Nuoren erämiehen muistoja: Pekka Pantsu, Kamtšatkan metsästäjä

By Martti Issakainen

Millaista talvinen karhujen metsästys oli yli sata vuotta sitten? Entä millaista oli työskennellä Odessassa 1900-luvun vaihteessa? Millaisia neuvoja Kamtšatkan niemimaan kokeneimmat metsästäjät jakoivat Suomesta saakka saapuneelle vieraalle?Erämies Pekka Pantsu (1896–1984) eli jännittävän elämän. Veri veti maailmalle jo varhain, ja Pantsu lähti töihin Odessaan hädin tuskin parikymppisenä. Sittemmin hän seikkaili erityisesti Venäjällä. Arki oli täynnä jännitystä. Metsästyksestä ja eräelämästä kiinnostunut mies eli muun muassa Venäjän Kaukoidässä ja oppi samalla paljon paikallisten elämästä.Nuoren erämiehen muistoja on Martti Issakaisen kokoama kiehtova elämäkerta Pantsun kokemuksista.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Apr 20, 2022
• ISBN: 9788728128299

Book preview

Martti Issakainen

Nuoren erämiehen muistoja

Pekka Pantsu, Kamtšatkan metsästäjä

SAGA Egmont

Nuoren erämiehen muistoja: Pekka Pantsu, Kamtšatkan metsästäjä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2013, 2022 Martti Issakainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728128299

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Suuri Karhu

- Mitähän Sobläk nyt, sanoi Martšenko ja vilkaisi koiraamme, joka äkkiä oli alkanut käyttäytyä levottomasti?

Olimme seuraamassa soopelin yöjälkiä pitkin vuorten rinteitä. Ensi kerroilla syksyllä pidimme sekä haulikon että kiväärin siltä varalta, että löytäisimme karhun makuupaikan. Soopelin jäljet kulkivat korkealla rinteellä poikki notkelman, jossa kasvoi melkein köynnösmäinen matala lepikko. Irrotimme koiramme sen vetämästä verkkopussista, ettei se sotkeutuisi vetohihnastaan puihin. Irti päästyään Sobläkillä tuntui olevan jo osoite selvänä, ja me katsahdimme toisiimme: - Olisikohan? -

Koira eteni ylärinnettä lepikkoa myöten, me sivummalla harvemmassa metsikössä. Olisimmeko ennättäneet pari kivenheiton matkaa, kun haukku alkoi kuulua sivummalta; koirankin eteneminen pehmeässä lumessa ja leppätiheikössä oli hidasta. Lähestyessämme paikkaa näimme pienen aukeaman, jonka yläpuolella rinteessä erottui kohouma. Siinä kasvoi matala vaivaiskoivu, vuorituulten vinoksi kallistama.

- Siinä se on.

Tuohon rinteeseen oli karhu kaivanut itselleen olinpaikan. Sobläk riehui kuin villittynä aukon suulla, mutta sisälle ei näyttänyt olevan menemistä. Vedin patruunan kiväärinpiippuun. Odotimme. Jos kaikki kävisi tavalliseen tapaan, se tulisi millä hetkellä tahansa, ja silloin ei olisi aikaa hukattavissa. Mutta tämä pysyi piilossaan. Tunnin verran turhaan odoteltuamme aloimme miettiä uusia konsteja.

- Pahus mikä kontio, murahti Martšenko. - Kohta on ilta käsissä, ja jos tuon jättää tuonne yöksi, ei se enää huomenissa ole tavattavissa.

- Tuonne jos pääsisi, aprikoin ja osoitin koivua, joka kasvoi makuupaikan päällä.

Martšenko pudisti päätään:

- Liian lähellä pitkiä teräviä hampaita. Sinunhan pitäisi kömpiä aivan sen makuupaikan ylitse!

Mutta sitten alkoi Sobläk väsyä pitkän aikaa turhaan urheasti yritettyään. Se makasi pitkänään hangella, siitä harvakseltaan uupuneena haukuskeli. Päätimme koettaa, mutta ennen puuhun nousua kävi Martšenko etsimässä pari kolme syltä pitkän riu’un. Se kädessään hän lähti hiipimään kohti kontion kotia.

