Sadonkorjaaja

By Erkki Tuormaa

Joulupukiksi pukeutunut mies astelee kodinkoneliikkeeseen. Näky on outo, sillä ulkona aurinko helottaa kesäisellä taivaalla. Tilanne muuttuu yhä salaperäisemmäksi, kun mies ottaa käsiaseen esiin ja ampuu nuoren miesmyyjän siihen paikkaan. Pukki täyttää kassinsa matkapuhelimilla ja katoaa paikalta.Liuta samanlaisia murhia tehdään ympäri Suomea. Uhrien viereen on piirretty ristimerkkejä.Tapauksen saa selvitettäväkseen keskusrikospoliisin Oulun yksikön komisario Ilpo Lipponen. Lipposen tutkimukset hankaloituvat entisestään, kun itse murhaaja löydetään surmattuna metsästä. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 4, 2021
• ISBN: 9788726765014

Book preview

www.egmont.com

Perjantai 2.6.

Kemi

Hän muisti joulun. Tukahduttavan ahdistuksen, joka sai itkun pakkautumaan kyynelkanaviin niin, että se pysyi loitolla vain tiukasti puristamalla. Hän muisti häpeän. Hän muisti pelon.

Isällä on naamari. Se peittää hänen kiljusta pöhöttyneet kasvonsa mitenkuten. Valkoinen kuminauha painuu syvälle punakkaan ihoon korvien yläpuolella kuin ansalanka. Valkoinen parta on värjäytynyt oksennuksesta vaaleanpunaiseksi.

Isä vetää perässä poikaansa, joka on juuri täyttänyt kuusi. Poika on hiljaa ja nieleskelee. Hän tietää, että hänen täytyy pysyä hiljaa. Hän tietää, että muuten isä suuttuu. Hän puristaa silmänsä yhteen niin lujaa kuin pystyy, ettei itku pääse tulvahtamaan hallitsemattomana ryöppynä.

Isä soittaa naapurin ovikelloa. Kun ovi avautuu, poika ottaa päästä pienen punaisen tonttulakkinsa ja aloittaa hentoäänisen laulun. Se kaikuu porraskäytävässä ja saa pojan unohtamaan häpeänsä ja pelkonsa. Hetkeen hän ei ole siinä. Hetken hän on joku poika, joka laulaa joululaulua. Joku, joka on onnellinen.

Kun laulu loppuu, naapuri työntää pojan tonttulakkiin kymmenen markan setelin. Hän hymyilee pojalle rohkaisevaa hymyä, mutta hänen katseessaan asuu sääli. Sitten hän vetää oven kiinni.

Isä kaivaa ryppyisen setelin tonttulakista ja tarttuu poikaansa kädestä. Hän kuljettaa tämän seuraavan oven taakse. Poika tietää, että kun satanen on tienattu, isä lukitsee hänet kotiin ja häipyy omille teilleen.

Nyt hänen omia kasvojaan peitti samanlainen naamari.

Hän istui auringon kuumentamassa autossa ja yritti avata tiukkaa umpisolmua, joka oli puristunut palloksi takaraivon kohdalle. Olo oli epämukava. Autossa haisi pinttynyt tupakansavu ja hiki, ja umpisolmu painoi ikävästi. Pitkän ähertämisen jälkeen hän sai aikaan vain katkenneen etusormen kynnen, jonka hän joutui repimään irti hampaillaan.

Hän veivasi hansikkaan peittämällä kädellä etuikkunan puoliksi auki ja sylkäisi kynnenpalan ulos suustaan. Hän ei halunnut jättää autoon minkäänlaisia todisteita. Avoimesta ikkunasta tulvahti sisään viereisen leipomon imelä pullantuoksu. Se sai hankalan olon tuntumaan vielä tukalammalta, ja hän kiersi ikkunan nopeasti kiinni. Sitten hän nuolaisi arkaa sormenpäätään ja työnsi käden takaisin sormikkaaseen.

