Kaitajärven kirous

By Antti K. Mäkelä

Kolme teinipoikaa päättää pitää viikon hiihtoleirin opettajansa kanssa ennen viimeisen kevätlukukauden alkua, mutta matkalla retkeilymajalle hangesta löytyy vieraitten suksien jäljet. Partion salapoliisimerkin suorittanut Harri on varma, etteivät jäljet ole kenenkään tutun. Kun pojat löytävät perillä retkeilymajan ikkunan säpäleiksi ammuttuna, alkaa kirkastua, että heitä uhkaa sala-ampuja.Nuorille suunnatussa jännityskirjassa teini-ikäiset kaverukset selvittävät opettajansa kanssa ampujan mysteeriä. Liittyykö se Kaitajärveä kuristavaan kiroukseen?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728410479

Book preview

Kaitajärven kirous

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1937, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728410479

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

SALARERÄTNEN LAUKAUS

Korkean Haukkavaaran laella liikkui yksinäinen hiihtäjä. Kuu, joka oli kumottanut koko illan ja valaissut metsiä, oli vetäytynyt pilveen, ja seudulle laskeutui raskas keskitalven pimeys. Miehen aikaisemmin varmat ja nopeat liikkeet kävivät hitaiksi ja varovaisiksi, ja ajoittain hän hiihti kuin sokea eteensä tunnustellen.

Miehen nopea ja katkonainen hengitys kohosi valkeana huuruna ilmaan todistaen juuri suoritetusta lujasta hiihdosta. Jotakin pehmeätä ja sitten kosteata putosi hänen poskelleen, ja hän pyyhkäisi sen koneellisesti pois.

»Luulenpa», hän tuumi, »että tästä sukeutuu yöksi vielä aikamoinen pyry. Se tuottanee melkoista haittaa, mutta toisaaltahan se olisi vain eduksi.»

Jyrkän rinteen alta, tiheän kuusimetsän lävitse näkyi silloin tällöin heikkoa tulen kajastusta. Se oli lähtöisin Majalammen eräkämpän huuruisista akkunoista, ja ajoittain se voimistui valaisten muutamia kymmeniä metrejä aaltoilevia nietoksia, mutta pysyi kuitenkin enimmäkseen heikosti lepattavana hehkuna.

Jykevän avotakan edessä lepäili lavitsalla hiihtopakuinen mies tuijottaen miettiväisenä hiillokseen. Tuon tuostakin hän vilkaisi kelloonsa tai katsahti akkunasta ulos pimeyteen. Silloin tällöin hän heitti tervaksen takkaan, joka hetkisen loimusi kirkkaammin. Mies laski sormillaan.

— Jos pojat lähtivät kello neljältä, niin heidän pitäisi jo olla täällä. Mutta jos he eivät päässeet liikkeelle ennen kuutta, niin kestänee vielä runsaasti kaksi tuntia, ennen kuin he pimeässä ehtivät tänne saakka. Jos vielä tulee pyry, kuten näyttää, niin saattaa käydä siten, että poikien on pakko yöpyä metsään. Silloin odotusaikani venyy aamuun saakka.

Uni tuntui painavan silmiä. Takana oli kolmen peninkulman hiihto upottavassa hangessa ja melkoinen kantamus harteilla, ja se teki olon kovin raukeaksi.

— Keitänpä itselleni kahvia, että hiukan piristyn.

Hän nousi pystyyn ja venytteli voimallisesti raukeita jäseniään. Mutta kesken verryttelynsä hän pysähtyi äkkiä liikkumattomaksi. Ulkoa oli selvästi kuulunut suksen sihahtava ääni.

»Nyt ne tulevat», välähti miehen mielessä, ja hän kääntyi katsomaan akkunaan.

Akkunan takana pimeydessä häilähti kookas varjo ja pysähtyi hetkeksi, ikäänkuin tutkiakseen kämpän sisustaa. Uunissa jokin kekäle leimahti juuri sillä hetkellä kirkkaaseen liekkiin ja valaisi koko tuvan. Ulkona olijan varjo jäykistyi liikkumattomaksi, sitten näkyi jotakin kiiltävää sen kädessä.

Jokin vaisto varoitti takan edessä seisovaa miestä. Hänen aivoihinsa tunkeutui yht’äkkiä voimakkaana mielijohde »vaara lähellä!» ja se paiskasi hänet silmänräpäyksessä pitkäkseen lattialle.

Mutta samassa pamahti laukauskin. Mies ehti kaatuessaan nähdä leimahtavan suuliekin, kuului kuulan äkäinen vonkaisu ja lasin helinää, sitten oli hiljaista. Takan hiillos sammui entiseen vähäiseen hehkuunsa, ja lattialla makaaja jäi varjon luomaan pimentoon.

Hetkisen painostavan hiljaisuuden jälkeen ulkoa kuului nopeata sauvojen kopahtelua ja suksien suhinaa, joka lyhyessä hetkessä häipyi kuulumattomiin.

