Herratar

By Iris Kähäri

Herratar on ahkera, nuori nainen vailla mainittavaa asemaa, mutta kun hän laittaa yritteliäisyytensä peliin, hänestä tulee monipäisen perheen äiti. Elämä valkenee muutenkin ympärillä. Orpopoika on köyhä kuin kirkonrotta, mutta onnistuu löytämään elämäänsä niin mielitietyn kuin elannonkin. Hyväntuuliset, aikuisille suunnatut sadut johdattavat kiehtovaan 1700-luvun Suomeen. Hilpeiden, kansansaduista aineksia ammentavien tarinoiden lopussa seisoo opettavainen, joskaan ei lainkaan tosikkomainen kiitos.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 1, 2023
• ISBN: 9788728204016

Book preview

Herratar

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1981, 2022 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204016

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KULTARINKI

Niinä vuosina Eurooppa joutui suureen kriisiin. Ajan Henki päätti Vallankumouksen avulla oikaista kaikki Vanhan Maailman vääryydet ja epäkohdat. Liittolaisina olivat Vapaus, Veljeys ja Tasa-arvoisuus.

Onnistuiko oikaisu? Vähältä piti.

Siitä suuresta sohinasta on paljon puhuttu. Sankareina olivat Robespierre ja Danton. Mutta tämän kertomuksen päähenkilö ei elänyt Ranskanmaassa vaan Suomessa, Finlandiassa. Finlandia oli satojen vuosien takaa Sveanmaan itäisin maakunta, ja jos Finlandia teki niin kuin Svea uskoi ja toivoi, se saattoi olla varma hyvästä onnesta ja kuninkaan suosiosta. Onnen takeina olivat lisäksi Luokkajako, sekä Demokratia Aateliston ja Papiston piireissä.

Tämän kertomuksen päähenkilö sotkeutui sen suuren sohinan jalkoihin. Tyypillinen tapaus. Mutta vaikka sen kertoisi kolmekymmentä tai kolmesataa kertaa, Ajan Henki siitä tuskin viisastuisi.

Tärkeintä oli että viaton poika itse viisastui.

Loviisa

Kun paakari Kustaa Ekelund kaivoi suuren kuopan talonsa takapihalle Viipurissa ja istutti siihen pitkäjuurisen tammipuun vesan, hän muisteli sitä taivaita hipovaa tammea, joka kasvoi hänen lapsuuden kotinsa pihamaalla Loviisassa.

Loviisa oli siihen aikaan läänin pääkaupunki ja vilkas varuskuntakaupunki. Se oli saanut nimensä kuningattaren mukaan, ja se kuningatar ei ollut kukaan muu kuin Fredrik Suuren, Preussin kuninkaan, sisar.

Loviisassa oli kaikkea, oli kirkko, raatihuone, komendantin palatsi, kasarmeja ja parakkeja ja linnoitus, jota oli kiireesti ruvettu pykäämään venäläistä vastaan.

Oli kauppiaita, jotka olivat lähteneet sotaa karkuun Haminasta. Oli toisia kauppiaita tai näiden poikia, jotka olivat lähteneet sotaa karkuun Viipurista. Oli upseereja, rakuunoita, hevosia, lippuja, töyhtöjä, saappaita ja muita sotakaluja, pari kolme tykin raniakin. Mutta kansa oli kadottanut sotaisen mielialansa. Se sanoi, kansa, jotta sitä kuningasta ei enää tule, kuka saisi sen sonnustautumaan sotisopaan.

Mutta ilo siinä kaupungissa oli silti asua ja elää. Pitkään sotinut Venäjänmaakin korjaili vaurioitaan. Mikään ei tuntunut uhkaavan rajarauhaa, paitsi rutto. Sitä väki pelkäsi, sen saa, ruton, se tulee, tulee kuin sade, lumisade, semmoinen. Mitään et ehdi. Ka, ruttoahan se taitaa olla, sanot. Siinä kaikki, olet kuin oletkin kalma jo.

