Kurkiaura

By Martti Issakainen

Eletään 1970-lukua. Kirjailija Martti Issakainen päättää pitää päiväkirjaa tavallisesta arjestaan maanviljelijänä ja maatalon isäntänä. Aamuisin noustaan lypsämään lehmät, perheen pienet lapset auttavat kylvötöissä. Vasikat viedään kello kaulassa saareen laiduntamaan. Kädet tuoksuvat hunajalle, kun mehiläisten kennotilanteen on käynyt ensin tarkastamassa. Ympärillä on luonto, ja maatalon ihmisistä tuntuu melkein siltä kuin he olisivat osa sitä. Työt tehdään hevosen avulla koneiden sijaan. Uhka on kuitenkin noussut jo taivaalle – moni nuori ei halua jatkaa vanhempiensa jalanjäljissä."Kurkiaura" on idyllinen kuvaus maatalon ihmisten elämästä ennen tehotuotannon aikakautta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 2, 2022
• ISBN: 9788728128336

Book preview

Kurkiaura

Cover image: Shutterstock

Kirja ilmentää aikaa, jona se on kirjoitettu, ja sen sisältö voi olla osittain vanhentunutta tai kiistanalaista.

Copyright © 1977, 2021 Martti Issakainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728128336

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kesäkuu

Aamulla ajetaan navetassa idätetyt perunansiemenlaatikolliset hevosella pellolle. Valjastetaan Soma aatran eteen, kynnetään vakoja pehmeäksi muokattuun hiekkapeltoon. Vähän ajan perästä tulee Eeva kylältä päin, sitten Sylvi pyörällään. He ottavat pitkäituisia mukuloita sankkoihinsa ja alkavat kylvää vakoihin. Sylvin raikuva puheenrallatus kantaa hyväntuulisena yli pellon. Eeva tekee huolellista työtä:

— Eikös ne pidäkin panna niin että ituset ovat ylöspäin?

— Ei sillä niin ole väliä, kyllä ne kaikki tiensä pintaan löytää, sanon.

— Mutta eipä tarvitse tehdä turhaa mutkaa kun panee valmiiksi ylöspäin, väittää hän, asettaa yksitellen, huolekkaasti.

Terhi ja Pia vaeltavat pellolle leikkisankoineen. Katsovat miten aikuiset tekevät, ottavat mukuloita laatikosta, kulkevat pitkin vakoa, kompastelevat. Terhi tiputtelee siemeniä maahan, Pia innostuu välillä keräämään niitä takaisin astiaansa. Terhi on kuuden vuoden, Pia kolmen. He kulkevat äitinsä perässä, vaimo neuvoo miten pitäisi tehdä.

Sylvi on saanut särkiä katiskastaan. Hän panee leivänpalan tai kaurapuuroa syötiksi katiskan sisään, silloin tulee kalaa aina. Hänellä on ollut katiska vedessä siitä lähtien kun tuli muutama viikko sitten kaupungista kotimökilleen. Kesät hän asuu täällä, talvet kaupungissa Oton kanssa.

Eeva ilmestyi kylään eläkkeelle päästyään muutama vuosi sitten. Siitä pitäen hänen elämänsä huvi on ollut kasvattaa jotakin. Hän pitää huolta kasvimaastamme ja saa osuutensa juureksista. Rikkaruohoja hän ei hyväksy, ei kiviä pellossa, ei sitä että perunan idut pannaan alaspäin.

Kun saan vaot avattua, alan perästä kyntää kylvettyjä peittoon. Tulee hiki aatraa hallitessa, nuori hevonen ei malta kulkea rauhallisesti, ei pysy vaolla, pitää ohjata. Puolille päivin tulee työ tehtyä, kymmenen aaria perunavakoja. Äiti on laittanut ruuan, päästään syömään.

Oikeastaan kaiken pitäisi olla nyt valmista kesää varten. Siemenet maassa, ensimmäiset oraat pistävät pintaan vihreitä lehtiä.

