Ei tullut joutsenta

By Iris Kähäri

Ompelijaneiti Telle Ojala tarjoilee vaativille asiakkailleen muotiliikkeessään mitä kauniimpia kuoseja ja materiaaleja. Ottaessaan vaatimattoman Panta-tytön palvelukseensa Tellellä on tästä varmat mielipiteet: tyttö ei tosiaan ole mikään joutsen – käy jopa häpeilemätöntä kirjeenvaihtoa tuntemattomien miesten kanssa. Mutta kun Panta katoaa, odottamaton huoli valtaa Tellen.Neljä novellia rakastetulta ja palkitulta Iris Kähäriltä! Tarinat kuvaavat monenlaisia ihmiskohtaloita rakkauksineen ja karvaine pettymyksineen mutta harvoin ilman valonpilkahduksia tai vinoa huumoria. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 18, 2023
• ISBN: 9788728203927

Book preview

Ei tullut joutsenta

Cover image: Midjourney

Copyright ©1958, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203927

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Pinttymä

Kokouspäivän aloitti opettaja Keijo Papula kyllä mukavasti. Hän aloitti sen pujottamalla ylleen uuden paidan peilin edessä. Viileä tärkkinen kangas kosketti ihoa ja ympäröi hänet aivankuin hyvinvointi. Harvoin oli ensi vaikutelma jostakin vaatekappaleesta ollut yhtä miellyttävä.

Mutta juuri kun hän oikoi paidanhelmaa, pärähti puhelin eteisessä soimaan.

Paita housujen päällä liehuen hän lensi vastaamaan. Paidan hiha oli valahtanut ranteen yli kädenselälle; hänen oli tehtävä nuottiavaimelta näyttävä liike ennenkuin hän saattoi ottaa tomaatinpunaisen kuulotorven käteensä. Hän nautti punaisesta väristä paidan puhtautta vasten ja sitäpaitsi hänen ympärillään leijui Aqua vera -pilvi, tuoksu, joka oli häntä seurannut parranajon jälkeen.

Opettajayhdistyksen puheenjohtaja oli siellä. Touhuilevalla äänellä hän selitti, että hänelle oli juolahtanut vielä viime tingassa eräs seikka mieleen (hänelle juolahtaa aina kaikenlaisia yöllä, sängyssä, unettomana pyöriskellessä) ja että hän sen tähden oli päättänyt, uskaltanut soittaa Papulalle siitä. Äänellä joka ei lainkaan halua talloa toisten aroille yhteiskunnallisille varpaille, joka kumisi syvältä turpeasta mahasta ja joka oli täynnä pehmoisia kirjaimia ja laulutaitoisia änniä, jotka hän sanojen lopuissa korotti potenssiin, hän puheli tarkastajasta, puheli pitkään ja lavertelevasti tarkastajan äskeisestä ja äkillisestä sairaudesta, kuvaili sitä ja sen aiheuttamaa jälkiväsymystä, ennusti mitä varmaan pian tapahtuisi, surkutteli tarkastajan leskeä. Hänelle oli juolahtanut mieleen, että Papula joka oli vasta tullut paikkakunnalle, ei olekaan ehkä perillä siitä. Hoivailevalla äänellä hän ehdotti, että he eivät jättäisi rakastettua tarkastajaa (tarkastajaparkaa) ponnistelemaan yksin autoasemalta, se tuntuisi kovin kolkolta nyt kun he eivät voi olla varmoja saavatko pitää tarkastajan keskuudessaan pitkän aikaa vai vain pienen hetken, vaan että joku heistä oman auton omistajista piipahtaisi hakemassa hänet. Koska Papula oli kokouksen isäntä ja järjestäjä, koska hänen Opelinsa kimalteli vielä uutuuttaan, oli hänellä etuoikeus tähän miellyttävään velvollisuuteen. Ja varmaan tarkastajakin hetikohta saisi positiivisemman vaikutelman koko yhdistyksestä.

Jne.

— Kunhan veli muistaa ajaa varovaisesti, ei äkkijärkytyksiä, onhan kysymyksessä kuolemansairas ihminen, ei muuden, hän tähdensi pehmoisesti.