Loviisa oli läpikulkukaupunki. Tuli matkustajia. Sihteereitä, kamaripalvelijoita, taiteilijoita ja muita temppujen tekijöitä. Piikoja ja renkejä jotka olivat lähteneet kyselemään leipäisiä isäntiä. Kerjääjiä ja maankiertäjiä jotka olivat lähteneet kyselemään armeliaita emäntiä. Väkeä joka oli lähtenyt vaeltamaan muuten vain, pitääkseen rokulia.

Yhtenä syyskesän päivänä saapui kaupunkiin kaksi kamelia. Niitä oli tanssitettu Turun paaleissa. Huhuiltiin että ne olisivat ihme-eläviä. Ja ne olivat. Ne olivat niin ihmeellisiä, ettei niitä olisi eläimiksi uskonutkaan. Kamelihan on ikään kuin useasta eri eläinlajista koottu: yhdestä sorkkaeläimestä, luultavasti kirahvista, yhdestä pitkäkaulaisesta linnusta, kurjesta tai strutsista, ja kahdesta peräkanaa matavasta kilpikonnasta jotka on nostettu kirahvin selkään. Ja kun tämä useasta eläimestä laiteltu sommitelma sitten esitti loviisalaisille kamelia, niin se oli kuin petosta ja taikaa. Kuin olisi joku köyhä mies palkkautunut heille kameliksi, pukeutunut nahkoihin ja höyheniin, sarviin, käpäliin ja sorkkiin. Herrajee! Kaikkea sitä näkeekin!

Ja koska Loviisa oli läpikulku- ja rajaseutukaupunki, niin vilisi siellä myös vakoilijoita, sehän on tietty se. Toiset vakoilivat Kustaa kuninkaan, sen Pelastajakuninkaan laskuun, toiset Katariinan, sen Päärosvon laskuun, ja postimestari, se halvatun lipilaari, se kaksikielinen ja kaksimielinen, se salakavala juonien punoja ja omien etujensa ajaja, se vasta vakoili. Availi kotonaan kirjeitä, istuili krouveissa ja kuunteli sivukorvin mitä kansa kärisi, sut sut sutaisi toiset tamineet ylleen ja lähti, muuna miehenä, kun ilta hämystyi, kaduille vakoilemaan. Ja Loviisan karu vaitelias väki meni lankaan, kävi puheliaaksi, puhui ummet ja lammet, suomea ja ruotsia ja ruotsinsuomea, ja yksi Savosta Loviisaan muuttanut veneenveistäjä lisäksi savoa, viänsi ja kiänsi, kuten sen veistäjän surkeassa kotikylässä oli tapana. Loviisan varovaiset porvarit nauroivat sitä puhetta. Kun se, veneenveistäjä siis, aukaisi suunsa ja tokaisi, »kahtokee ko jänis juoksoo», olivat porvarit revetä naurusta. Se oli tosi hauskaa se. »Kahtokee ko jänis juoksoo.» Kuka ei nauraisi. Hehheh! Hohhoh!

Ei hätää kumminkaan! Se oli Kustaan aikaa! Se oli valistuneen Rauhanruhtinaan aikaa!

Jos vaikka tulta, pitkäistä

Taivahat salamoisi,

Laivamme silti turvahan

Kuningas KUSTAA toisi.

Näin soitteli valistusajan runoilija, joka uskoi vain järkeen. Soitteli ihanasti, tunteellisesti romanttisella paimenhuilullaan. Siinä on ehkä jotain ristiriitaista. Ehkä. Mutta miksi ei olisi. Ristiriidaton runoilija on ikävä, puiseva, eikä kiehdo ketään.

Krouvari

Loviisassa eleli krouvari, joka oli kotoisin Haminasta. Hänen isänsä taas oli kotoisin Viipurista. Loviisa oli sikäli nuori kaupunki, että kaikki loviisalaiset olivat kotoisin muualta kuin Loviisasta. Paljasjalkaista loviisalaista oli turha ruveta hakemaan.

Niin käy kun paikkakunnalle äkkiä perustetaan kaupunki ja sille annetaan nimi.

Krouvarin isä oli siis kotoisin Viipurista. Pietari Suuren sotilaat olivat lyöneet hänet rammaksi. Hän toimi, niin kuin vastuuntuntoisen suomalaisen tuleekin toimia, pakeni länteen, saapui Haminaan, pääsi kalusepän oppiin ja perusti oman pajan Sivattiin. Sekin on osoitus siitä kuinka viipurilainen aina osaa.