Vaikka toisaalta tuntuu, ettei mikään ole täysin valmista vielä, eikä sellaiseksi tulekaan. Aina löytyy jotain viimeistelyä, virapelityötä, kivenkeruuta, aitojen korjaamista. Välillä vain on hiukan helpompaa ennen kuin taas suuremmat hommat vyöryvät vastaan.

Pitää vetää henkeä. Kävellä hitaammin, viivähdellä joutavanpäiväisessä, kuulostella ympäristöä, katsella, seurailla. Se, että on saanut kaikki siemenet peltoon, viipyy jonkin aikaa raukeutena ruumiissa.

— Pitää lähteä katsomaan mitä se Otto, sanoo Sylvi pöydästä noustessaan. — Ne uhkasi Arvi Kokon kanssa lähteä viemään verkkoja Vihovuonteen alle.

Äiti kiikuttaa hänelle vastaleivotun leivän viemisiksi.

Aamu.

Jo vuoteeseen kuulu rastaitten kuoro ja käen kukkuminen. Herätään siihen, lapset nukkuvat vielä.

Vaimo raottaa ikkunaverhoa. Auringonvalo leikkaa sisään. Siristyttää silmiä. Virran pinta kimmeltää tyynenä aamuhohteessa. Pellolla näkyvät juuri pintaan nousseitten oraitten suorat kylvörivit tuoreen vihreinä.

Kävellään raukeina yli pihamaan. Tuoksuu kostean elinvoimaiselle koska on satanut. Ympäristö tuntuu aivan tihkuvan kasvua ja hedelmällisyyttä.

Pieni harmaa lintu asustelee pesäpöntössä pihamaan lehtikuusessa. Vaatimattoman näköinen, eikä pidä paljoa melua itsestään. Puuhailee siellä huomaamattomana, lentää hissuttelee huolekkaana asioillaan. En ole kuunnellut niin tarkoin, laulaneeko milloinkaan. Tosi maalainen pikku mökkiläinen.

Kottarainen on toista maata. Sillä on pesä säilörehutornin seinässä. Rakentamisen aikaan oli jäänyt kolo ylös harjaorren viereen. Lintupari huomasi sen, puikki sisään lautojen väliin ja rakensi pesän. Nyt siellä on poikasia, sirkutus kuuluu aina ohikulkiessa. Kottarainen on kaupunkilainen, mikä muuttaa kesäksi maalle. Pikkusielu, nousukas, rattoisa juorukello, viheltäjä. Mutta talonpoikainen syntyperä löytyy siltäkin, nokka savessa se riepottaa turvetta ja lentää leuhottaa ikionnellisena pesälleen madon löydettyään.

Äiti on navetassa antanut lehmille jauhot. Suoma, vaimo, alkaa lypsää. Haen ladosta heiniä lehmien eteen. Mätän sontaa. Valjastan hevosen. Vien maitopöntöt tien varteen. Siitä alkaa päivä.

Ilta. Lapset tahtovat mukaan.

— Mihinkä viedään verkot? kysyy Terhi kun työnnän veneen veteen.

— Jos Pilppastenlahdelle, ehdotan.

Soudetaan tyyntä niemenkuvetta kanavalle päin. Lapset katsovat vedenpintaa, miten puut heijastuvat siihen, miten veneen laine käy.

Kuvittelenko vain, mutta vesi järvessä tuntuu jotenkin erikoiselle näin keväällä. Niin kuin se olisi puhtaampaa, päilyvämpää. Ja kun se usein on iltaisin tyynenä, niin siitä heijastuu kaikki mitä rannoilla sekä taivaalla on. Keväällä vettä on paljon, ylenpalttinen runsaudentuntu kun rantakivikot peittyvät näkymättömiin.

Näin kalassa käydessä sen huomaa selvimmin. Kuin keskellä vanhanaikaista taulua soutaisi.

