Susikoira Roi ja karkulainen: -

By Jorma Kurvinen

Yöt ovat jo kylmiä ja joulu koputtelee oven takana, kun Tomin kotikaupungissa tapahtuu kummia. Kajsa-niminen tyttö on lähtenyt karkuteille, eikä kukaan tiedä tytön olinpaikkaa. Kun Tomi ja Roi ryhtyvät selvittämään Kajsan mysteeriä, kumppanukset eivät taistele ainoastaan aikaa ja kylmää säätä vastaan. Kajsan tapaukseen liittyy nimittäin myös joukko rikollisia.Susikoira Roi ja karkulainen on 19. osa vauhdikasta nuortenkirjasarjaa, joka kertoo Tomin ja saksanpaimenkoira Roin seikkailuista. Kirjasarjaan perustuu klassikoksi noussut tv-sarja, ja ensimmäisestä kirjasta on tehty myös elokuva Susikoira Roi, joka ilmestyi 2022.Tuhopolttoja, rikoksia, mystisiä katoamisia... teinipoika Tomi ja hänen paras ystävänsä Roi-koira ratkovat mysteereitä rakastetussa kirjasarjassa.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2021
• ISBN: 9788726357073

Book preview

Susikoira Roi ja karkulainen

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2002, 2021 Jorma Kurvinen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726357073

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga Egmont - a part of Egmont, www.egmont.com

MUUTAMA PÄIVÄ ennen joulua kolme poikaa, iältään noin neljätoista-seitsemäntoistavuotiaita, ajoi polkupyörillä ruohottunutta, lumetonta pikkutietä kohti joenrantaa. Kaksi heistä, Eki ja Simo Pakarinen, olivat veljeksiä ja kolmas heidän serkkunsa Aki Pakarinen.

Pojilla oli selässään isot reput, joissa oli painoakin. Se näkyi, kun he ränsistyneen mökin pihaan pysähdyttyään riisuivat kantamukset selästään pihavajan portaille. Sitten he jäykistyivät kuuntelemaan.

– Ei mitään muuta kuin jouluostoksille menevien idioottien autojen hurinaa, Simo sanoi helpottuneena. – Mutta se kaupan kyttä kyllä piti meitä silmällä ja taisi epäilläkin jotakin.

– Eikä ole ainoa, Aki vahvisti. – Me kärytään vielä jonakin päivänä, se on ihan varma. Vähänkään viisaammat lopettaisivat nämä hommat nyt.

Eki hymähti.

– Ventti ei taida antaa siihen lupaa…

Aki nauroi serkkunsa sanoille.

– Tietääkseni me ei olla mitään Ventin renkejä, minä en ainakaan ole.

Eki hymähteli.

– Sinä et tunne Venttiä. Jos se hamppi olisi paikalla, sinulta voisi lähteä toinen korva.

– Hittoako me kaveerataan sellaisen tyypin kanssa? Aki vastusti. – Jos kaikki mitä on pöllitty, menee hänelle…

– Minä olen ihmetellyt samaa asiaa, Simo yhtyi purnaukseen. – Ei tästä ole minkäänlaista hyötyä meille itsellemme!

— Pojut, pojut! Tässä kaupungissa on kovia kundeja, jotka olisivat valmiita vaikka ryöstämään kultasepänliikkeen, jos sillä tavalla saisivat Ventin kaveruuden. Meidän vihollisemme ovat Ventinkin vihollisia.

– Entä sitten? Aki purnasi.

– Kuulitko, Simo? Serkkupoika ei tiedä miten Ventin vihollisille käy.

– On se Ventti hullu tyyppi, Simo vahvisti. – Voi tehdä hermostuessaan ihan mitä tahansa.

– Ja se hermostuu äkkiä, Eki vakuutti.

– Miten ne päästävät semmoisen jätkän linnasta lomalle? Aki ihmetteli.

– Eivät uskalla olla päästämättä, Eki väitti. – Ventti pistää jokaisen naaman mieleen. Mutta ei se linnaan palaa pitkiin aikoihin, ei ennen kuin joutuu taas kiinni. Kuuluuko tieltä vieläkään mitään hälyttävää?

Kolmikko kuunteli tarkasti.

– Ei kuulu, Simo päätti ja nosti repun portailta toiselle olkapäälleen.

He olivat syksyllä mökin löydettyään tutkineet pihan ja ympäröivät paikat tarkoin ja pitäneet vajan taakse tiheään kuusikkoon rakentamastaan havumajasta mökkiä silmällä päiväkausia. Jostakin syystä komea rantapaikka vaikutti hylätyltä. Joku nuori likka kävi paikalla joskus harvoin, ja hän piti päällä sähkölämmitystä, semmoista minimilämpöä. Pojat olivat lisänneet sitä vähitellen muutamalla asteella, toisaalta saadakseen mökkiin äkkiä peruslämmön, jos sattuisivat tarvitsemaan sitä, toisaalta todetakseen miten vähän tyttö tosiasiassa seurasi mökin asioita.

