Päättömän pyyn tapaus

By Pekka Lempiäinen

Pietari Yöpäs on varhaisella aamukävelyllä koiransa Murren kanssa, kun koira laskee maahan päättömän linnun. Lintu on selvästi pyy, mutta miksi siltä puuttuu pää? Pietari vie linnun kotiin vaimolle valmistettavaksi, mutta sen kokema kohtalo jää vaivaamaan häntä. Hän päättää selvittää päättömän pyyn arvoituksen.Päättömän pyyn tapaus on Pekka Lempiäisen romaani, joka sisältää kahdeksan eri kertomusta. Realismia ja huumoria sekoittavat kertomukset pureutuvat ainutlaatuisiin ihmiskohtaloihin ja yllättäviin sattumuksiin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2021
• ISBN: 9788726870466

Pekka Lempiäinen

Pekka Lempiäinen (s.1954) on urallaan kirjoittanut 16 kirjaa. Ura käynnistyi 90-luvun lamavuosina, omien sanojen mukaan siksi, kun ei muutakaan virkaa silloin saanut. Vuonna 2016 Pekka Lempiäinen voitti Möllärimestari -tittelin. Pekka Lempiäinen pureutuu teoksissaan elämän pieniin perusasioihin. Kirjailijan tuotannossa huumori, joskus vähän ilkeäkin, on alati läsnä.

Book preview

Päättömän pyyn tapaus

Pietari Yöpäs oli lähtenyt aamukävelylie varhain aamulla kun muut vielä nukkuivat. Lehdenjakajan auton äänen hän oli kävellessä kuulevinaan, mutta ei metsän läpi itse jakajaa nähnyt.

Pietari kuljeksi hetken kylän laitamaita, etsi tyhjiä pulloja, mutta vaikka niitä pari näkikin, ei niin vähää viitsinyt poimia. Hän suuntasi askeleet umpimetsään. Illalla ja vielä yölläkin oli satanut rutkasti vettä ja ukkostanut ja metsä oli paikoin aivan läpimärkä. Taivas oli kuitenkin jo aivan sininen. Auringonsäteet kimmelsivät puidenlatvoissa.

Mukana Pietarilla oli Murre, koira jonka hän oli keväällä ilmaiseksi saanut, kun se muutoin oltaisiin lopetettu. Oli Murren isäntäpari kariutunut avioeroon ja Murre jäänyt isännälle, joka heti kohta oli ratkennut ryyppäämään. Murre oli silloin ollut päiväkausia seuraa paitsi, oli toisinaan ollut paitsi ruokaakin. Naapurit olivat lopulta valittaneet moneenkin eri paikkaan, etupäässä kuitenkin kyläbaariin. Pietari oli sattunut paikalle sattumalta mutta sopivasti, oli ottanut koiran hoteisiinsa. Hän oli hoitanut koiraa ensin viikon ja toisenkin. Lopulta Murren isäntä oli ilmestynyt koiraansa hakemaan, mutta Murre ei ollut entiseen takaisin tahtonut. Isäntä oli luvannut koiran Pietarille omaksi, oli vieläpä kännipäissään esiintynyt kuin koira muka olisi ollut joku kultakimpale.

Pietaria tuo oli silloin harmittanut, hän kun oli odottanut saavansa vaivan palkaksi jos nyt ei kultakimpaletta, niin hyvänlaisen rahallisen korvauksen. Harmi oli haihtunut viikkojen myötä. Enää hän ei Murrea olisi kultakimpaleeseen vaihtanut.

Murre tosin oli mikä oli, sekarotuinen rakki. Se oli arka ja pälyilevä, kuin olisi alati ollut varkaissa. Silloin se oli ollut laiha ruipelo, nykyisin jo ylipainoinen. Sen pää muistutti hieman karhukoiran päätä, ruumis oli likempänä mäyräkoiraa. Sen häntä vispasi kaiken aikaa kuin olisi ollut ruumissa kiinni jousilla. Ei siitä tuntunut olevan vahtikoiraksi, mutta eipä hänellä mitään vahdittavaa ollutkaan. Ei koirasta myöskään metsälle olisi, tuntui säihkyvän pikkulintujakin.

Hän taputti koiraa päälaelle, sanoi:

- Joo, mennään me kuseskelemaan metsään. Katsellaan miten on metsässä marjoja tai sieniä. Tai sitten ei katsella. Ei nyt ainakaan keräilemään ruveta.