Terhi tahtoo airoihin. Hitaasti hän vetelee yli lahden kun päästän verkon veteen. Kolme verkkoa mahtuu tähän yhdeksi jataksi, eikä meillä enempää olekaan. Sylkäistään viimeisen hännille kalaonneksi.

He muistuttavat, että ottaisin mukaan kun aamulla menen nostamaan. Lupaan.

Kuuluu reipas kavioitten läiskynä kun Alpiini ajaa tietä pitkin, ohjaa tallin nurkan ympäri ja peruuttaa karjakeittiön ovelle. Varsa on sidottu riimunvarresta aisaan emonsa kupeelle. Se hypähtelee malttamattomana, tempoo päitsiään, työntäytyy imemään kun kärry hetkeksi pysäytetään.

— Se on ahvenen kutu loppu, sanoo Alpiini.

— Niin näyttää, myönnän.

— Ja särki aloittelee.

— Karkeana on suomu.

— Ei minulla ole ollut pyytöjä järvessä muutamaan päivään, mutta tuosta käen kukkumisesta minä päättelen.

— Ai.

— Kun se on muuttunut tuollaiseksi, niinkun kukeloittelemalla. Ne ennen sitä piti merkkinä.

Nostellaan pöntöt kärryyn.

— Tuli sieltä puolen sankollista aamusella, sanon.

— Vai. Se on alkanut liikkua. Tässä jäitten mentyä pitää paussia.

— Särkiä ja ahvenia ja jokunen hauen puikkari.

— Tiheistä verkoista?

— Kaksikymmenseitsenmillisestä parhaiten. Yksi hauki oli kolmekymmenviisimillisessä.

— Semmonen se sotkee, sanoo Alpiini.

Hän menee jo. Varsan vaalea häntätupsu viuhtoo kärryn kupeella.

Kalat ovat suolassa päiväsydämen. Iltapäivällä vien ne savustumaan. Savustuspaikka on venevalkaman kupeella pajupuskan siimeksessä. Vanha saunapata seisoo siinä kivien päällä. Vuolen pohjalle karkeita leppälastuja. Vähän katajaa voi panna jos haluaa makuun kirpeyttä, jotkut heittävät sokeripalankin antamaan kaunista kultaista väriä kaloihin. Kun panee verkkoritilän päälle harvakseltaan tuoreita kouvunvarpuja, eivät kalat tartu kiinni rautalankoihin kypsyessään.

Kansi päälle ja tuli padan alle. Pieni tuli riittää, savu kohoaa lauhaan tihkusateiseen ilmaan.

On sataa ripotellut hiljakseen koko päivän. Kastematoja luikertelee pitkin maata, teiden poikki.

Menen ja pumppuan saunaan vettä. Sytytän tulen kiukaan alle. Käyn välillä katsastamassa savustuspaikalla.

Näitä puuhatessa kuuluu kesken kaiken laivan huuto virralta. Kuopio-laiva tulee ylävesiltä ja jyskyttelee Savonlinnaan päin. Muutama viluisen näköinen matkustaja seisoo yläkannen kaiteen äärellä. Kapteeni kävelee ruorikopin ovelle, katsoo kanavalle päin. Se on ensimmäinen reissu tänä kesänä.

Maistelen ensimmäistä kalaa, kun lapset tulevat uusien vastojen kanssa. He ovat äitinsä kanssa käyneet taittamassa ne kellarin takaa.

Ne ovat pienilehtisiä ruitukoita, mutta niillä kylvetään tänä iltana.

Tänään paistaa aurinko. Tunnen miten tuuli käy leutona, haistelen sitä.

— Voisi viedä hunajaosaston mehiläispesään, sanon vaimolle.

— Voisi, myöntää hän.

— Tuntuu siltä, että mettä alkaa tulla, arvelen.