Mies vilkaisi itseään taustapeilistä ja tarkisti, että kaikki oli kunnossa. Punainen lakki istui päässä tiukasti ja peitti lyhyet oljenkeltaiset hiukset, ohut pahvinaamari asettui kasvoille tiiviisti ja sen alareunasta roikkuvat valkoiset haituvat piilottivat leuankärjestä sojottavan pujoparran, sinisen farkkutakin pystyyn nostetut kaulukset verhosivat ruskettuneen kaulan ja niskan.

Sitten pujopartainen mies katsahti kelloaan ja käynnisti moottorin. Aamu oli hiljainen – vain muutama harva työmatkalainen ohitti kadunvarteen pysäköidyn vanhan venäläisen kulkuneuvon, eivätkä hekään kiinnittäneet siihen tai sen erikoisesti pukeutuneeseen kuljettajaan mitään huomiota.

Pujoparta työnsi vaihteen silmään ja kiihdytti auton liikkeelle. Hän tunsi jännityksen pienenä kihelmöintinä, mutta se ei aiheuttanut hänessä sen suurempaa tunnekuohua. Tämä oli hänelle liian arkipäiväistä.

They say that I must learn to kill before I can feel safe…

Myyntineuvottelija Janne Juopperi haisteli ahnaasti pullantuoksua, joka kulkeutui myymälään ilmanvaihtokanavaa pitkin. Hän pudisti päätään. Ei, hän ajatteli. Ei tänään.

Aamulla hän oli joutunut pukemaan ylleen vaaleansinisen paidan, vaikka oli perjantai. Vaaleanpunaisen paidan napit eivät yksinkertaisesti enää yltäneet kiinni.

Pullalakko, hän ajatteli. Se on ainoa vaihtoehto lyhyenlännälle 24-vuotiaalle, joka painaa yli kahdeksankymmentä kiloa. Ei omenahyveitä, ei munkkipossuja, ei pähkinäviinereitä. Viereisessä kiinteistössä sijaitseva leipomo saisi tulla hetken aikaa toimeen ilman hänen rahojaan.

…but I, I’d rather kill myself than turn into their slave…

Janne sääti mp3-soittimensa äänenvoimakkuuden suuremmalle ja asetti uuden matkapuhelinmallin hyllylle. Myymälän avaamiseen oli vielä muutama minuutti. Tai niin Janne ainakin luuli. Hän ei tiennyt, että hänen kellonsa oli pysähtynyt.

…sometimes I feel that I should go and play with the thunder…

Minuuttia myöhemmin Janne erotti näkökenttänsä laidalla liikettä. Jotain punaista. Hän katsahti vaistomaisesti kelloaan. Edelleen kahta minuuttia vailla. Sen täytyy olla pysähtynyt, hän ajatteli.

…somehow I just don’t wanna stay and wait for a wonder…

Hän käänsi päänsä liikettä kohti ja huomasi hyllyjen välissä joulupukin naamariin pukeutuneen hahmon, joka lähestyi häntä rauhallisesti. Piilokamera? Työkavereiden pila? Polttariporukkaa? Päässä risteili kymmeniä sekavia ajatuksia, eikä mikään niistä tuntunut antavan tilanteeseen rationaalista ratkaisua.

…I’ve been watching, I've been waiting in the shadows for my time…

Vasta nyt Janne huomasi joulupukin ojennetussa kädessä aseen, joka välkehti loisteputkien kelmeässä valossa kuin upouusi lakeerikenkä. Ase osoitti suoraan hänen otsaansa. Havainto kulkeutui näköhermoa pitkin aivokuoreen ja sieltä edelleen isoaivojen näköalueelle. Koska kestomuistista ei löytynyt kokemusta samanlaisesta ärsykkeestä, ymmärrystä ei tapahtunut.

…I’ve been searching, I’ve been living for tomorrows all my life…

Janne jäykistyi paikoilleen. Hänen aistimuksensa muuttuivat epätodellisiksi – kuulokkeista kuuluva musiikki kietoutui pullantuoksuun, pullantuoksu asetta pitelevään joulupukkiin ja joulupukki takaisin musiikkiin. Koko sekamelska pyöri ja kieppui kaoottisesti ja hidastui hidastumistaan.