Tuli taas aika että venäläinen lähti hiipimään ja hiipi lopulta Haminaan. Työnsi sotaväki tykit vallihautaan. Siitä muu väki ymmärsi ja lähti pakoon, länteen tietysti, länteen, länteen, kiljuivat ukot ja akat, naiset ja lapset. »Me länteen pakenemme, yli joen virtaavan, parempi siellä on», tekaisi joku viisumaakari laulun siitä lähdöstä.

Kaikki tapahtui nopeasti. Sivattiin ei saatu sanaa. Kuu ei ollut vielä noussut ja usva hämmensi tähtien valon, kun venäläinen ehti pihaan, tappoi kalusepän ja sen kaksi poikaa, jotka heiluivat kuin hullut seipäät käsissä, otti akan vangiksi. Vain nuorin poika pelastui. Syy? No, kun ei sodassa kaikki kuole. Siinä syytä, tarpeeksi. Ehti alta pois, pääsi pakenemaan metsiä myöten, räpisteli rajan yli. Tuli Loviisaan.

Loviisassa poika, pakolainen, joutui rakentamaan linnoitusta. Asui risumajassa aluksi, sitten maakuopassa, risuja siinäkin, alla sekä päällä. Eli surveleivällä ja nauriinkuorilla ja silakanpäillä. Sai raippoja. Lopulta reumatismin.

Kyllästyi.

Anoi luvan anniskella olutta ja viinaa ja valitsi vieraanvaraisuuden elinkeinokseen. Harjaantui siinä niin että se alkoi lopulta kannattaa. Oli siis krouvari nyt. Mutta mitä se hänelle lopulta maksoi?

Krouvi oli kolmen kivenheiton päässä kruunun kivitalosta joen läntisellä rannalla. Vanha tammi levitteli siipiänsä pihamaalla ja veti puoleensa hyönteisiä ja matoja, siksi myös lintuja, peipposlintuja ja tulkkuslintuja, semmoisia, sieppoja ja kiipijöitä. Keväisin etenkin niitä tuli siihen aina tirskumaan ja keikkumaan.

Se oli hyvä vetonumero. Kuin orkesteri. Ainakin krouvarin mielestä. Parempaa orkesteria sai hänen mielestään hakea. Tammen alla istuessa hänellä oli tapana vaipua syvään hiljaisuuteen ja kuunnella vain tuota lintujen luomaa musiikkia ja unohtaa arkiset huolet. Hyväntahtoinen naama kohti taivasta hän nautti elämästään, kunnes alkoi haukotella ja lopulta nukahti. Laupiaasta unesta hänet herätti hänen äksy akkansa.

– Senkin saasta! huusi ja huitaisi rätillä krouvaria naamaan.

– Älä … älä …

– Pesemään perunoita! Heti! Tai …

Krouvari totteli, täytyi totella. Seisoi perunasaavin ääressä ja hänen takanaan seisoi katkera suru. Kaikki olisi ollut hyvin, jos hänellä ei olisi ollut tuota akkaa. Hän oli nainut, tyhmä kun oli, naisen jolla oli paha, kiihkeä ja turmeltunut luonne.

Akan krouvari oli ottanut näin:

Niinä päivinä, kun Vapauden aika sai Kustaa kuninkaan toimesta nopean ja nolon lopun, oli krouvari asioilla Porvoossa. Kaunis lämmin elokuun alku. Ukkostikin. Itätuuli alkoi kuin tilauksesta puhaltaa. Salaisen sanoman saaneet rakuunat riensivät laivaan, nostivat purjeet ja huutaen hurraata Kustaalle seilasivat pois.

Se oli katkera hetki. Toistakymmentä tyttöä istui rantakivillä. Kun krouvari meni siitä ohi, hän kuuli vain värisevää itkua ja syviä huokauksia. Hänen hyvä sydämensä heltyi.