— Tottakai, tokaisi Papula ja työnteli samalla paitaa housunkauluksesta sisään. Hän oli itsekin sitä ajatellut. Tilanne oli semmoinen että hänen oli ehdottomasti vakuutettava: oli ajatellut samaa jo ennen.

— Jaha, puheenjohtajan ääni hypähti vikkelästi syrjään, eihän minulla muuda, muuda sitten taida nähdävästi ollakaan.

Sen jälkeen he kumarsivat niinkuin puhelimessa kumarretaan: pari suussasulavaa sanaa ja klik!

Papula palasi takaisin peilin eteen ja yritti napittaa paitaansa, sormet hakivat ja näpertelivät reikien kimpussa, mutta hänen edessään olisi voinut olla pelkkä seinä: hän ei nähnyt mitään. Ja vähitellen hänestä tuntui että puhtaan paidan herättämä miellyttävä vaikutelma oli kadonnut, että jossakin paidan sisässä liikahteli jotakin epämiellyttävää, epävarmaakin. Kainalot olivat kastuneet ja kangas tuntui karhealta kaulassa. Hän kopeloi leuan alta. Pahvi oli unohtunut kauluksen sisään. Hän nykäisi suikaleen kiukkuisesti pois. Koko ajan hänen ajatuksensa vilisivät.

Opettaja, jonka vuoro olisi ollut järjestää kokous, oli äkkiä, huhtikuun lopussa, kuollut. Hautajaisissa oli opettajayhdistyksen puheenjohtaja suhissut Keijo Papulan kasvoja vasten: »Sinä kai otat sen sitten?» ja hän oli nyökännyt: olihan mukauduttava, osattava uida niinkuin kala suuntaan tai toiseen. Muu osa hautajaisista oli hurahtanut hänen ohitseen miltei huomaamatta; hän oli kehrännyt kissanlämpöisesti saadun tehtävän ympärillä, aavistanut että tilaisuus oli tullut: tunnustus ja kannukset. Siitä lähtien hän oli odottanut kokousta, oli nauttinut siitä niinkuin huvista ainakin, oli järjestellyt, oli pannut pyörimään: halusi huvittaa myös toisia. Ohjelma oli oleva yllätystä, hän halusi onnistua ja onnistuminen on huvi.

Opettajayhdistyksen puheenjohtajalle hän ei mitään mahtaisi, tervehdyspuhe kuuluisi tälle. »Hyvät naiset ja herrat» tai »Rakkaat ystävät». Mutta se ei ketään huvittaisi. Hän ei uskaltaisi pistellä ja vain pisteleminen huvittaa. Mutta pisteleminen ei sopisi hänen ohjelmaansa: olla positiivinen, vain positiivinen.

Opettajayhdistyksen puheenjohtaja on mies josta Keijo Papula ei pidä. Tämä on pyrkinyt johtamaan häntä eikä hän ymmärrä miksi. Papulahan oli kertakaikkiaan lyönyt itsensä läpi paikkakunnalla lyhyessä ajassa, oli menestynyt varmastikin paljon nopeammin kuin puheenjohtaja. Hän muisteli kurssitovereitaan, kävi mielessään läpi etevimpien sijoituspaikat, laski rahassa heidän tulonsa (muutahan ei voi laskea) ja totesi rauhallisesti: hän oli yliveto. Hän muisti Jonnen, joukkonsa älypään, kaikki numerot kiitettäviä. Entä missä oli Jonne? Jossakin Konnejoella. Entä minkä tähden? Sen tähden että mies ei osannut elää; kunhan jonnekin vain kiinni pääsee, sanoi Jonne, palvelee uskollisesti yhtä kuntaa, etsii sitten toisen, paremman, rintamailta. Hohhoo ja kissanviikset, Jonne! ei uskollisuudesta ketään palkita, uskottomuudesta kyllä, halusta, kyvystä irtautua nopeasti vanhasta kun uusi ja parempi on tarjolla. Harkita ensin ja sitten irtautua.

