Elämän koko kuva

By Iris Kähäri

Koskettava pakolaiseepos karjalaisten vaelluksesta.Vuonna 1944 karjalaiset vetäytyvät itärajalta sankoin joukoin Satakuntaan. Uuden paikan etsiminen Suomesta ei ole helppo tehtävä, minkä siirtolaiset saavat monin tavoin kokea. Sinnikäs Jalmari Jorokin joutuu toisinaan polvistumaan pakon edessä, mutta suurten menetysten ja pimeän ajan jälkeen kangastaa onneksi myös toivo. Kertomus seuraa neljän pakolaisen taivalta vuosikymmenen ajan.Historiallinen romaani karjalaisten tuntojen mestarilliselta tulkitsijalta! Omia evakkokokemuksiaan hyödyntävä Iris Kähäri tulkitsee karjalaisten 1940-luvun vaiheita omaperäisesti ja käsinkosketeltavan mukaansatempaavasti.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 4, 2023
• ISBN: 9788728203934

Book preview

Elämän koko kuva

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright ©1960, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203934

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ensimmäinen luku

1

Kala oli leveä ja paksu vonkale. Selkä oli tummanvihreä, kupeet messinkiä ja mahanalus valkoinen. Rako vatsaevän takana oli hörhöllään ja punersi puhtaana, mitään ei tippunut. Muutamista muista kaloista tippui vielä mätiä ja sai tippua. Matikan tai siian rakoon hän olisi pistänyt pienen kuusenoksan, mäti olisi pysynyt siellä, hauenkin. Lahnasta ei Jalmari välittänyt.

Se potkaisi niin että kori heilahti. Kun se verkossa oli teitunut ja veneestä pyrkinyt takaisin järveen, oli Jalmari viskannut sen koriin pohjimmaiseksi ja mättänyt muut lahnat päälle. Se oli hyppinyt ja potkinut ja päässyt pintaan, potkaissut vielä kerran ja maha kaarena lätkähtänyt toisten päälle. Sen posket läpättivät ja leuat aukesivat, kurkunperä näkyi valkoisena ja ropeloisena, ahtaana.

— Katkaise sen kaula, minä en sitä hengiltä saa, sanoi Liisa.

Hän oli polvillaan laiturilla. Polvissa oli punaisia viiruja, laudan painamia. Hän istui sääriensä päällä niin että vain kapeat nilkat näkyivät ja kantapäät jotka vihersivät, kun hän oli kävellyt ruohoisilla poluilla, ja punertavat jalkapohjat. Hän hankasi juuriharjalla verinauhaa aukaisemansa lahnan selkärangasta. Kädet olivat jo veriset ja verta oli pärskynyt hameelle. Mansikannäköisinä pyörylöinä oli verta myös vihertävän puseron rinnassa. Taasassa jo muutamia perattuja kaloja. Sisuksia vedessä, vajonnut pohjaan; valkoinen riekale ajautui laiturin alle; pieni kala, salakka, kosketti sitä pyöreällä suullaan, pakeni. Liisa viskasi peratun kalan taasaan ja tarttui uuteen, painoi sen päätä laituriin ja rupesi kaaputtamaan kalaraudalla. Suomut satelivat hopealle kiiltävänä suihkuna. Kun silmään lensi, hän pyyhkäisi käsivarrellaan.

Jalmari oli ottanut potkijan korista ja piteli sitä kaksin käsin. Hän tunsi miten se ponnisteli, tytisi ja jäi retkottamaan painavana kuin pieni porsas.

— Ainakin neljä kiloa, hän sanoi. — Eikä ole partaakaan tuon enempää.

— Partaa? Milloin kalalla partaa on ollut?

— Sitähän minäkin, ja sen tähden sanoinkin jotta kas kun ei ole.

Hän hymyili Liisalle: nipisti oikein silmän kiinni, ja kun hän sen aukaisi, näkyi vihertävässä silmäterässä verinen pilkku kuin olisi kalan mahasta lentänyt. Mutta ei se sitä ollut, Liisa tiesi.

— Katkaise sinä kaula siltä, Liisa sanoi taas.

Katkaise, katkaise, Jalmari ajatteli. Miten minä sen katkaisen? Hakkaan päätä laiturin reunaan tai veneen laitaan kunnes musta paksu niska menee mäsäksi ja rupeaa punertamaan ja katselen kun se piehtaroi ja heittää henkensä.

— Käske mitä käsket mutta kalan kaulaa en voi katkaista, sanoi Jalmari.

— A miten et voi?

— Kun ei sillä ole kaulaa.

— Ei partaa eikä kaulaa. Millä minä pilkon tuommoisen halon, olisit viskannut sen takaisin järveen, rutisi Liisa.

— Haen sinulle kirveen sekä sahan, sanoi Jalmari ja heitti kalan kauas hiekalle. Siellä se nuutuu, Liisa puhkaisee mahan, rusauttaa sisukset irti, sydämen, ja ranka säilyy.

— Savustetaan se.

Hän kumartui pesemään limaisia käsiään ja kun hän kohosi ja kääntyi, hän huomasi että nyt oli Liisa nauranut: nauru oli jäänyt kurkun päähän mutta hiirimäiset hampaat näkyivät ja rypyt nenän kummallakin puolella, nenänpää liikahti ja otti miltei huuleen kiinni. Ylähuuli oli musta, alahuuli punersi niinkuin käsivarretkin jotka hän nopeasti nosti suojaksi Jalmarin ravistaessa pisaroita, pyyhkiessä käsiänsä sillä lailla. Ja kun hän vilkaisi käsivarren yli Jalmariin, valkoinen osa silmästä oli vaaleanpunainen kuin vasta-auennut omenankukka.

Oli vielä varhaista. Kostea tuulenhenki puhalsi.

Rannat olivat yön aikana tyyntyneet, vain selällä oli matalaa lainetta kuin olisi kalaparvi kohonnut leikkimään ja ajelehtimaan. Lokit sinkoilivat vaaleanpunaisina aamu-auringossa, viskautuivat lainekalojen kimppuun ja vesi pyrstönä kimaltaen kohosivat taas.

Juokseman järven eteläiset niemet, poukamat ja karikot häipyivät utuun. Tormolan niemen käkkyräpetäjät vasemmalla kohosivat mustina, ja musta oli rantajalavien vaivainen jono. Tummina rosoreunaisina viiruina näkyivät Tammisaaret vaaleanpunaista aamutaivasta vasten. Mutta lähempänä, Marakatin apajapaikan tällä puolen, löysi jo värejä. Ensin pähkinäpensaslehto: vihreätä ja punaisenharmaata. Sitten rantaniitty keltaisenaan kulleroita. Punaista märkää hiekkaa pitkin rantalipettä ja harmaata kuivaa hiekkaa, valkoinen vaahto paikoitellen rannanhelmassa.

Rovastin vastatervattu vene oli köytetty laituriin. Veneen kuva tyynessä vedessä oli hyvin selvä; kaksi venettä päälletysten, selkä selkää vasten. Rannalla laiturin kohdalla kasvoi iso petäjä jossa ennen oli nyletty susia. Airot oli nostettu petäjää vasten ja lappeet olivat vielä kuivat.

Mutta oikealla Juokseman joen suistossa Orpiska-apajan paikkeilla kolasi joku veneessä, nainen, Siiran Simon Lempi. Simon kapea pitkä selkä oli illalla nähty siellä kuperana. Paikalla oli kuoneikkoa ja verkot repeilivät siellä väärältä mieheltä.

— Jos pitskalaatikon verran syrjään laskee, niin kiinni juuttuu, sanoi Jalmari. — Simolta sen kuulin, hän lisäsi vielä.

— Missähän Simo lienee, kun on laittanut Lempin kalaan?

Kysyessään Liisa sipaisi suomuja silmiltään.

Sillä hetkellä näkyi kauempana oikealla Pikojoen sillalla juna, pelkkä veturi, ja köykäistä vauhtia se läheni Juokseman asemaa. Kimeä vihellys kuului järven tälle puolelle ja vihlaisi varpaita myöten. Veturi jatkoi aseman ohi, katosi Kokkomäen leikkaukseen, vain valkea hattara oli siitä jäljellä ja hujeltava heikkenevä ääni. Mistä se nyt tänne tuli, veturi, ilman junaa, ajatteli Jalmari.

— Simo on Kokkolinnassa yötuurissa, hän vastasi.

— Pitääkö taas öitäkin vahtia, eivätkö ne mene vahtimatta?