– Pyyhi silmäs, hän sanoi tytölle joka kimppu kissankelloja ja ketoneilikoita kädessä tuijotti kauas merelle. – Mitäs arvelet. Jospa lähtisit minun akakseni. Ei se sieltä takaisin tule, kuninkaan kaartiin jää.

Tyttö katsoi, näki: vanha mies, nelikulmainen pää, pienet jäänsiniset silmät lähellä toisiaan, vankat hartiat, krouvareitten tapaan pyöreä ja kumiseva vatsa, pehmeätä lantioilla. Ei mielly. Hullu olen, jos sinun akaksesi lähden, ajatteli. Lähti.

Kievarin kyydillä tulivat Loviisaan.

Poika syntyi. Melko pian. Jo heti seuraavana vuonna Februarikuussa. Sai kasteessa Apriliskuussa neljäntenä Pääsiäispyhänä nimen Kustaa, kuninkaan mukaan. Se oli kunnianosoitus. Mutta valehtelematta voidaan sanoa, että siihen kunnianosoitukseen pystyi lähes jokainen karun Suomenmaan kelpo mies. Ei täällä kuhnureita kasva.

Sinä keväänä rakensi krouvari tammen alle turpeista multapenkin. Sillä istuessa näki kirkon, komendantin talon, rivin puutaloja; etempänä haimensivat bastionit sekä Viipurin tie, joka bastionien välistä johti metsäisiä kukkuloita kohti. Se oli hyvä keksintö. Vanha tammi, lintujen orkesteri ja multapenkki, ne kaikki yhdessä, vetivät vanhoja miehiä puoleensa. Silmät kohti kaukaista maata päin alkoivat ukot tuntea ruudin käryä nokassaan, ja kun sankariylpeys heräsi, rupatus alkoi. Oi, se oli aikaa se! Kun kannuja kallisteltiin leirinuotioitten ääressä. Kun sotainen laulu soi. Tillahtipa joku vanhus itkuunkin sitä ihanuutta muistellessa.

– Hoo! huusivat silloin nuoret miehet ja vannoivat vielä kostavansa kaiken, nuoret ja hullut.

Ja olutta kului, olutta ja viinaa. Ja krouvi kukoisti.

Talvisin tapahtui anniskelu tuvassa. Pöydän oli krouvari siirtänyt lähelle ikkunaa. Ei ole tarpeen paljastaa kaikkia niitä kikkoja, jotka ammattitaitoiselle ravintoloitsijalle ovat tarpeen. Mutta onhan aivan selvää, että jos vieraat sisällä nostelivat täysiä tuoppejaan lähellä ikkunaa, niin näytti ohikulkijasta kuin vyöryisi tupa täynnä väkeä. Ja sehän on hyvää mainosta krouville kuin krouville, ei sitä kukaan voine kieltää. Ja sen tempun oli elinkeino tälle krouvarille neuvonut, se oli sormenpäissä sillä jo.

Falskia, vai?

Ei, falski oli kuka tahansa lipevästi loruileva krouvari, ei tämä. Tämähän anniskeli leimatuilla mitoilla. Jos tämän kannuissa ja tuopeissa olikin kuhmuja ja lommoja, ei suinkaan enempää kuin lempeän Loviisan muilla krouvareilla. Kotoaan Porvoosta oli akka kyllä kerran tuonut kannun, jossa oli kaksoispohja. Olivat siellä keksineet semmoisen, porvoolaiset, Porvoossa, sen Porvoon mitan: päältä täyden, pohjasta tyhjän. Sen kannun otti krouvari käyttöönsä vasta kun olut oli loppua. Kelpo miehenä hän katsoi kaikessa kuluttajan etua.

Eikä tämän krouvarin krouvissa metelöity. Eikä tapeltu.

Puhumista ei kukaan kieltänyt. Puhuit, pöpisit vaikka monen päivän puheet yhtäpäätä, sen hyvä krouvari hyväksyi. Hoilaamista ei, ei rallatusta. Jos tuli nuori mies ja alkoi lonkkiaan liikutellen rallattaa, niin se akka … miten sen sanoisi, se nousi intoon, semmoiseen, rupesi tanssimaan ja heijaamaan jotta maali katosta rapisi ja ripisi, ja laulamaan, mitä lie laulanut, viljoi valjoi, kiljoi kaljoi. Tai ainakin jotain sen tapaista. Mistä lie oppinut. Mikä lie tuisku tyttö ollut. Siitä täytyi tietysti tehdä loppu.

