Jerusalemin suutarit

By Iris Kähäri

Matkaa historialliseen Viipuriin seuraamaan kiehtovia ihmiskohtaloita!Lovenin perheen aikuiset lapset asuvat sotaa edeltävässä Viipurissa. He eivät ole koskaan oikein kokeneet kaupunkia omakseen, mutta yrittävät kukin löytää paikassa oman tiensä. He tukeutuvat toisiinsa jokaisen painiskellessa omien haasteidensa ja koettelemustensa kanssa.Jerusalemin suutarit on historiallinen romaani sisarussarjasta, joka on määrätty kokemaan ulkopuolisuutta nyt jo kadotetussa Viipurissa. Ihmiskuvauksestaan tunnetun Iris Kähärin kerrontaan sekoittuu jälleen kirpeää huumoria, ja Lovenien perhepiirissä on läsnä elämän koko kirjo iloineen ja suruineen.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788728203880

Book preview

Jerusalemin suutarit

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright ©1955, 2023 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728203880

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Ei.

Ei oikotielle missä kaikki. Vaan omalle, sille minkä omaksensa tunsi, oikaisi se taikka oli oikaisematta. Minne hevonenkin kääntyi käskemättä Linnansillan päästä, mukulatorin yli, Haminanportille.

Ja vasta portin sisässä oli hyvä olla. Taikka: ei hyvä. Ei tarvitse olla hyvä, hyvää. Oli niinkuin pitikin olla, oli oma olo.

Hajut, sanoivat naiset kotona, kamalat hajut.

Ei, ei ole hajuja kun ei haistele.

Pimeätä.

Mitä ihmeen pimeätä? Pimeässä on hyvä olla. Ahtaassa on hyvä olla. Portin pitäisi yltää kotiin asti. Oikein pitkä portti pitäisi laittaa Linnansillan päästä kiemurtelemaan esikaupunkien halki kotia kohti, tallin katokseen. Oma. Toisille toisten omat pitkät haminanportit omille oville. Linnansillan päähän pitäisi laittaa tupsullinen haminanportteja niille, jotka porteista pitävät. Pimeitä ahtaita haisevia haminanportteja.

Joku niitä laittaisi kaupungin laskuun. Taikka esikaupunkien. Halvemmaksi tulisi jos olisi vapaaehtoisia avotaivaan alle kulkemaan. Vaikka: paha on panna ketään avotaivaan alle, hajoaa tuuleen, tuulen huminaan hajoaa, pää hajoaa, kaikki. Mikään ei pysy päässä, tyhjin päin saa mennä. Portin sisässä pysyy, pysyy pään sisässä, oman päänsä sisässä. Itsensä sisässä, oman haminanporttinsa sisässä pysyy. Missä pitää pysyäkin. Huono on jos ei pysy.

Ei, hajota ei saa. Vain vapaaehtoiset saavat.

Hyvä on Haminanportin sisässä ajaa. Vain yksi paha.

Jerusalemin suutari.

Se sanoi itsensä Jerusalemin suutariksi, jos joku kysyi. Laahoi aina vastaan portin lähellä.

Jerusalemin suutari. Luuli että se oli ammatti. Homma niinkuin Eemelin ajurinhomma. Tavalliset suutarit ja jerusaleminsuutarit. Harjoitti vain hommaansa, eestaaslaahomista, Jerusalemin suutarin hommaa Haminanportin lähellä. Tuli vastaan, nosti kepin olalle ja sössötti: Jerusalemin suutari. Iletti katsoa. Vaikka: jos katsoi ei mies pahalta näyttänyt. Päinvastoin. Iletti katsoa kun ei näyttänyt pahalta. Semmoisen turilaan olisi pitänyt näyttää pahalta. Vaan ei. Hyvältä näytti, kaikki hyvän merkit sillä oli: köyhänkurtut otsalla, kipuhuulet ja hullunkareet silmissä. Samat mitkä Eemelillä. Niin että iletti. Iletti katsoa sitä samaa mitä itsellä. Omaa toisen päällä. Toisella pitää olla toisen omaa. Ettei synny laumaa. Ettei laiteta lorua: suutareita oomme kaikki … Sillä: ei olla. Levenin Eemeli ei ole. Ei mitään missä on kaikki. Nimittelee itseänsä, mutta sitä tietä myös toista.