Hän huomasi piipun suuhun ilmestyvän verkkaisesti pienen kirkkaan liekin, joka sammui heti sytyttyään. Onko se sittenkin leikkiase, hän ajatteli. Sellainen tupakansytytin.

…lately I’ve been walking in circles, watching waiting for something…

Vahva näkymätön käsi iski hänet rajusti taaksepäin.

…feel me, touch me, heal me, come take me higher… Hetken hän ehti tajuta kaatuvansa.

Rikosylikonstaapeli Taisto Pukema seisoi Elektrojätin myymälän hyllyrivien välissä ja tuijotti kuolemaa silmästä silmään. Hän oli nähnyt sen lukemattomia kertoja, mutta silti se jaksoi yllättää. Se saapui aina erilaisessa hahmossa kuin kameleontti. Tällä kertaa se oli pukeutunut tummiin housuihin ja vaaleansiniseen paitaan. Ja sillä oli kolme silmää.

Ysimillinen, hän kuuli sanovansa, mutta ei tunnistanut omaa ääntään. Ei ole lävistänyt takaraivoa. Hän sulki kaksi elotonta siniharmaata silmää, jotka olivat tuijottaneet kattoon jo tunnin ajan. Kolmas silmä, jonka luoti oli porannut keskelle otsaluuta, katsoi edelleen värähtämättä rikosylikonstaapelia kuin anoen selvittämään kauhean rikoksen.

Väkivaltainen kuolema – aina yhtä turha ja käsittämätön, Pukema ajatteli. Hän tunsi kuinka riittämättömyyden tunne tunkeutui pintaan ja pyyhkäisi yli ajatusten kuin hiekkamyrsky. Se tukehdutti toimintakyvyn.

Oletko sinä kunnossa? Nuori vaalea järjestyspoliisin konstaapeli oli tarttunut Pukemaa olkapäästä ja katsoi häntä huolestuneena. Ylikonstaapelin kasvot olivat kalpeat ja hiki valui valtoimenaan hänen ohimoillaan. Valkoinen suojapuku oli liimautunut kiinni selkään.

Ei tässä mitään, Pukema vastasi ja heilautti käsivarsiaan kuin olisi ravistanut hiekkaa olkapäiltään. On vain niin pirun kuuma.

Vaikuttaa aseelliselta ryöstöltä, joka jostain syystä riistäytyi käsistä, järjestyspoliisi sanoi. Tämä näytti Pukemasta hyvin nuorelta, melkein lapselta. Liikkeessä oli tapahtumahetkellä kaksi myyjää ja omistaja. Toinen myyjä löytyi tajuttomana palvelupisteen tiskin takaa ja toinen makaa tässä ammuttuna. Ryöstäjä sai saaliikseen joitakin kymmeniä matkapuhelimia, joilla ei ole kovin suurta rahallista arvoa. Kauppias kuuli laukauksen toimistoonsa myymälän takaosaan. Hän hälytti poliisin. Kollegat selvittävät ulkona, löytyykö tapahtumalle silminnäkijöitä.

Pukema ei kuunnellut. Hän tuijotti kuin hypnotisoituna ruumiin viereen lattiaan piirrettyä mustaa ristiä. Sen ylin sakara oli tavallista lyhyempi.

Mikä tuo on? hän kysyi.

En minä tiedä, poliisi vastasi.Kauppiaan mukaan se ei ole ollut siinä aikaisemmin.

Pukema kyykistyi polvilleen.

Aika omituista, hän sanoi. Sen täytyy olla ryöstäjän tekemä.

Jospa ryöstäjä on saatananpalvoja tai jonkun fanaattisen uskonnollisen ryhmän jäsen, nuori poliisi ehdotti.