Jalmari vilkaisi saappaitaan. Suomuja oli lennellyt pitkin ja saappaitten varsiinkin oli niitä tarttunut. Hän kastoi kätensä veteen ja pesi suomut pois yksitellen.

— Pitänee jonkin aikaa, hän sanoi.

— Kunnes?

— Ei enää pidä.

— Koko viime yönkin jurrasivat koneet päällä.

— Nukuit ja unta näit. Laatokka vain mourusi.

— Laatokka. Tämmöisellä ilmalla, Liisa heitti lahnan taasaan. — Voi veikkonen, olisin unta nähnytkin. Nousin katsomaan.

— Sinä. Pitelin sinua kädestä koko yön.

— Etkä pitänyt. Niitä oli seitsemän, ne tulivat Tormolan niemen takaa eivätkä ne lopen pieniä olleet, seurasin kun lensivät järven yli, Liisa valikoi uutta kalaa korista. — Tuonnepäin ne katosivat, Tiuriin, jossakin jyrisi sitten, Liisa huitaisi kalalla.

Jalmari ei vastannut. Hänen suunsa oli tiukka. Hän oli hihasillaan ja henkselit yhdessä napissa. Nyt hänen piti laskea suorat paksut ripset silmiensä yli ja nyt hänen piti ruveta napeloimaan nahkareikää toiseen nappiin. Nyt ei muka nähnyt Liisan hätää vaikka salama välähti otsalla päivän sattuessa siihen ja valkea arpi katosi tukkaan joka sojotti pystyssä molemmin puolin päätä kuin mullikan sarvet.

Rovastin pappilassa helähti ikkuna auki. Jalmari oli aikonut jo lähteä mutta jäi vielä odottamaan.

Liisa rapsutteli kalaa. Hattara oli kadonnut Kokkomäen yläpuolelta. Hovin rannassa kolattiin ja joku kulki siellä päärakennuksen raunioitten ohi työläisten asumusta kohti: vanki tai vanginvartija.

Hetken kuluttua soudettiin hovin rannasta suistolle; Siiran Lempi souti takaisin omaan rantaansa.

— Huomenta huomenta, kuului pappilan puistosta ennenkuin miestä näkyi, heleästi, huolettomasti.

Rovastin pappila ja Suur-Joro olivat rinnatusten Juokseman järven rannalla. Kun Joron veljekset olivat saaneet lunastaa tilansa hovilta perintömaaksi, oli Jalmarin isä siirtynyt Ylätien varrelta Alatien varteen, rakentanut rannalle. Rovasti Vuorentaus oli tullut nuorena pappina pitäjään silloin kun Jalmari Joro kävi rippikoulua. Hän oli perustanut poikien kanssa urheiluseuran. Heitä oli alussa vain yhdeksän poikaa siinä ja pojat sanoivat johtajastaan: sitä pappia kannatti kuunnella. Nytkin vielä rovastin lähellä mieli nousi niinkuin se urheilua ajatellessa nousee tai muusta syystä sitten. Ja kummallisesti aika tasoittaa itsensä, ajatteli Jalmari, yli kolmekymmentä vuotta sitten rovasti oli tuntunut vanhemmalta, nyt miltei samanikäiseltä.

Rovasti lähestyi rantapolkua, tallasi vain paljailla varpaillaan; neulaset pistelivät ja tarkertuivat; hän hankasi välillä jalkapohjaa housunlahkeeseen. Tullessaan hän otti airot petäjän alta, oli niin pitkä että musta ja pörröinen tukka hipoi alimmaisia oksia.

— Luulitteko te minua enkeliksi, hän sanoi kun saattoi puhua jo huutamatta, ja Jalmari ja Liisa vastasivat yhteen ääneen: — Luultiin.

— Oli levoton yö, kuulitteko?

— Valvoitko sinä? kysyi Jalmari.

— No oli vähän kiusallinen olo, ei oikein mukavalta tuntunut, tiedättehän, juuri on saatu taas kaikki kuntoon, lapset…

Rovasti ei enää nauranut, vaan harmistunut ilme silmissään hän katsoi oikealle ja vasemmalle kuin etsien sitä jota voisi syyttää. Liisa oli noussut istumaan säärilleen.

— Laatokan saarillekin ovat tehneet nousuyrityksiä, kuulin eilen kun soitin tytölle kaupunkiin.

Työstä ei tahdo tulla mitään, hälytyksiä on yhtä mittaa, emme kehtaa enää juosta kellariin, oli Mirjam puhunut, ja Jalmari: — Entä Mikko, lukeeko se mitä? — Mitäs se nyt lukee kun saa syyn olla lukematta, oli Mirjam sanonut.

— Enkä minä usko että se yhdessä kesässä kaksia ehtoja suorittaa jos vaikka…

— Eivätkä ole käskeneet piiriesikunnasta vielä mitään? rovasti kysyi.

— Eivät.

Rovasti nyökkäsi. Hän oli pysähtynyt veneensä luo ja nojaten airoihin hän katseli järveä sekä kaukaisia rantoja. Onnellinen nauttiva vire vaihtui hänen kasvoilleen nopeasti. Ei uskoisi mutta häntä eivät sota-asiat paljonkaan liikuta, ajatteli Jalmari.

— On sentään hyvä että itäinen puoli pitäjää on nyt miltei asumaton, sanoi rovasti.

Jalmari nolostui ja sanoi kiireesti: hyvä on. Liisa oli työntänyt puukon kalan mahaan, suolet valuivat kädelle, hän heitti ne järveen. Hangatessaan verta harjalla kalasta hän sanoi:

— Olen sitä mieltä että laatikoita pitäisi teettää ajoissa, johan tässä kuka tahansa ymmärtää.

— Meilläkin on juteltu laatikoista, sanoi rovasti vilkkaasti.

— Ja totta puhuen olenkin jo kopistellut vintillä niin että jos hätä tulee, tiedän. Hän harppasi veneeseen.

— Meille ei tehdä eikä teetätetä.

Liisa ja rovasti katsahtivat toisiinsa. Jalmari ei halunnut ymmärtää. Suu tiukkana ja valkoisena piikit pystyssä hän irtautui omaksi itsepäiseksi itsekseen ja Liisa tiesi että tuommoisena häntä sai rynkyttää eikä lupaa lähtisi.

— Ryssät laittavat hovin verstaalla hyviä vaneerilaatikoita. Niihin mahtuvat leningit ihan pitkinä, ei tarvitse taittaa.

— Jos semmoisen hankit, panen sinut siihen. Ihan pitkänä. En yhtään taita, matki Jalmari.

Liisa huokasi ja kumartui pilkkomaan kalaa.

— Sinun verkkosi ei ole ollut tyhjä, sanoi rovasti näyttäen valkoiset hampaansa. Hän oli irrottanut veneensä ja seisoi siinä meloen hiljaa.

— Sinunkin katiskasi heilui äsken.

— Eilen aamulla sinne ei mahtunut yhtään kalaa, oli mennyt vettä täyteen, kujeili rovasti.

Maha vielä naurusta pompottaen Jalmari lähti nousemaan töyrästä. Polku kulki omenatarhan läpi. Oksat riippuivat polun yläpuolella, välillä oli kumarruttava. Kerran oli oksa mennä suuhun ja hän tarttui siihen. Kukkanuput olivat isoja ja punertavia. Vielä muutama päivä tämmöistä lämmintä ja tyyntä ja ne puhkeaisivat. Omenatarha olisi silloin hyvää katseltavaa. Se oli suojaisella paikalla niin että talvisodan pakkasina vain muutama puu rakennuksen ja pappilan välistä oli paleltunut. Tilalle oli hankittu jo uutta kestävämpää lajia ja hiekkamultamaassa ne viihtyisivät.

Omenapuun oksa kädessään kuuli Jalmari kaukaista murinaa kuin nousevaa ukkosta tai myrskyä. Tai? Ei, hän ei uskonut sitä vielä. Hän päästi oksan, kääntyi ja käveli vähän matkaa takaisin rantaan.

Murina jatkui. Jalmari katsoi kelloa. Vaille seitsemän.

Liisa oli lopettanut kalankaaputuksen, kuunteli nelinkontin.

Rovasti huojui veneessään kuin kaisla; aurinko oli miltei hänen yläpuolellaan; musta pää leikkasi kappaleen keltaisesta pyörylästä.

Murina vain paisui, ei lakannut.

— Mitä se on?

Liisa oli noussut seisomaan pidellen kalaa; tippui jotakin siitä, sisuksia tai vettä mitä.

