mä ajattelin. Jäbä oli kaks kertaa peräkkäin ollu yö-SMkisoissa pronssilla, joten turha filmata.

»Va fan!» mä kuulin sen kiekaisevan ku Vennelä lätkäs sille kartan kouraan ja sillä oli tasan minuutti aikaa ihmetellä sitä siinä autotallin oviaukosta tulevassa mersuvalossa. Engström ilmestyi siihen ku Ilmestyskirjan lihaisa peto, kädet taskussa, smaili korvissa:

»Ta det lugnt nu sen. Efteråt ska vi bada så fan! »

Oman halogeeninsa Pahlman räppäs päälle vasta ku Vennelä alkoi pudotella sekunteja kymmenestä alaspäin.

Sitte lähti, sano Annikki Tähti! Otsalampun valo hetkui eteenpäin holtittomasti ku tiira joka koko ajan muuttaa suuntaa ja syöksyy sitte yhtäkkiä merenpinnan läpi kalan kimppuun. Hä? Sama se, kesä ja lämmin kumminkin. Ei niitten ajattelemisesta ainakaan paiseita saanu.

Mä otin malliks pari vetoa siihen suuntaan, mihin Pahlman oli just kadonnu ja näin vielä sen lampun vilkahtavan yhden pikkukumpareen laella. Tai ainakin luulin näkeväni. Siinä oli sen verran puita ja räntää välissä, et saattoi se olla joku muukin, kuukin, tai auto.

»J ari Kuronen!» Vennelä kuulutti ku paremmissakin piirinmestaruuskisoissa.

Sen luikku silakanvartalo seisoi tönkkönä vanhan maalitahraisen pöydän takana. Pöytä oli nostettu siihen leikkimään lähtöpaikkaa. Herra sotilasmestari tais palella ku se aina välillä teki paikallaan semmosia omituisennäköisiä hyppyliikkeitä. Sen näpit oli punaiset ja kuivat – selvä Nivean puutostauti – ja ne tärisi vähän ku se kirjoitti mun lähtöaikaa mustaan kansioonsa.

Ovenpielessä, vanhassa, ruostuneessa naulassa, roikkui oranssi, muovinen keittiönkello. Virallinen kilpailuaika!

Engström oli kehittäny näkösälle koko kirppisvalikoimansa. Autotallin seinusta oli piukassa jämptissä ordningissa olevia korvalappustereoita, putkiradioita, pöytälamppuja, astiastoja, halpis-kahvinkeittimiä plus muuta isompaa krääsää, lisäks oli korillinen vanhoja kompasseja, urheilukasseja ja halogeeni-otsalamppuja, joita mä olin himoinnu jo pidemmän aikaa.

Engströmillä oli rouvansa kanssa vakkaripöytä keskustan pommisuojan kirpputorilla. Mistä helvetistä niillä sitä kamaa oikein riitti? There is no business like kirp-business, mä olin kuullu sen sanovan. Joo, kaikki supis selän takana Engströmien pihiydestä. Kait se näistäkin kisoista rokotti seuraa vähintään saunamaksujen verran.

Kartan sai napata autotallin puolella olevasta, niinku pyykkitelineestä, silloin ku Vennelä sanoi:

»Minuutti!»

Kiva yrittää saada minuutissa tolkkua jostain vanhasta venäläisestä topografikartasta, jonka mittakaava ei todellakaan ollu mikään 1:15 000 tai 1:20 000 niinku järjellisten olentojen kartoissa. Ei edes 1:10 000 niinku koulukartoissa. Vaan aivan älyttömästi 1:42 000.

»Jari, askelparit ja suunta!» Göranin ääni tuli jostain kirppiskaman seasta. Mä vilkaisin sinne päin ja lupasin pitää mielessä. Ne näytti neuvottelevan mister E:n kanssa jostain lasten turvaistuimesta.

Mun otsalamppuviritykseni kiristi kaalia niin et mä tunsin itteni vähintään kiinalaiseks. Juhlatunnelma oli täydellinen hej sunffarallallei.