Eikä räyhäilty. Räyhäämiseen ja muuhun rytinään saakka krouvari anniskeli. Ja oksennukseen. Hoo! sanoivat toisiaan muutamat partaiset ja pitkätukkaiset nuoret miehet ja muutama nuori nainenkin. Joivat, juopuivat ja oksensivat. Se oli merkki. Ulos, ulos! Jumalan lahja olut ja viina oli, ihmisen iloksi ja hyödyksi Hän oli sen antanut, sitä ei pappikaan pannut pahaksi, ja kertoohan Pyhä kirja kauniilla tavalla, kuinka Juuda ja Israel elivät rauhassa viinipuun ja viikunapuun varjossa. Mutta rajansa kaikella. Jokaisen täytyi tietää missä se raja hänen kulki: ja sehän on oksennus.

Kun Kustaa-poika läheni viittätoista, tulvahti krouvarin akan mieleen pojan tulevaisuus.

– Alkaisit miettiä mitä siitä tulee, jo olis aika, hän sanoi.

– Aika ja aika, vastasi krouvari ja paineli pehmeällä kädellään sairasta selkäänsä, joka oli kuhmuinen ja kova kuin katajakeppi ja jota sateitten edellä särki.

– Krouvaria ei siitä ainakaan tehä, akka intti.

– Kunhan eletään ja katotaan, vastasi krouvari, tarttui juuriharjaan ja ryhtyi huokaillen hankaamaan rasvaista pöytää.

– Katotaan ja katotaan, kivahti akka. – Mikäli asiat sinusta riippuvat, niin köyhyydessä ja nälässä poika päivänsä päättää.

Jääköön sanomatta mitä hän muuta päästeli suustaan. Lukija joka ei ole tottunut istumaan krouveissa, kauhistuisi sitä voimaperäistä kieltä.

Mutta krouvarin täytyi myöntää että akka oli oikeassa. Kustaan tulevaisuus, ammatti, ansaitsi miettimistä. Perinteelliseen tapaan krouvari mietti pitkään. Kun oli miettinyt, istahti tammen alle ja huusi Kustaan luokseen.

– Rakas poikani, hän sanoi. – Ikävä kyllä, minä olen köyhä mies.

– Niin, vastasi Kustaa nöyrästi. – Tiedän sen.

– Tiedät? krouvari pahastui. – Kuka piru sen on kerinnyt sinulle kuiskimaan?

– Mamma, Kustaa tunnusti.

– Onneton nainen! krouvari noitui. – Se se ehtii aina ja on siinä missä ei pitäis. Mutta kuule nyt, rakas poikani. Ei ole rikkaus elämän tarkoitus. Elämän tarkoitus on elinkeino. Ilman elinkeinoa et ota akkaa etkä hanki lapsia. On aika ajatella mitä sinusta tulee.

– Krouvari, sanoi Kustaa.

– En tahdo moittia, krouvari sanoi. – Ja moni on vieraanvaraisuutta harjoittaen menestynytkin. Ja menestynyttä ovat kaikki valmiita miellyttämään. Mutta raskas tämä krouvarin virka on, siitä ei pääse yli eikä ympäri, on oltava jalka siellä toinen täällä. Mieti, mieti. Alkamatta voit aina olla, jatkamatta et.

Kustaa lupasi miettiä.

– Et ehkä kaipaa vanhan isäs neuvoja. Mutta kuule mitä sanon. »Jos eivät asetukset estä, niin kukin pyrkii itsestään siihen työhön, jolla hän parhaiten elatustaan kartuttaa.» Näin seisoo viisaan papin Andreas Chydeniuksen kirjoituksessa Kansallinen voitto. Se mies on kuninkaan ja rahvaan ystävä, ja krouvari lisäsi. – Kävi kuinka kävi, niin muista ettei lopu unet maaten eikä työt tehen. Jos ei krouvarin homma tässä kaupungissa vetele, lähe pois, lähe pois, etsi parempi paikka.