- Nyt minä menen, katso vähän mitä se tekee.

Olin sormi liipaisimella kaverin hivuttautuessa puun tyvelle. Matka siitä ylös näytti käyvän helposti, vino puu oksanhaaroineen oli kuin kiipeilijää varten pystytetty. Ja kun Martšenko killisteli turvallisen korkealla, oli minun vuoroni yrittää. Mitään ei tapahtunut hiipiessäni yli pesän. Ojensin kiväärini edeltä, sitten kiipesin kaverin luo.

Mikä mainio näköala suoraan metsänkuninkaan makuuhuoneen ovelle! Koira vähän näytti ihmettelevän isäntiensä toilauksia, mutta alkoi uudelleen innostuneena lähennellä pesän aukkoa. Silloin mekin huomasimme, että sieltä kouraisi iso kämmen; muuten urhea Sobläk katsoi parhaaksi perääntyä.

- Eipä taidakaan olla ihan pikkupoika, arvioin näkemääni.

- Koetetaanko tätä, ehdotti Martšenko pidellen seivästään?

- Mitenkä?

- Tulella ja savulla se lähtee, uskoi Martšenko.

- Voihan lähteäkin. Useimmiten lähtee, hyväksyin.

Kuorimme puukoilla koivusta tuohta nippuun, halkaisimme seipään pään ja työnsimme tuohet rakoon. Raapaisimme tulen tuohiin ja kurkotimme tämän tulipallon pesän suulle. Mutta silloin saimme kokea, ettei sitä niin vain kotoa lähdetä. Vain kouraisu etukäpälällä, ja soihdusta oli jäljellä kyteviä käppyröitä hangella.

- Tämähän itsepäinen isäntä, tuhahti Martšenko ja veti nokisen seipäänsä takaisin. Uusimme temppumme useita kertoja, mutta ilman tulosta. Koira ei pitänyt tästä leikistä, vaan perääntyi etäämmäksi vartioimaan. Silloin minä sanoin:

- Nyt ollaan ihan hiljaa. Ollaan hiljaa ainakin tunti ja odotetaan.

Niin kyyhötimme ääneti oksanhaarukoissa nojaten vasten vaivaiskoivun rosoista runkoa. Pidin kiväärin valmiina ja sormen liipaisimella. Muutama risahtamaton tuokio kului sillä tavoin. Kai karhu luuli meidän luopuneen leikistä ja lähteneen, sillä vähän ajan kuluttua ilmaantui aukon suulle musta kuono. Se nuuhki kotvan, sitten työntyi koko pää näkyville. Silloin myös minun pyssyni pamahti, ja koiramme syöksyi leimauksena karhun pesään. Kaikki hiljeni, kuulimme vain Sobläkin liikehdinnän pesän uumenissa. Oli selvää, että laukaus oli ollut tappava, koirakin ilmaantui pian ulkosalle. Pudottauduimme alas, katsoimme saalistamme. Silloin tunsin pientä väreilyä sydänalassani.

- Tämä on suurin karhu mitä minä olen koskaan ampunut, sanoin Martšenkolle. - Jos olisin tiennyt, en olisi tainnut ehdottaa puuhun kiipeämistä.

Martšenkon katseesta näin, että hän oli kanssani samaa mieltä.

Tämä oli tosiaan suurin ja lihavin karhu mitä olen koskaan nähnyt, sillä silavan paksuudeksikin mittasimme toista korttelia, lähes kaksikymmentä senttiä, ja kokonaispainoksi arvioimme viisisataa kiloa. Makuupaikka oli niin ahdas, ettemme siellä voineet mitään tehdä. Otus oli saatava ulos, johon taas meidän voimamme eivät riittäneet. Martšenkon oli haettava teltalta lisää remmejä. Minä tein sillä aikaa puista vorotan tapaisen väkivivun, jolla sitten metsän kuningas hinattiin ulos.