— En tiedä, sanoi Jalmari, katsoi rovastiin päin mutta ei nostanut silmiään housunkaulusta ylemmäksi. Lähti sitten juoksulla rakennusta kohti.

2

Puolenpäivän jälkeen kuultiin radiosta mitä oli tapahtunut. Vähän myöhemmin soi puhelin.

Jalmari oli menossa keskimmäisen aitan kohdalla kujamaalle hevosen luo ja kuuli avoimen ikkunan kautta. Hän kääntyi heti. Juostessa vilisivät punaisten aittojen valkoiset nurkkalaudat ohi.

Piiriesikunnasta soittivat. Oli lähdettävä lähempiä ohjeita saamaan: itäinen Kannas oli evakuoitava. Oli myös otettava pari kuorma-autoa mukaan ja haettava paperisäkkejä, jotka oli jaettava kyliin Juokseman järven eteläpuolelle, siellä olisi suurin hätä. Ihmisillä olisi edes jotakin mihin pakata.

— Viikkoa aikaisemmin olisi pitänyt jakaa, sanoi Jalmari.

— Tämä on viikkoa ennen meidän laskujemme mukaan, siellä närkästyttiin.

— Ne yllättivät kuitenkin.

— Ne ovat aina yllättäneet, ei tämä ensimmäinen kerta ollut eikä ihmisiä saa säikytellä.

— Pelkäättekö te paperisäkkiä?

Närkästynyt ääni sanoi ettei pelännyt.

— Ei juoksemalainenkaan olisi pelännyt. Jalmari sulki puhelimen. Hän oli heittänyt ovet auki ulos asti. Pihanurmelle paistoi päivä ja voikukkia oli siellä paljon. Hän oli niittänyt nurmen jo kahteen kertaan mutta voikukka oli viekas: ei työntänyt enää vartta vaan aukaisi teränsä heti maan pinnassa.

— Mitä minä nyt teen, Liisa oli hiipinyt rinnalle kuuntelemaan mitä käskivät.

Jalmari mietti, miettiessään hän siveli Liisan tukkaa kunnes tunsi kapean niskan kämmenessään. Hän siveli peukalollaan niskakuoppaa ensin ja sitten korvan takaa.

— Mistäs minä tiedän mitä sinä teet. Eikö sinulla ole tekemistä, hän sanoi ja luetteli: — Lehmät, lampaat, sika, kasvimaa, lahnat suolattavina ja illalla talkoot.

— Laitammeko me vielä sankarihaudan kuntoon, Liisa hämmästyi.

— Me laitamme vielä sankarihaudan kuntoon.

— Ja sitten?

— Pyhänä on juhla.

— Mikä ihmeen juhla?

— Eikö pyhänä ole aina juhla.

Mutta nyt puuskahti Liisa puhumaan. Hän oli koko aamuyön maannut valveilla, ajatellut sisartaan joka asui Viipurin eteläpuolella. Ja hänen sisarensa tyttärellä oli kaksi pientä lasta ja kolmas tulossa, ja jos mitä tapahtuisi niin miten ne sieltä pääsisivät pois. Lampaita oli heilläkin.

— Ei tässä jäniksen selässä olla, Jalmari vastasi ja meni eteiseen. Hän pani asetakin päälleen, sitoi vyön, pujotti olkahihnan olkaimen ali, sitoi etusoljen.

— Niin, hän sanoi vielä Liisan totisille kasvoille haparoiden suikkaa hyllyltä. Hän kosketti etusormellaan nenää ja kokardia: suorassa oli.

— Olen laskenut hevosen irti, tänään en kerkiä pellolle.

Ja miten kauan kestäisi ennenkuin kerkiäisi?

Koivukujan päässä tuli Pilli-Piri postilaukkuineen ja pahastui kovasti. Hän oli juuri vetänyt pillin taskustaan vaan ei ollut ehtinyt puhaltaa.

Pilli-Piri oli lapsena pudonnut hevosen selästä ja hänen järkensä oli nyrjähtänyt, paikkansa hän oli silti löytänyt: oli yksi Juokseman pitäjän yhteisistä ihmisistä. Hänellä oli kirkkoahteella kunnantalon lähellä putka missä hän myi limonaatia. Paras oli P-merkkistä. Välillä hän kantoi postia. Joku huvila-asukas oli antanut Pirille pillin, jolla sai talon lähellä vislata tulomerkin. Kerran hän oli vislannut asemalla, koppalakkistenkin kun oli siellä kuullut vislaavan. Juna oli vastannut ja lähtenyt. Olivat saaneet sentään pysähtymään. Taskussaan hän säilytti nimismiehen antamaa lupalappua jota näytteli: Pilli-Piri on oikeutettu kantamaan 1 kpl. kaalipyssyä ja määrättömän summan panoksia. Viran puolesta: Jösse Rappe, Vallesmanni. Pientä tuloa Pirillä oli ollut myös pitäjän tytöistä, oli ottanut ne kaikki morsiamikseen, veloitti sulhaspoikia, keneltä viitosen keneltä kympin. Joku totisempi saattoi kieltäytyäkin ja sitä Piri ihmetteli talosta taloon: en saanut edes en markan rahaa. Pilli-Pirillä oli keväällä ollut iso juhla, oli täyttänyt viisikymmentä tai ainakin olivat ihmiset yllyttäneet täyttämään. Hän oli kutsunut tuttavansa Kokkolinnan ravintolasaliin kahville: hyvissä ajoin sanon jotta kerkiätte lahjaanne harkita. Jalmari oli kysynyt saiko pullaa ottaa useammankin palan, johon Piri oli vastannut: ota vaan jos ilkiät, mutta huomenna tulee hieroja eikä sillekään pelkkä kohvi maistu.

Jalmaria ei huvittanut nyt. Hän veti postin Pilli-Pirin nahkaisesta laukusta, selasi, otti kirjeen, käski viedä lehdet Liisalle, nehän olivat vanhoja, ne valehtelivat vielä rauhaa sekä turvallisuutta.

— Soita sitten miten paljon lystäät.

— Ei Pilli-Piri lystää, vastasi miehentynkä.

— Vai ei lystää, Jalmari taittoi kirjeen kahtia ja pani sen rintataskuun.

— Pilli-Piri pelkää.

— Pelkää?

Pilli-Pirin kaula rupesi kasvamaan työntäen kasvot aivan Jalmarin nenän eteen, ja Jalmari näki kaukana toisistaan olevat silmäterät pelosta jäykkinä. Suu aukesi, kieli kosketti kitalakea ja haki sopivia sanoja.

— Jallu, kuule, Pilli-Piri tietää, ryssä murajaa rajalla.

— Mistäs Pilli-Piri sen tietää, kuka sen on sanonut?

Pilli-Pirin kasvot vetäytyivät kauemmaksi, hän oli hämmästynyt. Mistäkö hän sen tiesi? Kuuli tietysti! Ja milläkö hän kuuli? Korvillansa toki, korvilla, ei suinkaan mahalla tai jollakin matalammalla, varpailla. Jalmari taisi luulla häntä tyhmäksi, se oli aina tainnut luulla häntä tyhmäksi. Pilli-Piri naurahti viekkaasti niinkuin naurahtaa se joka on viisaampi kuin luullaan. Saattoiko hän luottaa tuohon mieheen? Saattoiko hän uskoa sille omat tapansa?

— Jallu, kuule, sanon sinulle mutta älä sano kenellekään. Joka aamu kello seitsemän, arvaa mitä?

Jalmari oli noussut satulaan, hän varustautui lähtemään.

— Arvaa, Jallu, mitä?

— No mitä?

— Ei yhtään mitään, mutta tänä aamuna…

Jalmari viittasi kädellään.

— Se on vain sitä poliittista painostusta, ymmärrätkö?

Pilli-Pirin silmät pyörähtivät nurin.

— Poliittista painostusta… olisiko?

— Sitä sitä.

— Sitä?

Ajaessaan Alatietä kirkolle Jalmari kuuli miten Pilli-Piri vislasi Suur-Joron pihamaalla, pitkään.

Auhtuan tienhaarassa hän ajatteli: mitä minä oikeastaan tännepäin ajan, yhtähyvin olisin voinut ajaa suoraan Kokkolinnaan. Hän tiesi kuitenkin miksi ajoi. Hän tahtoi tavata Tuomas Musakan ja puhua tämän kanssa. Musakka oli Juokseman kunnan esikunnan pää.

