Ravunsyötit

By Pekka Lempiäinen

Aikuisuuden kynnyksellä olevan Joosuan elämä on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Kaikki alkoi isän kuolemasta. Nyt äidillä on jo uusi mies, jonka Joosua on määritellyt toivottomaksi tapaukseksi. Kun he lähtevät yhdessä rapureissulle, heillä on mahdollisuus parantaa keskinäistä suhdettaan. Reissu ei kuitenkaan mene suunnitelmien mukaan.Ravunsyötit on Pekka Lempiäisen romaani monimutkaisista perhesuhteista. Realismia ja huumoria sekoittava teos paneutuu elämän kiemuroihin ja nuoren aikuisen haasteisiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 12, 2021
• ISBN: 9788726870473

Pekka Lempiäinen

Pekka Lempiäinen (s.1954) on urallaan kirjoittanut 16 kirjaa. Ura käynnistyi 90-luvun lamavuosina, omien sanojen mukaan siksi, kun ei muutakaan virkaa silloin saanut. Vuonna 2016 Pekka Lempiäinen voitti Möllärimestari -tittelin. Pekka Lempiäinen pureutuu teoksissaan elämän pieniin perusasioihin. Kirjailijan tuotannossa huumori, joskus vähän ilkeäkin, on alati läsnä.

Book preview

1.

Trumppa körötti. Porintietä tasaista vauhtia. Vastaantulijoita ei useita tiellä ollut, ohipyrkijöitä ei lainkaan. Pitkiä suoria, loivia mutkia ja mäkiä. Joosua polki kaasua ylämäissä, hellitti alamäissä, piti vauhdin tasaisena. Mentiin niin lujaa mitä autosta lähti. Paljoa ei koneesta kronnut. Alamäissä nopeusmittarin neula liukui hipomaan sadankymmenen kohtaa, ylämäissä vauhti hiipui reilusti alle sadan. Löysä kone takoi kuitenkin tasaisesti.

Tylsä tie ajettavaksi. Joosua vajosi yhä syvemmälle penkillä, nojasi oveen, vain toinen käsi pysyi ratissa kiinni. Miten hän olikaan odottanut lomaa ja sitä että saisi vain olla ja muistella, kelata kaikki pikkutapaukset uudelleen ja uudelleen ja sitten vaikka unohtaa ne kokonaan. Nykyisin vain öisin oli aikaa ajatella ja kaikki pienetkin harmit valvottivat, kasvoivat kumman suuriksi. Aamulla väsytti sitäkin enemmän.

Ehkä hän perillä saisi aikaa ajatella ja levätä.

Joosua vaihtoa asentoa paremmaksi. Ennen. Karkkilaa käännyttiin. Lätäkköjärvelle. Rämistiin soratietä peltojen laitoja. Vanha auto tuntui hakevan tiestä kaikki kuopat ja myös löytävän ne. Tasaista kohtaa tiessä ei ollut lainkaan. Auton peräpää hakkasi kuin sarjatulta ampuva konekivääri. Joosuan teki mieli katsoa peilistä, että sylkikö pakoputki taakse luoteja vai pakokaasuja.

Hän ei sijaltaan sitä nähnyt. Sivupeilit osoittivat minne sattuivat. Takaikkunalla oli tavaraa näköesteenä.

Joosuan silmiä kirveli, ohimoita riipi. Auton surkea jousitus ei mieltä parantanut.

Auto löysi tiestä tavallistakin syvemmän montun. Jouset kolahtivat pohjaan. Nyyrikki löi päänsä kattoon, noitui:

– Onko tässä saakelin kotterossa jousitusta ollenkaan. Hakkaa niin saatanasti.

– Eihän tämä mikään maastoauto ole, Joosua puolusteli autoaan. – Tämä on asfalttiteille tehty. Melkein urheiluauto.

– Eikös tämä ole lähinnä antiikkiauto, heitti Turo takapenkiltä.