Murre katseli uutta isäntäänsä pää vinossa, heilutti häntää, tahtoi kusasta joka ikisen puunjuurelle minkä kohtasi.

Pietari kulki seuduille missä ei ollut käynyt enää kymmeneen vuoteen, ei ollut viitsinyt käydä. Ei yksinään ollut mukavaa metsässä kulkea pitempiä lenkkejä. Kun ei ollut juttuseuraa, ei mitään muutakaan seuraa, ympärillä vain hiljainen metsä josta oli jossain vaiheessa vieraantunut.

Murren jäätyä hänelle kävelylenkit olivat venyneet vähän kerrassaan pidemmiksi. Oli mukava kulkea paikoille joissa nuorena oli kulkenut, tuoda kotiin muuassaan lämpöisiä muistoja pääkopallisen. Kunto kohosi ja hän huomasi jaksavansa kävellä yhtä pitkälle, joskaan ei yhtä nopeasti, kuin mitä joskus nuorena.

Jalkojen alta löytyi vielä jonkinmoista väylää. Siinä oli joskus kulkenut pieni tie, nyt jo kasvanut umpeen, eikä muinoinkaan ollut ollut kuin traktorilla ajettava. Jonkinlainen polku vanhaa tienpohjaa vielä seurasi. Hän muisti, että tien päässä oli joskus sijainnut lato ja ladon takana pieni pala peltoa. Penskoina he joskus olivat siellä laumana juosseet, olivat he lopulta tunkeneet latoon sisällekin, kun hieman vanhemmat pojat olivat väittäneet, että ladossa asui huuhkaja. Ei huuhkajaa ollut löytynyt ladosta. Ei siellä silloinkaan enää heiniä pidetty, vain rojua. Ladon takana pelto oli jo silloin kasvanut vesakkoa.

Ei hän enää löytänyt latoa. Ei löytynyt edes tasaista aluetta missä olisi voinut kuvitella ladon sijainneen, ei kivijalasta tietoakaan. Ehkei lato koskaan ollut kivijalan päällä ollutkaan. Pienellä alalla metsä kasvoi lehtipuuta taajasti. Hän arveli, että pelto olisi voinut sijaita joskus siinä. Mutta kovin pikkuiselta alue nyt näytti. Havupuut saartoivat länttiä kaikilta reunoilta.

Kun oli jo niinkin kaukana ihmisistä ja näiden asunnoista, hän päästi koiran vapaana juoksemaan. Itse hän istui kannonnokkaan tupakalle, seurasi katseella koiraa. Hän kutsui sitä kokeeksi nimeltä ja koira totteli. Hän antoi sen taas kulkea. Murre nuuski puita ja pensaita, tuntui hyvin viihtyvän metsässä. Hän arveli, että voisi siitä vielä aivan kunnon koira kehittyäkin.

Päivä kirkastui. Alavilla paikoilla maa nosti usvaa. Polulla vesi oli paikoin kerääntynyt lätäköiksi, mutta muualla maa oli imenyt veden sisäänsä. Sieniä ei näkynyt ainuttakaan, eikä sillä kohtaa metsää kasvanut marjojakaan. Aurinko osui Pietariin puiden lomista. Se pani ramaisemaan.

Murren häntä vispasi tavallistakin vinhemmin. Hän kutsui koiraa nimeltä. Koira vain vilkaisi häntä, jatkoi nuuskimisesta. Hän kutsui sitä uudelleen. Koira vinkaisi, kääntyi. Se kantoi jotain suussaan. Pietari luuli, että koiralla oli suussa laho puu, oli jo aikeissa komentaa koiraa heittämään roinan pois, mutta jokin häntä pidätteli. Koira lähestyi hitaasi, piti päätään takakenossa. Se näytti huvittavalta. Kantoiko se suussaan jotain juurakkoa. Ei Pietari vieläkään nähnyt. Piti odottaa. Koira seisahtui parin metrin päähän, laski taakkansa maahan. Ei Pietari vieläkään nähnyt mitä koira oli tuonut. Oli noustava hyvästä asennosta, astuttava lähemmäksi.

Koiran edessä maassa oli lintu, kuollut lintu, suurehko lintu. Oliko se teeri vai pyy, vaiko ehkä akkametso?

Ei hän kovin hyvin tuntenut lintujen merkkejä. Piti käydä polvilleen maahan. Murre työnsi päänsä eteen. Sitä piti taputtaa ja kehua.