Jo kaukaa näki että kirkkoaholla oli tavallista enemmän kuhinaa, oli sotilaita, siviili-ihmisiä vähän. Siellä oli töyry vasemmalla ja lahjoitusmaatalonpoikien muistomerkki oli rakennettu töyrylle. Ensin oli jalusta mukurakivistä jotka oli koottu pitäjän eri kulmilta; jalustalla neliskanttinen mukurakivistä muurattu patsas; patsaan päällä nyt sodan murjoma lyhty. Patsaassa oli ollut korkokuva joka Moskovan rauhanteon jälkeen oli kunnanukoilta unohtunut kiveen. Vieraat olivat vieneet sen. Laatanpaikka katseli kirkkoahoa tyhjänä kuin ulosvuotanut silmä. Töyryllä makasi sotilaita; jotkut pelasivat korttia; eräs rääkyi, sanoista kuuli että se oli laulua; eräs repi mukurakiveä jalustasta. Lähellä muistomerkkiä oli piiskapetäjä jonka tyveen oli hakattu kolo. Sanottiin että kun juhannusyönä iski koloon, petäjä itki; niin monta juoksemalaista oli hovin vallan aikana siihen kiskottuna sietänyt raippoja selässään. Pari sotilasta oli harpannut petäjää ympäröivän valkoisen pisteaidan yli, selät puuta vasten ne nukkuivat.

Kirkkoaholle kuului tykkien ääni rajalta kovemmin: se oli herkeämätöntä mutinaa, mutta ihmiset olivat pian tottuneet siihen. Se taisi lähestyä, sanoi joku kunnantalossa mutta joku toinen väitti jotta se tuntui vain siltä, jotta ei se lähestynyt hänen mielestänsä yhtään. Joro kysyi Musakan Tuomasta. Tämä oli käymässä kotonaan järven toisella puolella. Vain Tuomaan veli Luukas, joka oli kansanhuollon johtaja, oli paikalla. Halusiko hän puhua Luukkaan kanssa? Neiti jolta hän oli kysynyt, oli nostanut jo takapuolensa. Jalmari ei halunnut puhua Luukkaan kanssa.

— Soittakaa Kokkolinnaan ja sanokaa: kapteeni Joro pyytää kahta kuorma-autoa ja odottaa kunnantalon edessä. Heti.

Neiti nyökkäsi ja meni puhelimeen. Jalmari meni ulos.

Töyry oli tyhjä, piiskapetäjä alaston, kolo näkyi nyt selvästi. Sotilaat olivat kokoontuneet kirkkoahon laitaan. Jalmari käveli edestakaisin. Autoja ei kuulunut.

Hän lähti hautuumaalle päin. Oli ruvennut tuulemaan, tuuli kiskoi järven pintaa: se oli nystyräinen kuin riivinrauta ja siinä oli raudan väri nyt. Isot puut hautuumaalla humisivat jylhästi ja lemusi taas palaneelle. Palaneen haju tuli kirkon ja kellotapulin raunioista. Ne jotka talvisodan jälkeen viimeisinä nousivat Juokseman asemalla junaan, näkivät miten palava kirkko luhistui. Kuka sen oli sytyttänyt? Puhuttiin muutamista, mainittiin eräitä nimiä, yhdentekevää. Ei lähes kahtasataa vuotta vanhaa kirkkoa oltu haluttu antaa viljavarastoksi tai tanssisaliksi. Tanssisaliksi ei ainakaan.

Kuului lähestyvää autojen pörinää, Jalmari kääntyi takaisin kirkkoaholle mutta pettyi. Ylätietä tuli kolme autoa ja ne olivat komeita, semmoisia ei oltu Juokseman autokomppaniassa nähty. Ne pysähtyivät sotilasryhmän luo, täyttyivät ja lähtivät.

Hän meni takaisin kunnantaloon ja kysyi neidiltä, oliko hänelle luvattu autoja. Hänelle oli luvattu. Kukako oli luvannut? Kukako, neiti ei osannut sanoa, joku mies. Jalmari lähti taas, otti pyöränsä ja palasi samaa tietä, ajoi oman kotinsa ohi pysähtymättä, nousematta taluttamaan mäissä; tuntui kintuissa mutta hän ajoi vain. Häntä kiukutti, teki mieli kiroilla. Kiroilisin vaan en kerkiä kiroilemaan, hän ajatteli; pitäisi nousta pyörältä jotta voisi kunnolla pärskäyttää.

Puhalsi viileätä kasvoille. Tammilehto oikealla vihersi ja hän katsoi sitä. Ne olivat puita joihin lehdet tulivat viimeiseksi ja joista lehdet viimeiseksi lähtivät, talvellakin ne seisoivat omiin tekeleisiinsä takertuneina. Tammilehtoa katsellessaan Jalmari unohti kiroilemisen.

Hovin kivisten portinpylväitten välissä kuhisi vankilauma; ne eivät kääntyneet katsomaan tai huutelemaan niinkuin tavallisesti, vaan puhuivat keskenään kovalla äänellä, levottomasti.

Nasarinnotkossa Jalmari veti syvään henkeä ja varustautui polkemaan mäkeä ylös. Lemahti, tuuli pellolta jonne oli haudattu ryssiä.

Kokkolinnan pihalla ei ollut ketään. Kun hän rämäytti oven auki, nousi pari miestä penkeiltä istumaan. Olivat maanneet. Tiesivätkö he mitä autoista jotka Joro oli tilannut?

Eivät tienneet.

— Kuka oli puhelimessa kun niistä soitettiin?

Ei heistä kumpikaan.

— Ketä muita täällä on?

— Latiskaisen Pekko.

Latiskaisen Pekko!

Jalmari juoksi yläkertaan. Esikunta oli tyhjä. Hän soitti itse autokomppaniaan. Sen majapaikka oli Juokseman kunnalliskodissa ja ikkunasta näki miten kuljettajat pyrähtivät ulos, toinen nyhti perässä toisen.

Kunnalliskodin lähellä oli ollut tiheästi rakennettu asemanseutu, mutta kesäsodan aikana se oli palanut. Muutamia taloja oli rakennettu uudestaan vastapäätä säilynyttä asemaa. Nytkin istui Puputin Jussi uuden tupansa katolla kasa päreitä vieressään. Vasara nousi ja laski ja välähti auringonpaisteessa. Kolme lehmää oli niityllä, hevonen ulkorakennuksen luona. Savupiipusta nousi savua, sisällä tehtiin ruokaa. Jonakin päivänä oli tuntunut vastapaistetun leivän tuoksu Jussin mökin vaiheilla. Ja parempi on että savu nousee, että ruokaa laitetaan, että Jussi naputtelee mitä naputtelee, ajatteli Jalmari. Mihinkä sitä kätensä muuten panisi? Vääntelisikö vai?

Tuntui kuitenkin ankealta, ikkuna kitisi rampissaan. Tuuli nousi yhä ja nosti etelästä pilviä, repi niistä kummallisia muotoja, kuin petoeläimen nokkaa tai mahaa; järvi oli keskeltä sinisenmusta ja vaahtopäitäkin näkyi siellä. Metsä kohisi alhaalla Kokkolinnan ympärillä, itse rakennus huojui.

3

Joutuivat viipymään piiriesikunnassa, kuulivat että vihollisen koneita oli parveillut. Olivat tulossa takaisin, kääntymässä Kokkolinnan pihalle, kun näkivät että aseman luona tuprahteli. Mitä siellä meni, sitä ei kaukaa erottanut. Jalmari muisti Puputin Jussin päreet. Toinen autoista sai jäädä siihen toisen oli ajettava hänet asemalle.

Puputin Jussin tuvan paikalla oli vain pirstalekasa joka häämötti tomun ja savun takaa. Jussi itse oli tulossa pellolta, lähestyi kotia jota ei enää ollut. Astioita ja verhonkappaleita vain, päreensirpaleita, mudan peittämiä jätteitä, ihmisen pää, tytön.

Jussi pysähtyi.

Otti puoli askelta. Pysähtyi.

Hevonen tuli metsästä. Jussi ojensi vapisevan kätensä, toisessa oli vielä vasara. Hän haparoi eläimen kaulaa. Hevosen mustat sieraimet liikkuivat nopeasti, liimautuivat umpeen ja auki taas.

— Mitäs täällä on oikein tapahtunut? kysyi Jalmari joka oli hypännyt ajavasta autosta ja juossut luo.

