Vihan päivät

By Veli Ranta-Ojala

Eletään 1700-luvun alkupuolta Pohjanmaalla. Venäläiset miehittäjät ovat aikeissa tehdä tuhoisan sotaretken alueelle. Kun Pohjanmaan asukkaat saavat tietää tsaarin joukkojen aikeista, syntyy kaaos. Yksi lähtee karkuun, toinen hautaa aarteensa maahan turvaan. Myös Matti Hanni, yksi alueen rikkaimmista miehistä, päätyy hautaamaan omaisuutensa. Kuka selviää hyökkäyksestä, kuka menettää henkensä? Entä kuinka Hannin rikkauksien käy? "Vihan päivät" on Veli Ranta-Ojalan jännittävä historiallinen romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat isonvihan aikoihin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726877717

Book preview

1

Hämärä metsänreuna kieppui ja hypähteli kuin lähestyvä pistinten meri. Mies hoputti väsynyttä ratsuaan. Se oli jo kolmas tässä salaisessa tehtävässä, jonka tärkeyden vain hän ja muutamat valitut tiesivät. Ratsun korske, sen kaulalta irtoavat vaahtolaikut ja kavioiden rummutus jäiseen tiehen rikkoivat öisen ratsatien rauhan. Ratsumies itse ei juuri näitä ääniä huomannut, Sillä hänen korvissaan soi taistelun pauhu ja näkökentän punasivat tuhannet surmatut sotilaat ja joukoilta turvaa hakeneet pakolaiset, jotka oli tylysti teurastettu sotilaiden viereen Napuen pelloille. Hän itse oli muutaman muun sotilaan kanssa pelastunut täpärästi ryömimällä veristä ojaa pitkin metsän suojaan ja sieltä läheiseen kylään.

Rauhaa vihollinen ei ollut kuitenkaan suonut. Heidän rampa, repaleinen joukkonsa näki öisin ryssien sytyttämien tulipalojen punaaman taivaanrannan ja kasakoiden kynsistä paenneita naisia ja lapsia, jotka kertoivat helvetin tulen kärventävän kyliä ja jokivarsia. Ryssä tappoi, rääkkäsi ja raiskasi saadakseen tietää talollisten vilja- ja rahakätköt. Harmagedonin kauhut olivat tehneet ihmiset hulluiksi.

Vaasassa Armfelt oli kutsunut koolle maaherran, raatimiehet ja papit sekä kertonut heille tappiosta, ruhtinas Golitsynin mielivallasta ja omien joukkojensa kyvyttömyydestä turvata millään tavoin kansalaisten henkeä ja omaisuutta. Oli siis paettava ja jätettävä kaikki niin pian kuin suinkin. Tieto sai porvarit juoksuttamaan omaisuutensa rekiin, virkamiehet keräämään hopeat ja arvoesineet säkkeihin ja lastaamaan ne ajoneuvoihin tai satamaan ja meren aukeamista odottaviin laivoihin. Vain köyhät, ne joilla ei mitään ollut, yrittivät paeta metsiin ja sisämaahan. Luultiin, että kun rikkaat olivat lähteneet, venäläiset tyytyisivät kirkkojen rikkauksiin, jotka papit olivat jättäneet paikoilleen, kun eivät olleet muutakaan voineet. Mutta luulo oli harhaa. Vainooja kidutti ja kärvensi kiinni otettuja saaden lopulta selville talojen vilja- ja tavarakätköt. Tielle sattuneet miehet tapettiin, naiset, lapset ja eläimet otettiin sotasaaliiksi.

Kaupungin alkaessa tyhjentyä asukkaista ja omaisuudesta Armfeltin luutnantti jakoi ratsumiehelle ja viidelle muulle kirjeet ja määräsi heidät viemään viestit pohjoisten pitäjien nimismiehille ja papeille. Tehtävän jälkeen oli yhdyttävä joukkoihin Raahessa. Mitä kirjeisiin oli kirjoitettu, sitä sotamies ei tiennyt mutta arvasi. Ihminen, joka oli nähnyt vihollisjoukkojen murhanhimon ja raivon, ei tarvinnut sanaa eikä selityksiä.

Ratsumies laskeutui satulasta erään kestikievarin pihalla. Kolisteltuaan aikansa hän sai arat kasvot ilmestymään ovelle.

– Hevonen! ratsumies karjaisi näyttäen kenraalin sinetin. – Onko pappila tai nimismiehen puustelli kaukana?