Alusta lähtien hän oli menetellyt harkitusti uudessa paikassaan; järkihän on annettu ihmiselle elämistä varten, hän ajatteli. Ja on oltava kylmä niinkuin kala, hän sanoi ääneen. Kun hän toi henkilökohtaisesti paperinsa koulun johtokunnan puheenjohtajalle (joka on tietysti eri mies kuin opettajayhdistyksen puheenjohtaja), hän ei tullut umpimähkään. Hän oli kuulostellut, oli haistellut, oli noukkinut tietoja ja sitten valinnut. Hän tiesi että juuri tuo mies oli keskeinen henkilö ja napa kunnan monipoimuisessa mahassa; sieltä vuoti jos mitä oli vuotamista, ei muualta. Lähestyessään häntä oli Papula ikäänkuin käväissyt jo hänen sisällään; ei ollut vaikeuksia keskustellessa. Papula oli melko valistunut; hän pystyi keskustelemaan mistä tahansa. Värekarvojansa on käytettävä ja varovaisuus on tarpeen ja keskitiellä pysytteleminen, hän ajatteli, mutta kevyt heilahdus asiasta toiseen usein häikäisee. Siinä mielessä hän oli sanonut vaimolleen että jännevälin avaruus on miehen mitta. Ja kun sitten kireästi tähtää, on jo kumma … Vain naiivit ihmiset poraavat ja poraavat yhtä samaa seikkaa keskustelun kuluessa; jos heidät keskeyttää, he palaavat siihen takaisin tai soittavat puhelimella perään, ja kun seuraavan kerran heidät tapaa, aloittavat uudestaan.

Hänet valittiin siihen kouluun. Vai eikö valittu? Tottakai, koska hän seisoi peilin edessä ja napitti paitaansa.

Ja sitten hänen oli saatava kansa puolelleen, sillä jos se ei ole puolella, on se hetken kuluttua vastaan. Oli keksittävä jotakin välitöntä ja repäisevää. Päinvastaista kuin ennen! Päinvastainen aina pamahtaa ja pääasia on juuri pamahdus. Epäluulo on hauras niinkuin kupla ja halukas hajoamaan ja kun se kerran on hajonnut, riittää hetkeksi!

Oppitunnit on valitettavasti pidettävä neljän seinän sisällä, niitä ei kukaan kuule eikä näe. Oli keksittävä semmoista mikä kuuluisi sekä näkyisi; mitä ihmiset ohikulkiessaan väkisinkin näkisivät; mikä pistäisi silmään ja piristäisi koko ympäristöä. Hän ajatteli ensin juhlia mutta niitä on harvoin. Hän ajatteli välitunteja ja silloin, juuri kun hän ajatteli välitunteja, hän sen keksi, hän keksi välitunnin. Hän keksi että sekin on tunti, se on tunti joka on välissä, tosin lyhyt, mutta eihän tavallinen oppituntikaan ole tunti, milloin lienee ollutkaan tunti, vaan opettajien mielivaltaisesti typistämä aika jota kutsutaan tunniksi. Hän muisti miten useasti hänen opettajansa olivat laahustaneet luokkaan vihkopino kainalossa puolelta ja pitäneet kirjoituksen kielissä tai kokeen matikassa ärhentelystä huolimatta. Siis:

välitunti on yhtä tärkeä ja mielenkiintoinen kuin tavallinen tunti, tuntinen.

Tästä lähtien ei hänen koulussaan olisi enää löperöä huljumista eteisessä, ei roikalehtimista rappusilla ja portinpielissä ja aidalla, ei turhanpäiväistä ravaamista edestakaisin ulkorakennusten ovissa, ei juoksentelua kioskeille päin. Välitunti oli hänen oma keksintönsä, hänen löytönsä, hänen osuutensa koulun uudistamisessa, hänen menestymisensä tie. Hän ihmetteli kuinka jähmeästi ihmiset kulkevat elämänsä ohi käyttämättä järjen hiventäkään! Kukaan ei ollut keksinyt välituntia ennen häntä, hän kehitti yksinkertaisesta välitunnista hienon järjestelmän; kas näin:

Jaetaan koulun pihamaa neljään yhtäsuureen osaan.