Puolen päivän jälkeen puetaan hatut ja harsot päähän, hanskat käsiin, suojatakit päälle. Pesä on pellon takana vanhan perunakellarin luona pensaikon siimeksessä.

Lentäjiä tulee ja lähtee yhtenä virtana. Lentolaudalla käy taukoamaton liikenne kumpaankin suuntaan. Raskaasti lastattuja mesimahoja, täyteen ahdettuja helakankeltaisia siitepölykuormia häipyy pesän sisälle. Kuormansa tyhjentäneitä uurastajia ponnahtaa laudalta ilmaan singahtaakseen täyttä vauhtia kohti kukkaisina odottavia vainioita. Kunnes mesilastit tai takakinttujen siitepölyvasut ovat jälleen täynnä niin että voi palata takaisin saaliinsa kanssa.

Katsotaan hetki liikennettä pesän suulla. Tuntuu toiveikkaalle nähdä tuo innokas hyörinä kevään koleuden jälkeen, jolloin kaikki kehitys näytti olevan pysähdyksissä.

— Katsohan.

Nostelen varovasti kakkuja nähtäväksi, tarkastellaan niitä.

— On siellä jo uutta hunajaa.

Vaimon silmä nauraa kun hän katsoo sitä. Kakkujen yläosissa ja reunoilla kimmeltää kullankirkas mesineste. Siellä täällä on kenno keltaista siitepölyä.

— Mutta emo on pannut töpinäksi, huomaatkos?

Näkyy suuret alueet uusia vastamunittuja munia, sitten eriasteisia toukkia, peitettyjä sikiöitä ja sellaisia, mistä uudet mehiläiset parhaillaan ihmettelevän näköisinä kapuavat ulos.

— Se on viikon sisällä muninut tuollaiset uudet alueet.

— Kyllähän tämä nyt näyttää mukavalta.

Lasketaan kakut varovasti takaisin. Pannaan sulkuristikko väliin, ettei emo pääse munimaan hunajaosastoon. Nostetaan hunajalaatikko ristikon päälle, pannaan katot paikoilleen. Katsotaan miten mehiläiset lentelevät ympärillä, liikuskelevat hermostuneina lentolaudalla. Vie aikansa ennen kuin ne rauhoittuvat pesän avaamisen jälkeen.

Useimmiten tulen hyville mielin saadessani seurata mehiläisten elämää. Niinkuin saisi silmätä tuntemattomaan, salattuun maailmaan. Missä vallitsevat luonnon järkähtämättömät lait, missä elämäntahto ja yhteinen uurastus ovat niin voimakkaita, että ne tartuttavat iloista toiveikkuutta katselijaankin. Siinä on jotain muunlaista tuntua kuin toisten kotieläinten hoitamisessa.

Mehiläisten haju on tarttunut vaatteisiin kun mennään kotiin. Erityisen voimakkaana se tuntuu käsineissä; vaha, hunaja, kittihartsi.

— Arvaatko mitä tämä tuo mieleen? sanon ja annan hänen haistaa käsinettäni. — Tämä tuo minulle mieleen ortodoksisen kirkon, siellä olevat tuoksut, vahakynttilät, suitsutuksen.

Hengitän käsineitteni tuoksua. Muistan mustaviittaiset munkit ja pääsiäisyön Valamon luostarissa. Tämä sielläkin tuoksui, sama salaperäinen, pyhä mehiläisentuoksu. Yö oli pitkä, liturgia mutkikas. Nuori pappismunkki kulki yhä uudelleen ympäri kirkon suitsuttaen seurakunnan keskellä sekä sanoen kerran toisensa jälkeen: — Kristus on noussut kuolleista! Pyhiinvaeltajat seisoivat hartaina käsissään ohuet vahakynttilät, joitten pienistä liekeistä levisi rauhoittava mehiläisentuoksu hämyiseen kirkkoon. Ja me seisoimme koko tuon pitkän yön aina aamunsarastukseen asti. Silmät unen puutteesta ja paljosta suitsukkeesta kirveltävinä juhlien Kristusta, joka oli noussut kuolleista. Ja vielä pois mennessäni minä tunsin tämän saman tuoksun minkä tunnen nyt, tämän ortodoksisen mehiläisentuoksun.