Kestikievarin pitäjä sytytti päreen, mumisi jotakin ja osoitti tietä eteenpäin. – Vajaa virsta. Ukko vaistosi miehestä sodan, kuoleman ja hevosenhien. Sellaisen miehen käskyä ei voinut vastustaa. Väistämättä mieleen tulivat erään kiertävän ylioppilaan puheet edellissyksynä. Tämä oli julistanut viimeisten aikojen koittaneen, kun kasakat olivat vallanneet Turun ja Etelä-Suomen ja lähikylässä oli syntynyt kaksipäinen vasikka.

Nälkä ja rutto kulkevat pedon edellä ja pedolle annetaan lupa käydä taisteluun pyhiä vastaan, ylioppilas oli saarnannut. Kievarinpitäjä oli yhtynyt muutamien juopuneitten pilkkaan, mutta nuorukainen oli vakuuttanut, että Turun kohdalla viimeiset vitsaukset olivat täyttä totta. Venäläiset olivat asettuneet pysyvästi kaupunkiin, väen oli heitä ruokittava, ja silti ne verottivat kansalaisia raskaammin kuin kruunu koskaan. Lisäksi ne herjasivat kirkkoa ja ryöstivät sen omaisuudet putipuhtaiksi. Valitun kansan armonaika oli lopussa.

Kievarinpitäjä talutti tallista yhden hevosistaan. Ratsumies nakkasi valmiiksi hikisen satulan sen selkään ja karautti tiehensä.

2

Saatuaan iltayöstä kuvernöörin ja Armfeltin kirjeen Lohtajan kirkkoherra Kristoffer Granqvist istui pitkään kirjoituspöytänsä ääressä. Hän luki viestin kerta toisensa jälkeen, vaikka sen sisältö oli täysin selvä. Tsaarin joukot mellastivat Vaasassa, tappoivat, ryöstivät ja raiskasivat. Tähän heillä oli hirmuhallitsijansa käsky ja oikeutus, eikä olemattomiin huvennut paikallinen hallinto voinut asialle mitään.

Granqvistiä palelsi, vaikka uunin kylki oli vielä lämmin. Hän sytytti toisen päreen, vaihtoi paksumman aamutakin, avasi Raamatun ja alkoi selata. Johanneksen ilmestys oli jäänyt hänelle jotenkin vieraaksi ja vastenmieliseksi, mutta nyt hän pakotti itsensä lukemaan sen ajatuksella alusta loppuun. Sieltä löytyi kuvauksia lopun aikojen tapahtumista ja selityksiä käynnissä olevalle vihalle. Kun vanha Cajanus oli saarnannut Ilmestyskirjan tekstistä, Kristoffer oli jo lapsena pelännyt ja tuntenut kummaa levottomuutta. Hän oli kuullut enkelien puhaltavan pasuunoihin, nähnyt maan palavan, vesien muuttuvan vereksi ja auringon pimenevän. Nyt nuo lapsuuden ahdistukset olivat palanneet, ja hän oli varma siitä, että Venäjän Pietari tsaari oli Johanneksen näyssä ilmestynyt peto, jolla oli lupa käydä taisteluun pyhiä vastaan ja joka oli alistava valtansa alle kaikki heimot, kansat, kielet ja maat. Se oli pahempi kuin tulta syöksevä lohikäärme. Se oli sekasikiö, jolla oli härän sarvet, leijonan luonne ja paholaisen valta. Mutta sitä vastaan hänen ja muiden kristittyjen pitäisi taistella.

Luettuaan Granqvist meni ulos. Hän katsoi tähtitaivasta paakarintuvan ja tallin yläpuolella. Jokin outo tulipatsas oli noussut pohjoiselle taivaalle. Se oli kuin liekehtivä torni, jonka ympärillä tähdet tuikkivat harvinaisen kirkkaina. Tällaista hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Hän piti näkyä henkilökohtaisena merkkinä siitä, että ihmiskunnalle annettu aika oli lopussa ja että Luoja hävittäisi kaiken sen minkä oli kerran luonut. Tähdet putoaisivat taivaalta kuin viikunat puusta ja taivas käärittäisiin kokoon kuin pergamenttikirja, kirkkoherra kertasi lukemaansa ja tunsi kolkkona kaiken katoavaisuuden.

Brita-vaimo heräsi ja tapaili kädellään miestään, mutta tämä ei ollut vieressä. Hän nousi, puki nuttunsa ja meni perätupaan. Sammutettu päre savusi pihdissään. Pimeässä eteisessä Kristoffer tuli häntä vastaan.