Hankitaan jokaiseen osaan eri peli.

Jaetaan koulun oppilaat neljään (yhtä suureen) osaan.

Oppilasryhmät vuorottelevat kiertäen osasta toiseen myötäpäivään.

Eikä muuta! Yksinkertaista mutta näppärää! Hän kirjoitti suunnitelman moneen kertaan, mietiskeli sopivia sanoja, lyhyitä ilmaisuja, hän kokeili pykälämerkkejä ja järjestyslukuja, hän katsoi kaukaa paperia, hän hiiviskeli sanojen ympärillä koettaen keksiä virheitään. Hän valvoi itse että jakautuminen ja järjestäytyminen tapahtui määräysten mukaan, eikäpä siinä paljon valvomista ollut; hänen opettajatoverinsa olivat naisia ja halukkaita tottelemaan. Hän keskusteli kuitenkin sekasotkun välttämiseksi, selosti keksintöään ja sanoi: »En rupea ennustelemaan mutta uskon, että lapsissa tulee tapahtumaan edullisia muutoksia.» Hän ei nostanut sormeaan pystyyn eikä napauttanut kynällä pöytään kuten joku iäkkäämpi opettajatoveri olisi tehnyt. Jokaisessa luokassa naulattiin tuntijärjestyksen yläpuolelle erikoinen välituntijärjestys. Välitunneista tuli pian koulun elävä kohta; niistä he kaikki juttelivat, sekä opettajat että oppilaat, kinastelivatkin kun vuorot takertuivat lupapäiviin. Ja Keijo Papula oli ylpeä kun näki lasten tarkkailevan tunnin aikana välituntijärjestystä, kun päät kääntyivät ja vääntyivät, kun suut sopottelivat, kun silmät nyökkäsivät iloisina toisilleen, kun kellot selvästi matelivat. Tuntiin mahtui aivan liian paljon aikaa heidän kaikkien mielestä.