– Voisi sitä urheilukiesissäkin sentään jotain vaimentimia olla, narisi Nyyrikki. – Jonkinlaiset jouset edes. Sähän sitä paitsi taidat oikein tähdätä noihin kaikkiin kuoppiin. Ei noita kuoppia viimeksi läheskään noin paljoa ollut.

– Ei ollut ei, vakuutti Turo takapenkiltä. – Melkein siloinen tie.

– Kesällä kasvanut siihen, vakuutti. Joosua totisena. – Kesällä katos kaikki kasvaa.

– No ei kai kuopat sentään, ihmetteli Nyyrikki. – Ei ainakaan noin isoja kuoppia. On täällä muulloin ollut joku tasainen kohtakin tiessä, mutta nyt ei yhtäkään.

Joosua ajatteli, että autokin vihasi Nyyrikkiä, etsi siksi tiestä isoimmat kuopat. Ei hän sitä uskaltanut ääneen sanoa.

Tie jätti pellonlaidan, kiemursi kuusimetsään. Oli hetken niin hämärää, ettei maantietä erottanut. Joosua hiljensi vauhtia, sytytti ajovalot.

– Onneksi ollaan pian perillä, murahti Nyyrikki.

Turo työnsi päänsä etupenkkien selkänojien väliin, tiirasi hänkin ajotietä. Haisi viinalle niin että. Joosuaa pyörrytti. Hän arveli, että jos poliisit olisivat heidät pysäyttäneet ja puhalluttaneet hänet, olisi alkometri näyttänyt promilleja hänellekin, vaikka ei moneen viikkoon ollut viinaksia maistanut.

Hän veivasi sivuikkunan raolleen.

– Ollaan ihan kohta perillä, murahti Nyyrikki. – Tai niin perillä mitä autolla päästään. Kun nyt vaan muistaisi oikean paikan.

Turo mutisi jotain, puhalsi vielä viinahöyrypilven etupenkille, vetäytyi sitten takapenkille tavaroiden sekaan. Joosua veti ikkunasta raitista ilmaa keuhkoihin.

Nyyrikki valpastui, osoitti sormella metsään tien vasemmalle puolelle, sanoi:

– Nyt voisit vaikka pysähtyä jo. Tuolta jostain se polku lähtee. Paljoa pidemmälle autolla ei päästä. Johonkin tuonne pitäisi kiesi pakittaa.

Joosua pysäytti auton tielle, tiirasi metsänlaitaa. Sillä kohtaa tietä ei ollut ojaa. Epäilytti silti peruuttaa metsään. Maa vietti alaspäin.

– Pääsenkö kuunaan ylös sieltä, hän epäili ääneen.

– Tuli sieltä. Taunuskin ylös, vakuutti Nyyrikki.

– Pääsee pääsee, sanoi Turo suurpiirteisesti takapenkiltä. – Pääseehän sieltä aina tielle.

– Työnnetään vaikka, sanoi Nyyrikki kun. Joosua vielä epäröi.

– Tämmöinen kotterö kolmistaan vaikka kannetaan tielle takasin. Eihän tämmöinen paina ku tonnin.

Joosua peruutti auton metsään niin pitkälle kuin uskalsi, arveli jo peruuttaessaan ettei auto työntämättä takaisin tielle nousisi. Pohja raapi maata. Pakoputki saattaisi jäädä metsään pois lähtiessä.

Auto oli tungettu täyteen tavaraa, vaikka reissussa oli tarkoitus olla vain jokunen vuorokausi. Tosin kukaan ei tuntunut tietävän miten kauan reissussa oltaisiin.

– Katsotaan sitä sitten perillä, oli Nyyrikki lähtiessä sanonut. – Miten. Ahti antaa ahvenia. Niin tai rapuja. Siitä se paljon kiinni on. Jos. Ahti on anteliaalla päällä, niin ollaan vaikka pari viikkoa. Välillä vaan käydään myymässä saalis jonnekin. Ostetaan lisää viinaa ja mennään saman tien takasin. Mutta jos. Ahti on kitsas, niin ei sitten voi mitään. Töihinhän meillä ei mitään kiirettä ole.