Se oli todella komea uros. Kun tarkastelimme paikkaa, mihin makuupaikka oli rakennettu, täytyi tunnustaa, että valinta oli ollut paras mahdollinen. Suuaukon edustalla levisi tilava tasainen aukio, juuri pesänpohjan tasossa. Siitä levisi pesäkolo suoraan sen koivun alle, jossa me sitten istuimme. Pesä oli liian ahdas tälle asujalle, mutta hyvin hoidettu, sillä mekin saimme sieltä kuivat kenkäheinät koko talveksi. Ehkä ikä, koko ja muhkea olemus sekä hyvin puolustettava talviasunto antoivat tälle kontiolle rohkeutta asettua itsepäiseen vastarintaan tungettelijoita vastaan. On nimittäin tavattoman harvinaista, että koira ei saa häirityksi karhua ulos.

Olimme iloisia, ja oli aihettakin. Meillä oli taas talven muona itsellemme sekä koiravaljakoille.

Matkaanlähtö

Kiintymyksen luontoon olen varmaan perinyt esivanhemmiltani. Se oli jo varhaisina kouluvuosinani niin voimakas, että vietin syksyisin ja keväisin monia päiviä pienoiskiväärini kanssa Sortavalan ympäristön metsissä sen sijaan että olisin kuluttanut housujani koulun penkillä. Silloin elettiin tämän 19. vuosisatamme alkua. Pitäjissä ja kylillä toimivat vielä jahtivoudit, jotka järjestivät tarpeen tullen susijahtejakin – joihin tosin ei alaikäisiä kelpuutettu mukaan. Mutta syksyisin pääsin isäni ja setäni kanssa metsästämään teeriä kuvilta. Se oli huvimme monena sunnuntaina.

- Katseltaisiko taas parvea, puheli isä lauantain iltapuolella hiljainen innostus äänessään. - Pitäisi paimentaa paistit aamua odottamaan.

Niin lähdettiin alkuvalmisteluihin. Etsittiin ilta-ateriallaan oleva teeriparvi ja seurattiin sitä aina siihen asti, missä se asettui yölevolleen hankeen kaivautuen. Pimeän tullen piti sitten hiljalleen edeten herätellä teeret yksitellen lentoon, jolloin ne pimeässä laskeutuivat yölevolle eri suuntiin.

Aamulla oli metsämiesten herätys jo pimeällä, sillä kuvat piti nostaa puihin ja rakentaa ampujien kojut ennen päivän valoa. Isäni ja setäni kojujen väliä oli puolisen kilometriä. Herättyään teeri nousi lentoon, ja nähdessään kuvan se asettui viereiseen puuhun katselemaan ja keskustelemaan sen kanssa, ja niin alkoivat pyssyt paukkua. Meidän poikien ajohommat alkoivat vasta kun teeret parveilivat uloimmille alueille. Suurin saaliimme oli 28 lintua yhtenä aamuna.

Voimakkain veto metsästyksen piiriin tuli kuitenkin 12 - 13 -vuotiaina siirryttyämme Ruskealan Kaalamolta asumaan Kiteen Matkaselkään, jossa toimi asemapäällikkönä vanha Venäjän armeijan upseeri, aatelismies, kapteeni Bergh. Hänen harrastuksiaan olivat ratsastus ja metsästys. Miehen ikääntyessä ratsastus häipyi, mutta metsästysinto kasvoi. Yksin tämä ei kuitenkaan sujunut ikämieheltä. Meistä tuli parivaljakko.

Ehkä tämä on osoitus siitä, miten harrastus yhdistää perin erilaisetkin ihmiset; hän vanha arvokas tsaarin upseeri, minä toista vuosikymmentäni käyvä poikanen. Jotenkin vain asemalla asioidessani tutustuimme, huomasimme miten molempien mieli paloi saman asian pariin, ja niin oli ystävyys valmis.