Heti ensimmäisessä opettajainkokouksessa syksyllä hän herätti huomiota uutuudellaan eikä se ole vaikeata maalla missä ihmiset janoavat tapahtumista. Ja jokapaikassa on olemassa hetkellisiä ihmisiä joita on helppo vetää mukanaan; jos ei heitä olisi, ei puhujalla olisi kuulijoita, ei myöskään lausujalla tai laulajattarella. Alussa Keijo Papula ujosteli kyllä sopivasti, siirtyi ryhmästä ryhmään, esitteli itsensä, puuttui johonkin puheenvuoroon, seurasi tärkeitten opettajien touhuilua. Heidäthän erottaa jo kaukaa: tässä tapahtuu nyt nyt juuri jotakin merkittävää, suvaitkaa olla hiljaa, suvaitkaa huomata, suvaitkaa väistyä jotta saan sanoa: »En mahda mitään, mutta taas on minut valittu, valittu, on kokous pääkaupungissa tai suorastaan Tukholmassa. Jonkunhan sinnekin täytyy lupautua enkä minä ymmärrä miksi minut aina valitaan, sanovat että pitää hallita kieli ja minähän … no niin, olkoon sitten minun sanani mitätön.» Eikä heillä ole aikaa, ei siihen eikä tähän, ei millään. »Ei aikaa!» virkkoi Keijo Papula lähelläseisoville. »Sehän on vain järjestelykysymys.» Ajan puute on kyvyttömyyttä, pelkkää hetkellisyyttä, hosumista ilman suunnitelmaa, hän ajatteli. Ja kun hän oli saanut tarpeekseen, hän rupesi keskustelemaan oikein vakavasti. Oli helppo johdatella puhe sinne minne hän halusi. Jokainen sanoi jonkin sanan johon hän saattoi heti napeloida oman keksintönsä. Jos joku puhui tunnista, puuttui hän heti puheeseen ja sanoi: »Entä välitunti.» Jos joku puhui pihamaasta, vuorosta tai pelistä, saattoi hän heti jatkaa siitä. Jos joku puhui uudistuksesta, hyökkäsi hän siihen ryhmään kertomaan omasta uudistuksestaan. Hän selosti välituntiansa, lykkäsi heidät järjestelmänsä seinää vasten, osoitti miten huolimattomasti, miten välinpitämättömästi he olivat suhtautuneet kallisarvoiseen välituntiin. Se on lyhyt aika mutta yhteenlaskettuna kasvaa kouluvuosien välitunneista viikkoja, kuukausia; kuka uskaltaa vastata, kukapa muu kuin semmoinen joka on itse huolehtinut niistä. Oli opettajia jotka kaikkosivat läheltä kun hän puhui; he ehkä rupesivat pelkäämään häntä, he ehkä ajattelivat että hän voisi kuljettaa keksintönsä eteenpäin, hän voisi saada aikaan jotakin hyvin viheliäistä; välituntikursseja ja välituntipäiväkirjoja tai muuta. Joku vanha happamelta tai ainakin myrtyneeltä näyttävä nainen tuhahti ääneen, että hänen mielestään tunti oli sentään pääasia. Keijo Papula antoi hänen tuhahtaa, surkutteli vain häntä, hymyili hilpeästi ympärillä seisovien nuorten silmiin: hän oli varma. Hän oli varma että hänellä oli taistelutovereita, nuoria opettajia, jotka ryhtyisivät hänen puolelleen aikansa eläneitä vastaan, heitä vastaan jotka eivät vielä haudan partaallakaan ole päässeet kirjat-taulut-laukusta-iästä. Ja taistelustahan on aina hyötyä, taistelu on välttämätöntä. On vain valittava puoli, kuuluttava johonkin eikä se ole vaikeata; jokainen ihminen uskoo johonkin. Pian sitten saakin tietää mihin uskoo: johto pitää siitä huolen. Ja taistellessa säilyy järjestys. Keijo Papula piti järjestyksestä. Jos oppilas piirsi taululle neliön niin huolimattomasti että se muistutti kolmiota, hän sanoi: »Neliö on neliö ja kolmio on kolmio, ei ole olemassa kolmikulmaisia neliöitä.» Ja piirustustunnilla hän sanoi: »Punainen on punaista ja vihreä on vihreää, ei ole olemassa punaista vihreää, älkää sotkeko niitä värjeä.» Itse hän käytti näppärästi luurankomiehiä erilaisten tilanteitten kuvittamisessa.

Pian kokouksen jälkeen opettajayhdistys valitsi Keijo Papulan kansakoululautakunnan sihteeriksi. Se oli jotakin jo se; vehkeiltiinkö hänen selkänsä takana vai ei, sitä hän ei tiennyt; luonnollisempaa oli että vehkeiltiin. Sopivia teitä hän kuuli kuitenkin että johtokunnan puheenjohtaja (joka on siis eri mies kuin opettajayhdistyksen puheenjohtaja) oli kunnanvaltuustossa ollut hänen luja linnansa, kun vaali oli saapunut sinne vahvistettavaksi.

Sen kaiken tiesi opettajayhdistyksen puheenjohtaja ja kuitenkin hän soittaa, jotta veli muistaa ajaa sitten varovaisesti ja onhan kysymyksessä kuolemansairas mies. »Ei muuden.» Ikäänkuin Keijo Papula kokouksen isäntänä ei olisi itsekin sitä harkinnut. Tai ei, ei vielä harkinnut mutta hänessä oli ollut kuin aavistuksena että hän tulisi harkitsemaan, ja ennen kokouksen alkamista hän olisi ehtinyt valmiiksi ja pistäytynyt hakemassa tarkastajan omin päin, ilman apua, ilman yllytystä. Mutta tuommoiset pinttyneet hommamiehet, tunkiokukot, epäilevät aina toisia, luulevat että toiset eivät tule koskaan valmiiksi. Keijo Papulan mieleen ei olisi juolahtanut soittaa hänelle, sen verran on ihminen vastuussa toisen tunnelmasta. Hautajaiset ovat erikseen ja kokoukset erikseen. Eihän Keijo Papulalla ollut mitään kuolemaa vastaan, kuinka voisi olla. Kuolemaan ei pääse käsiksi miltään kolkalta: sitä ei voi tappaa, ei haukkua, ei masentaa; sen tähden eivät nuoret ihmiset innostu kuolemasta. Päinvastoin; se vain antaa elämiselle vauhtia. Mehän olemme syntyneet elämään, elämme vain kerran. Jos et sillä kerralla nauti, et ainakaan perästäpäin nauti. Niin se on. (Hän nauraa hohotti peilin edessä.) Se oli sanottava puheenjohtajalle sopivassa tilaisuudessa ja vaikkapa sopimattomassakin, hän ajatteli. Kun on kerran tänne joutunut, on lupa ottaa elämästä odottamatta antamista, ottaa kaikilla niillä elimillä joilla kykenemme ottamaan aina järkirahtuamme myöten. Niin se on.

