Herttuan miekkamiehet

By Viljo Rauta

Eletään vuotta 1567. Suomi on Ruotsin vallan alla, ja politiikassa on ollut hiljattain suuria konflikteja. Kuningas Eerik XIV toimii holtittomasti, ja moni epäilee tämän mielenterveyttä. Onko kuningas enää kyvykäs tekemään suuria päätöksiä? Myös kuninkaan veli Juhana-herttua on saanut tuntea kuninkaan vihaa jouduttuaan vankilaan, mutta nyt herttua on vapautettu.Uutinen tavoittaa myös Juhana-herttuan uskolliset soturit. Juhani Paksujalan, Klaus Kristerinpojan ja Musta-Maunun on aika kokoontua yhteen. Ennen kuin miehet arvaavatkaan, he ovat jälleen keskellä sotia, seikkailuja ja poliittista juonittelua.Herttuan miekkamiehet on jännittävä historiallinen romaani Viljo Raudalta.Juhani Paksujalka, Klaus Kristerinpoika ja Musta-Maunu ovat kuin kolme muskettisoturia pohjoisesta – näiden miesten elämästä ei vauhtia ja seikkailuja puutu!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 1, 2022
• ISBN: 9788728329061

Book preview

Herttuan miekkamiehet

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1945, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728329061

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Päähenkilöiden aikaisemmista vaiheista on kerrottu saman tekijän romaaneissa »Kultainen leijona» ja »Vaasain sormus».

I

Kolme miestä — kolme miekkaa

Myöhään syksyllä vuonna 1567 pysähdytti ratsumies hevosensa Jägerhornien kartanon pihalla, astui satulasta ja antoi ohjat paikalle kiiruhtaneen renkipojan käteen. Tämän olisi pitänyt kuljettaa vaahtoon ajettu ratsu suojaan, mutta hän jäi sensijaan suu auki tulijaa tuijottamaan. Poika ei koskaan aikaisemmin ollut niin vankkatekoista vierasta vastaanottanut.

Juhani Paksujalassa olikin yhdeksi kertaa katsomista aivan tarpeeksi. Pituutta oli runsas päänmitta yli tavallisen kuolevaisen pituuden, ja muuta ulottuvaisuutta samassa suhteessa. Ei hän lihava ollut eikä kömpelö, mutta ruumiin runkoon oli muutoin sopusuhtaisesti käytetty kahden miehen tekotarpeet. Ikää ei ollut vielä läheskään kolmeakymmentä, sen näki kasvoista, ja luonnetta kuvasivat leppoisasti ja eloisasti tuikkivat silmät. Suun vetäytyessä hymyyn paljastuivat valkeat, vahvatekoiset hampaat. Ratsumiehen puku, tykkänään nahkainen, oli hyvää tekoa, mutta tällä kertaa miltei kokonaan pölyn peitossa; lieretöntä hattua koristi komea sulka. Vyöllä roikkuva miekka täytyi puolisokeankin huomata — tavallisesta miehestä ei olisi ollut sen heiluttajaksi.

— Onko nuori herra kotona? kysyi tulija hakatessaan enintä tomua vaatteistaan.

— Koto-ko-kotosalla on, heräsi poika vastaamaan. Ja tuolla hän näkyy tulevankin, hän päärakennukseen päin katsahdettuaan lisäsi.

Hiekoitetun tasanteen yli saapui reippain askelin suunnilleen Juhani Paksuj alan ikäinen nuori, vaaleatukkainen mies. Ritari kiireestä kantapäähän asti, saattoi hänestä sanoa heti ensimmäisellä silmäyksellä. Hän ei ollut kookas eikä tukeva, mutta liikkeet kertoivat jäntevistä lihaksista. Kasvot olisivat olleet melkeinpä naisellisen kauniit, elleivät voimakkaasti piirretty suu ja lujanpuoleinen leuka olisi antaneet niille miehekästä tehoaan. Klaus Kristerinpoika Jägerhorn edusti erinomaisesti nuorta suomalaista aatelismiespolvea.

— Saavuit pikemmin kuin odotinkaan, hän huudahti lähemmäksi päästyään. Terve tulemaksesi!

— Päivää pitkästä aikaa! Juhani tervehti.

— Niin, neljän vuoden takaa. Ainakin minun laskujeni mukaan on viine tapaamisesta miltei se aika vierähtänyt… neljä pitkää odotuksen vuotta. Mutta nyt on tilanne viimeinkin muuttunut. Senvuoksi lähetin sanan teille molemmille.