Vaarana oli, että he täällä käydessään osuisivat nenäkkäin tytön kanssa, mutta se olisi sen ajan murhe. Ventti säikyttelisi likan mykäksi tai päinvastoin ilahtuisi saadessaan yllättäen naisseuraa. Eikä täällä nytkään ollut ainakaan viikkoon käynyt ketään.

Mökin oikea omistaja oli sulkenut pihavajan oven vankalla raudalla ja isolla lukolla. Sen särkemisen jäljet olsivat näkyneet varmasti, mutta he pojat olivat irrottaneet ison ikkunaruudun lähes huomaamattomasti, ja sitä kautta päässeet sisälle vajaan, jota oli käytetty varastona. Sinne oli syksyllä nostettu mökin ulkokalusteet, ja kasaamalla ne yhteen nurkkaan kolmikko oli saanut runsaasti tilaa varastetun tavaran kätkölleen.

He olivat selvinneet pitkään joutumatta kiinni. Vajassa oli jo kaikenlaista roipetta sähköparranajokoneista cd-soittimiin ja hajuvesiin.

Purkaessaan viime päivien saalista repuistaan kasoihin vajan seinustoille pojat ärtyivät uudestaan siitä, että menettäisivät saallin jollekin toiselle.

– Minä en edes ymmärrä mitä joku Ventti tekee tämmöisellä roinalla, Aki kapinoi. – Rikas huumekauppias.

– Jos hänkään saa pitää mitään bisneksistään nettoamaansa, Simo epäili. – Tämä on sellainen pitkä ketju, jossa ylempänä olevat hyötyvät aina paremmin. Kiinnijäämisen vaara on pahin ketjussa alhaalla ja kaikki hyöty jaetaan huipulla.

– Ei me voida jakaa Ventin osuutta keskenämme, Eki väitti. – Se on sen verran hurja sälli. Mutta tämä varasto on sille myös voimannäyte: linnassa istuminen ei pysäytä Ventin bisneksiä. Tämä pitää yllä Ventin mainetta kovana kundina.

– Ja me teemme likaisen työn, Aki vastusti. – Ja istutaan vielä itse jonakin päivänä linnassa. Jos emme tuntisi Venttiä ollenkaan…

– Mutta me tunnemme, Simo muistutti. – Ja hän tuntee meidät. Ei ole mitään keinoa päästä Ventistä eroon, Aki. Ei ainakaan hengissä.

– Ventti kostaa pettureille, se on ihan varmaa, Aki. Joka ei ole hänen puolellaan, on häntä vastaan. Ventin aivorakenne ei tunne mitään välimuotoja.

– Minä rupean saamaan tästä tarpeekseni oli miten oli, Aki purnasi. – Minä en rupea varastelemaan jonkun toisen hyväksi, kun meitä epäillään ja seurataan jo nyt joka liikkeessä.

Eki kalpeni.

– Sinähän voit yrittää jättäytyä muina miehinä touhusta pois. Varsinkin jos Ventti viipyy täällä vain muutaman päivän ja häipyy taas jonnekin. Mutta älä mene sanomaan noita juttuja Ventille päin naamaa! Ventti ei hyväksy pienintäkään vastarintaa ja luultavasti sen hermot ovat nyt pakomatkalla muutenkin tiukilla.

– Jos minä veikkaan oikein, Ventti oikein etsii tilaisuutta päästää raivonsa valloilleen, Simo laski. – Minä kartan hänen lähettyvilleen joutumista. Sinun kavereitasihan hän on.

Aki nauroi ivallisesti.

– Eki itsekin pelkää Venttiä, sen näkee naamastakin.

– Minä en ole sanonutkaan, etten pelkäisi. Se jätkä on umpihullu rikollinen. Minä olen näissä hommissa pelkästään sen vuoksi, että pelkään Venttiä. Enkä pääse siitä eroon koskaan.

TAKSIKUSKI toisti kysymyksensä takapenkillä istuvalle nuorelle vaaleahiuksiselle tytölle.

Tyttö, nimeltään Kajsa Storvik, havahtui miehen ääneen ajatustensa sekamelskan keskeltä. Hänen piti vastata nopeasti ja uskottavasti. Jos isä oli hälyttänyt poliisin hänen peräänsä, takseille oli luultavasti jo ilmoitettu kotoaan karanneesta tytöstä.

Kajsa onnistui naurahtamaan.

– Niin, anteeksi, rautatieasemalle!

Se vaikutti luultavasti uskottavalta. Ainakin kuski lopetti peiliin tiirailemisen ja ohjasi autonsa eteenpäin.