Näin miettiessään hän löysi vähitellen oman kuvansa peilistä ja sitä kiinteästi tuijottaessaan havaitsi, että joku liikkui hiljaa kuvan takana. Hän kääntyi nopeasti: vaimo, ruusunpunaisessa mekossaan. Äsken hänellä oli ollut jotakin muuta, arkisempaa. Sen tähden Keijo Papula melkein säikähti. Hänen vaimonsa kulki huoneesta huoneeseen, ojenteli liinoja, siirsi maljakoita, nyppäsi köynnöskasvista ruskettuneen lehden, pöyhi sohvatyynyä joka ei oikein tahtonut pysyä pöyhöllään, katseli heidän kotiansa vierailla ja uteliailla silmillä jotka kohta saapuisivat. Keijo Papulaa huvitti, hän seurasi mielellään peilistä vaimonsa käteviä naisenliikkeitä, liikkeitä jotka melkein liikkumattomina loivat tunnelmaa. Hän oli aina ihastellut vaimoa, tämän sormenpäissä oli monenlaista pientä älyä: koti oli viihtyisä, se oli kaunis. Muutamat vaimon tuomat vanhat esineet koristivat sitä arvokkaasti: pari biedermeiertuolia joihin juuri tätä tilaisuutta varten oli saatu uudet päälliset, kangas välkkyi pingallaan; vanha sohva jolla oli oma pieni historiansa ja sillä he aina alkoivat keskustelun; kuparia ikkunalla; kristallia katossa. Opettajayhdistyksen puheenjohtaja oli viettäessään viisikymmentävuotisjuhlaansa saanut kunnalta lahjaksi kristallikruunun. Vahinko! Keijo Papulalla se jo oli. Mutta tyytyväinen hän oli kuitenkin.

Sillä: kun hän ajeli autollaan jossakin aivan muualla ja vaimo ja koti juolahtivat oikein elävästi hänen mieleensä, luhistui koulun tiiliseinä ja tämä viehättävä näky (jota hän ei nähnyt mutta jonka hän siis vain tiesi) avautui hänen eteensä ja hän rupesi hyräilemään, milloin mitäkin hän hyräili, mutta hyräilyllä olisi voinut myös olla omat sanansa: »Eipä ole katumista ei ei …» Eikä hän mielellään muistellut monia nuhruisia opettajankoteja joita oli nähnyt. Hän kauhistui kun hän ajatteli että hänen omansa olisi ollut semmoinen: pimeä, pimeät huonekalut, kovat kuluneet istuimet, matottomat lattiat, kylmät eteiset, risaa minne silmänsä vain laski. Eikä mikään olisi kimallellut eikä mikään olisi levittänyt hyvinvointia. Keijo Papula ei pitänyt tyylittömyydestä millään alalla, ei edes vaimon valinnassa. Hän oli aivan tieten tahtoen tavoitellut rohkeata mutta samalla hillittyä kauneutta. Ihminen saa kyllä mitä haluaa; ei onnettomuus tule kuin ilma ja kuin tuulet.

Niin, seuratessaan vaimoaan peilistä hän tunsi puhtaan paidan herättämän miellyttävän vaikutelman kohoavan taas iholleen ja tuoksuvan pilven