Elämän viulut

By Raija-Sinikka Rantala

Miltä mennyt elämä näyttää vanhuuteen ehtineen silmin? Entä miten lapsi katsoo samaa maailmaa? Ihmisten tiet ovat täynnä omituisia mutkia, sotia ja sattumuksia, ja viulut on maksettava ennemmin tai myöhemmin. Tuskin kukaan selviää elämästä hengissä.Hirtehinen huumori sävyttää menneiden muistelua Raija-Sinikka Rantalan novellikokoelmassa, jonka vaihtuvat näkökulmahenkilöt valottavat ihmiselämän vaiheita koko katkeransuloisessa kirjossaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 20, 2022
• ISBN: 9788728367582

Book preview

Elämän viulut

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1980, 2022 Raija-Sinikka Rantala and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728367582

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Posliinitehtaan työmies teki eläkkeelle lähtiessään viulun.

Se oli ohut, valkea ja lasitettu.

Oikea viulu. Siinä oli kieletkin.

Kun niitä näppäili, se soi.

Jousi puuttui.

Suruton poika

Suruton poika Lauantain toivotut soivat lujaa. Sähköt oli taas viime tilistä saatu kuntoon kesän ukkosten jäljiltä. Reiska otti alumiinikoussikasta suun täyteen vettä ja puuskautti sen pilvenä paidan selkämykseen, pyyhkäisi hellalla tuliseksi kuumenneen raudan sihahtavaan räsyyn ja lasketti pitkin valkoista paidanselkää. Sileää tuli.

Muori istui keittiössä ja hymeksi. Talolla on häät. Sinne se on menossa. Repun sivutasku näkyy pullottavan naulassa.

Reiska siirtyi puvunhousuihin. Prässiräsy kärysi ja hän lauloi toivottujen mukana. Paljaat kintut pyrkivät tanssahtelemaan. Reiska oli tavallisen suruton poika. Hän oli käynyt saunassa, mutta ei vielä yhtään maistanut. Naama kiilsi ja punoitti puhtauttaan. Vaaleat harjakset pyrkivät pystyyn ja silmille.

Reiska puki puvun päälleen, pyyhki sanomalehtipaperin nurkkaan kengät, pani tuvan peilin edessä solmion vanhaan lenkkiin ja veti vahvasti prylkreemiä päähän. Otsalaine otti ja kesti hyvin, päälaelta pyrki pystyyn. Reiska asetteli aikansa kammalla, kyllästyi sitten ja liimasi tupsun reilulla syljellä takaraivoon. Sinne se jumiutui odottamaan ulkoilmaa ja pientä tuulenvirettä.

Reiska meni keittiön puolelle, tempaisi muorin tuolilta ja tanssitti pitkin hellan kuvetta.

– Toimeen tullaan, vielä on viitonen kahviin ja pullaan, taitatatatatatataitaitaa, eletään me sitten vähän reilummin.

Muori hengästyi ja jäi hellan viereen nauramaan. Koira pyöri pölvästyneenä jaloissa.

Reiska meni repulle ja sujautti pullon sivutaskusta povitaskuun selkä muoriin päin. Sitten hän kääntyi ja veti kättä ohimoon.

– Terve. Myöhää en oo enkä narraa naisii.

Koiralle hän sanoi mennessään:

– Vahi muorii Teri.

Muori meni kamariinsa. Sieltä näki tielle. Näki ketkä olivat menossa häihin autoilla. Ennen saattoi istuksia saunalla ja katsella tielle savuräppänästä. Kun meni joku jalkamies, sopi tehdä kaivolle asiaa ja jäädä juttuamaan. Nyt kulkivat kaikki autolla. Ehkä joku niistä sentään poikkeaisi pihaan. Muori otti virsikirjan eteensä ikkunalle, etteivät ajattelisi, että hän ilman aikojaan istuu ja vahtii.

Pari haapaa saisi jo taas kaataa. Ne tuppasivat joka vuosi näkymän eteen.

No nyt olivat saunan kulmalla Iitan pojat vastassa. Reiska viipotti aika vauhtia rinnettä alas. Kaksi käppyrää pyhäpuvuissa ja Reiska niitten rinnalla. Reiska oli toista. Eikös tuo peijooni vielä heilauttanut kättään. Taas yllätettiin ikkunasta.

Talolle päin näkyivät suuntaavan. Talo. Ensin se oli ollut nuorisoseuran. Sitten se oli suojeluskunnan. Nyt se oli pelkkä talo, silti yhä keltainen. Siellä nykyään häitä pidettiin. Oli nämäkin syytä vihkiä. Tyttö kävi jo ainakin kuudennella kuulla.