Kartta oli köyhää pappahuumoria. Mustavalkoinen! Täynnä korkeuskäyriä ja muita ihme koukeroita, joista ei olis ottanu erkkikään selvää oliks ne järviä vai peltoja vai mitä!

Ainoa mistä saattoi edes kuvitella saavansa apua, oli koordinaattiviivat ja punaisella rundatut rastit ja niitä yhdistävät viivat.

Mä en edes yrittäny lukea moista ripulia! Mä lätkäsin kompassinreunan lähtöpiste K:n ja ykkösen väliin, käänsin naamarin karttapohjoiseen ja sihtasin metsänreunasta kohdan, josta piti sukeltaa sisään.

KLING! Vennelä kilautti vasaralla vanhaa narusta roikkuvaa putkenpätkää.

»Antaa palaa!» se huus perään. Engström aplodeeras tekokannustavasti ja hoki hophophoppia. Göran roikotti vieläkin sitä turvaistuinta, ja mä muistin sen vaimon tosiaan muistuttaneen vähän aikaa sitte jättiläisrantapalloa.

Antaa palaa tosiaan! Hyvä ettei ne vanhoina huruukkoina huutanu: »Tulta!» Tällä kelillä ei pala muut ku proput. Mä singahdin liikkeelle ku opaskoiran ja valkoisen keppinsä hukannu mummo.

Jos mussa olis ollu vähänkin enemmän taskulaskinta ja helvetisti enemmän keskittymiskykyä, mä olisin a) osannu mitata rastien väliset matkat oikein, b) rauhoittunu sen verran, et mä olisin malttanu käyttää askelpareja vähän pitempään ku ainoastaan ekojen metrien matkalla.

Jotenkin mä osaan aavistaa milloin kaikki menee täysin perseeks! Ku mä ekan kerran tihrasin sitä ihanaa topless-karttaa, mulle tuli välittömästi sellainen olo.

Suunta. Ungefär tonne! Noitten puskien välistä. Metsän reunassa mä vilkaisin taakse: viimeinen mahdollisuus tyssätä ja klenkata takas – »Taas toi saatanan polvi! Mitä helvetin häikkää siin mahtaa olla ku tiel se ei tuntunu yhtään!» – mut se olis tienny jätkiltä kuukausien vittuilua ja mulle vaikeeta olemista niitten porukoissa. Nej tack! Sitä paitsi saattoihan tälläkin olla merkitystä sitte ku valitaan valopäitä Kevätyönviestiin, ja Jukolan ja Tiomilan yöosuuksille.

Viime kevään Tiomilassa mä olin mukana pelkkänä turistina. Arvatkaa olinks mä kade, ku Pahlman ja Blåfu oli päässy ykköstiimiin, ja ku jengi kaiken lisäks tuli kuudenneks, mikä tuhansien pihkaniskojen tungoksessa oli todella huippusuoritus. Ei siinä Takaojan ja mun omat hauskat paljoa painanu, varsinkin ku teltoilla ravas hela tiden jotain Finlands Svenska Orienteringsförbundetin eli FSO:n karpaaseja läpsimässä handua ja heittämässä »grattista.» Tuntui hiukka nololta selvittää et tacktack, mut mä en ollu joukkueessa, juhlakalut on tuolla.

Lisää perseeks-menemisen ennusmerkkejä: magaa alkoi pistää heti muutaman minuutin juoksun jälkeen, kusihädän aavistus tuntui alavatsassa ja metsän ekat räntäkuorrutetut oksat räppäs suoraan päin näköä! Hyvä alku.

Eka väli oli kartalla vähän reilu sentti. Kyllä sai raksuttaa ennenku välähti: puoli kilsaa, lite under.

Mä väänsin otsalamppua alas: polulla näkyi perkeleesti nappulasaappaitten jälkiä. Aina välillä mä iskin käpäläni valon eteen, et mä olisin nähny paremmin mahdolliset muut tuikut. Läps vaan ja onnea, mut mitään ei näkyny.