Ja varasti puhelimia saadakseen yhteyden taivaaseen. Tai helvettiin. Ei kuulosta lupaavalta. Ylikonstaapeli raotti suojapukunsa vetoketjua. Kasvoille oli kohonnut hien lisäksi voimakas puna. Minua ihmetyttää, miksi toinen myyjä on kolkattu ja toinen teloitettu kylmäverisesti. Eihän tässä ole mitään järkeä. Joko tekniikka on kuvannut vainajan?

Kyllä on, poliisi vastasi.

Pukema irrotti nappikuulokkeet uhrin korvista ja kaivoi pienen valkoisen mp3-soittimen vaaleansinisen paidan rintataskusta. Hän nousi ylös ja asetti kuulokkeet korviinsa. Hiki valui noroina hänen otsallaan.

Kamalaa meteliä! hän karjaisi kuunneltuaan muutaman sekunnin. Mitä helvettiä tämä oikein on?

Nuori järjestyspoliisi ojensi kätensä osoittaakseen rikosylikonstaapelille, että voisi ehkä selvittää ongelman. Pukema riuhtaisi kuulokkeet irti ja ojensi soittimen nuorukaiselle. Tämä työnsi napit korviinsa ja keskittyi kuuntelemaan. Hetken kuluttua hän oli valmis antamaan tuomion.

Rasmusta, hän ilmoitti. In the Shadows.

Liittyykö se saatananpalvontaan? Pukema kysyi.

Nuorimies yritti pitää kasvonsa peruslukemilla. Ei, hän vastasi. Ihan tavallista rokkia.

Pukema nyökkäsi hyväksyvästi ja aukaisi suojapukunsa vetoketjun kokonaan. Sinä saat kollegojesi kanssa käydä soittelemassa lähitalojen ovikelloja. Minä menen jututtamaan kauppiasta. Mikä hänen nimensä on?

Nuorukainen kaivoi muistikirjansa esiin ja selasi sitä hetken ennen kuin vastasi. Reima Mäkitalo.

Missä tämä Mäkitalo on?

Istuu toimistossaan tuolla käytävän perällä.

Pukema suuntasi kulkunsa myymälän takaosaan. Nuori poliisi jäi seisomaan hetkeksi paikalleen ja seuraamaan ylipainoisen rikosylikonstaapelin vaappumista kohti varastokäytävää.

Kauppias Reima Mäkitalo istui työtuolissaan apaattisen näköisenä. Uskomatonta, hän ajatteli. Aivan uskomatonta. Eihän näin pitänyt käydä.

Hän hieroi kalpeita kasvojaan ja yritti saada veren kiertämään poskillaan. Kädet tärisivät eivätkä tahtoneet totella. Silmien takana teki tuloaan jomottava särky.

Hän havahtui, kun oveen koputettiin.

Sisään, hän sanoi tuskin kuuluvalla äänellä.

Oveen koputettiin uudestaan.

Sisään, hän toisti kuuluvammin.

Kahva painui alas, ja ovi aukesi vaimeasti narahtaen. Ovensuussa seisoi keskimittainen tanakka yli viisikymppinen mies, jonka ohimoilla välkehti hopea ja harmaa. Suuret roikkuvat tummanharmaat viikset korostivat vastakohtana kaljuuntunutta päälakea.

Rikosylikonstaapeli Pukema, mies esitteli itsensä. Haluan keskustella kanssanne.

Mäkitalo nyökkäsi.

Pukema astui sisään ja istui lähinnä kauppiaan työpöytää olevaan nojatuoliin. Sen tekonahalla verhoiltu istuinosa narahti hänen hakiessaan sopivaa asentoa muhkealle takapuolelleen.

Valitettava tapahtuma, hän ilmoitti virallisella äänensävyllä. Se oli niin lähellä sympatiaa kuin hän kykeni. Hän vihasi tällaisia tilanteita.

Mäkitalo istui tuolissaan puolimakaavassa asennossa ja roikotti käsivarsiaan tuolin käsinojilla. Hyvin hoidetut vaaleat hiukset olivat takaa aivan sekaisin hänen hierottuaan takaraivoa tuolin karheaan selkänojaan. Hän avasi suunsa ja sulki sen saman tien. Hän tuijotti hetken Pukemaa silmiin, mutta käänsi sitten katseensa takaisin seinään.