Nimittelee, laumoittelee. Kenellä on lupa tehdä laumoja? Jerusalemin suutarilla ei. Ei ole olemassa jerusaleminsuutareitten laumaa. Yksin teki syyn, yksin lähtökäskyn sai, yksin lähteköön, yksin vaeltakoon, yksin tulkoon sinne minne vaeltaa. Siihen paikkaan mitä sille ei ole luvattukaan.

No. Se joka tupsullisen haminanportteja laittaa, laittakoon myös jokaisen portin sisälle Jerusalemin suutarin, jokaiselle oman. Jotta olisi miettimistä portin sisässä.

Vaikka muutakin siellä on: koulusta tulevia tuttavia tyttöjä ja poikia, jotka kurakenkäisinä seisovat tiepuolessa ja kärttävät kyytiä. Ei hän heitä ota, semmoista tapaa ei anna, mutta pahatuuli tulee siitäkin kun ei ota, kun pitää jättää ottamatta. Vahtivat portinpielessä, huutavat sieltä tai kimpaisevat ääneti astuimelle. Roskat vain keikahtavat. Siitä tietää että joku napsahti kiinni eikä hätistelemälläkään irtoaisi. Pelastusarmeijalaiseksi ei sentään tarvitse heretä ihmisten tähden, kun ei tämän enempää omista: hevosen ja roskat. Vain räntsäkelillä ihmiset näkevät ja kyytiä katselevat. Poutapäällä kulkevat pystyinä ajureitten ohi.

Pitkät portit kaupungin laskuun kaikille, jokaisen portin sisään oma Jerusalemin suutari ja tuttavia pieliin kyytiä kärttämään. Tulkoon kukin toimeen oman suutarinsa ja omien tuttaviensa kanssa omalla tavallansa. Kun oman porttinsa sisässä ajaa, ei kuule eikä näe, mitä toisen portin sisässä tapahtuu.

Juuri kun hevonen humahti portista sisään, astui Jerusalemin suutari siitä ulos eikä mitään ehtinyt. Ei keppiä nostaa, ei suuta sössöön asettaa. Ei kerrassaan mitään. Eemeli pääsi näkemästä. Eikä valtatiellä tarvinnut tuttaviansa tuntea. Kunhan istui.

Istui. Pää vinossa tuulta vasten. Kasarmialuetta. Tie ojennuksessa. Poppelihaapoja tien kummallakin puolella. Tuuli oli kiskonut urpia keskeneräisinä puista ja jättänyt tiepuoleen, loikomaan, mätänemään. Kaikkea sitä siementä mitä oli, ei tarvittu. Se sai pudota, hävitä. Hevosenkengät pilkkoivat sitä punaiseksi sohjoksi, lapset potkivat poppelimakkaroita. Lemu oli väkevä.

Irronnut oksa putosi silmille ja polville. Punaiset urvat roikkuivat alaspäin. Roskien tytistessä tytisi poppelimakkaran punainen liha. Eemeli otti sen käteensä, sulki, rutisti sitä, ruhjoi kuorta, hakkasi makkarat rikki roskien reunaan. Aikoi heittää runnellun. Näki turpeat pihkaiset silmut. Nuuhki silmujen lemua ja puraisi kärjen yhdestä. Viskasi oksan tiepuoleen. Jauhoi silmunkärkeä suussa kunnes pihka rupesi polttamaan. Sylkäisi silpun pois ja tyytyi imeksimään poppelihaavan pihkaa suupielistä. Se piristi kyllä. Kuin pippuri. Taikka tupakka. Pippuria ruoassa ja tupakkaa päälle. Ja Senja …

Ei lehtiä eikä muuta. Riitti kun toiset, kyydittävät.