– Mitä sinä nyt? vaimo kysyi.

– Aika on tullut, Kristoffer mumisi.

Puoliso oli tietoinen miehensä herkkyydestä. Tällaisia kausia hänellä oli ollut ennenkin. Toisinaan mies oli valvonut viikkomääriä. Ensimmäisen kerran, kun oli viimeistellyt lukujaan Turussa.

– Mikä aika?

– Lopun aika. Peto on saanut vallan, mutta en aio sitä kumartaa enkä todistaa sen hirmutekoja.

Vaimo johdatti miehensä eteisestä perätupaan ja sieltä kamariin.

– Tule nyt sänkyyn. Huomenna on kappelikirkon saarnavuoro. Sinun pitää nukkua.

– Miten voin nukkua, kun pedon joukot käyvät valittujen kimppuun ja maan sadonkorjuun aika on käsillä. Taivaalla näkyi merkki.

– Niin, Jumala ilmaisee itsensä meille eri tavoin, ja Raamatussa on monia sattuvia vertauksia, Brita sanoi laskeutuessaan itse vuoteeseen. – Mutta en usko, että Johanneksen ilmestys sittenkään tarkoittaa tätä meidän aikaamme. Peto on jotain sellaista, mitä emme ymmärrä. Käy vain rauhassa levolle.

– Ymmärrän varsin hyvin. Merkit ovat selvät. Ihmiset kastetaan väärään uskoon ja kirkon omaisuus ryöstetään ja poltetaan. Ja ne kirkon palvelijat, jotka eivät tottele, tapetaan armotta.

– Tästäkö siinä ratsumiehen kirjeessä kerrottiin?

– Tästäkin. Tsaari on määrännyt, että Pohjanmaan rannikko on hävitettävä tyystin kymmenen peninkulman leveydeltä. Se tarkoittaa sitä, että koko pitäjä lakaistaan Pohjanlahteen kuin akanat riihestä. Sen jälkeen maa on avoin pedolle ja sen joukoille. Tsaari on Johanneksen ennustama peto! Muuta vaihtoehtoa ei ole!

– Rauhoitu! Odotetaan nyt, mitä venäläiset seuraavaksi tekevät, vaimo sanoi ja ojensi kätensä. – Tiedäthän miten käy, jos menetät taas malttisi.

Kirkkoherra Kristoffer Granqvist huokasi syvään, laskeutui vuoteeseen ja risti kätensä, mutta ei nukahtanut pitkiin aikoihin. Sitten kun hän lopulta vaipui rauhattomaan uneen, hän näki taivaan temppelistä laskeutuvan enkelin, joka tuli leikkaamaan rypäleitä maan viinipuusta. Enkeli heitti viinirypäleet Jumalan vihan suureen viinikuurnaan, ja kuurnasta kuohui veri, joka vei mennessään heidät ja kaikki pappilan kaksitoista rakennusta. Hän itse yritti pysytellä pinnalla Raamatusta kiinni pitäen, mutta pian hänen voimansa uupuivat ja hän vaipui syvyyksiin.

3

Aamun valjetessa ratsumies antoi vihdoin hevosen kävellä. Tie oli tuttu, mutta kapeampi kuin hän muisti. Oikeastaan se oli vain reenjalasten ja rattaiden uurtama polku, jonka varrella satunnainen kulkija ei uskonut asumuksia olevan, ellei tiennyt. Puro oli vielä paksussa jäässä, vaikka sen rannalla näkyi jo lumesta paljaita kynnöksiä. Jokunen uusi rakennus oli noussut, vanhoja hävinnyt. Ajat olivat olleet täälläkin huonot, ehkä nälkävuodet olivat köyhdyttäneet, ehkä rutto tai kruunu, joka piti huolen siitä, ettei kukaan päässyt rikastumaan tai jos pääsi, niin joku pikkusielu alkoi kadehtia, pistää huhuja liikkeelle ja kas – pian oli paikalla vouti pohjattoman säkkinsä kanssa tai joku muu tärkeä kruunun virkamies, joka suoritti perusteellisen tarkastuksen ja nosti talon manttaaliveroluokkaa kahdeksanneksen tai jopa enemmän. Työllä ja tuskalla raivatut lisämaat koituivat lopulta vain kruunun ja verottajan hyväksi. Ei rehellinen asukas Pohjanmaalla rikastumaan päässyt, ratsumies muisti isänsä sanoneen.