Pihaan tullessa nähdään yksinäinen uurastaja touhuamassa voikukassa. Niinkuin tuttavan kohtaisi, liikuttaa mieltä sen tapaaminen.

Alhaalla pirtissä paistaa kaikista ikkunoista sisälle. Yön aikana nuokahtaneita tuomenkukkia on pöydällä maljakossa. Hiljaista, seinäkellon verkkainen nakse käy seinällä. Lämpömittari auringonpuoli-ikkunassa näyttää jo kahtakymmentäviittä astetta. Tästä tulee toinen todellinen kesäpäivä, eilen oli ensimmäinen.

Silloin tällöin meillä käy vieraita, jotka pysähtyvät pihalle, katselevat ympärilleen ja sanovat: — Tokko te itse huomaattekaan, miten kaunista täällä on?

Joskus tuossa kysymyksessä aavistaa miltei syytöksen, epäilyn siitä että helmiä on heitetty sikojen eteen kun me saamme elää tällaisessa maisemassa. Taikka pintapuolisen elintasoarvion: Mikäs teidän on ollessa täällä!

Kyllä me rakastamme maisemaamme. Emme ehkä ajattele siitä aivan samanlaisia ajatuksia kuin joku muualta tullut. Mutta esimerkiksi tällaisena aamuna tekee mieli hidastaa askeleitaan, ajatella, mitkä kaikki kukat ja kasvit ovat luovuttaneet tuoksunsa että tällainen aamuilma syntyisi.

Niitän pikkuvasikoille heinää marjapensaitten välistä. Sitä tehdessä tulevat tytöt ulos hellevaatteissaan, kävelevät luokse aamuraukean näköisinä.

— Joko veit lehmät laitumelle?

— En.

— Otetaankos Soma kiinni?

— Otetaan.

Vasikat syövät tuoretta ruohoa ahneina kuin villipedot. Päästetään lehmät irti, ajetaan rantaa pitkin laitumelle. Hakametsässä on vilpoisaa vielä. Syödään ohikulkiessa makeita ketunleipiä mättäistä. Ensimmäiset itikat ovat syntyneet poudan mukana, antavat meille muistoksi muutaman kutiavan paukaman.

— Onko huhulainen metsässä? kysyy Pia.

— Mikä huhulainen?

— Se mikä kuukuttelee noin, huu-huu.

Kuunnellaan. Käki kukkuu ja sitten:

— Siellähän se.

— Se on kyyhkyläinen, metsäkyyhky, ryyhkyttelee tuolla lailla.

— Hahaa, huhulainen siellä kuu kuu.

Vihelletään hevosta, huudellaan sitä nimeltä. Nähdään miten se seisoo keskellä laidunta syömässä, katsoo meitä, lähtee pää koholla tulemaan, pysähtyy välillä syömään, ei malttaisi jättää hyvää laiduntaan. Mutta sen tekee mieli leivänpaloja mitä meillä on mukanamme ja taputuksia mitkä ovat tarjolla. Se hörähtelee odottavasti korvat ylhäällä, hamuilee leipiä tyttöjen käsistä, huiskii kärpäsiään. Pujotan päitsen päähän, nostan tytöt ratsaille ja talutan hevosen rantaa pitkin pihaan liekaan.

Mennään tupaan juomaan aamukaakaot, syömään voileipää ja savukalaa.

Alpiinilta tulee kaksi maitotonkkaa, meiltä samoin kaksi. Alpiini itse lähtee mukaan. Varaamme purkin viljankeltaista maalia sekä pensselit mukaamme. Kesällä pitää aina maalata ja kunnostaa jotakin, tänä päivänä maalaamme maitolaiturin.