Tietääkö Loven mitä tästä tulee, oli Gimput kysynyt kyydin jälkeen maksaessansa. Itse oli istunut lehti levällään roskissa ja tiesi siis mitä tulee.

Tulee, pitäisikö tulla? kysyi Eemeli.

Sota tulee, uhkasi Gimput.

Ääni oli semmoinen: mitäpä sinä tiedät, minä tiedän, minähän juuri levittelin roskissasi lehteä. Suotte sanomaan, että samalla tavalla olivat tänään kaikki tehneet, istuneet nenä lehdessä ja jokainen oli ihmetellyt maksaessansa: Mitähän tästä tulee. Ja Eemeli jokaiselle takaisin: Tulee? Jotta saivat olla tyytyväisiä, kun oli joku, joka ei tietänyt. Ja jotta oli joku juttu mitä jauhaa, kunnes pääsi kyydittävästä ja kyydittävä kyytijästä irti.

Tuskin sota tänne asti, sanoi Eemeli Gimputille.

Tulihan se viime kerrallakin, kapina, sanoi toinen ja napitti huolestuneena silmiin.

Kotitekoista, sanoi Eemeli.

Jaa, jaa, siltäkö näytti, sanoi Gimput ilkeästi ja meni.

Eikä sanaakaan heinäpellosta, jota Eemeli oli pyytänyt vuokralle. Jos pyytää, myy kantansa antajalle: sen täytyy olla sama kuin antajan: sota tulee. Ne jotka eivät pidä toisistansa, kinastelevat lehtiuutisilla toisiansa vastaan, toisen kantaa vastaan. Eikä pyytäjä pidä antajasta.

Lehdestä nokittuja tietoja tänään kaikki. Mitä lehdistä, mitä tilanteesta. Joka päivä oli tilanne lehtien mielestä. Samat suuret siellä, sama pieni täällä. Suuret pienelle tahtoivat apua tarjota: jos et ota, annan väkisin. Silläkin tavalla saavat alkamisen aiheen. Otti taikka oli ottamatta, alkavat. Tuskin Gimputiltakaan kysyvät. Yksin päättävät. Taikka eivät päätä, ovat vain alkamisen edessä: on aloitettava. Koska pieni ei ota, on sille väkisin annettava. Apua. Siitä se sitten leviää, ei tule vaan leviää. Ihan pientä ei sota koske, ehtii kyllä karkuun pyörähtää. Isäpappaa koski edellinen, kapina: poltti molemmat talot. Eemelillä ei ole taloa, jos mitä tulee, ei koske. Pieni pitää elinkeinonsa isoissakin kahinoissa. Jos elää marjankeruulla, saa kerätä marjoja. Jollei marjapuuta itsellensä kasvata. Marjapuun ottavat pois. Ajuri saa ajaa, ennen sekä jälkeen. Siivet hevosen selkään, jo ottavat sen pois. Suutari naskaloida nauloja, kone pois. Jerusalemin suutari saa laahoa. Ei tule Saksa sanomaan eikä Englanti eikä Venäjä: Aa, ukkopaha siellä Haminanportin pielessä, mitä laahot. Saat tästä lähtien vain kerran viikossa laahoa …

Pääasia että vettä satoi, kura roiskui, ajureita käytettiin ja kevät oli myöhässä. Vaikka: tuskin oli. Oli aivan tavallinen kevät: epätavallinen.

Takaa kuului autonhyrinää ja se läheni ja paisui törinäksi. Sen tunsi omaksi, likolampelaiseksi. Hyrinä huojui ja törisi ja oli täynnä työstätulevia.

Elssakin oli!