Hän, Erkki Eerikinpoika, palveli sotamiehenä Pohjanmaan rykmentissä. Hän oli palvellut jo pitkään, nähnyt ammattinsa valo- ja varjopuolet. Oli taistellut lukemattomissa taisteluissa, puolustanut kuninkaan oikeutta tunkeutua vieraisiin maihin ja kaupunkeihin, juhlinut voittoja ja tappioita. Omaa maataan sotilaat eivät olleet ennättäneet juuri puolustaa, sillä nuori kuningas oli johtanut heidät Itämeren taakse ja määrännyt valloittamaan uusia maita ja mantuja, turvaamaan vallattuja alueita. Lopulta alue oli liian suuri ja hankala hallita, niin että väsyneet ja harvenneet joukot jäivät pahasti tappiolle Pultavassa, missä sotaonni käänsi heille selkänsä. Viimein rykmentin rippeet joutuivat pakenemaan Riiasta, kun piiritetty kaupunki täytyi luovuttaa venäläisille.

Sotamiehen elämä oli kovaa ja vaarojen täyttämää. Erkin sydän kovettui jokaisessa taistelussa niin, ettei hän enää kavahtanut mitään, ei edes kuolemaa. Turha oli pelätä sellaista, mitä ei ollut kokenut. Hän vaistosi, että kuolema oli sotilaan ystävä, koska se saapui aina yllättäen ja vapautti kaikesta maallisesta ja antoi ikuisen sankarin viitan. Kuitenkaan Erkki Eerikinpoika ei sankaruutta tavoitellut. Hän noudatti vain esimiestensä määräyksiä. Tarttui miekkaan tai muskettiin, kun vihollinen uhkasi tai tilanne vaati. Tai ratsasti vuorokausimääriä, kuten parhaillaan teki.

Hän oli alun perin renki, kuten useimmat väenoton perusteella palvelukseen määrätyt sotilaat olivat. Heistä, Lohtajan pitäjästä kootuista alokkaista, suurin osa oli renkejä, muutamat olivat talon poikia tai isännän veljiä. Isäntiä ei tietenkään joukossa ollut. Laista löytyi sopivia porsaanreikiä päästä pälkähästä, ja sen he tuntuivat tietävän. Ja jos kävi niin, että arpa sattui isännän kohdalle, tämä osti itsensä vapaaksi ja hankki tilalle toisen. Näin oli käynyt Erkinkin kohdalla. Hän oli sovelias lähtemään sotatantereille varsinkin, kun isäntä oli iskenyt silmänsä hänen morsiameensa.

Ilman tunnonvaivoja vanhaisäntä kirjoitti renkinsä nimen väenottoluetteloon, ja asia eteni omalla painollaan semminkin, kun Erkki oli vanttera ja terve ja kaikin puolin sopiva kantamaan piilukkokivääriä ja sotamiehen komeaa asua ja kun kirkkoherrakin sattui olemaan myötämielinen ajatukselle. Mutta asu ja varustus eivät korvanneet surua ja pettymystä, kun Erkki tajusi kaiken lopullisuuden: hänen onnensa ja tulevaisuudenhaaveensa haudattaisiin sotilaselämän vaaroihin ja epävarmuuteen.

Naisia hänellä kyllä oli ollut, kauniita ja suostuvaisia. Riiassa, hänen asemapaikassaan, nainen ei maksanut paljon, ruokapalkalla niitä sai ja niistä pääsi eroon silloin, kun halusi. Mutta kaikki naiset, joita hän vieraissa kaupungeissa tapasi ja rakasteli, olivat vain Susannan kuvia, varjoja tai kalpeita heijastumia. Paria päivää enempää hän ei heitä kestänyt. Pettymys ja inho pakottivat työntämään tytön takaisin kadulle ja ilahduttamaan jotakin toista sotamiestä. Riiassa ei ollut pulaa sotilaista eikä maksullisista naisista. Sen kaikki tiesivät.

Hän purki pettymyksensä taisteluihin heittäytymällä niihin pelottomasti koko tarmollaan, niin että sai pian ryhmän johtaakseen ja monet esimiestensä kiitokset. Varsinkin tiedustelutehtävissä Erkki oli korvaamaton. Hän liikkui huomaamatta kuin aave, tunkeutui vihollisen selustaan, haavoitti, tappoi ja toi kullanarvoisia tietoja. Tästä kapteeni oli mielissään ja tarjosi ryypyn tai pari varmistaakseen jatkossakin Erkin uhrimielen. Mutta sisimmässään sotamies kärsi, hätkähteli hereille, ärjyi vieressä nukkuville miehilleen, eikä mikään jaksanut häntä enää ilahduttaa. Muutaman vuoden kuluttua hän oli muuttunut osaksi valtaisaa sotakoneistoa ja soti vain siksi, ettei muutakaan voinut.