Se oli todellista herrasmiesmetsästystä. Minusta tuli kapteenin aseenkantaja ja koirankuljettaja. Hän käveli keppeineen rinnallani, kunnes saavuimme mielestämme sopivalle passipaikalle. Irrotin koiran, hän hajotti kolmihaaraisen keppinsä istuimekseen, ja luovutettuani haulikon olimme valmiit. Kävelyn jälkeen hän tasaili hengitystään, kuulosteli koiran innokkaan haukun etenemistä, sormeili patruunaa piippuun ja puheli hiljaisella mielihyvällä:

- Onpa taas komea päivä koiran juosta ja hakea jänistä, eikö vain!

Ja kun myönsin, hän jatkoi jo muistoissaan:

- Minä muistan, miten aikoinaan Pietarissa, minä olin kai tuollainen sinun ikäisesi, kadettikoulussa – minä aloitin sotilasurani jo kuusivuotiaana – oli joskus tällainen päivä ja me…

Niin hän kertoi minulle elämästään ja sotilasmuistoistaan monia pitkiä tarinoita. Ja jos hän joskus piti taukoa, saatoin minä puolestani puhua omista asioistani, siitä mitä haaveilin elämältä. Mutta kaiken tämän kestäessä me seurasimme huolella koiramme haukuntaa, ja minusta tuntuu että siitä me molemmat nautimme kaikkein eniten. Joskus kun ei saalistakaan saatu, mutta oli kuultu kuulas, tyyni syyspäivä yhtäjaksoista haukkua, olimme tyytyväisiä palatessamme. Mutta kun koira löysi jäniksen ja sai ajon, muuttui vanha muistoissaan elävä herra äkkiä jälleen siksi suoraselkäiseksi tsaarin upseeriksi, mihin tehtävään hänet oli kasvatettu. Hän odotti harkiten, tähtäsi viileän päättäväisesti ja puristi liipaisimesta jäniksen tullessa kohdalle. Sitten kannoimme paistin Mandalle, kotiapulaiselle, joka huolehti vanhan kapteenin kaikkinaisista kotitarpeista, vaikka liitolle ei ollut hankittu sen enempää tsaarin kuin kirkonkaan siunausta.

- Mutta olihan taas kaunis päivä kuunnella koiran haukkua. Minä en tiedä mitään niin kaunista kuultavaa kuin koiran haukunta syksyisessä metsässä, huokasi kapteeni tyytyväisenä.

Kuusitoistavuotiaana pyydystin ensimmäisen punakettuni stryktiinipillerin avulla. Vuonna 1908 muutimme Kiteen Kangaskylään. Silloin kapteeni Bergh luovutti minulle ajokoiransa, ja vapaa-aikoinani jatkoin metsästystä vuoteen 1913, jonka loppupuolella olin jo Pietarissa. Piti lähteä maailmalle työnhakuun; vuonna 1915 olin Voronešissa ja Odessassa.

Olin palkkautunut ruotsalaisen Kolmen Kruunun rakennusyhtiön palvelukseen. Keväällä 1916 olin jo rakentamassa Jusovan aseman ja Jusovka-nimisen kauppalan välimaastoon (Stalino) nykyisin Uglegorsknimistä kaupunkia. Tämä oli suuri työkohde, ja valvoin siinä raudoitusten teon. Alaisinani oli saksalaisia sotavankeja.

Jouduin usein liikkumaan ratsain työmaan ja Jusovkan väliä. Eräässä kiireisessä lähdössä erehdyin ohjastamaan hevostani liian tiukasti, jolloin raju ajokki nousi takajaloilleen ja horjahti nurin taaksepäin. En aivan jäänyt alle, mutta loukkasin selkäni niin että jouduin parantelemaan sitä pariksi viikoksi Taganrogin ihanaan kylpylään Asovanmeren rannalle.

Esimieheni, insinööri Svedlin, ehdotti minulle tätä matkaa. Matkustimme yhdessä, hän osti sieltä sodan vuoksi seisomaan jääneen tehtaan koneet ja kaluston. Minun tehtäväkseni jäi purkaminen ja lastauksen valvonta.