Olisi ollut luontevaa kysäistä oliko kuljettaja ollut koko yön ajossa ja oliko tämä vaikkapa viimeinen keikka, mutta Kajsa ei uskaltanut yrittää juttelemista. Ääni olisi voinut kavaltaa jotakin. Tavallinen rautatieasemalle menijä, hänen ikäisensäkään, tuskin jännitti niin että ääni tärisi.

Oliko isä ilmoittanut hänen karkaamisestaan poliisille?

Suutuksissaan hän oli saattanut ilmoittaakin – jos häpeä ei ollut estänyt. Luultavasti isä yritti löytää hänet ilman viranomaisia. Isä halusi säästää perheen skandaalilta.

Heikki-setä oli sanonut Kajsan soittaessa, ettei hän ollut tervetullut heidän perheeseensä.

»Etkä minnekään muulallekaan… Kukaan ei halua sekaantua sinun hölmöilyysi. Ja miksi sinä tänne haluatkaan: nythän sinulla on vapaus tehdä ihan mitä itse haluat ilman aikuisten rajoituksia…»

Heikki-sedän ääni oli kuulostanut yhtä tylyltä kuin hänen sanansakin.

»Minä en ymmärrä kehen sinä olet voinut tulla», Heikki-setä oli purkanut pahaa mieltään. »Kummankaan puolella suvussa ei ole koskaan ollut mitään yltiöpäisiä vouhottajia. Yritäpä arvata mistä siellä teidän kirkonkylällä tänään puhutaan!»

Kajsa olisi voinut sanoa sedälleen, että hänen oli ollut tarkoituskin aiheuttaa pikkukylällä puhetta. Siinäpähän isä selvitteli tyttärensä lähdön syitä ja toivon mukaan mietti edes hiljaa itsekseen asioita hänenkin kannaltaan.

– Sitäkö ehtii vielä näillä aatonaaton aamujunilla jouluksi kotiin?

Kajsa hätkähti kuskin ystävällistä ääntä.

– Joo, ehtii hyvinkin!

Onneksi mies ei kysynyt minne hän oli menossa ja monenko aikaan hän olisi kotona. Kajsaa hirvitti oma tietämättömyytensä: sitä kun oli pyörinyt vain omissa kuvioissaan, koulussa ja kuorossa, kotinurkilla ja kaveripiirissä. Hänelle ei tullut mieleen ainoatakaan paikkakuntaa, josta olisi varmuudella pystynyt sanomaan, että se oli rautatien varressa ja että nämä junat pysähtyisivät sen asemalla. Käry kävisi luultavasti jo muutamasta sanasta.

Kajsa ei ollut ihan varma kaihersiko jossakin sisimmän sopukassa pienenpieni katumuksenpoikanenkin. Se tunne jäi kuitenkin uhman alle. Tällä hetkellä tärkeintä olisi selvitellä käytännön tilanne lähimpien päivien osalta. Minne hän menisi, missä yrittäisi saada ajatuksensa järjestykseen, ja mihin myöhemmin suuntaisi karkumatkansa.

Yksi mahdollisuus olisi lähteä ulkomaille lastenlikaksi asuntoa ja ruokaa ja ehkä pienenpientä palkkaakin vastaan. Sillä tavalla hän tulisi toimeen ja saisi aikaa asioittensa pohtimiseen ja järjestelyyn. Ja hän voisi vaikkapa opiskella isäntäperheen kieltä. Mutta musiikin harrastaminen jäisi varmasti. Kotiapulaisilla ei jäänyt aikaa sellaiseen – eikä sitä luultavasti suvaittukaan.

Miksi kukaan ei ollut kirjoittanut opaskirjaa karkuun lähtevälle, neuvoja vaikeisiin tilanteisiin, joita tulisi varmasti vastaan ja joista piti selviytyä yksin?

No, rahaa hänellä olisi ainakin alkuun, se ei olisi ihan heti ongelma, mutta muita hankaluuksia luultavasti silti riittäisi.

Niitä ei auttanut ajatella nyt. Nyt piti päättää miten toimisi tänään, aamupäivällä, ennen kuin joutuisi karkulaista etsiskelevien haaviin. Oli ollut hölmöä yrittääkään löytää apua Alasaarten suunnasta, Heikki-setä oli yhtä poroporvarillinen kuin isäkin ja suhtautui kielteisesti liian itsenäisiin nuoriin, tyttöihin varsinkin.

– No niin…

Oliko taksikuskin katseessa pientä ylimääräistä tarkkailua? Nämä olivat ammatissa, jossa oppi tuntemaan ihmisiä ja näki kaikenlaista. Jokin pieni vivahde Kajsan olemuksessa oli voinut saada kuskin epäileväksi.

— Kymmenen euroa ja viisikymmentä senttiä! Tarvitaanko kuittia?

– Ei tarvita.