- Ihme koirahan sinä olet. Ihan omija-aikojasiko toit paistin meille.

Hän tiirasi kauan lintua, käänsi sen toiselle kyljelle. Kyllä se oli pyy, hän tiesi. Oli hän joskus nuorukaisena sellaisia nähnytkin, vanhempana enää vain kuvissa. Mutta pyy mikä pyy. Senkin siitä juuri ja juuri erotti, että taisi olla koiraslintu. Kaulassa näkyi vähän mustaa laikkua.

Ei hän tajunnut miten kummassa koira oli saanut linnun kiinni. Ei hän ollut nähnyt koiran muuta takevän, kuin nuuskivan sammalta.

- Melkoinen vintiö kyllä olet, hän sanoi koiralle. – Lietkö jotain susien sukua. Vai mistähän moiset saalistajan taidot ovat peräisin.

Hän arvasi jo ottaa linnun käteensä. Se näytti muutoin olevan erinomaisessa kunnossa, siltä puuttui vain pää. Se vähän ihmetytti. Miten olisi Murre linnulta pään napannut, elävältä linnulta.

Hän arveli, että Murre olisikin löytänyt linnun kuolleena metsästä, että sen olisi aikaisemmin tappanut joku muu eläin. Murre olisi vain säikäyttänyt metsän pedon pois saaliin luota. Silti se kummastutti. Linnussa ei näkynyt muita taistelun merkkejä, vain pää puuttui. Pienen, verisen kohdan hän lopulta löysi linnun rinnan kohdalta, mutta se toki saattoi olla koiran hampaista lähtöisin. Muutoin linnun sulat ja höyhenet olivat niin siististi suittu, että sen olisi voinut seinälle nostaa näytille sellaisenaan.

Pietari istui takaisin kannonnokkaan, jatkoi arvailua: Olisiko kettu saanut pyyn kiinni, tarttunut hampailla lintua kaulaan ja purrut pään poikki, luikkinut Murren tultua pakosalle. Ei hänellä tosin ollut mitään käsitystä ketun metsästystavoista, mutta ei selitys uskottavalta tuntunut. Olisiko kettu muka nielaissut pään, jättänyt ruumiin heitteille. Olisihan linnun toki voinut tappaa myös näätä tai kärppä, haukka tai huuhkaja, mutta mikä oli irrottanut linnulta pään. Vielä kun linnun pää oli irronnut aivan siististi, kuin se oltaisiin giljotiinillä katkaistu. Ei kai mikään peto tappanut saalista siten, niin siististi, että vain pää irtoaisi. Jotkut eläimet purivat saalista kaulaan, jotkut niskaan, mutta kaikki ne samalla raatelivat.

Mitä enemmän hän lintua käänteli ja katseli, sitä oudommalta asia tuntui. Linnun pää kun oli irronnut aivan yläosasta, niin ettei kaulastakaan oltu katkaistu höyheniä. Jokin muu oli linnun tappanut. Oliko olemassa tautia joka irrottaisi linnulta pään. Ei sellaista spitaalia ollut olemassakaan, se tuntui selvältä. Vai olisiko lintu kuollut sairauteen omija-aikojaan ja pikkunisäkkäät tai hyönteiset syöneet siltä pään. Ei tullut sellaisia nisäkkäitä tai hyönteisiä Pietarin mieleen, joille kelpaisi pelkästään linnun pää.

Äkisti tuli mieleen, että jospa linnun pää olisikin vielä tallella varvikossa. Hän vei Murren paikalle missä oli nähnyt koiran kulkevan, komensi:

- Etsipä nyt linnun pääkin, ettei asia jää vaivaamaan.

Murre nuuski varvikkoa, mutta ei löytänyt päätä. Ei sitä löytänyt Pietarikaan, vaikka konttasi maassa koiran vierellä, käänteli kasveja sivuun niin että saisi näkyviin maanpinnan.

Viimein hän löysi pienestä männystä, noin metrin korkeudelta muutamia höyheniä. Ne ehkä olivat peräisin pyystä, värin puolesta hyvinkin sopivia. Mutta mitä kummaa ne tekivät männyssä ja niinkin alhaalla. Vai oliko peto yllättänyt linnun maasta ja se pakoon pyrkiessään oli törmännyt mäntyyn, jättänyt siihen höyhenet. Peto oli sen siksi saanut kiinni ja tappanut. Mutta missä oli sen pää? Ei sitä ainakaan männynjuurelta löytynyt.