Taganrog on kaunis kaupunki, kirjailija Tšehovin kotipaikka. Jotain hauskaa jäi mieleen täältäkin. Kerran hotellin aulassa insinööri Svedlin unohti käyntikorttinsa pöydälle. Pistin kortin taskuuni. Muutamat ystävät olivat tutustuttaneet minut erääseen neitoseen, ettei aikani kävisi pitkäksi vieraassa kaupungissa. Kuuntelimme torvisoittoa, vietimme hauskaa yhdessä. Hän oli utelias työstäni, halusi joskus tulla katsomaan minua työmaalle, kysyi osoitettani. Sen enempää selittelemättä ojensin hänelle insinööri Svedlinin käyntikortin.

Piirustuskoppini Jusovkassa oli laajan työmaan alkupäässä. Ei kulunut pitkää aikaa työmaalle paluustani, kun eräänä päivänä huomasin mainitun neitosen tulevan portille ja näyttävän käyntikorttia vartijalle. Tämä osoitti tietysti kauas työmaalle, missä Svedlinin toimisto sijaitsi. Odotin, mitä tulee tapahtumaan. Ei kulunut monta hetkeä, kun näin ratsun tulevan täyttä laukkaa toimistolta päin. Oudon, kauniin neitosen esittäytymisestä hämmästynyt insinööri oli oitis arvannut juonen.

- Mitä lemmon koiruutta sinä olet taas keksinyt, nauroi hän joutuessaan luokseni. - Mutta kun kerran olit insinööri Taganrogissa, pitää sinun saada insinöörin päivärahatkin.

Hän maksoi ne. Neitosta en sen koommin nähnyt.

Svedlin oli tuttu minulle jo aikaisemmilta työmailtani Pietarista. Kolmen Kruunun palveluksessa Jusovkassa toimi myös Suomessa myöhemmin rakentaneen Kongredin rakennusliikkeen omistaja.

Matkustin sitten syksyllä veljeni luo Raumalle.

Veljeni oli avioitunut, saanut pienen poikalapsenkin. Mutta tärkeintä oli, että löysin veljeni hoivista kapteeni Berghin lahjoittaman koiran. Tietysti olimme seuraavana aamuna Rauman ja Laitilan välimaastossa jänisjahdissa. Koiramme näytti oppineen uusia tapoja, se häipyi omille teilleen. Yövyimme Laitilan pappilassa. Aamulla kirkkoherra Ellers herätti meidät ja kertoi, että eräillä maanviljelijöillä olisi asiaa. Tapasimme muutaman hymyttömän miehen, jotka alta kulmainsa katsellen pitelivät lakkejaan.

- Se teidän koira tappoi meidän lampaita. Tarttis opettaa vähän parempia tapoja.

Lupasimme sen ja kaivoimme rahapusseistamme korvauksen lampaista. Näin tämä nuoruuteni viimeinen suomalainen jänisjahti alkoi hiukan ikävissä merkeissä. Mutta sitten veljeni ehdotti:

- Lähdetään kokeilemaan meren saarista.

Suunnistimme veljeni purrella Pohjanlahdelle. Ensimmäisessä saaressa tuli kuitenkin sama yllätys. Saareen oli tuotu lammaskatras kesäksi, ja se osui ensimmäiseksi kohteeksi koirallemme. Täällä lampaat oppivat pelastautumaan menemällä suoraa päätä mereen. Tämän jälkeen emme päästäneet koiraa ennen kuin olimme tutkineet saaren. Riistaakin löytyi, saimme jäniksiä, joskus ketunkin.

Poku oli valioyksilö niistä ajokoirista joita minulla on koskaan ollut. Lampaita se ajeli lystikseen, kun ensi kertoja pääsi irti, mutta jos lammas ei lähtenyt juoksemaan, oli koirakin rauhallinen. Ostimme sitten vuonan Pokun toveriksi, ja pahat tavat jäivät pois.