– En lähe hyvän isäni luota mihinkään, Kustaa vannoi.

– En ole ikuinen, krouvari huokasi.

– Enkä jätä tätä tammea, Kustaa intti.

– Poika, puhut niin kuin pojan tuleekin puhua ja teet isäs iloiseksi. Mutta jos lähteä täytyy, niin älä pelkää, lähe, ja kun tulet kaupunkiin, kysy onko se Viipuri. Jos ei ole, älä lepää ennekuin olet päässyt perille.

– Vaiti! kiljaisi silloin akka joka oli hiipinyt lähelle ja kuullut kaiken. – Ei Kustaa täältä mihinkään lähe, on ja pysyy.

Kustaan aika, neron aika

Se oli muuten onnen aikaa, kulta-aikaa, raha-aikaa. Kansa oli saanut Kustaan isäkseen ja Kustaa oli saanut kansan. Se oli iloista aikaa. Kaikki iloitsivat Nerokuninkaan kanssa, jonka sydän paloi Isän-Maan rakkauden tähden. Ilopuheita pidettiin, ilolauluja laulettiin, ilotansseja tanssittiin, iloitseminen alkoi aamusta, iloiten kului päivä, ilosta uupuneina kaatui väki iltaisin oljille tai höyhenille. Öisin nähtiin yksinomaan iloisia lentäviä unia. Hartaasti ja iloisesti rukoili runoilija:

Aut että Kuningas

Ruotsin ja Suomen maan

Rakentais oikeuden

Antais meil tilaisuuden.

Ja kuningasmielisin oli rahvas.

Kustaa kolmas tiesi kyllä olevansa valistunut yksinvaltias. Hänet oli siihen ammattiin varta vasten kasvatettu. Nykyisin ei niitä enää ole, on vain valistuneita presidenttejä ja valistuneita pääministereitä ja valistuneita toimitusjohtajia ja valistuneita puhemiehiä, jopa valistuneita lääkäreitä, tuomareita, pappejakin, semmoisia. Kuninkaat taas … no, en kommentoi, nykyaikaisen kuninkaan luonnehtiminen ei kuulu tähän.

Eikä Kustaa ainoa valistunut yksinvaltias ollut. Oli muitakin. Fredrik, Katariina, Joosef … Ilman valistuneita yksinvaltiaita ei valistuneen yksinvallan ajasta olisi tullut mitään. Vain valistunut aika, valistuksen aika, Voltaire, Rousseau, niin ja Vallankumous.

Kustaa kolmas ajatteli, niin kuin valistuneen yksinvaltiaan tuleekin aina ajatella: minä olen kuin härkä, kuin leijona, kuin kotka, väkevin maailmassa. Sapperment! En pelkää mitään, muutan kaiken, mieleni mukaiseksi. Hän alkoi muuttaa, muuttaapi, muuttaapi, ihan kaiken. Nousee varhain ja alkaa ahertaa, istuu pöydän ääressä otsa rypyssä, vaatteet rutussa, peruukki putoamaisillaan päästä, ja kun on muuttanut kaiken, istuu miettimässä, mitäpä tässä vielä voisi oikein muuttaa. Voisipa, voisipa muuttaa sen ja senkin, ajattelee ja syöksyy suinpäin muuttamaan sitä.

Mutta kansa on aina muuttamista vastaan. Kansa on taantunut tai … miten sen oikein sanoisi, no, kansa on taantumuksellinen. Kansa ei pidä muuttamisesta. Kansa kitisi.

Kustaa oli katkera, kun kuuli kansan kitisevän. Koko maailma puhui hänestä, hän oli kuuluisa jopa Ranskanmaassa, mutta kansa …

– Minä olen, hän lausui, pelastanut valtakunnan konkurssin partaalta. Minä olen luonut laivaston. Minä olen kannustanut kauppaa. Minä olen rakentanut rahalaitoksen jota ei inha … inflaatio pääse heti puremaan. Minä olen toivonut, että rahvas rakastaisi tiedettä ja taidetta, näitä viattomia ja hyödyllisiä huvituksia. Mutta ei, ei kun ei. Ja jos minä nyt käyn kuuntelemaan, jos viitsin käydä, en minä kuule muuta kuin kitinää …

Ja miksi kansa kitisi? Mihin Kustaa koski, mihin ei kuningaskaan olisi saanut koskea?