Minun on esitettävä teille joitakin kysymyksiä, ylikonstaapeli ilmoitti. Tämä ei valitettavasti voi odottaa. Tutkinta on saatava käyntiin välittömästi.

Kauppias tuijotti edelleen seinää, mutta nyökkäsi hitaasti ymmärryksen merkiksi. Pukema kaivoi esiin pienen muistilehtiönsä.

Te siis löysitte ruumiin ja soititte aluehälytyskeskukseen, hän sanoi.

Kauppias yritti kohentaa asentoaan, mutta ryhdistäytyminen oli lähinnä kosmeettista. Äänensä hän sai kuitenkin houkutelluksi esiin.

Kyllä.

Kertoisitteko omin sanoin mitä tapahtui.

Mäkitalo laski katseensa ja tuijotti pitkään työpöydällä lojuvia silmälasejaan. Sitten hän aloitti.

Olin uppoutunut varastokirjanpitoon, kun laukauksen ääni keskeytti hiljaisuuden. Ihmettelin, mikä se mahtoi olla, ja lähdin ottamaan asiasta selvää. Myymälässä näin Jannen makaavan lattialla reikä otsassa. Soitin heti hätäkeskukseen.

Näittekö ketään tai kuulitteko mitään muuta?

En.

Pukema tuhahti nenäänsä ja piirsi jotain muistilehtiöönsä.

Sanooko tällainen kuvio teille mitään? hän kysyi ja näytti lehtiöön taiteilemaansa ristiä. Ylimmäinen sakara on tavallista lyhyempi.

Kauppias nosti silmälasinsa pöydältä ja asetti ne päähänsä. Hänen katseessaan näkyi epätoivo ja väsymys. Hän katsoi piirrosta ja pudisti päätään. Otsalle oli ilmestynyt syvä uurre.

Kiitos, tämä riittää, ylikonstaapeli ilmoitti ja nousi seisomaan. Kun hän ojensi kätensä kättelyä varten, Mäkitalo tarttui siihen velton huolimattomasti. Pukema kääntyi ympäri ja astui käytävään.

Kahden tunnin kuluttua Taisto Pukema istui kymmenen neliön työhuoneessaan ja käynnisti tietokoneen näytölle kuvatallenteen, jonka hän oli saanut vartiointiliikkeestä. Hän klikkasi käynnistyskuvaketta, ja samassa ruudun täyttäneeseen pysäytyskuvaan tuli eloa.

Ruudulla näkyi, miten palvelupisteen ääressä lehteä lukeva ruskeatukkainen mies käänsi sivua ja keskittyi kaivamaan nenäänsä. Pahoinpidelty myyjä, Pukema ajatteli ja kumartui eteenpäin. Hetken kuluttua myymälän ulko-ovi avautui ja sisään astui tummaan asuun, joulupukinnaamariin ja tonttulakkiin pukeutunut jäntevänoloinen keskimittainen mies.

Voi helvetti, Pukema kuiskasi itsekseen. Tuo ei tule Korvatunturilta.

Joulupukki oli kaivanut aseen esille ja käveli rauhallisesti kohti palvelupistettä, jonka ääressä myyjä luki lehteä. Tämä käänsi jälleen sivua ja jatkoi keskittynyttä lukemista, kunnes jokin sai hänet nostamaan päätään. Myyjän kasvoilla ehti käväistä hämmästys ennen kuin joulupukki iski häntä nopeasti ja varoittamatta aseenperällä ohimoon. Täydellisesti yllätetyksi tullut myyjä valahti veltoksi ja valui tiedottomana tiskin taakse. Joulupukki katsoi rauhallisesti ympärilleen ja lähti kävelemään määrätietoisin askelin kohti hyllyrivejä.

Kuvatallenne oli valmiiksi editoitu ja kuva siirtyi välittömästi toiseen kameraan. Pukema rypisti otsaansa ja rykäisi. Hänen hartiansa jännittyivät.