Jussi ei oikein tiennyt mitä oli tapahtunut. Hevosesta hän vain sen oli ensin huomannut, hän sanoi. Se oli vimmastunut ja lähtenyt ulkorakennuksen luota, kiertänyt pellolle ja ruvennut ajamaan lehmiä. Jos mikä ei ollut sovinnolla mennyt sinne minne se oli tahtonut, oli potkinut ja purrut. Hän oli yrittänyt katolta itse väättää sitä, nauloja suussa hän oli huutanut sille, ei ollut auttanut. Väättämällä hän oli väättänyt, ei sittenkään. Oli pitänyt kavuta alas, naulat suussa vasara kädessä ajaa elukoita takaa. Oli kuullut kohinaa; hän oli ajatellut: ukkosta se oli vaikka aikaista; mikä lie ollut kun ei omaa ajattelemistaan ollut kuitenkaan uskonut vaan oli pitänyt ruveta juoksemaan ensin, sitten paiskautua maahan. Samassa oli räjähtänyt. Soraa ja mutaa oli satanut selkään.

— Minä väätin sitä, sanoi Jussi ja hyväili hevosen kaulaa. — Se on nuori ja kiintynyt minuun niin. Ja ajatella miten minä sitä väätin mutta se ei totellut, puri lehmiä. Kyllä minä jo seuraavan kerran ymmärrän mitä se tarkoittaa, jos se samalla lailla vimmastuu ja puree, ymmärrän, ei auta vaikka väättää.

Jussin silmät harhailivat höperöinä ympäri pihamaata ja sitten hän tajusi mitä näki. Hän nosti käden kasvoilleen ja se jäi vapisemaan siihen. Lehmät ammuivat metsän reunassa pystyaidan takana. Ihmisiä tuli asemalta päin katsomaan. Asemaa ne tarkoittivat, ei Jussin mökkiä, sanoi joku. Ja minä olin Pikojoen toisella puolella kun pöllähti, joku toinen.

Mutta mitä hänen nyt piti tehdä? kysyi Jussi.

— Korjaat pois, otat elävät ja alat laputtaa, sanoi Jalmari ja pani suikan päähänsä. Kuka lie ottanut sen pois, hän ajatteli ohimennen. Hän sanoi lähettävänsä myös apua heti kun pääsi kirkolle.

Toisella puolella tietä oli susipuuksi käpertynyt petäjä; polku vei sen ohi pystyyn nostetun suippokärkisen luonnonkiven luo jonka laki oli kallellaan vasemmalle. Syksyllä ennen vapaussotaa oli Juokseman asemalla ollut kahakka punakenraali Kaljusen ja nuoren juoksemalaisen suojeluskunnan välillä. Oli tullut tappioitakin; pari kaatui, useita haavoittui. Vangiksi saatua johtajaa, Jalmari Joroa, Kaljunen oli erikoisesti käsitellyt: seinää vasten ja ensin oikealta puolelta ohi niin että tukku hiuksia takertui reikään, samalla lailla vasemmalta puolelta, keskelle, kunnes käsi kohosi ja luoti vihelsi pään yli. Lopuksi aseen perällä niin että jälki yhä näkyi. Sen taistelun muistoksi oli kivi tähän tuotu ja kiveen oli kiinnitetty laatta. Nyt oli kivi kummallisen näköinen. Sille oli kaatunut valkoista riisipuuromaista ainetta. Yksi pommeista oli sattunut siihen ja katkennut, räjähdysaine pommista oli valunut kiven laelle, pyrstöpuolta ei näkynyt lähellä. Isot kirjaimet olivat selvät:

SUOJATEN LAKIA JA RAUHAA

Päivämäärä oli hämärä. Numeroitten kohdalla oli myrkyllistä totkua. Kuukauden merkistä ei saanut selvää, marraskuusta.

Se on irroitettava aikojen ajoissa, ajatteli Jalmari kävellessään autoon.

Kotona Liisa kysyi häneltä:

— A mitä osasit sille sanoa?

— Ala laputtaa, en muuta.

Sillä sama käskyhän oli annettava kohta muillekin, monelle muulle Jussille ja Jussin emännälle: korjaa pois ja ala laputtaa. Ota mitä otat ja ala laputtaa. Jätä mitä jätät ja ala laputtaa. Vainajat, kirkkoahot, elävät ihmiset ja keskeneräinen tupasi, vastavalmistunut navettasi, juurtunut omenapuusi, kaalimaasi, uusi verkkosi ja kala-apajasi; ne kaikki jätä ja ala laputtaa. Jokaisella oli sentään jätettävää, jos ei muuta niin vasara tai kirves tai naitseva vokki liitan nurkassa.

Riisuessaan asetakkia Jalmari muisti kirjeen jonka oli sullonut taskuunsa. Hän haki veistä aukaistakseen.

Jalmarin isä oli kuollut kahdeksan vuotta ennen talvisotaa, pian sen jälkeen kun oli sanonut nuorimmalle pojalleen: jätätkös hommasi kaupungissa ja otatkos tilan haltuusi. Jalmari oli jättänyt homman ja ottanut tilan, koska molemmat vanhemmat veljet sekä sisaret olivat menneet Amerikkaan. Äiti oli kuollut talvisodan jälkeen evakkoihmisen oloissa Pohjanmaalla. Jalmari oli itse asunut silloin Helsingissä. Kun hän oli nähnyt äidin kuolleen kurttuisen kaulan kirstussa, hän oli purrut itkuaan ja sanonut vaikkei kenellekään ääneen: vien äidin kerran kotipitäjän multiin maata. Heti kun Juoksema oli vapautettu ja rauniot savusivat valloitusten jäljiltä, hän oli ruvennut tahtomaan äitiä sinne. Kaksi vuotta olivat paperit kiertäneet paikasta paikkaan.

Nyt oli lupa saatu.

Toinen luku

1

Siiran Simo oli siirtänyt illalla verkot Orpiska-apajalta Joensuuhun. Sateen tihkuttaessa hän souti lauantai-aamuna kokemaan.

Kuuden maissa humisi ja tärskyi Helisevän kankaalla. Yölläkin oli ollut meteliä: oli jyrissyt tässä lähellä, jyrinä oli ollut toisenväristä, heleämpää kuin kaukainen murina rajalla. Hän oli kuunnellut sitä ja kuullut: se oli pistävänkeltaista ja siinä oli ruskeita räjähdysjuovia. Pistävänkeltaisen metelin keskellä oli kallioperälle tehty rakennus keinahdellut, lasit helisseet, sängynpää tärissyt. Kun koneet olivat ulisseet matalalla, olivat lapset heränneet, parkuneet, Lempi oli levittäytynyt sängynpohjaan ja usuttanut: mene ja katso, mene ja katso… Simo oli lähtenyt, hurinan kieppuessa sinne tänne painautunut puun kupeeseen, kiertänyt sitä, mutta kun koneet olivat kaikonneet, mennyt takaisin sisälle, peitellyt lapset, luvannut Lempille lähteä heti ulos jos mitä tapahtuisi, yrittänyt nukkua. Jonkin ajan kuluttua oli ruvennut satamaan, oli sihissyt ensin laimeasti ja hiljaa, sihinä oli paisunut, litissyt katolla. Mitä siellä on nyt ruohoa ja puuta, nousee juomaan, oli Simo ajatellut ja päättänyt nukkua. Sinisenpunaisena ja villamaisen köykäisenä oli sateen ääni tunkeutunut hänen horteeseensa; hän oli nukkunut.

Mutta humina Helisevän kankaalla oli muuta: siellä paukahteli ja ujelsi sitten pitkään. Ja vielä: meteli kulki maata myöten. Ei ollut ukkosvaaraa eikä koneita. Sitä mikä tuli ylhäältä ei voinut välttää, se ajoi takaa meni minne tahansa, kävi niskaan. Saattoi vain levittäytyä sängynpohjaan niinkuin Lempi, ottaa vastaan.

Ujellus lähestyi, keltaiset autot ilmestyivät; ne pulpahtivat metsästä kuin isot voikimpaleet, himmeinä kun ei päivä paistanut. Ne olivat harvinaisia autoja näillämain, sen toki näki kuka tahansa. Vain rämiä oli rintaman takana ollut käytettävissä, ei tämmöisiä, ei tämän näköisiä jotta vaikka minne asti ajaisi, eivät menisi mäsäksi.