Istui perällä pitkä sivukuva muihin päin, suojeli vaatteitansa muita vastaan ja oli valmis napakoitsemaan heti vahingontekijälle. Joku kaula kiertyi ja käänsi kasvot ikkunaan katsomaan tuttavaa ajuria. Elssan kaula ei! Mutta tuntenut oli jo kaukaa. He tunsivat kyllä toisensa, Lovenit. Itsestään tunsivat toisensa. Sama pitkä sivukuva, nenä melkein huulta vasten, väkäleuka, oikea leuka eikä vain leuan vihjaus. Oli Elssa tuntenut, tunnustellut, heti hoksannut: veli on. Ja sitten kohdalla …

No.

Vaan kun oli oman talon väkeä, niin Eemeli heti hevosta selkään: Elssa menee, sisko menee. Pääsee yhtämatkaa kotiin, yhtämatkaa, yhtämatkaa. Kuin ei joka päivä pääsisi. Samalla tavalla naisetkin keskenänsä. Siiri näki Elssan menemässä: Ai, Elssa! Siiri sinnepäin jalat hervonneina ja kieli hengästyneenä. Kunnes näki että ihan väärään suuntaan oli kipeltänyt ja vain Elssan, siskonsa, tähden. Asia oli toisessa paikassa. Vasta lähellä näki että vikaan juoksi, kun siskonsa luo juoksi. Taikka veljensä. Oman väen luokse. Vieraan luokse oli menossa.

Asua piti aina yhdessä kuitenkin. Jos joku Loveneista muutti, muutti toinenkin. Samaan taloon, seinän taakse, samaan pihaan, saman kadun varrelle. Siiri ensin. Vasta sitten muut.

Siiri oli vallitsija pihassa. Kaikki oli sillä tavalla hänessä: tahto, kieli ja kerkiäminen. Oli enemmän naimisissa kuin toiset: Eemeli jolla oli vain Senja eikä lapsia, Elssa josta ei ollut naimisiintoivoa enää. Siirillä oli eniten harmia ja harmista vallitsi toisia.

Siiri ensin keksi paremman asunnon. Kehui sitä kaikille, lähti lapsinensa ja Kallen, miehensä, kanssa. Kyllästynein mielin kannettiin tavaroita kärreihin. Meni pienen aikaa. Naiset osuivat yhteen, innostuivat toisistansa. Siiri hankki muut vuokralaiset talosta pois. Elssa muutti. He Senjan kanssa muuttivat. Tuskin olivat muuttaneet, asettelivat vielä tavaroita, naiset makealla suulla näyttivät toisillensa särkyneitä kyökkikapistuksia, mittasivat verhoja uusiin ikkunoihin, värjäsivät sideharsoa, kun kina kihahti. Väristä tai muusta pienestä. Sanoivat, antoivat takaisin, pyyhälsivät omalle puolelle: anteeksi nyt, mutta parasta on että pysymme erillämme, riitaa siitä vain tulee. Ovet kolisivat. Ei pitkään. Se oli heitä, Loveneita.

Ei Senjaa. Senja katseli vaan ei syttynyt sappea myöten niinkuin he. Jälkeenpäin piti sietää senjamaista naurua: suu kuin revennyt ruusu, pilkanpiikki pielessä.

Ollaan niinkuin ollaan, oli Eemeli sanonut Senjalle.

Olkaa, olkaa oikein, te pitkänokkaiset, sanoi Senja.

Nokasta ne tuntee, sanoi hän vieraille.

Senjan suuret, kauniit kasvot rupesivat hehkumaan hevosen takapuolen edessä. Eemeli työnsi omansa niihin, omat kapeat, kyömyisen nenän, väkäleuan Senjan kuunpyöreisiin. Pilkallisiin. Armottomiin.