Kylmäsi jo selkäpiitä.

- Ufojako metsässä oli ollut?

Lintu oli kuin olisi eläessään ollut nuori ja terve. Ei voinut mistään päätellä, että se olisi sairauteen tai vanhuuteen kuollut. Tuorekin se vielä oli, oli kai menettänyt päänsä vasta edellisenä yönä. Vai olisiko salama siihen osunut? Se kai kärventäisi vähän myös linnun höyheniä ja sulkia. Mutta lintu oli siisti ja tuore, vain pää puuttui.

Metsä vaikutti kylmältä ja uhkaavalta. Piti äkkiä päättää mitä linnulle tekisi. Jättäisikö sen metsään mätänemään, vai veisikö muassaan. Saisiko siitä paistin? Tiesi hän nuoruusvuosiltaan sen, että makoisan paistin pyystä toki saisi, jos lintu vain oikea lintu olisi.

Hän päätti viedä linnun kotiin, miettiä asiaa vielä matkalla.

- Turha sitä on haaskansyöjille jättää, hän kertoi Murrelle. – Päättäkööt emäntä mitä sille tehdään. Syöt vaikka sinä sen sitten, jos ei muille kelpaa.

Paluumatkalla Pietari näki Rähösen pyöräilevän pikkutietä, arvasi tämän olleen kylällä tyhjiä pulloja keräämässä. Kilinä kuului kauas. Hän huusi ja viittilöi tälle metsästä ja lopulta Rähönen hölmistyneenä pysähtyikin. Hän taivalsi puolijuoksua tielle. Rähönen katsoi häntä kummissaan.

- Meidänpä Murre pyydysti jo paistin, ei hän voinut olla kehumatta. – Pyy napattiin aamutuimaan. On se melkoinen lintukoira, tuo meidän Murre. Näillä näkymillä pysytään lihoissa vuodet läpeensä.

Rähönen näytti epäilevältä, tiirasi vuoroin pulleaa koiraa, vuoroin yhtä pulleaa isäntää.

Pietari kaivoi linnun takkinsa sisältä näytille.

- Tämmönen saatiin paistiksi. On se vähän parempi saalis kuin kasa tyhjiä pulloja.

- Hyppäsitkö sen lennosta kiinni, kysyi Rähönen, rätisi jo naurua.

Pietari meni sanottamaksi. Pyssyllähän lintuja pruukattu metsästää, eikä hänellä sellaista ollut.

Kun Rähönen oli jo aikeissa polkaista liikkeelle, hän selitti:

- En minä pyydystänyt mitään, vaan meidän Murre. Eikä sekään lennosta sitä kiinni saanut, vaan maasta. Lie ollut lintu syömässä tai nukkumassa.

- Että aikainen mato nappasi linnun, hekotteli Rähönen, lykki jalalla polkupyöränsä vauhtiin.

Pietaria harmitti. Ei olisi pitänyt pysäyttää koko Rähöstä. Mitä tuo pullojenkerääjä muka metsästämisestä tiesi. Vertasi vielä Murrea matoon. Sitähän Murre ei ollut, madonnäköinen. Pikemminkin se muistutti pulleaa toukkaa.

Rähönen kilisi pulloineen jo kaukana, hekotus kuului vielä. Pietaria mietitytti toisen riemukas nauru. Tiesikö Rähönen jotain mitä hän ei tiennyt, ja jos tiesi, niin mitä.

Hän piilotti linnun takkinsa alle, jatkoi matkaa kotiin.

Emännälleen hän kertoi:

- Käytiin jo Murren kanssa metsällä. Tällainen saatiin saaliiksi. Ei me mitään turhia vekkuleita ollakaan.

Emäntä ihastui lintuun, aikoi siitä pyhäseuduksi ateriaa.

- Taidan kutsua jonkun kylään maistiaisille.

- Älä nyt vielä kutsu ketään, hätääntyi Pietari. – Ei noin pienessä linnussa riitä monelle maistiaisia.

Tuli jo samassa kiire ulos. Kauanko kestäisi ennen kuin emäntä kysyisi, että miten hän linnun oli saanut. Ei hänellä ollut siihen valmista vastausta.

- Pitää vielä käydä… hän sanoi ja sulki uksen.