Asemallekaan ne eivät seisattuneet vaikka Simo oli ensin niin ajatellut, vaan rupesivat nousemaan pitkää alastonta tietä Kokkomäelle. Tien varteen oli ukot ropottiaikana pantu istuttamaan kuusia. Nännimäinen oli se joka oli saanut rakentaa tupansa nykyisen Kokkolinnan paikalle; oli pitänyt vartioida kuusiaitaa. Mutta kun kuuset olivat kasvaneet, oli hovi tarvinnut Nännimäisen tuvanpaikan. ja ajanut tämän Kiimajärven rantaan; muutaman ajan kuluttua oli Nännimäisen tupa sielläkin ollut liian lähellä; olivat hovin miehet itse hajoittaneet hirret ja Nännimäiselle oli nimitetty ala Juokseman järven etelärannalta. Kun hovi oli siirtynyt venäläiseltä herralta ruotsalaiselle, oli uusi pehtoori mittaillut jykeväksi kasvaneen kuusiturvan varjostamaa alaa, harkinnut että liian paljon maata pimitti ja määrännyt kaatamaan. Mitä lie tuuminut, kun samana sunnuntaina jolloin kirkkoaholla paljastettiin ropottitalonpoikien muistomerkki, oli kaadattanut putipuhtaaksi koko tienvarren; sata vuotta oli renkaista luettu tai niillämain. Ukkojen istuttamat puut olisivat saaneet kasvaa turvana järveltä puhaltavia vinkoja vastaan, oli ajateltu, ja sanottu: niin ne herrat pitävät toistensa puolia, ovat sitten idästä tai lännestä.

Mutta nyt näki paremmin, kun ei ollut puita edessä. Harmaat pyörivät jalat jurrasivat mäkeä ylös; keltaisen ketjun ensimmäinen huojui jo Kokkomäen ylikäytäväsillalla korkealla kuin taivaanvaunut, laskeutui Nasarinnotkoon ja katosi metsään, veti toiset perässään.

Siira souti muutaman vedon. Märkä puu kalahti pehmeästi toista märkää vasten, hankain nitisi. Ja sitten hän näki ne taas, olivat kohoamassa Savimäen päälle. Tienhaarassa niiden nokat neuvottelivat, muutamat menivät Ylätietä, osa ajoi Alatietä pappilan puistoon. Ylätien menijät asettuivat koulun pihamaalle.

Helisi uudestaan kankaalla, paukkui ja ujelsi ja samanlaisia autoja pulpahti sieltä useampia, kuusi kappaletta. Ne eivät nousseet enää Kokkomäelle vaan kääntyivät aseman kohdalla peltotielle, ajoivat kunnalliskodin ohi, katosivat Tuulasjärven tielle. Siellä oli opisto.

Tuli nyt heti mieleen mitä oli tapahtunut keväällä huhtikuun alussa. Tätä kaikkea oli jo silloin nähtävästi valmisteltu. Ensin oli teitten poikki ilmestynyt puomeja ja sotilaita puomien ääreen tunnussanoja tiukkaamaan. Rintamalta oli sotasairaala hakeutunut kauemmaksi ja halunnut asettua Juoksemaan. Olivat vaatineet opistoa, koulua ja pappilaa mutta millään eivät olleet saaneet. Jostakin ylempää oli kerta toisensa jälkeen saapunut kielto. Lastenkodin saivat ja kulkutautisairaalan ja pienen hovin rakennukset, mutta niihin eivät olleet tyytyväisiä, niistä puuttuivat mukavuudet. Opiston ja koulun väkeä oli syytetty kylällä juonittelusta. Simo ymmärsi nyt että tilat oli jo silloin varattu toiseen tarkoitukseen, tähän: sattuu jotakin Vuoksen eteläpuolella, pitää vaikka lähteä. Yön aikana oli siis sattunut.

Hän tuijotti sateen samentamaa matalaa suistovettä. Suolta jostakin se virtasi ja likaantui helposti. Oli selvä raja siinä missä kirkas vesi alkoi. Mieli meni matalaksi väkisinkin: ajatteli niin taikka näin, keltaisten autojen ketju oli merkki siitä että jotakin oli muuttumassa ja se muuttuminen oli pahempaan päin. Rintamallakin hän oli odottanut muutosta; suoraan sanottuna hän oli viimeaikoina herännyt joka aamu entistä kiihkeämpään muutoksen odottamiseen ja tappanut vain aikaa. Oli lähestynyt kotiuttamisvuoroon joutuvien ikää. Oli kotiutettu. Oli päässyt kotiin ja tuskin oli ensin uskoakaan että se oli totta. Oli ollut myös raskaita hetkiä, jolloin hän oli huomannut että ei ollut tullut takaisin siihen kotiin, josta oli lähtenyt. Oli ollut niin paljon kuolemaa että ei ollut itse pysynyt samana; ei myöskään Lempi eivätkä lapset olleet pysyneet samoina. Vierasta väriä oli äänissä ja mieli meni hiljaiseksi kun sen huomasi. Mutta oli totuttu taas, oli ollut uutta kiihkeätä yhdessäoloa joka oli muistuttanut alkuaikojen yhdessäoloa, oli muistuttanut sitä eikä ollut. Paljon rohkeampaa oli ollut ja nälästä kovia iltoja perätysten ja yhtämittaa. Olla mies ja nainen… kun oli ollut monta vuotta sotilas… olla sen naisen kanssa jonka kanssa halusi olla. Simolla oli ollut tuuria, ei ollut tarvinnut muita. Heti opistoon mennessä hän oli nuorena miehenä katsonut tämän tytön, tätä kävelyttänyt iltaisin aseman ja opiston välisellä tiellä. Ei siitä lähtein ollut päästänyt ajatuksiaan pilkanteon teille.

Hän tarttui airoihin ja souti. Oli sittenkin parempi että oli päässyt kotiin. Jos mitä sattuisi, jos pitäisi taas lähteä, hän olisi lähellä nyt, hän olisi heitä auttamassa, laittamassa tavarat perään, vartioimassa kotia niin kauan kun sitä sai vartioida.

Hän veti airot veneeseen ja antoi lipua. Nostaessaan verkkoa hän tunsi että kaloja oli mennyt; yksitellen hän irroitti isot lahnat ja laski ne takaisin järveen, jätti verkon vielä veteen olemaan. Lempillä ei ollut aikaa kaaputella lahnoja ja lottien emäntä Kokkolinnassa oli puhunut hauesta.

Verkolta Simo souti katiskalle. Kaislat hajosivat veneen kokan edessä kahtia. Hän käytti melaa; kuplia kohosi kun mela painui mutaan ja jo kaukaa hän näki että katiska nytkyi. Hauki oli puolitoista tai kaksi kiloa hän arveli, kun sai sen kotitekoiseen puntariinsa: kädenvaraan. Se oli tapettava heti ja se kähisi, kun hän hakkasi sen niskaa veneen kaarta vasten.

Katiskakin sai jäädä vielä veteen.

2

Kun Jalmari Joro ehti ulos, oli pappilan pihamaalla jo täysi mylläkkä. Rovastin korkea ääni kuului pellon yli Jorolaan asti ja rovastin poika huusi: — Isä isä. Oli vitkastelematta mentävä apuun. Jos tulijat tahtoivat tietää jotakin Juokseman kunnan asioista, oli Jalmari Joro tässä lähinnä jolta saattoivat kysyä. Jos pappilan väki joutui pulaan, huoneet kun olivat niillä täynnä tavaraa, oli naapurin lyötävä ovensa auki.

Olivat horteestansa heränneet äsken, hän ja Liisa, samalta tyynyltä, huomanneet että sänkyjen päät tärisivät, kuulleet kovan lähestyvän jurinan, luulleet sitä ensin siksi samaksi kuin yölläkin, mutta ymmärtäneet sitten että autoja ne vain olivat, tajunneet: pappilaan hakeutuivat, ei omaan pihaan. Liisa oli lykännyt jalkansa Jalmarin jalkoihin ja pyytänyt katsomaan itseään: hänen kasvoissaan nyki ja silmissä pyöri kummallisia valorenkaita. Jalmari oli sanonut ettei hän nähnyt minkäänlaista nykimistä ja vetänyt Liisan tiukasti itseään vasten; Liisan suusta oli huokunut lämmin kostea läiskä Jalmarin kaulalle. Mutta sitten oli Liisa vetäytynyt poispäin. Hän ei kestänyt tätä enää, ei käsittänyt Jalmaria, kotona sanoi ettei jäniksen selässä oltu mutta kylällä kyllä auttoi ihmisiä, jos ei muuta niin paperisäkkejä. Jalmari oli noussut, Liisa oli noussut myös. Jalmari oli avannut ikkunan ja ruvennut pukeutumaan. Silloin oli rovastin ääni kajahtanut ensimmäisen kerran kimeästi. Jalmari oli sanonut Liisalle: — Tee mitä haluat vaan älä tahdo että minä käsken tekemään; minun on pitänyt tappaa jänis itsessäni jo ajat sitten.