Omaa ryhmää hänellä ei enää ollut, sillä muut olivat jo kaatuneet, pari viimeistä talvella Napuen hangille. Nyt hän oli ryhmänsä ainut sotilas, korpraali, jonka tehtäväksi oli annettu viedä viesti odotettavissa olevasta hävityksestä ja tuhosta. Mutta sitä ennen hän halusi tavata Susannan, nähdä vielä kerran sydämensä valitun, ennen kuin kuolisi – ennen kuin kaikki pohjalaiset kuolisivat. Ajatus kuolemasta ja kaiken lopullisuudesta pakotti jatkamaan tuttua tietä, vaikka se veikin eri suuntaan kuin Armfeltin määräys.

Tultuaan syntymämökkinsä kohdalle ratsumies kirosi. Mökki oli poissa, mutta sille paikalle puronmutkaan oli noussut uusi komea tupa. Tilan vanha hirsinen pirtti oli kyllä entisellä paikallaan tallia vastapäätä. Samoin olivat kunnostettu navetta, aitat, talli ja karjakeittiö. Mutta uusi korkea hirsitupa oli vanhaan verrattuna kuin kartano tai kaupungin raatihuone. Ruotutalo ei ollut köyhtynyt, vaan vaurastunut selvästi, sen huomasi jokainen, varsinkin sellainen joka oli ollut pitkään poissa.

Susanna Hanni vilkaisi ulos ja näki ratsumiehen laskeutuvan satulasta ja kiinnittävän hevosensa puomiin. Nainen mietti, mitä asiaa sotilaalla oli; niitä näki harvoin ja useimmiten heidän tulonsa tiesi ikävyyksiä: verorästien perintää, karkurin etsintää tai muuta sellaista, mikä ei päivänvaloa kestänyt. Mutta heillä piti kaiken olla kunnossa, niin ainakin hänen miehensä oli vakuutellut, kun oli lähtenyt poikien kanssa tervahaudalle viikon alussa.

Tulija astui ovesta, tervehti ja kaapaisi kolkkalakin päästään. Jotakin hyvin tuttua miehessä oli. Sitten Susanna tajusi. Erkki! Hän ei ollut odottanut näkevänsä tätä enää koskaan, mutta siinä hän oli, tosin laihtuneena ja parroittuneena, suu tiukkana viivana kuin isällään silloin, kun Erkki oli viety ja vanhus oli jäänyt yksin pieneen mökkiinsä toisten armoille.

Susannan kasvoilta pakeni veri. Hän oli nähnyt Erkin monesti unissaan, mutta niissä tämä oli ollut nuori, komea ja hymyilevä, ja sitä miestä hän rakasti. Tämä tulija oli vakava ja arvaamaton, eikä Susanna ollut valmis häntä kohtaamaan.

– Päivää talohon! ratsumies tervehti. Hän oli tyytyväinen, ettei tuvassa näkynyt muita.

Oli Susannakin muuttunut. Vyötärö ei ollut enää hoikka, leukoja oli enemmän kuin yksi, mutta silmät olivat entiset, ruskeat ja pitkien ripsien varjostamat. Niitä Erkki oli eniten kaivannut.

Vielä rantatieltä kääntyessään ratsumies oli kuvitellut, että kaappaisi naisen syliinsä, hyväilisi hellästi ja sanoisi jotakin kaunista, sellaista, mitä hän oli kuiskinut silloin, kun ei ollut mitään muuta kuin heidän rakkautensa. Mutta nyt hän ei ymmärtänyt antaa edes kättä. – Päivää vain, hän toisti kakistellen kuivaa kurkkuaan, – päivää.

Susanna pyyhkäisi jauhoista leivontapöytää jäniksenkäpälällä ja ynähti tervehdyksen. Sydän hakkasi. Tämä oli kuin unta. Sellaista unta hän oli usein nähnytkin. Mutta siitä oli puuttunut tämä outous ja jännitys, joka häivytti ajan ja paikan ja teki olon epävarmaksi.

– Tu-tuutko kappelin suunnalta? hän kysyi arasti.

– Sieltä.

Syvä hiljaisuus. Oli vaikea yhdistää nykyisyyttä menneeseen. Erkki katseli tuvan korkeaa laipiota ja suurta leivinuunia, johon mahtui kerralla ainakin parikymmentä