Hyllyjen välissä näkyi tukeva tummatukkainen nuorimies, joka asetteli matkapuhelimia hyllyyn. Hän vilkaisi juuri kelloaan. Koska miehellä oli nappikuulokkeet korvissaan, hän ei ollut havainnut hyllyjen päähän ilmestynyttä joulupukkia.

Helvetin helvetti, Pukema sihahti.

Tukeva nuorimies käänsi päänsä tulijan suuntaan ja pelästyi. Joulupukki käveli päättäväisesti eteenpäin hyvin lähelle miestä ja laukaisi aseensa kylmäverisesti. Nuori myyjä kaatui selälleen raskaasti mätkähtäen.

Johan oli esitys, Pukema voihkaisi. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin nähnyt mitään vastaavaa.

Kun joulupukki oli työntänyt aseen taskuunsa, tämä veti puseronsa alta kokoon taitellun suuren verkkokassin, johon hän alkoi lastata matkapuhelinlaatikoita. Saatuaan kassin täyteen hän palasi myyjän luo ja tarkisti tämän pulssin.

Mitä se oikein meinaa, Pukema ihmetteli. Ei tämä ole tavallinen ryöstö.

Lopuksi joulupukki kaivoi taskustaan paksun tussin ja piirsi uhrin viereen jotain.

Risti, Pukema kuiskasi.

Kun näytös oli ohi, ylikonstaapeli sulki ohjelman kasvot valkeina. Tallenteen katsominen oli järkyttänyt kaikenkokenutta rikostutkijaa. Edes ruokatunnin lähestyminen ei saanut häntä enää hyvälle tuulelle.

Sehän oli kylmäverinen teloitus, Pukema murahti puoliääneen. Murha.

Pukema pysäytti virka-autonsa tien sivuun pensasaidan viereen. Hän sammutti moottorin ja katseli ympärilleen. Kemi oli muuttunut vuosien aikana, mutta Hakalankadun loppupää oli säilynyt lähes muuttumattomana jo vuosikymmeniä. Hän muisti hämärästi ajan, jolloin sekin oli ollut peltoa ja pajuryteikköä.

Rikosylikonstaapeli sulki hetkeksi silmänsä ja hieroi pulleaa vatsaansa. Hän oli syönyt lounaan jo aikaa sitten, mutta vieläkin suuhun pulpahti happamia röyhtäisyjä. Vaikka hän oli vasta viidenkymmenen, hän tunsi itsensä vanhaksi ja loppuun palaneeksi. Ikälopuksi koiraksi, joka kulkee isäntänsä mukana metsällä ja tietää, että jokainen reissu voi olla viimeinen.

Hän nousi autosta, suoristautui koko sadanseitsemänkymmenenviiden sentin pituuteensa ja katsoi tien toisella puolella olevaa rivitaloasuntoa. Punaista tiiltä ja vaaleaa vaakalautaa, valkoiset ikkunanpuitteet ja musta huopakatto. Ikkunoiden takaa erottuivat raskaiden tummien verhojen ääriviivat. Lämmin tuulenvire pöyhi Pukeman harvoja hiuksia ja työnsi otsalle pitkiä suortuvia, joita hän oli kammannut kaljunsa peitoksi.

Mitä hittoa minä täällä teen, hän huokaisi ja pyyhkäisi otsaansa. Hän tiesi, että suruviesti oli jo tavoittanut surmatun vanhemmat ja että nämä olivat saaneet asianmukaista apua. Mutta silti häntä harmitti.

Oven avasi punaiseen verryttelyasuun pukeutunut keskiikäinen nainen. Silmätkin olivat punaiset. Puolipitkät hiukset hapsottivat likaisina.

Päivää, Pukema sanoi totisena. Olen rikosylikonstaapeli Taisto Pukema. Oletteko te Janne Juopperin äiti?

Minä olen, nainen vastasi lähes kuiskaten. Käykää sisään.

Onko miehenne kotona?

Jarkko istuu keittiössä. Ollaan molemmat nyt sairauslomalla.