Sitte yhtäkkiä mä huomasin olevani kärjessä! Tai siis no: ykskään toinen ei ollu menny siitä samasta kohdasta. Ja mä olin kaiken lisäks leveällä polulla. Voihan se olla et joku turbo-metsänsiivooja on käyny moppaamassa jäljet veks, mä ajattelin ja stoppasin.

Olinks mä jo ohi, vai? Kartassa heti ykkösen takana oli mahdoton kimppu korkeuskäyriä. Tuli mieleen mieletön läjä spagettia, miten joku ahmatti-engström iskee jättiläishaarukkansa siihen pystyyn, pyöräyttää muutaman kerran ja nostaa muina miehinä koko kukkulan suuhunsa. Niin tässäkin oli aivan saletisti käyny! Ei laaksoa ei kukkulaa, ei vettä rantaa rakkaampaa... Jumalaut mun ajatukset sinkoili!

Ei näkyny paljon muuta ku lähimmät puut ja pusikot plus kaiken peittävät räntäjuovat niitten takana. Tuuli humisi ku jossain kauhuleffassa, naama oli litsimärkä, samoin ku verkkarit, ja otsalampun nahkahihnat tuntui entistä kireämmiltä. Mä olisin voinu lyödä vaikka vetoa, tai Blåfua, et mun kaali oli ruvennu turpoomaan ku pullataikina.

Ei hätää, ei hätää! mä hoin ittelleni. Lungisti vaan takaspäin, onhan tässä polku, onhan mulla vielä lämminkin, onhan mulla ihan hyvä koti ja ystäviä ja koulukin sujuu...

Onneks mä tajusin lopettaa ton itsesuggestion hyvän sään aikana! Tai no, kuka pitää räntäsadetta hyvänä säänä. Mitä enemmän mä yritin keksiä kaikkea positiivista, sitä enemmän mä pelkäsin.

Mun Sisäinen Epäilijä oli lahjomaton. Se nieli tommoset pösilöinnit ku joku tarhaikäinen nenästä tunkevat evergreeninsä. Eikä muuten ollu eka kerta ku mua vitutti sen lahjomattomuus! Nimensä se oli saanu siitä et se tosiaankin epäili mun jokaista ajatusta, ja jos joku aikuinen selitti ymmärtävänsä »nuorisoa» tai jotain yhtä järkevää, se tuomitsi tyypin välittömästi makeilevaks teeskentelijäks. Se oli syntyny muhun joskus rippileirin aikoihin, viime kesänä; siks sen nimi ei ollutkaan Omatunto.

Ai miks siks? No ku sana »omatunto» toi mun mieleen kaikki ne kiwax-lankatut kirkasotsaiset jeesusjumala-lähimmäinen jutut, joissa ei tietenkään ollu mitään muuta vikaa ku se et mä aloin tuntea itteni joksikin perverssiks perseentiiraajaks. Ääk naiset!

Omatunto oli täysin perseestä, mun Sisäinen Epäilijä taas otti suoran ja rehellisen kommenttikone-tehtävänsä välillä vähän turhankin kirjaimellisesti.

Siinä mä siis lönköttelin ku mikäkin valopää-idiootti. Vittu mä oon hyvä yösuunnistaja, timantinkova luu, voittajatyyppiä! Ändå säkert! Mä en lähde ens kaudella saatana ensimmäisiinkään yökisoihin! Aivan turhaa hommaa!

Tosi iloinen yllätys ku ne saa hakea mut pois täältä! Ne juhlii tätä monta viikkoa! Kunnes yhtäkkiä: JÄLJET! IHMISEN JUMALAUTA JÄLJET!!!

Mä muutuin välittömästi ajokoiraks joka oli saanu vainun. Nuuh, nuuh, nuuh, sitte ne jäljet yhtyi sankkaan nappulasaapaspolkuun. AUUU! Sinne! Valoa ylemmäs: fiu-fiu, tutkaliike! Ja mikäs se siinä ellei heijastin, punavalko lipun yläpuolella killuva heijastin!

Tietty