Päätön pyy, vaikka jäikin emännän hoteisiin, jäi vaivaamaan Pietaria. Tuli mieleen sellainen ajatus, että jospa pyy olisi jäänyt kiinni ansalankaan, työntänyt päänsä silmukkaan ja koira repäissyt sen siitä irti. Siksi linnun pää oli niin siististi katkennut aivan nokan alta. Mutta kuka enää piti ansoja metsässä? Kiellettyjähän ne olivat kaikkialla. Ja miksei hän ollut löytänyt ansaa eikä linnun päätä. Vai oliko ansa ollut sidottuna johonkin nuoreen, maahan väkisin taivutettuun puuhun, ja puu linnun siihen osuessa suoristunut itsestään, repäissyt linnulta pään ja viskannut sen sekä ansalangan jonnekin kauemmaksi. Tai entäpä jos sekä ansa että pää roikkuivatkin jossain korkealla puunoksalla. Olisiko pitänyt etsiä linnun päätä laajemmalta alueelta ja puidenlatvoista?

Oliko palattava samalle paikalle takaisin, etsittävä uudelleen?

Murre näytti vielä virkeältä. Se ei liikakiloista huolimatta helposti väsynyt.

Hän raotti ulko-ovea vain vähän, sanoi:

- Menen vielä kävelylle. Se kun toi Murre tahtoo.

Kylä oli jo jonkin aikaa ollut hereillä, ihmisiä kulkemassa raittia autoin ja jaloin. Hän koetti väistää vasiten jalankulkijoita. Ei ollut aikaa jäädä rupattelemaan kenenkään kanssa. Alkoi tuntua varmalta, että pyy oli joltain salametsästäjältä jäänyt. Ja hän kun oli jo mennyt siitä Rähöselle kertomaan ja näyttänytkin lintua. Jos metsästä löytyisi samanlaisia lisää, niin salametsästyksestähän häntä pian syytettäisiin. Kun metsästä edes löytyisi linnun pää ja ansa, niin tietäisi mistä oikein on kyse. Mutta pelkkä päätön lintu. Mitä se sanoi kenellekään.

Hän löysi samalle paikalle helposti uudelleen, tutki maastoa, konttasi varvikossa, konttasi ja konttasi, konttasi laajankin alueen. Murre nuuski vähän aikaa mukana, kyllästyi sitten, katseli uutta isäntää pää kallellaan.

Pietari tutki paljon isomman alueen kuin mitä aamuvarhaisella, mutta ei löytänyt päätä, ei mitään minkä olisi voinut ansaksi tulkita. Ei myöskään puidenlatvoissa näkynyt mitään ylimääräistä, ei vaikka tiirasi niitä silmälasien läpi sekä ilman. Olisikin kai pitänyt kiikari ottaa mukaan.

Oli taas istuttava pulmaa miettimään. Ei paikka tuntunut hänestä ollenkaan sopivalta salapyyntiin. Metsä ei ollut mikään kovin suuri, eikä kylälle ollut pitkä matka. Talot kun olivat vähin erin tunkeneet syvemmälle metsään. Lähellä sitä paitsi sijaitsi pieni lampi, missä jo penskana poikajoukossa oltiin usein käyty uimassa ja missä nykyisin yksi rannoista oli uimarannaksi valjastettu.

Isompi metsä olisi sijainnut hieman toisaalla, kansallispuiston metsä. Sieltä olisi luullut metsästäjille saalista löytyvän. Mutta metsä jossa lenkillä kävi, oli nykyisin miltei joka paikasta tallattua metsää. Monin paikoin metsä jo muistutti puistoa. Ei siellä metsästämään pystyisi.

Siinä aika lähellä sijaitsi tuttu paikka kallioiden ja ryteikön takana piilossa. Siellä oli tullut joskus muinoin tiputeltua pontikkaa. Hän oli jo aamulenkillä aikonut paikalle vanhoja muistoja verestämään, ennen kuin päätön pyy oli sotkenut suunnitelmat. Hän mietti, että voisiko tuo paikka jotenkin liittyä lintuun. Oliko ehkä siellä salametsästäjällä maja tai piilo tai jotain. Se tuntuisi olevan metsän kaikkein ryteikköisin seutu, paikka mitä retkeilijät eivät vielä olleet tallanneet.

Hän teki siksi vielä uuden lenkin, kiersi lammen, kapusi jyrkän rinteen ylös, katsoi sieltä maisemaa. Sieltä näki vain lammen ja metsää. Näköala ei tuonut vastauksia mielessä pyöriviin kysymyksiin. Hän laskeutui jo toista rinnettä