Talven vietin Suomessa, mutta keväällä 1917 olin taas valmis lähtemään Venäjälle. Minun matkani ovat monesti alkaneet äkkiä, ilman muodollisuuksia. Niin nytkin. Äitini ja isäni olivat kirkkomatkalla Sortavalassa, ja minä lupasin olla heitä vastassa sunnuntaina postijunan saapuessa Matkaselkään. Muistaakseni silloin elettiin toukokuun alkupäiviä. Sidoin hevosen aseman puomiin ja käväisin tervehtimässä jahtitoveriani, asemapäällikkö Berghiä.

- Olen tässä lähdössä Pietariin, kerroin hänelle.

- Aha, jälleen.

Vanha mies näytti mietteliäältä.

- Minäkin olen odotellut lähtökäskyä jo kauan, puheli hän vakavana. - Sinähän tiedät, valtakunta on sodassa. Minä olen odottanut jo kauan, milloin armollinen keisari kutsuu minutkin mukaan.

Hän meni vaatekaapilleen ja näytti. Täydellinen kapteenin asepuku riippui siellä puhtaana, kaikkine loistavine arvomerkkeineen, miekka säihkyen. Tiesin, että se oli ollut siellä valmiina kaikki nämä vuodet, jotka mies oli viettänyt täällä asemapäällikön virkaansa komennettuna.

- Minä olen ollut joka päivä valmiina, mutta hänen ylhäisyytensä ei ole vielä lähettänyt kutsua.

Vanha mies huokasi. Kai kumpikin jotenkin tajusimme, että jotain mullistavaa oli tapahtumassa ympärillämme maailmassa, emme vain tienneet, mitä se toisi tullessaan. Hän uskoi keisariinsa loppuun asti. Minä olin vielä nuori, tietämätön. Manda keitti kahvia, ja joimme sen.

- Kerro isälle ja äidille, jos käyvät kysymässä. Sano terveisiä. Minä menen Pietariin, kenties kauemmaksikin, jos työtä ei löydy lähempää. Hevonen on puomissa, odottamassa, niin kuin oli puhe, ottakoot sen että pääsevät kotiin.

Nousin vaunuun, kun juna tuli asemalle. Kapteeni seisoi portailla, kohotti kättään, kun veturi vihelsi lähtöön. Näin alkoi matkani, joka kesti kolmetoista ja puoli vuotta.

Matka Siperiaan 1917

Junamatka Venäjällä on tarina sinänsä. Ja Siperian rata käsitteenä tuo jo mieleen jotain legendan omaista. Mutta syksyllä 1917 tuolla radalla itää kohti puuskuttava juna sisälsi enemmän kuin kenties koskaan muulloin. Se oli pelastusvene, joka ponnisti pakoon päälle vyöryvää aaltoa. Se oli viimeisiä asioita, jotka vielä urheasti jatkoivat toimintaansa muun yhteiskunnan kouristuessa vallankumouksen ja sodan sekasortoon.

Minä olin yksi tuon junan matkustajista. Jos tuollaista rauhanomaista järjestyksen sanaa voi käyttää ihmisistä, jotka olivat mukana sulloutuneina, jostain jalansijan löytäneinä, roikkuen kuin hukkuva oljenkorressa, hellittämättömän päättäväisinä. Olin ostanut matkalipun toiseen luokkaan niin kuin kuului. Kuitenkin olin tyytyväinen vaunun alimpaan portaaseen jonka olin itselleni vallannut. Kaikilla ei ollut niinkään hyvin; ihmisiä näkyi kaikissa paikoissa, joita mielikuvitus ja kuolemaakin uhmaava tahto suinkin keksi, vaunujen katoilla, alla akseleiden ja rautojen päällä jotenkin roikkuen, puskureilla, veturiin tarrautuneina. Tällainen juna ponnisteli halki syksyisen Siperian kohti itää.