– Ei ole ei, myönsi Turo. – Töihin ei ole mikään hätä lähteä. Joosua katseli kasseja ja arveli että hänelle moinen määrä evästä riittäisi kuukaudeksi.

Hän astui autosta ulos. Nyyrikki venytteli raajojaan auton takana Turo nosteli jo kasseja auton takapenkiltä maahan. Joosua ryhtyi samaan työhön toisella puolella autoa Turo löi päänsä ovenpieleen kahteen otteeseen, toisella kerralla kipeästi, hieroi päätään, noitui silmät kosteina. Joosua avasi takaluukun. Kontissa oli mertoja ja sumppu, mitä lie pönttöjä ja onkia. Suuressa korissa kalaverkko. Näytti että tavarat kaikki olivat hujan hajan, mutta. Joosua uskoi että Nyyrikin osaisi ne selvittää. Hän nosti tavarat auton taakse maahan, lukitsi luukun.

Nyyrikki lorotteli puunjuurella rakkoaan tyhjäksi, oli keskittynyt puuhaansa Turo kulki toiseen suuntaan, etsi paikkaa samoille tarpeille. Joosua kumartui katsomaan autoon sisälle. Lattialla oli pari tyhjää kaljapulloa. Hän veivasi ikkunan kiinni, lukitsi autosta ovet.

Nyyrikki askelsi jo takaisin. Toisella suunnalla Turo repi vetoketjua auki.

– Taidan miriäkin käydä lorottamassa, Joosua sanoi. Nyyrikille, lähti. Hän tiirasi maisemaa. Kuusivoittoista metsää, hämärää. Linnut eivät laulaneet. Tikka naputti jossain puuta. Auton luota kuului kilinää Nyyrikki siirsi kantamuksia kolmeen kasaan. Turo oli jo tarpeensa tehnyt, asteli auton vierellä. Jotain Nyyrikki Turolle selitti. Olivat ukot matkalla siksi paljon ryypiskelleet, että. Joosua epäili olisiko miehistä mitään apua retkeillessä. Jaksaisivatko edes kantamuksia perille viedä, saisivatko telttaa pystyyn? Arvaisiko miehiä järvelle laskea ollenkaan? Pahimmassa tapauksessa hän joutuisi tekemään kaiken työn, jopa taluttamaan ukot perille ja sieltä pois.

Hän asteli takaisin, tiirasi ukkoja. Näytti että ukot ulkoilmassa piristyivät, vaikka ottivat jo taas ryyppyjä Turo havaitsi hänen tulon, ojensi viinapulloa.

Joosua puisti päätään.

– Mikä ettei viina maistu, kysyi Nyyrikki. – Onhan se aina ennenkin maistunut.

– Ei nyt vielä maistu, sanoi. Joosua. – Elikä myöhemmin maistuu.

– Myöhemmin ei enää tarjota, totesi Nyyrikki. – Se on nyt otettava kun tarjotaan.

– Ota ota vaan, hoputti Turo.

Joosuan käsi nytkähti kuin pulloon tarttuakseen. Hampaat narskuivat. Hän kivahti:

– En ota. En.

Nyyrikki toljotti. Joosuaa hetken äkäisenä, huokasi, sanoi:

– No, otat perillä sitten sen verran enemmän. Jos et nyt kerran vielä uskalla.

– Joo, otat perillä sitten, sanoi Turo, kiersi korkkia pullonsuulle.

– Pelkäätkö eksyväsi, jos ryyppäämään alat, ivaili Nyyrikki. – Vai miksei viina maistu? Ei tänne pitkäksi aikaa eksy. Aina tälle tielle takaisin löytää. Ei tämä mitään ihan asumatonta korpea ole. Ei me korpeen sua oltaisi mukaan otettukaan. Mutta täällä et eksy. Aina löytää reitin jollekin tielle, kun jonkun tunnin taivaltaa. Joka suunnasta törmää maantielle.

– Joo ei joo, hoki Turo. – Ei eksytä ei.