— Arvasin jotakin erikoista tapahtuneen, senvuoksi kiirehdinkin. En vain tiedä, mitä. Korpeen tulevat uutiset hitaasti.

— Herttua on vapaa!

— Mitä! Kuulinko minä oikein? Onko kuningas viimeinkin tullut järkiinsä?

— Päinvastoin! Hän on menettänyt viimeisenkin järjenkipinänsä. Hänen hulluuttaan Juhana-herttua saa kiittää vapaudestaan, Klaus Kristerinpoika sanoi.

— Tuosta poikki, jos ymmärrän sanaakaan puheestanne, Juhani sanoi laskien kämmensyrj än kaulalleen.

— Milloin olet viimeksi kuullut pääkaupungin uutisia?

— Onhan tästä jo aikaa, kun minulle viimeisistä veritöistä kerrottiin, Juhani sanoi. Kuulin joukkomurhasta, jossa Sturet ja muut ylhäiset herrat olivat saaneet surmansa.

Miehet olivat keskustellessaan saapuneet portaille. Keskustelu jatkui sisällä Klaus Kristerinpojan huoneessa.

— Senjälkeen on tapahtunut paljon, nuori aatelismies kertoi. Se verinen yö sotki kuningas Eerikin järjen lopullisesti. Hän erosi trapanteistaan ja harhaili jossakin metsissä ja vainioilla pari vuorokautta. Viimein hänet löydettiin talonpojaksi pukeutuneena ja kuljetettiin linnaan. Siellä hän alkoi vähitellen selvitä ja sanoi katkerasti katuvansa kaikkia konnantöitään. Hän määräsi surmattujen sukulaisille annettavaksi tiluksia ja muita lahjoja, rukoili päivin ja öin ja oli kuin toinen mies. Valtakunnan asiain hoidon hän muutoin jätti kokonaan valtaneuvoston herrojen huoleksi, paitsi että aivan äskettäin antoi määräyksen Juhana-herttuan vapauttamisesta.

— Entä Yrjänä Pietarinpoika? Ei suinkaan se paholainen ole hurskaaksi kääntynyt?

— Hänkö? Et siis tiedä sitäkään, että hän jo hyvän aikaa on istunut siellä, minne aikoinaan on niin monta kunnon miestä teljennyt. Yrjänä paholaisenpoika, en paremmin sano, vangittiin kesällä ja tuomittiin kuolemaan. Täytäntöönpanoa vain on ainakin toistaiseksi viivytetty.

— Hurrataan, pojat! Juhani huudahti. Mutta ei tuo minun mielestäni vielä todista sitä, että kuningas olisi järkensä menettänyt.

— Kyllä niin kuitenkin on käynyt, vaikka mielipuolisuuden puuskausten välillä on joskus kirkkaitakin hetkiä. Vai uskoisitko Eerikin selvin aivoin heittäytyvän polvilleen Juhana-veljensä eteen ja nimittävän tätä kuninkaaksi.

— Ei, ei tunnu luonnolliselta, Juhani myönsi. Olen kuitenkin kuullut kerrottavan, että kuninkaan lemmitty, Maunu-nihdin nuori tytär, on saanut paljon hyvää aikaan hänessä. Liisa sanoi kuulleensa.

Klaus Kristerinpoika aikoi vastata, mutta juuri silloin ilmestyi kynnykselle uusi vieras.

— Kas vain, Musta-Maunukin saapui! isäntä huudahti kiiruhtaessaan tervehtimään tulijaa. Niin saavutte peräkkäin kuin vieläkin yksissä kulkisitte.

— Tiesin hänen jo olevan täällä ja koetin kiiruhtaa, Maunu vastasi.

Tämä kai kymmenisen vuotta toisia vanhempi mies ei turhaan kantanut lisänimeään. Kaikki hänessä oli tummaa. Otsalle valahtanut tukka oli pikimusta, samoin lyhyet viikset ja niin myös kulmakarvat, jotka viimemainitut varjostivat teräviä, tummanruskeita silmiä. Teräväpiirteisten kasvojen ihokin oli tavallista tummempi. Maunu oli miltei hintelä varreltaan, mutta jokainen hänen liikkeensä oli kuin teräsjousen ponnahdus. Monesti olivat toverit verranneetkin häntä hänen aseeseensa, hänen kupeellaan riippuvaan ohutteräiseen italialaiseen säilään. Siitä ei ollut lyöntiin kohotettavaksi, mutta Maunun kädessä se oli kuin salamoiva kuolema pistoihin suuntautuessaan.