Tuire Juopperi ohjasi Pukeman asuntoon, jossa tuoksui menetys ja epätoivo. Ylikonstaapeli pani merkille olohuoneen seinällä roikkuvan värikkään ryijyn ja huoneen nurkkaa hallitsevan isokokoisen television. Ovaalinmuotoisella sohvapöydällä lojui kasa viikkolehtiä.

Jarkko Juopperi istui kahvikupin ääressä tukahduttavan kuumassa keittiössä ja tuijotti ulos ikkunasta. Hän pyöritteli kädessään kuivahtanutta pullaviipaletta. Tuuletusikkuna oli kiinni.

Päivää, Pukema sanoi ja ojensi kätensä. Rikosylikonstaapeli Taisto Pukema.

Jarkko Juopperi laski pullasiivun kädestään ja puristi vieraan kättä. Ylikonstaapeli odotti hetken ja istahti ruokapöydän ääreen Jarkko Juopperia vastapäätä. Tuire Juopperi jäi seisomaan lieden eteen.

Pukema oikaisi housujensa prässit ja kaivoi taskustaan muistilehtiön. Hän tunsi läkähtyvänsä. Huoneessa oli kuumaa ja ahdistavaa.

Olen pahoillani poikanne kuoleman johdosta, hän aloitti. Minulla on muutamia kysymyksiä, joihin tarvitsemme vastauksen. Kaikella vähäpätöiseltäkin tuntuvalla tiedolla voi olla ratkaiseva merkitys tutkinnan kannalta. Teemme kaikkemme, jotta Jannen surmaaja saadaan vastuuseen teostaan.

Vaikka ikkunat olivat kiinni, ulkoa kuului vaimeita lasten huudahduksia. Lähellä mutta niin kaukana, Pukema ajatteli. Elämä ja kuolema eivät mahdu samaan huoneeseen.

Eiköhän aloiteta, hän totesi vaivautuneena. Voisitteko alkuun kertoa, miten Janne viihtyi työssään.

Janne suorastaan rakasti sitä, Tuire Juopperi vastasi ennen kuin Jarkko Juopperi ehti avata suutaan. Hän kertoi aina kotona käydessään uusimmista laitteista ja niiden ominaisuuksista. Välillä tuntui, ettei hänellä muuta ollutkaan.

Oliko hänellä ystäviä? Harrastuksia? Miten hän vietti vapaaaikansa?

Miten tämä kaikki liittyy Jannen kuolemaan? Jarkko Juopperi kysyi hämmästyneenä.

Pukema hieraisi märkää otsaansa. Selkä ja kainalot olivat jo kosteat tukahduttavasta kuumuudesta, ja nyt myös ohimoille oli ilmestynyt hikipisaroita. Ummehtunut ilma sai hänet voimaan huonosti.

Meillä on useita tutkintalinjoja, ja meidän täytyy ottaa huomioon myös sellainen vaihtoehto, että Janne tunsi surmaajansa, hän sanoi.

Se ei voi olla mahdollista! Tuire Juopperi huudahti. Mitä tekemistä Jannella olisi ollut rikollisten kanssa?

Ylikonstaapeli alkoi tuskastua. Hänestä tuntui, etteivät ajatukset enää kulkeneet. Kuumuus, seisonut ilma, surun raskas läsnäolo. Ne tekivät hänet sairaaksi.

Tarkoitukseni ei ole syyttää poikaanne mistään, hän selitti.

Me olemme sen tosiasian edessä, että toinen myyjistä pahoinpideltiin tajuttomaksi ja toinen surmattiin kylmäverisesti. Tehtävänäni on löytää motiivi, jotta pääsemme tutkinnassa eteenpäin. Meidän pitää kartoittaa myös ne vaihtoehdot, jotka tuntuvat ensi alkuun mahdottomilta.

Jarkko Juopperi korjasi silmälasiensa asentoa ja yskähti.

Tehdään sitten niin, hän sanoi lyhyesti ja vilkaisi Pukemaa.

Tämä selasi muistilehtiötään huojentuneena.