Hän tiirasi Turoa pitkään, oli vähän pettynyt. Oli hän vähän ryhdikkäämpänä Turoa pitänyt jos kohta ei tätä hyvin tuntenut, eivätkä toisaalta kylällä kulkevat juorut olleet miestä mitenkään mairitelleet. Oli hän matkan alkuvaiheissa ajatellut, että saisi Turosta jonkinlaisen liittolaisen, mikäli Nyyrikki oikein pahalle tuulelle äityisi. Nuo ajatukset piti jo haudata. Ei Turolla tainnut olla omaa tahtoa lainkaan ja kaikki vähät ajatukset mitä esitti, olivat. Nyyrikiltä lainattuja.

Hän yritti keksiä Turolle lempinimeä Turo. Myötäilijä tuntui kuvaavan tätä hyvin, joskaan ei kuulostanut iskevältä.

Turo työnsi pullon povitaskuun Nyyrikki pujotti reppua selkään, otti kassin kumpaankin käteen Turo sai repun lisäksi kannettavakseen suuren korin. Hänelle jäi teltta ja huopakäärö, sekä toiseen käteen kassi. Hän huomasi, että Nyyrikin kantamat kassit kilisivät iloisesti, kun taas hänen taakassa oli aivan arkia tavaroita.

Nyyrikki huuteli jo pusikon takaa:

– Täällä jossain menee polku. Kai tämä oikea polku on. Jos oikein muistan, niin tästä jostain sen piti mennä.

Joosua jäi suosiolla Turon taakse kulkemaan Nyyrikki odotti heitä polulla. Hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. Trumppa sopi hyvin maastoon, mutta vain värinsä puolesta. Se oli kuusenvihreä, hän huomasi nyt. Mutta maastoautoksi siitä ei muutoin ollut.

— Tuohon suuntaanhan meidän pitää mennä, huuteli Nyyrikki edellä. – Eikö vaan?

– Sinne kai, huokasi Turo.

– Siihen poukamaan kun päästään, niin yksi meloo kumiveneellä yli tavaroiden kanssa.

– Joo, murahti Turo.

Joosua kaivoi tupakka-askin esille. Ukot jatkoivat samassa matkaa. Joosua työnsi savukkeen huuleen, mutta ei sytyttänyt sitä. Hän tallasi polkua ukkojen perään. Polku laski aluksi alas notkoon, oli hankala kuljettava. Puidenjuuret nousivat polulla korkealla ja niitä oli tiuhaan. Joka askeleella sai katsoa tarkasti mihin jalkansa asettaa. Vaikeinta kulku oli Turolla, jolla oli sylissä suuri kori. Hän tarpoi osan matkaa si vuttain, toisinaan nosti koria ylös että näki polulle korin alta. Alempana maa oli löysää liejua, mihin jalka upposi välillä nilkkaa myöten. Polun reunoilla kasvoi paljon sieniä, varsinkin tatteja ja haperoita. Jossain paikassa saniaiset reunustivat polkua. Kohta polku kiipesi ylös kalliolle, eikä liejuisille tossunpohjille löytynyt pitävää kohtaa. Kalliolla kasvoi mäntypuita. Matkateko kuitenkin helpottui.

Pilkisti puidenlomista jo järvi näkyville. Rannat kasvoivat lehtipuita. Uma haisi kalalle ja sienille. Rannalla oli yksi vene, oli keljulla ja munalukolla lepänrungossa kiinni. Airoja veneessä ei ollut. Kaislikossa oli sillä kohden järveä veneen mentävä uoma.

Ei tuota tietöntä taivalta ollut kertynyt paria sataa metriä enempää, mutta puski silti hikeä otsille. Joosuan selkää ja hartioita särki, mutta särky oli alkanut jo ajomatkalla ja hän arveli että vaiva paranisi aikojaan liikunnalla ja levolla. Hän tiirasi järvelle. Siellä oli saari, ehkä noin puolentoista hehtaarin kokoinen. Muodoltaan saari oli hieman kuin banaani, paitsi että saaren toinen kärki oli turvonnut kuin päärynäksi. Saaren rannat kasvoivat lehtipuita, sisempänä havupuita,