Koira oli jäänyt maata kamarin oven taakse. Kuului hiljaa järsivän luuta. Teri. Se seurasi kaikkialle. Mustikkamäessä se alkoi tyrkkiä helmaa päällään, jos hengenveto venähti. Ei ymmärtänyt, että vanhankin suussa maistui metsämarja mättäällä istuessa. Lakkasuolle ei sentään enää tänä kesänä uskaltanut, vaikka siellä ne todelliset herkut kiikkuivat vetisinä vellovilla jalustoilla. Pystykorvia Reiskalla oli aina näihin asti ollut. Rekkuja. Sitten se oli tuonut repussa tämän, pienen ruskeakarvaisen koiran, joka kasvoi ja kasvoi. Tästä tehtiin Teri. Opettajan poika, joka oli lukenut asianajajaksi, sanoi, että se oli rotukoira. Mistä lie Reiska reppuunsa pannut.

Reiska oli kuusitoistavuotiaana ehtinyt jatkosodan vapaaehtoisiin ja tullut ehjänä takaisin. Kaksi pojista sinne jäi, kaksi palasi.

Muorin alkoi tehdä mieli häihin. Piispaltakin jo menivät autolla. Jos olisi ajoissa asettanut itsensä tien varteen, olisi voinut saada kyydin. Vaikka saattoi se olla täysi. Niillä oli sitä nuorta väkeä. Ihmiset poikkesivat niin harvoin sisään nyt, kun matka kävi joutuisasti. Entuudestaan muori tiesi, ettei pääsisi jalan Ronkaan mäkeä pitemmälle. Siihen sai jäädä edellinen kauppareissu. Henki oli seisahtunut mäkeen ja muori jäänyt sitä vetämään. Muori joutui istumaan pitkään ojanpenkalla. Käsi silitti Ronkaan kissaa. Emäntä onneksi pani pannun tulelle. Reiska kiikutti mopon perässä takaisin. Helmat menivät oman mielensä jälkeen. Muori hyreksi.

– Jok on meille valmistettu jaspiksesta kullasta kotihin kotihin.

Oli miten oli. Reiskasta oli ollut eniten iloa. Suuttua se saattoi ja olla kuin tulta ja tappuraa, muttei koskaan vihoitellut pitkään niin kuin nämä oman miehen lapset.

Reiska oli tehty, kun mies ei ollut amerikanläskiä syötyään enää vuoteen sijaltaan noussut. Kun Reiskaa aikanaan näytettiin sille, se katsoi, ei puhunut mitään. Otti vain ja kuoli pois kasvot seinää vasten käännettyinä.

Mopo nojasi aitan nurkkaan. Alkuun oli vain musta polkupyörä. Oli elämä edistynyt. Nyt oli mopo ja moottorisaha. Vähintään kerran viikossa Reiska pärryytti työmailta kotiin, reppu ruokaa täynnä. Jos sillä vain riitti töitä, ei kahvia pihistelty tilipäivinä.

Juopottelihan se, mutta oli reilu. Aina sen johonkin ottivat töihin, joskus savotoille, joskus satamaan, joskus lapion varteen kunnalle. Olivat vain niin nuukia Saivikkailla kunnan isät, ettei tietöitä tahdottu teettää. Tie kierteli jokaisen kiven ja kannon ja teki osuuskaupan kohdalla täysympyrän. Nykyaikana, kun autoilla ajeltiin.

Muori kuvitteli, kuinka Reiska on vähän ottanut matkalla. Näkyivät jo saunan nurkalla päät keikahtavan. Vähän vain kumminkin. Niin että on häätaloon tullessa kipakka vauhti päällä.

Alkuillan miehet seisoksivat nurkilla, käyvät ovesta vilkaisemassa sisään. Reiska siellä laukoo vinonaamaisille isännille. Se osaa ja saa naurajat puolelleen. Harrastuksesta se piruilee. Alaviistosta ja ymmärtäväisen näköisenä. Oli muori sen nähnyt ottavan selkäänsäkin ja antavan takaisin. Muoria nauratti.

Kun tanssi pääsee vauhtiin, pakkautuvat kaikki sisään kulmilta. Reiska käy pokkasemassa morsiamelle. Punatukkainen, koululikka melkein, rahastajana ollut Miehikkälän linjalla. Reiska oli sille kuulemma joskus tokaissut maksavansa kyydin ensi kesän mansikoilla. Kovaa Reiska sitä vie, kiperää polkkaa. Osaa se, sihisevät ämmät seinustoilla. Ettei menisi kesken tuossa vauhdissa. Sitä hänkin sanoisi ja olisi omastaan ylpeä. Sulhanen katselee pitkin nenänvarttaan paripöydän takaa.