Matkallelähtömenoihinkaan ei hän ottanut osaa. Sitä ihmettelivät kaikki. Sukulaiset järjestelivät lähtijää, nyppäsivät rihmanpätkiä, kohottelivat kaulahuivia, siirtelivät matkalaukkuja. Suojelivat etukäteen kaikilta niiltä vaaroilta joita kuvittelivat. Kunnes alkoi oikeastaan pahin, Eemelinkin mielestä pahin, syleily. Senja seisoi syrjässä, halasi jos joku halasi, suuteli ilmaa kaulan takana. Niin oli suku vastenmielinen vielä, tämä suku, ei oma.

Hevonen hölkkäsi. Pientä pystyä juoksua jolla hyvin pysyi auton perässä. Perä keikahteli mutkissa ja väliin auto pysähtyi päästämään.

Tyttöjä jotka tulivat virastoista. Ensin venäläisiä hökötyksiin tien kummallakin puolella. Taloiksi niitä ei kehdannut nimitellä. Huviloiksi sanoivat itse. Eemeli oli kyydinnyt upseereita huviloihin tyttöjen luo ja pois.

Kadun päässä talojen malli muuttui. Ja tyttöjen. Sinne asti eivät upseerit ajaneet.

Senja …

Auto törisi voimakkaasti, lopun edellä. Savuinen saparo jäi huojumaan sen perään. Kadun päässä auto hiljaa taittoi ja pysähtyi.

Eikä Eemeli malttanut pidätellä vaan usutti hevosen rivakammaksi. Vihreä hattu putosi autosta ja liikahteli käskevästi taaksepäin. Nopeajalkaiset jättivät Elssan pian, hävisivät pihoihin, kääntyivät sivukujille.

— On hullua kun ei tämä iankaikkinen kurakeli koskaan lopu, sanoi Elssa.

— Jos loppuisi, ei olisikaan iankaikkinen, vastasi Eemeli.

He istuivat ääneti ja odottivat toisten sanojen tulemista, katselivat ympärilleen mistä voisi alkaa. Olivat kotiin menossa yhtämatkaa, yhtämatkaa …

Vaatelias, sanoivat naiset Elssasta takanapäin. Jotakin pitää jokaisen olla. Eikä Elssa paljon mitään vaatimisella tarkoita. Vain että saa olla vaatimisen arvoinen. Kun arvon antavat, ei muuta vaadi. Nainen vain ei toista naista …

— Sinä et mennytkään toista tietä, sanoi Elssa.

— Pitikö mennä toista tietä, kysyi Eemeli.

— Niinhän oli aamulla puhe, töpähti Elssa ja kääntyi sivuttain, sinnepäin katselemaan missä toinen tie kulki.

— En minä toista tietä, tuulee vielä, lepytti Eemeli. Kääntyi myös pukilla toista tietä päin.

Toista, toista, vaan ei tätä. Miehen järki ei naista tolkkua, ei naisen hönttiä järkeä, naisen hönttiä järjettömyyttä. Toista naisella pitää aina olla, toista toista, vaan ei tätä. Jos kerrankin: tätä, tätä, ei koskaan enää toista. Jos, niin sitten olisi jo miehenkin vuoro hokea: toista, toista vaan ei tätä.

— Sinä vähän välität siitä mitä tapahtuu, moitti Elssa.

Ai, juutas, Eemeli muisti. Hautajaiset. Joku nimekäs oli saanut nimensä ristin alle lehteen. Eemelin olisi pitänyt ajaa toista tietä joka kulki hautuumaan ohi, oli lyhyt mutta tuulinen. Elssa oli aamulla tahtonut: Aja sitä kautta ja katso kannattaako mennä. Kannatti jos oli paljon seppeleitä. Muuten ei. Seppeleitä kävivät naiset ratokseen lukemassa.

Nyt ei hautuumaalla näkynyt liikahtelemista, tämänpäiväiset olivat ohi. Ja mitä sinne jätetty oli, ei liikkunut enää.