Se oli viina. Viinaan ei kuningaskaan olisi saanut koskea, ei ruveta runnomaan kansan rakkaita oikeuksia. Sitä ei Kustaa heti uskonut, se ei mahtunut hänen kuninkaalliseen kalloonsa. Hän kielsi kotipolton, ja sen koki raskaan työn raataja, talonpoika, riistoksi. Johan arkkiveisukin lauloi, kuinka tuo vanha tuttava oli hyvä moneen tilanteeseen:

Lohdutti suruiset mielet,

Ilahutti itkeväiset.

Soi se mielen, antoi kielen,

Toi se puheen toimellisen.

Kaiken sen antoi kuningas kertoa itselleen. Se oli ikävää kuultavaa, kuninkaan mieli lamaantui, mutta rahaa hänkin tarvitsi, ja valtion viinamonopoli oli paras keino paikata taskut. Ja vaikka rahvas kuinka toivoi takaisin sitä suloista sanomaa, joka olisi vapauttanut viinapannut entiseen asemaansa, sangoistansa riippumahan, pisaroita tippumahan, oli asia loppuun käsitelty.

Kaiken lisäksi satoi ja oli kylmä. Katovuosi ei suinkaan kohentanut talonpojan mieltä. Nälkä uhkasi. Kaikuja mielialoista rupesi kiertelemään Sveanmaan kuninkaan linnassa.

– Mitä! huudahti kuningas kuultuaan hyytävää mutinaa ja nähtyään, kuinka hoviväki painoi päänsä yhteen ja puhui nenä kätensä kätkössä. – Aikooko minu ruotsalainen väki pettää minä? Nyt minä ei luota enää muuta kuin minu suomalainen väki.

Ja jotta ei olisi tarvinnut kuunnella sitä ainaista kitinää, mistä tuli niin nuiva olo, Kustaa, jota hänen ihailijansa sanoivat jo Kustaa Suureksi, päätti kuin päättikin purjehtia Suomeen.

Jos tällä ihanalla Suomenmaalla oli ollut pitkä yö, nyt päivä koitti. Sillä Kustaa tuli puhumaan suomea suomalaisille ottaen vain poikansa mukaan. Kuningattaresta hän viis veisasi. Tuli tänne sen tulisella touhulla.

– Hyvä päivä minu rakas suomalainen rahvas, lausui luottavaisesti.

– Hyvää päivää, Teidän Majesteettinne! rahvas karjui ja kurkki oliko se tosiaan Kustaa.

Suomalainen rahvas. Tyhmä, yksinkertainen, hyväuskoinen, helposti nenästä vedettävä, itse- ja härkäpäinen rahvas. Se antoi anteeksi kuninkaan monet valistuneet kiellot nähtyään kuninkaan ja loistavan seurueen, ja kuultuaan kuinka musiikki pelasi.

– Eläköön Kuningas! Eläköön Isänmaa! kansa karjui.

Suomen miesten barbaarinen tapa karjua tervehdyksiä kuului tietysti kuninkaallisiin korviin kauhistukselta. Se oli silti mannaa Kustaalle. Hän oli pelännyt pahinta. Mutta nähtyään kuinka kansa Suomessa oli kovasti kuningasmielinen, hän ymmärsi ettei ollut syytä huoleen ja kallistui kuuntelemaan kansan ääntä.

Ja kansa taas, kun sitä ei mikään vaisto varoittanut, nähtyään kuinka suvaitsevainen ja joustava ja valistusmielinen Kustaa oli, höyrähti puhumaan, puhuisi kukaties vielä tänä päivänä, jollei Kustaa olisi sanonut jotta riittää jo, täytyy tästä lähteä perustamaan Tampereen kaupunki.

Kuukauden Kustaa Suomea matkusteli. Jos olisi ollut aika toinen, hän olisi epäilemättä kuningaspyhimyksenä saanut kunnioitusta osakseen kuten Norjan Olavi tai Tanskan Knuut. Hän itse