Lattialla makaava mies liikahti.

— Läheltä piti! Sattuikohan?

Hän tunnusteli varovasti jäseniään, murahti sitten tyytyväisenä ja hyppäsi pystyyn. Toiminnan hetki oli käsillä.

Tukevalta ristijalkapöydältä hän tempasi taskulampun, juoksi ovelle ja työnsi sen auki. Kirkas sähkövalo halkaisi pimeyden, kiersi nopeasti ympäröivän metsänreunan ja palasi seinustalle.

Siinä oli latu. Se oli tullut kierrellen Haukkavaaran rinnettä alas ja päätynyt akkunan ääreen. Ruutu oli säpäleinä, sillä aseen piippu oli ilmeisesti ollut melkein kiinni siinä, ja ilmanpaine oli tehnyt tuhoisaa jälkeä. Näkyi selvästi, että sukset oli sitten käännetty niin kiireesti, että lumi oli pöllähdellyt kauas sivuille. Latu vei sitten suoraan kohti Majalampea.

Mies tuijotti hetkisen miettiväisenä ladun suuntaan, hieroi sitten aprikoiden leukaansa, ikäänkuin vaikeaa ongelmaa ratkaistessaan.

— Kummallista, hän tuumi. — Ei ole ennen tapahtunut, että aivan viattomia kansalaisia ammutaan salakavalasti ruudun läpi. Roiston täytyy olla joko vainohullu, tai sitten hän on erehtynyt henkilöstä, jonka hän jostakin syystä on tahtonut tappaa.

Hän aikoi palata tupaan, mutta pysähtyi ja teki vielä erään havainnon latua silmätessään.

— Latu vie suoraan Majalammen rantaan ainoata tietä, mitä sinne pääsee! Ei ole poika ensi kertaa näillä main, vaan hänen täytyy tuntea seutu jokseenkin tarkoin. Jos mies olisi hiihtänyt hiukankin oikealle tai vasemmalle, hänen olisi täytynyt palata takaisin jouduttuaan umpisokkeloon.

Hän teki samassa ripeän päätöksen, haki sisältä käsineensä ja lakkinsa ja kiinnitti sukset jalkoihinsa. Sitten hän työntyi seuraamaan yöllisen ampujan latua.

Se vei suoraan Majalammen jäälle, kuten hän oli arvannutkin. Siellä se kääntyi jyrkästi pohjoiseen ja lähti viimein seuraamaan aavan Karhusuon läntistä reunaa.

Lunta oli tällä välin alkanut pyryttää yhä tiuhempaan, ja paikoittain latu oli käynyt lyhyestä väliajasta huolimatta jo hiukan epäselväksi. Olisi ollut hyödytöntä jatkaa aseettomana aseellisen miehen seuraamista, kun lisäksi oli miltei pilkkopimeätä.

Takaa-ajaja pysähtyi, valaisi hetken sähkölampullaan tuntemattoman hiihtäjän latua ja kääntyi sitten hitaasti takaisin.

— Omituista, perin omituista, hän sanoi puoliääneen. — Mutta joka tapauksessa se mies on merkitty mies.

YÖ KORVESSA

Oli jo miltei pilkkopimeätä, kun Karhusuon länsireunaa lähestyi lumipyryn seasta outo matkue, outo ainakin niillä seuduin, joilla vain harvoin liikkui ihmisolentoja. Etumaisena hiihti tanakka, pyöreäkasvoinen nuorukainen, joka silloin tällöin väläytti taskulampullaan päästäkseen suunnasta selville. Hänen jäljessään tuli kaksi muuta, joiden olan yli kulki leveä vetoliina. Viimeisenä, näiden kahden vetämänä, liukui hitaasti solakka ahkio, jonka kireä peitekangas oli pullistunut korkealle.

Etumainen nuorukainen pysähtyi hetkeksi.

— Meillä on vielä lähes peninkulman verran matkaa jäljellä, ja näyttää tulevan yhä pahempi sää, hän sanoi.

— Mitä luulet, Keijo, ehdimmekö enää tänä yönä kämpälle?

Keijo Karila pyyhki hikeä otsaltaan.

— Heikolta näyttää, hän totesi. — Mutta aukaise sinä, Tuomo, vielä pari kilometriä latua, niin että pääsemme metsän suojaan ja voimme ruveta katsastelemaan yöpymispaikkaa. Tähän suolle emme kuitenkaan voi jäädä. Tuuleekin aivan harvinaisen lujasti.

— Hyvä on, sanoi Tuomo ja lähti hitaasti tarpomaan eteenpäin.

Lumi oli siksi pehmeätä, että välistä tuntui suorastaan lannistavalta edetä joka askelen upottaessa. Tuomo puri kuitenkin hammasta ja työnteli sauvoillaan sisukkaasti. Lunta pyrytti yhä