— Jos Siiri on jo pistäytynyt, miten häneltä hennoisi kertomisen halua ottaa.

— Niinkuin et tietäisi, sanoi Elssa.

— Tietäisi? sanoi Eemeli.

Tunsi että naurua rupesi nousemaan vatsasta olkapäille. Elssa vain ei sitä huomannut. Elssan sappi kiehui nopeasti yli taikka paloi pohjaan, jos hän pikkuisenkaan epäili, ei muka uskonut. Läikkäisin poskipäin hän rupesi uskottelemaan. Tieto oli kyllä levinnyt: sillä on mahanalus jalkoja täynnä. Siiri oli tullut lehti kädessä rappusille. Senja ei ollut kuulevinaan. Siiri sai melkein huutaa: Menetkö huomenna hautajaisiin. Senja ei halunnut. Siirikään ei halunnut. Uhkasi vain: En koskaan enää mene …

— Ruokatunnin aikana ne lähtivät kotoa. Oli kamalasti kansaa. Mitään ei nähnyt. Me kiersimme tyttöjen kanssa talon toiselle puolelle. Ei sieltäkään näkynyt. Ihmiset ovat ihan hulluja kaiken perään, sanoi Elssa.

— Jaa hulluja? sanoi Eemeli naurunkikkara kurkussa.

Jo oli ollut hätä tytöillä, ikätytöillä, virastolaisilla. Toiselta kadulta toiselle kadulle että vain olisi nähty. Sitä mitä kaikki muutkin. Kun paljon oli katsojia, kannatti katsoa mitä vain. Jos vähän oli, ei kannattanut katsoa mitään.

Elssa käännähti. Eemeli oli nauranut. Toinen pieli hymyili.

— Mitä sinä virnotat? kysyi Elssa ja läppäsi käsilaukulla Eemeliä.

— Älä, sanoi Eemeli ja väisti vähän. Sen verran ettei ollut väistämättä. Vastahakoisesti niinkuin naisille pitää että pysyvät naisina, etteivät pyri pukille. Pukki on miestä varten, jo nimensä tähden. Naista varten olisi tehty lehmä, oikein leveä lehmänselkä naisen ahterin alle.

Elssa hakkasi käsilaukulla jatkuvasti, sen verran ettei sattunut, mutta oli kuitenkin pienessä puuhassa toisen kanssa. Oli hyvä olla näin: lähellä veljeä ja tarpeeksi kaukana. Näki että nauratti ja se riitti. Ääneen pyrskimistä ei tarvittu. Toinen antoi hakata, toinen hakkasi.

— Sinä niin vähän välität muista, koskaan et tiedä mitään, ketään et tapaa, mitään et kerro, naukui Elssa.

— En tapaa enkä kerro? Olen kyllä tavannut. Sinulle on terveisiä ja Senjalle.

— Keltä?

— Jerusalemin suutarilta.

— Uh, huusi Elssa. Hytisi inhosta. Suussa asti tuntui äijän säkkisten vaatteiden löyhkä.

— Minä en vahingossakaan lähde Haminanportin kautta. En voi sietää Jerusalemin suutaria. Se aivan haistelee, jos nainen menee ohi, valitti Elssa vielä.

— Anna haistella ja anna haista.

— Hyvä sinun on haastaa kun pääset hevosella vikkelästi ohi. Se on niin suojavärinenkin. Yhtäkkiä liikkuu edessä, uh. Vaan etpä sinäkään siitä pidä, ähätteli Elssa.

— Kekkalehtii keppinsä kanssa, sanoi Eemeli.

Kuin upseerit. Elssa ymmärsi. Eemeli ei tahtonut muistaa upseereita. Senjan tähden. Kyllä upseeri tekee levottomaksi kenen tahansa naisen. Torkkelilla. Upseeri tulee vastaan, kävelee kuin siro kukko. Hymyilyttää vähän. Saa pinnistellä että hymy säilyisi salassa.