Kylällä tiedettiin, kuinka Reiska oli jäänyt poikamieheksi. Muori oli tahallaan levittänyt sitä salaisuutena. Reiskalla oli ollut nätti tyttö katsottuna, postineiti. Kihlat oli jo annettu. Olivat jonain lauantai-iltana pyöräajelulla ja istuivat sorakuopan reunalle. Silloin oli tyttö piruuttanut, että mitä jos lähdettäisiinkin eri suuntiin. Mikäs siinä, oli Reiska sanonut, noussut pyörän päälle ja ajanut taholleen. Tyttö jäi montun reunalle. Sen jälkeen eivät olleet toisiaan tavanneet.

Valkea paidankaulus oli veressä, kun Reiska ryömi saunaan yönviettoon. Lauteet olivat kuivat, vesi muuripadassa vielä lämmintä.

Muori joka oli istunut tuolissa torkahtaneena, huokasi kamarissaan ja veti ikkunaverhot kiinni. Tuli sentään kotio. Iitan pojat jatkoivat saunan nurkalta takeltelevaa menoaan.

Syystalvesta muori kuuli, että Iita oli itse antanut toisen pojistaan ilmi poliisille. Se oli ajellut juovuksissa pitkin kotipihaa, ottanut oikein vauhtia ja ajanut monta kertaa päin eteisen seinää. Toinen oli seissyt keskellä pihaa ja kailottanut usutuksia. Se oli ollut kotipolttoisen voimalla tehty kolttonen ja siitä oli tullut linnareissu kummallekin pojalle. Ulos päästyään toinen pojista ajoi heti mopoineen metsään ja vei mennessään yhden huvilavieraan, joka ei sen koommin liikkunut kuin rullatuolissa. Niin jäi vain toinen pojista kotiin. Valtio kuulemma karhusi yhtenään korvauksia Iitalta.

Reiskalla ei myöskään ottanut talvi luistaakseen. Työt kävivät yhä vähemmiksi, säästöjä ei ollut kertynyt, ei ollut liioin työttömyyskassaa. Oli vapaus mennä, ei tulla ja mennä. Muorin silmien eteen ei tehnyt mieli.

Alkutalven pakkasilla Reiska viipyi kolme viikkoa yhtä kyytiä teillään. Palatessa muori makasi huonona sängyllä, koira sen vieressä ainoana lämmikkeenä. Hiiret olivat tuvan puolella syöneet reikiä sänkyvaatteisiin.

– Eiks ne perkele ees postist pääse tänne kattoo, ku työ ette kerran kansaneläkettäkää nostannu. Mopo pääs rikkoontumaa, eikä taija enää kuntoo tulla.

Reiska oli hätääntynyt.

Seuraavassa kuussa muori vietiin väkisin vanhainkotiin. Maksulliseen. Tavalliseen kunnalliskotiin jos olisi viety, olisi muori sanojensa mukaan mennyt metsään. Vanhainkotiin hän lähti, leuka väärällä. Sinne sai sentään antaa eläkkeensä ja enemmänkin. Oli oma nimi oven päällä ja postiluukku.

Muut olivat jo pitkään inttäneet, että niin oli paras. Reiska taipui.

Talo hiljeni. Reiska korjaili mopoa ja kuunteli jousenjäykkänä veikkaustulokset. Koira oli muorin tyhjän sängyn alla. Ei tullut pois kutsumalla eikä remmillä. Vetäytyi vain nurkkaan. Ruokaansa se ei juuri koskenut. Reiska asetteli ensin vateja keittiöön, mutta luopui sitten yrittämästä ja tyrkkäsi ruoka-astian sängyn alle. Siellä koira saattoi näykkästä jotain.

– Vahi taloo.

Reiska jätti ovet niin että koira saisi ne töytäisyllä auki ja lähti.

Sana muorin kuolemasta ei tavoittanut Reiskaa ennen kuin parin viikon vanhana. Muori oli istunut talven mittaan erillään muista vanhuksista ja puhunut vuoron perään kullekin lapsistaan, että kun pääsisi käymään mökillä. Nämä olivat kukin vakuuttaneet, että eihän sinne nyt. Siellä on lunta ja talo kylmänä. Reiska on ties missä. Sitten taas, kun koivu on hiirenkorvalla.