Satoi mutta sitä tuskin huomasi. Nurmikolla ei näkynyt yhtään keltaista kukkaa, sade oli sitaissut ne suppuun. Korkea heinä oli kaatunut lakoon aitan päässä. Kujamaalla tömisi. Yöllisen jyrinän jälkeen hevonen oli vielä äksy, ravasi ympyrää ja ravisti kurkustaan villiintyneitä ääniä.

Eilen aamulla oli järvi ollut tyyni, illalla olivat valkopäät hakeutuneet rantaan; nyt nousi veden ja kaislojen lemu verannan rappusille asti.

Eilen ei vielä tiedetty mitään, kuunneltiin vain kaukaista mutinaa ja sanottiin että se lähestyi ja sanottiin että ei lähestynyt; tänään tiedettiin jo, radiosta oli kuultu monta kertaa. Tiedettiin että jotakin tulisi tapahtumaan, että tultaisiin tekemään jotakin, että miehiä tarvittaisiin. Nostaessaan jalkaa Jalmari tunsi pohkeen vapisevan.

Autot olivat puistossa asettuneet puitten alle. Puut olivat isoja sakeaoksaisia niinipuita, rungot mustia kuin hiili, lehti vielä nuorta hennonvihreätä. Autoja purettiin, miehet huusivat ja käskivät toisiaan. Ei edes lintuja voinut kuulla, saatikka sitten sateen rapinaa.

Pönäkkä punanenäinen ja punaposkinen majuri oli kiivennyt rovastin parvekkeelle ja huusi sieltä määräyksiä. Rovastin tavarat oli kannettava ulos, armeijan tavarat sisälle, nopeasti etteivät kastuneet. Rovasti halusi enemmän aikaa, hän ei yksin vaimonsa ja kahden alaikäisen kanssa ehtinyt eikä jaksanut. Hänen kasvonsa olivat rypistyneet ja ne olivat kireät kuin käsky.

— Ymmärrättehän toki! huusi majuri.

Rovasti ei ymmärtänyt ja hänen vaimonsa kädet lipesivät kaapista jota he yhdessä kantoivat pihamaan yli rippikoulutupaa kohti. Rouva puri revennyttä kynnenriekaletta ja itki.

— Hei, sanoi rovasti Jalmarille ja tarttui uudestaan kaappiin.

— Joko sinä tiedät kuka tähän tulee? kysyi Jalmari.

— Kenraali, sanoi rovasti sillä äänellä kuin olisi ajatellut paholaista tai jotakin sille läheistä.

Pianoa tuotiin rappusille. Toinen sotamies työnsi sitä, toinen hinasi. Se juuttui oveen ja silloin potkaisi sisällejäänyt sotamies ovenpuoliskon auki. Piano mahtui nyt hyvin.

— Seis! Odottakaa! huusi rovasti.

Hän laski kaapin maahan ja juoksi ovelle.

— On sentään saatava peittää se, täällähän sataa. On saatava monta miestä kantamaan.

Kukaan ei kuunnellut häntä; sotamiehet kulkivat edestakaisin leveästi avatussa ovessa. Jossakin särkyi ikkuna. Puinen rappu murtui pianon alla. Molemmat pianoa kantaneet sotamiehet kyllästyivät.

— Olkoon, sanoi toinen. — Olkoon siinä kun ei kerran saa koskea.

— Olkoon, sanoi toinenkin kostonhimoisesti.

Silloin helähti kello.

Rippikoulutuvan edessä oli iso koivu ja sen jämerään oksaan oli ripustettu Juokseman kirkon vanhin kello. Joku oli ohikulkiessaan sohinut sitä.

— Vellikello mikä, mutisi majuri.

Vai vellikello, ajatteli Jalmari itsekseen. Hän riensi kellon luo ja tarttui kieleen. Pidellessään läpätintä hän tunsi sen värisevän kädessään. Se oli olento joka pani vastaan, ja enemmän olento se olikin kuin uudet kellot, jotka nyt olivat väliaikaisissa kellojaloissa, kun kellotapuli oli palanut. Tämä kello oli elänyt seurakunnan elämää yli kolmesataa vuotta ja tullut siitä olentomaisemmaksi. Läpätin väristen se oli nähnyt ihmisten jättävän kotinsa ja nurkkansa, oli nähnyt papin jättävän seurakuntansa; läpätin väristen nähnyt näiden palaavan. Antakaa, rovasti, soittaa kirkonkelloja, venäläiset lentokoneet lähestyvät Juokseman asemaa, oli talvisodan syttymisaamuna Kuuvan konstaapeli ilmoittanut keskuksesta pappilaan. Tämä kello oli soinut. Kun rovasti oli kuullut että kello oli sentään pelastettu ja lähetetty Suomeen, hän oli matkustanut asemalta asemalle, kysellyt, kuullut että Pieksämäen aseman läheltä lumihangesta oli löydetty pieni kirkonkello, matkustanut sinne tuntemaan ja saanut sen.

Ei tarvita vielä hätäkellojen kilinää, Jalmari ajatteli. Ei Juoksemassa, missä jokaisen ihmisen oma hätäkello soitti riittävästi. Sen tykkivän läpätyksen kuuli kuka tahansa kurkunpäässään.

Rovastin väki tuli rippikoulutuvasta.

— Meillä on toinen pää talosta tyhjänä, sanoi Jalmari.

— Mennään sinne, isä, sanoivat lapset, tyttö sekä poika.

— Onhan siellä rauhallisempaa ja missä minä laitan teille ruokaa, sanoi rovastin rouva. — Ajoivat jasmiinien päälle jotka minä keväällä istutin, hän lisäsi nyrpeästi.

Rovasti nyökkäsi ensin, mutta sitten hän ravisti päätään. Hän halusi vain kiittää naapuriaan, vaikka ei voinut jättää kotiaan; he eivät lähtisi ennenkuin olisi pakko. Kansliapuoltaan hän aikoisi viimeiseen saakka puolustaa, arkistoa ei voinut siirtää, sitä pitäisi oikeastaan ruveta pakkaamaankin ja rippikoulutuvasta käsin hän saattaisi ehkä varjella.

Koivukujalta oli huomaamatta kääntynyt hieno auto pappilan puistoon. Nyt se ajoi hiljaa suhisten rappusien eteen.

Kenraali oli tullut.

Hän oli lyhyt tukeva pehmeäsilmäinen mies. Kätteli rovastia, rouvaa, lapsia, kätteli Joroa joka oli tuttu. Halusi rovastin näyttävän paikkoja itselleen. Aikoi sisään.

Piano oli edessä, sadejuovia valui pölyisellä mahonkikannella. Kenraali kysyi kuka sen oli siihen jättänyt. Pianoa kantaneet sotamiehet astuivat esille. Kenraali määräsi neljä muuta miestä apuun, piano oli kannettava sateesta sisälle eikä yhtään saanut siihen koskea, ei siihen eikä muuhun mikä taloon kuului: oli soviteltava vain. Näille ihmisille riittäisi kyllä mikä heillä kohta olisi edessä. Omasta takaa ei ollut lupa lisätä.

Menivät.

Lemusi harvinaiselle. Bensiiniä, sanoi Jalmari itsekseen, peijakkailla on bensiiniä.

Märässä hiekassa näkyivät kenraali jäljet. Kevyesti hän oli nostanut jalkaa, hienotekoista saapasta, ei raapinut hiekkaa eikä laahustanut, ei potkinut suotta.

Jalmari Joro oli paremmalla tuulella lähtiessään siitä: oli sentään joku, jolta saattaisi pyytää apua, jos tulisi semmoinen paikka. Ja varmasti tulisi. Kenraali oli mennyt kuin lääkäri joka on löytänyt kuolemantaudin: suu hymyssä, silmät vakavina.

Kulkiessaan pellon yli kotiinpäin hän ajatteli Juokseman pitäjää, hipaisi pitäjän kuvaa. Siellä ei ollut läheskään niin paljon ihmisiä kuin ennen talvisotaa; Laatokan rantakylät olivat miltei tyhjät, paljon palanutta rakentamatta. Siellä ei ollut läheskään niin paljon tavaroita joihin ihmiset olivat kiintyneet, joitten eteen olivat tehneet työtä, joista elivät ja siksi tahtoivat viedä mukanaan. Ja kuitenkin tehtävä tuntui isolta; se saattaisi olla aivan mahdoton, jos jostakin syystä vihollinen pääsisi Vuoksen yli ja olisi saatava maisemat äkkiä tyhjiksi.