Olin keväällä kotoa lähdettyäni löytänyt Kolmen Kruunun konttorin Montanka-kanavan varrelta. Sieltä olin saanut ohjeen matkustaa Jaroslaviin, jossa ruotsalainen Asea-yhtiö alkoi rakentaa sähkötarviketehdasta. Alkajaisiksi meitä kerääntyikin sinne ruotsalainen insinööri, suomalainen rakennusmestari ja puolentusinaa suomalaista eri alojen rakennusmiestä. Työt pantiin käyntiin, mutta syksyyn mennessä kävi ilmeiseksi, ettei niitä voida enää jatkaa. Maailmansota läheni loppunäytöksiään, Venäjän rintamat olivat luhistuneet, karanneet sotilaat ryöstelivät kaupungeissa, virkavallan ote herpaantui, levottomuudet lisääntyivät. Muistan juopuneet työmiehet. Muistan Jaroslavista myös tapauksen, jossa väkijoukko ajoi edellään kenkien varastamisesta kiinni saatua miestä. Nauhoista kiinni sidotut kengät roikkuivat miehen hampaissa, ja otsaan kiinnitettyyn kilpeen oli kirjoitettu: Nämä kengät olen varastanut. Väkijoukko oli ottanut oikeuden omiin käsiinsä, kun yhteiskunnan virallinen oikeudenkäyttö oli lakannut. Hänen päälleen syljettiin ja häntä häväistiin. Tämän kaltaisia tapauksia näin sitten muitakin.

Työmaan ruokalaan meitä kerääntyi joka ilta porukka pohtimaan tilannetta. Mielipiteet jakaantuivat. Toiset toivoivat olojen vakiintuvan suunnilleen entisen systeemin mukaisiksi. Toiset halusivat maltillisia uudistuksia. Ja lopuksi oli niitä, jotka tahtoivat panna kaiken entisen murskaksi ja rakentaa kokonaan uuden yhteiskunnan. Tällaisena on erityisesti jäänyt mieleeni suomalainen työmies Väinö Pukke, jonka kanssa keskustelu kiihtyi helposti kiistaksi. Pukke oli kiihkeä sosialisti. Hän jäi Venäjälle, tapasin hänet kerran vielä vuosien perästä. Hän oli niitä miehiä, jotka käyttivät elämänsä vallankumouksen hyväksi, mutta jotka tämä hirmuvallaksi kehittynyt vallankumous aikanaan tuhosi.

Me näimme, että vallankumous teki tuloaan. Lokakuun puolivälissä teimme ratkaisun. Rautatieyhteys suoraan Suomeen päin oli jo rintamalinjojen katkaisema. Ainoana ulospääsytienä häämötti Siperian rata. Sitten voisi päästä Vladivostokin kautta Amerikkaan. Meitä oli kolme suomalaista, minun lisäkseni muurarit Nieminen ja Laakso, jotka ostimme piletit Jaroslavista Vladivostokiin Harbinin kautta. Alkumatka Jaroslavista Siperian radalle meni hyvin, mutta kun pyrimme Pietarin suunnasta tulevaan Siperian junaan, kohtasimme tämän täysinäisyyttään natisevan matkantekijän, johon kaikki hyökyä pakoon pyrkivät olivat kiinnittäneet toivonsa.

Saimme itsellemme paikat junan alarapulta. Venäjän loputtomat tasangot, metsät ja erämaat lipuivat sivuitseni. Harmaita kyliä, kaupunkeja, joitten asemilta sai pysähdysten aikana kiireesti käydä ostamassa ruokaa, ja sitten taas pitämään kiinni portaastaan. Jossain oli karjaa laitumella, hevonen vankkureineen, pukki pellon laidassa. Pukki. Piti nauraa muistoilleen. Rakennustyömaa Jaroslavissa oli ollut korkeaa heinikkoa. Annoin venäläiselle työmiehelle kymmenen ruplaa ja lähetin ostamaan viikatetta, että saataisiin heinä pois. Hän tuli kohta takaisin, sanoi että tarvittaisiin kolmekymmentäkahdeksan ruplaa. Ihmettelin, miten kovasti sota oli nostanut raudan hintaa, mutta annoin. Meni kotvanen, ja mies palasi taluttaen sarvista pukkia syömään heinää. Venäjän kielen suhuäänteet olivat jälleen kerran tehneet minulle tepposen muuttaen viikatteen pukiksi. Pukki oli työmaan maskottina vielä lähtiessäni.