— Nyt me kolme olemme siis jälleen koolla, Klaus Kristerinpoika sanoi.

— Ja herttua kai piankin tarvitsee meitä, Maunu vastasi.

— Tiedät siis jo tärkeimmät uutiset?

— Kun liikkuu, niin kuulee. Tuskinpa minä muutoin olisin näillä mailla ollutkaan, mutta tieto herttuan vapauttamisesta sai minut kääntämään keulani Turkua kohden, ja siellä odotti jo tieto kutsustanne.

— Et siis ole asettunut vielä? Juhani kysyi.

— Minä olen liian köykäinen paikoilleni kivettymään, Maunu vastasi nauraen. Tuuli kuljettaa minua kunne se haluaa… viime aikoina on viskellyt pitkin Suomenlahden pintaa etelään, itään, länteen ja pohjoiseen. Kun on oma pursi ja kourallinen reippaita poikia, niin ei nykyisin tarvitse toimettomana maata.

— Alan haistaa lyypekkiläisten tavarain käryä, Klaus Kristerinpoika sanoi.

— Merirosvo! Juhani virkkoi.

— Oikeaan osuitte, kumpainenkin. Kamasaksat kuvittelevat, että meret kuuluvat yksinomaan heille, ja kun eivät enää saa rauhassa hallita Narvan kauppaa yksinoikeutenaan, yrittävät tehdä sen väkisin ja harrastaa samalla toisten laivojen ryöväämistä. Meikäläisten on koetettava samaa, ettei ainakaan suola pääsisi maasta tyystin loppumaan. Nyt täytynee kuitenkin ryhtyä muihin puuhiin, oletan minä.

— Ja oletat aivan oikein. Klaus vastasi. Nyt jos koskaan Juhana-herttua tarvitsee rahavaroja pystyäkseen turvaamaan vapautensa… niin, ja kenties muutenkin toimiakseen. Te kaksi pystytte niitä hänelle toimittamaan. Siitä on siis aloitettava. Olen nimittäin siinä uskossa, että se aarrekirstu on yhä hallussanne.

— Siitä on neljä vuotta, kun raahasimme aarteen Turun linnasta saareen ja kätkimme sen maahan, Juhani jutteli. En ole käynyt siellä senjälkeen, mutta tuskinpa sitä kukaan on löytänyt.

— Minä käväisin saaressa vuosi sitten, Maunu sanoi. Yövyimme saaren rannalla, pistäydyin piilopaikalla, ja se oli täysin koskematon. Arkku oli ainakin silloin vielä varmassa tallessa. Ja on tietysti vieläkin, sillä sen paikkaa eivät tunne muut kuin Juhani ja minä.

— Meidän on nyt siis suunniteltava, kuinka parhaiten saisimme sen herttuan haltuun, Klaus Kristerinpoika sanoi. Ehdottaisin, että käyttäisitte Maunun venettä ja kuljettaisitte sillä aarteen kokonaisuudessaan nyt aluksi Tukholman saaristoon. Sieltä herttua saisi sen sitten käyttöönsä joko yhdellä kertaa tai osittain. Minä voisin mennä hänen luokseen toisia teitä.

— Minun veneeni on liian iso kahden miehen hoidettavaksi, enkä halua saattaa ketään kiusaukseen ilmoittamalla salaisuutemme, Maunu vastasi. Kyllä meidän on Juhanin kanssa hankittava tavallinen kalastajavene. Ja sitten: en kernaasti menisi Tukholman saaristoon, vaan mieluummin etelämmäksi. Pääkaupungin väylä on sellainen pussi, jonka suu on aivan liian helppo sulkea.

— Sinähän sen parhaiten tiedät, Klaus myönsi. Mutta miten sovimme tapaamisemme senjälkeen, kun olen saanut yhteyden herttuaan?

— Odottakaahan kun mietin, Maunu sanoi, jatkaen sitten hetken kuluttua: — Olette todennäköisesti perillä aikaisemmin kuin me. Sisareni Katariina on, kuten tiedätte, prinsessa Cecilian kamarineitona edelleenkin. Jättäkää hänelle tieto, missä voimme tavata.

— Se sopii, Klaus