Mutta suostua ennenkuin olisi yrittänytkään!

Ei, tälläkään kerralla ei!

3

Kotona Jalmari Joro kilautti kunnantoimistoon ja kuuli että Musakka oli edelleen poissa. Hyvä, hän ajatteli itsekseen; Tolsterniemi oli yksi niistä kylistä joihin hän oli päättänyt toimittaa paperisäkkejä; hän tapaisi Musakan siellä.

Hän olisi kilauttanut Siiran Simollekin, mutta tällä ei ollut puhelinta, hänen oli käväistävä siellä.

Ei satanut enää, tuuli vain. Repeytyvien pilvien reunat muuttuivat kellertäviksi kuin olisi niiden takana räjähtänyt tai palanut jotakin.

Jalmari lasketti taas koivukujaa ja kääntyi vasemmalle, ajoi vähän matkaa, kääntyi rantaan. Ranta-Siira oli ennen ollut hovin pehtoorin hallussa. Siihen aikaan oli Siiran pappa ollut hovissa hevosten kasvattajana. Jos oli ollut hevosia suosiva isäntä, oli tallimestarin tarha kukoistanut. Siellä pistäytyville katsojille oli Siira näytellyt kasvattejaan, puhellut niille, taputellut. Radalla hän oli ajanut kaksihaarainen parta liehuen, silmissä iloinen märkä loiste. Oli saanut lunastaa pehtoorin rantatilan, jonka oli antanut pojalleen Simolle; toinen pojista oli saanut tilan Ylätien varrelta ja asui sitä. Simo oli myös pitänyt hevosia. Ennen talvisotaa hänellä oli ollut miellyttävä ori joka korvat luimussa pitkin vetävin askelin oli juossut pyttyjä. Sen takajalan nousu oli erikoisesti ollut kehuttu. Talvisodan jälkeen oli Simo masentuneena sen myynyt; evakko-oloissa ei ollut hevosia voinut pitää.

Matala valkoinen talo oli rannassa tummien tervaleppien suojassa. Jalmari jätti pyörän tikapuita vasten ja katseli ympärilleen. Pensaitten takana kasvimaalla oli ihmisiä. Lapset vikkeläsilmäiset huomasivat ensin vieraan, puhuivat äidilleen, joka kaksin kerroin, nenä miltei maassa kiinni tonki jotakin. Hän nousi katsomaan ja tunsi, laski kädestään laatikon jalkojensa juureen ja lähti tulemaan. Hän oli pieni sekä lihava ja vaappui kävellessään ja päästyään nurmelle hän kumartui heiluttamaan käsiä edestakaisin, pesi niitä sillä lailla mullasta. Hän selitti kaukaa että kaalintaimia olivat käyneet istuttamaan, märkään maahan kun ne piti istuttaa, jos halusi jotta juurtuisivat. Hänellä oli hyviä taimia tänä vuonna, mustajuuria ei montakaan.

— Joko Liisa on istuttanut, minulta saa vaikka millä mitalla.

Hän puhui posket punaisina, silmät pystyssä, suu remseästi hymyssä.

Jalmari sanoi että Liisa oli jo istuttanut, hyviä taimia oli heilläkin tänä vuonna.

— Kaikki kun kasvaa niin harvinaisen kovasti, sanoi Lempi. Oli ollut aikainen ja lämmin kevät. Jos tällä lailla jatkuisi tulisi hyvä sato. Muistiko Jalmari vielä millaisina olivat saaneet maansa takaisin: ojat täynnä vesaa, pellolla ohdaketta napaa myöten. Sieti jotenkuten jotta tulivat ja ottivat, mutta kun elivät kuin haaskat! Muuta eivät olleet osanneet kasvattaa kuin kurpitsaa; suuria, sisältä mätiä pinnalta kovia kurpitsankalloja oli loikonut kasvimaalla ja lapset olivat potkineet ne järveen, siellä olivat killuneet kauan aikaa kuin hukkuneet, hakanneet rantaa vasten.

— Mutta minä panen kaalia nyt!

— Ka pane sinä kaalia, sanoi Jalmari.

— Maa vain kasvaa villinä jos ei istuta eikä hoida, jos käy vuottamaan mitä tästä tulee, sanoi Lempi, ja nyt hänen oli nostettava esiliinaa, nyt rupesi vuotamaan nenä, nyt nousi silmiinkin jo vettä.

— Simo… alkoi Jalmari.

— Simo, nyyhkytti Lempi. — Simo teki minulle laatikon. Sanoin hänelle jotta tee edes jonkinlainen laatikko, jossa saan pitää kaalintaimia kun istutan, tee vaikka ohuesta laudasta niin kestää. Pahvista oli tehnyt ja kestäähän se pahvilaatikko tämän kerran. Simolla kun ovat kädet kultaa niin tekee mistä tahansa.

Lempin niistäessä nenäänsä Jalmari myönsi että Simon kädet olivat kultaa: ne halusivat aina tehdä sekä näpertää.

— Ja ihan tyhjästä, Lempi nikotteli ja laski alas esiliinan joka jäi kikottamaan edestä; hän oli pyöreämahainen, mutta nyt oli pyöreässä terävä kohta joka vippasi oikealle. Tuossa tilassa jos joutuisi kävelemään karjan kintereillä niin kestäisikö, ajatteli Jalmari, jaksaisiko ja tulisiko siitä enää kalu?

— Simo nappasi nauristakin toissapäivänä, Lempi puhui kovemmin, kaikattavaan tapaan, ja Jalmari ymmärsi että hän sillä lailla houkutteli miestään pihamaalle.

— Ja ne syödään vielä!

— Syödäänkö ne vielä? Lempiä nauratti ja hän tarttui Jalmaria hihaan. — Voi sinua mitä sinä haastat, ka tietysti ne syödään vaikka emme itse söisikään.

Navetan nurkan takaa ilmestyi nyt itse Simo lapset kintereillään. Hän oli pitkä laiha mies, kalpea ja kurttuotsainen, suupielet ja silmännurkat kohosivat kohti korvia, nahkapoimu laskeutui silmännurkan yli. Silmissä oli merkillinen ilme, naurava ja kostea, utelias ja kaihtava. Sanat heruivat hitaasti Simolta, niitä piti miltei nyhtää; missään ei ollut mitään liikaa, ei luitten päällä eikä kielen kärjessä, ja siksi häntä oli pidetty erikoisen viisaana. Saattoi ollakin.

Jalmarin selittäessä asiaa Simo vain kuunteli sivellen pitkää nenäänsä jonka kärki oli koukkumaisen terävä. Kun Lempi kuuli että Simon oli lähdettävä haalimaan miehet kyntötöistä Kokkolinnaan, hän huolestui. Olihan toki syötävä; lokaise edes korviketta, hän puheli miehelleen kulkiessaan tämän perässä katokseen mistä Simo kävi hakemassa pyöränsä. Katsoessaan Simoa alhaalta ylöspäin hänen silmänsä olivat levällään kuin lehmän silmät, niissä näkyi kaikki.

Jalmari oli nähnyt Simon ennenkin lähtevän. Kapinatalvena maaliskuussa oli Simon vanhin veli kaatunut ja hänet oli lähetetty tuomaan sanaa tänne. Simo oli ollut luhdissa hangon varressa mättämässä heiniä, kun sai kuulla. Oli tökännyt hangon siihen paikkaan: nyt on sitten minun vuoroni.

Lempi oli silloin katsottu vaan ei vielä kotiintuotu. Olivat katsoneet toisensa heti ensimmäisenä päivänä opistoon tullessaan. Simo seissyt eteisessä, Lempi noussut rappusia; kertonut myöhemmin että kohta Simon nähdessään oli ajatellut: siinäpä on nätti poika. Ja Simo väitti ajatelleensa samaten. Siitä lähtien oli Simo kävellyt iltaisin tytön vierellä eikä ollut sietänyt muita poikia lähellä. Jalmari oli kävellyt yhden toisen tytön kanssa. Peräjälkeen olivat parit kulkeneet opiston ja aseman välisellä tiellä, peräjälkeen parinaurut kulkeneet pimeässä illassa. Tansseissa kerran, minne olivat ilman lupaa karanneet ja mistä johtaja oli tullut käskemään pois, oli Simo laittanut Lempin selkänsä taakse. Johtaja oli laskenut siinä kohdassa vain