Kysyin siis ystävistä ja harrastuksista. Ja vapaa-ajan vietosta.

Tuire Juopperi työnsi kätensä verryttelyhousujensa taskuihin ja vaikeni.

Jannella oli kaksi hyvää kaveria, Niko ja Santeri, Jarkko Juopperi kertoi. He tunsivat toisensa jo ala-asteelta.

Tiedättekö poikien sukunimet?

Niko Tuunainen ja Santeri Salminen.

Entä harrastukset ja vapaa-aika?

Pojat katselivat mielellään elokuvia. Jannella oli asunnossaan sellainen oma teatteri. Joskus kävivät sählyä pelaamassa. Ja sulkapalloa.

Oliko Jannella tyttöystävää?

Ei, Tuire Juopperi vastasi hieman liian nopeasti. Jarkko Juopperi tyytyi tuijottamaan eteensä.

Entä muuttuiko hänen käytöksensä viime aikoina?

Mitä sinä meinaat? Jarkko Juopperi kysyi. Hän otti silmälasit nenältään ja pyöritteli niitä kädessään. Lopulta hän laski ne pöydälle pullasiivun viereen. Vasta nyt Pukema huomasi kuinka väsynyt mies oli.

Oliko kaikki niin kuin ennenkin? Ei tapahtunut mitään erityistä, mikä olisi kiinnittänyt teidän huomionne?

Jarkko Juopperi otti taas pullasiivun käteensä, pyöritteli sitä hetken ja laski takaisin pöydälle.

Muutama viikko sitten meillä oli Jannen kanssa kahdenkeskinen keskustelu täällä keittiössä. Tuire oli sinä iltana bingossa, ja poika kävi hakemassa pyykkejä. Juotiin kahvia ja juteltiin kaikenlaista.

Jarkko Juopperi otti pullasiivun käteensä ja haukkasi siitä palan. Sitten hän hörppäsi kupistaan. Pukema yritti malttaa olla hoputtamatta.

Se oli kai jotain työhön liittyvää. Janne sanoi päässeensä mukaan johonkin tai selville jostakin. En muista aivan tarkasti. Poika oli aika tohkeissaan.

Eikä teillä ole aavistustakaan, mitä se olisi voinut olla?

Ei mitään hajua. Valitan.

Pukema sulki muistikirjansa ja työnsi sen taskuunsa. Olo tuntui, mikäli mahdollista, entistäkin tukalammalta. Hän halusi päästä ulos mahdollisimman pian.

Kiitos, tämä riittää, hän lausui ja pyyhkäisi otsaansa kämmenselällä. Otan tarvittaessa yhteyttä.

Tuire Juopperi saattoi vieraan eteiseen. Kun Pukema tarttui ovenkahvaan avatakseen ulko-oven, hän kuuli naisen väsyneen äänen selkänsä takaa.

Kertokaapa terveisiä ylikonstaapeli Harjulle. Siinä teillä on varsin tahdikas poliisi.

Anteeksi kenelle? rikosylikonstaapeli kysyi ja kääntyi ympäri.

"Ylikonstaapeli Harjulle. Sieltä teidän väkivaltayksiköstä.

Hän soitti pari tuntia sitten."

Pukema mietti hetken ennen kuin kysyi:

Mitä se Harju soitteli?

Ilmoitti suruvalittelut koko poliisikunnan puolesta ja kyseli kohteliaasti muutamia kysymyksiä.

Minkälaisia kysymyksiä?

Jannesta kaikenlaista. Oli oikein ymmärtävä. Eikä ihme, kun on itse menettänyt poikansa auto-onnettomuudessa muutama vuosi sitten. Muistakaapa kertoa terveisiä.

Minä kerron, Pukema lupasi. Hän aukaisi oven ja astui ulos kuumalle pihalle. Aikaisemmin puhaltaneesta kevyestä tuulesta ei enää ollut tietoakaan, ja hän hikoili entistä enemmän. Olo tuntui kuitenkin huomattavasti paremmalta kuin tunkkaisessa keittiössä.