Hevonen syö pientareella heinää. Tytöt leikkivät rannassa koskenniskalla. Me vedämme Alpiinin kanssa oljenkeltaista väriä päivänpaisteiseen seinään. Kyläläisiä kulkee silloin tällöin sivu kaupalle päin, heittävät ohi mennessään jonkin sanan, katsovat työtämme. Puhellaan harvakseltaan.

— Mitenkähän kauan tässä meikäläinen enää tätä laitosta tarvitsee, aprikoi Alpiini. — Alkaa tuo ikä ja terveys olla siinä pisteessä molemmilla muorin kanssa.

— Niin.

— Eikä nuoremmatkaan tunnu halukkaille jatkamaan. Se on tuo politiikka nyt semmoista, ei suosi oikein meikäläisiä. Ne kun tienaa muualla paremmin niin ne sanoo että ei heidän kannata.

— Niin kai se on, myönnän.

— Niin se näkyy olevan, kun kuuntelee mitä ne puhuu hankkeistaan. Ei näissä meikähommissa mitenkään.

Alpiinilla on kolme lasta, he kaikki ovat jo lähteneet pois kotoa.

— On tuumailtu muorin kanssa, että jos vielä jonkun vuoden jaksaisi ja sitten jätetään. Niin maalataan nyt vielä tämä kerta tätä laituria.

Maalatessa kuluu aamupäivä.

Aamiaisen jälkeen uitetaan vasikoita saareen kesälaitumelle. Tämä on riehakasta touhua, sillä talven navetassa asuneet härkämullit ovat ihmeissään päästessään ulos auringonpaisteeseen. Ne pistävät oitis leikiksi, laukkaavat talutusnarussaan ja minä niiden mukana, toppaavat sitten itsepäisesti eivätkä lähtisi mitenkään. Menevät ankarasti vastaan haraten veneen perässä järveen, mutta uivat sitten urhoollisesti kylmässä vedessä yli salmen. Sitten jytisee tanner männikössä, kun vastarannalla päästetään päitset irti.

Alpiini tuo neljä vasikkaa, meidän navetastamme uitetaan viisi. Tietää helpotusta kesän laidunpulmiin, kun metsäyhtiö antaa käyttää saarta joutokarjan laitumena.

Katselen lehmien syöttömaita, aitaan uutta aluetta sähköpaimenlangalla. Metsänreunassa kuusi on puhjennut kukkimaan tummanpunaisina hehkuvin oksanlatvoin. Aurinko paahtaa, tulee hiki, itikat yrittävät kiusantekoon jos vähänkin pysähtyy. Mielen pohjalla kytee kumminkin hyvä olo siitä että lopulta on kesä. Janottaa. Työn tehtyä kotiin mennessä teen mutkan metsän kautta ja juon lähteestä kuusikon siimeksessä.

Eikä siinä kovin muuta kerkiä enää puuhailemaankaan. Ensimmäiset omenankukat aukeavat, huomaan. Naisväki on siivonnut ja leiponut kun on lauantai.

Haen karjan laitumelta, lypsän ja hoidan sitä.

Sisällä vinttihuoneessa säilyy lämpö kauan, peltikatto on kerännyt päivän hehkua itseensä. Mutta ulkona viilenee vaaleaksi yöksi, aivan tyyneksi, kuulashenkiseksi. Yölinnut pitävät ääntä. Varis jossain sekaan vaakkaisee, jossain kukahtaa käki. Vasikoitten kellot kalahtelevat saaressa salmen takana.

Rantasipi vilahtaa lentoon rantakiveltä, lentää viipottaa kaaressa liki vedenpintaa kohti vastarannan tummanhämykkäitä varjoja.

Pyhäpäivä.

Aamulla satuloin hevosen, ratsastan postille. Isännät hakevat pyhäaamuisia sanomalehtiään, tuovat maitoastioita laiturille. Istutaan Alpiinin, Tauno-sedän