Koetin edes nauraa tälle. Tiesin, miten rattoisaa venäläisessä junassa saattoi olla rauhallisina aikoina. Erilaiset ihmiset kohtaavat siellä toisensa. Muistin kaskun seurallisesta valkovenäläisestä, joka vaimonsa ja tyttärensä kanssa joutui samaan vaunuosastoon juron Kaukasuksen miehen kanssa. Venäläinen koetti päästä puheisiin matkatoverin kanssa lyhentääkseen pitkää aikaa, tarjosi tupakkaa.

- En polta, murahti kaukasukselainen torjuvasti.

Kotvasen perästä yritti venäläinen uudelleen vetäen vaivihkaisesti hymyillen vodkapullon esiin ja tarjoten ryyppyä.

- En juo, oli tyly vastaus.

Vielä ei miekkosen seurallisuus lannistunut, vähän ajan perästä hän huomasi:

- Niin, saanko esitellä, tässä ovat vaimoni ja tyttäreni!

Kaukasuksen mies mulkaisi jörösti ja sihahti yrmeänä viiksiensä takaa:

- En ole naista vailla.

Erään tapauksen koin itse matkustaessani aikaisemmin junassa Odessan ja Pietarin väliä. Neljän hengen osastossa oli minun lisäkseni vanha venäläinen maalaismuori – venäläisessä junassa ei miehiä ja naisia välitetä sijoitella eri osastoihin – nuorehko mieslääkäri ja nuori lääketiedettä opiskeleva neitonen. Koska viimeksi mainituilla saman tieteenalan edustajilla näytti olevan paljon yhteistä keskusteltavaa, tarjosimme heille alapetiä. Niinpä maatuska ja minä kiipesimme ylös yrittäen aloitella nukkumista. Uni ei kuitenkaan tullut heti, varsinkin kun alapetiläisten keskustelu kuului hyvin ylös. Mieslääkäri kertoi toverilleen ihmeellisestä uutuudesta: Oli kokeiltu eläinten keinotekoista hedelmöittämistä. Tämä oli niin kiintoisa aihe, että huomasin nukkumista teeskentelevän vierustoverini hiljalleen hivuttavan korvaansa tyynyt reunalle paremmin kuullakseen. Ja kun juttu alkoi olla lopuillaan, ei mamma enää malttanut pitää suutaan kiinni:

- Ka onkohan tuo tuommonen mahdollista ihmisillekin, kysyi hän?

Lääkäri myönteli hämillisenä, mutta tieteen voimaan vedoten, että ilmeisesti se on mahdollista. Mummolta pääsi pitkä murheellinen huokaus:

- A raskisivatko niin soman vanhan konstin jättää pois käytöstä!

Tällaista saattaa sattua venäläisessä junassa, missä kiire on unohdettu ja tee tuoksuu lämmittävänä. Kerroin sen Niemiselle ja Laaksolle. Pojat kuuntelivat ja yrittivät nauraa, mutta sitten he taas kääntyivät katselemaan totisina loputtoman näköistä tasankoa, joka lipui silmiemme editse.

- Hyvähän sinun on, kun osaat jo tätä venättä, murahti Nieminen.

- Ei se siitä kiinni ole, koetin rohkaista. - Kyllä pärjää kun pitää silmänsä auki. Minä olen ollut joka paikassa niin kuin kotonani, ei se murehtimalla parane.

- Koeta nyt tässä sitten olla niin kuin kotonasi. Jos kovin monta vuorokautta vielä jatketaan tällä tavalla kohti jäistä Siperiaa, pudotaan pian kuin kohmeinen hevosenkakkara tuonne susien syötäväksi.

Kaveri osoitti pölyn ja savun tummentamaa porraspuuta sekä tirskautti pitkän syljen kauas alla vilistävälle penkalle.

- Ei hätäillä, vielä tästä selvitään.

- No, mutta kunpa äiti tietäisi