Unkka Manni

By E. N. Manninen

Pohjois-Lapissa syntynyt ja kasvanut Unkka Manni vietti elämänsä alkupuolen viattomia kepposia kehitellen. Kasvettuaan nuori mies sukeltaa jääkäriliikkeen ja sodan maailmaan, jossa vaaralliset vakoilu- ja sotilastehtävät ovat arkipäivää. Muisteluksenomainen, faktaa ja fiktiota sekoittava teos perustuu kirjailijan nimeämättömäksi jäävän ystävän muistiinpanoihin, jotka piirtävät todenmukaisen kuvan Suomen sisällissodasta ja sitä edeltävästä ajasta. Vakavasta aihepiiristään huolimatta Unkka Mannin vaikuttavuus pohjautuu inhimillisyyteen ja ajoittain huumoriinkin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 16, 2021
• ISBN: 9788726863338

Book preview

www.egmont.com

1.

Elämän alkujuoksulta

Nimeni on Unkka Manni; olen lähtöisin Ounastunturin pohjoispuolelta.

Siellä kaukana maailma on kaunis. Taivas sinisempi kuin täällä, tunturi kuin pyramidi, kotitieva parahultainen laskea mäkeä — järvi suuri kuin meri, kirkas ja pohjaton. Sen aalloista voi nousta näkki.

Elämäni alkujuoksu kului pahanteossa. Ensimmäinen, minkä muistan, oli sopulin tappo yhdessä Tuulitievan pojan kanssa ja sen ripustaminen poronpolun ylle langalla risusta risuun. Kun Koukku-Lassi sitten tuli kumarana ja sarvipuolta ajokastaan hihnasta kiskoen sekä muka jotakin joikaten:

— Haapanan poika,

Haapanan poika …

ja näki sopulin ilmassa, häneltä pääsi paha sana.

— Hui, helve-haka! hän ärähti ja jäi seisomaan polulle silmät suurina.

Sekös meitä huvitti ja nauratti, olimmehan saaneet ison ihmisen säikähtämään. Taisimme olla miehet, kuvittelimme; melkoiset alut ainakin, päättelimme.

Ajan mittaan seurasi enemmälti toimia tähän henkeen. Poltettiin seinänvaraussammalta rengin piipussa, läiskittiin hänen katonrajaan kätkemiään oikeita korttilehtiä, kaapaistiin harakan munat kirkkomaan pisimmästä männystäja tehtiin vihdoin tekonen, josta koitui kohtapa suurempi kuin häpeä.

Eräänä päivänä, kun muuta ei hoksattu enää, varastauduttiin Koukku-Lassin tupatötteröön asukkaan poissa ollessa, nostettiin pönkä pois ovelta ja särjettiin sisällä takka. Se ei ollut vaikea tehtävä.

Siihen ei tarvittu voimia. Halko vain uuninloukosta käteen, heilahdus sillä! — ja liankiiltävän lieden laidan ja takan otsan väliin pystytetty pyssynpiippu kieri kalisten penkin alle. Uuni liikahti ja — sortui samassa kivineen savineen lattialle. Kumeata rymähdystä seurasi huoneen pimentävä, uunintakaisen tomun ja kuivuneen saven valtava pölähdys.

Ja meitäkö naurattamaan, ja meitäkö nikotuttamaan! Niin että henkeä salpasi. Ulos päästyä rupesi jännittämään ja vähän peloittamaankin, sitten jo kadutti ja kauhistutti. Hetki vielä — kuin ennen kokematon hätä olisi valahtanut polvitaipeisiin!

Lähteäkö anteeksi anelemaan —? Ei, sitä eivät meidänasteisemme ihmisenalokkaat osanneet. Eivätkä edes uskaltaneet. Siis — käpälämäkeen!

Tuulitievan Kallen kohdalta kai asia jäi sikseen. Omalle osalleni sen sijaan pahanteostamme koitui ennenkuulumaton häpeä. — Aiemmin tekemistäni kolttosista oli tullut tukevasti loittiin, nyt pantiin päälleni Marin navettahame, minkä lisäksi vyötäisilleni sidottiin porolappalaisen pikinen suopunginpätkä ja sen toinen pää keittiön sängynjalkaan.

Kaksi tiimaa miehen oli määrä asennoida siinä sängyn lähettyvillä niin kuin ajokas siljolla hihnan tuntumassa; kaksi pitkää tiimaa maailman suurimmassa häpeässä, kaikkien katseltavana ja kenen hyvänsä ulkoa tulevan tutkittavana. Julma rangaistus, mutta olihan tekokin ennen kuulumaton minä-vaivaista huutolappalaista kohtaan. Tupa nimittäin oli kunnan rakennuttama Koukku-Lassille yksin elää ja asua.

Jumala kuitenkin armahti vanki rääpälettä painamalla kiinni hänen silmäluomensa toiseksi tiimaksi. Siten häpeä kapeni puolella. Hän, Iso-Äijä, pilvien yläpuolella asuja, näki asiat paremmin kuin tuomion tehneet piiat, Mari ja Priiti, joittenka käsiin silloin oli jätetty kaikki valta. Sillä isä ja äiti, mille lienevätkin osuneet etelänmatkalle juuri silloin.

Mutta herättyäni ja päästyäni sängynjalasta ja niin muodoin myös vaivasta, aloin hautoa kostoa. — Kerran vielä istuisivat piiat samassa häpeässä, ähisin. Odottakoot —, uhkasin; enhän pysyisi minäkään koko ikääni tämän kokoisena pojantattina.

Ja pannakseni kostoni hyvälle alulle, menin heti kertomaan Venekentän Mikolle, mitä tyttäret, Mari ja Priiti, olivat sanoneet veljilleni ja minulle saunassa yhdessä kylvettäessä. — »Pojat, jos te luulette näkevänne täällä jotakin uutta, ei teidän pidä mennä kyselemään siihen selvitystä kylältä.» Mari varsinkin oli niin varoittanut. — Mutta mitä olisimme voineet luulla näkevämme, siitä minulla ei ollut aavistustakaan. Mikko sitä vastoin remahti komeaan nauruun kertomukseni kuultuaan. Se minusta oli äskeistäkin ihmeellisempää, suoraan sanoen tyhjän nauramista. Marin sanoissa ei mielestäni ollut mitään somaa, ei soman alkuakaan. — Mutta — että olinpa onnistunut tekemään tyttärille kelpo kiusan, päättelin Mikon ylen rehevästä ja ilakoivasta naamasta.

Venekentän Mikon rinnuksissa killuivat kellonvitjat kuin raito hopeanvärisiä suuria luteita. Mikko oli mies muutenkin, sillä hän omisti haulikon, jonka piipun pinnassa välähteli sävähdyttävä sini. Sen jylhä jyskähdys rantapehikon takaa kohti haapanaparvea tai lahdella kullailevaa, yliolkaisesti päätään kääntelevää tohtajaa sai kyläämme ympäröivät vaarat vavahtamaan. Ja jäähtynyt, nenään tunkeva harmaja ruudinsavu, joka pitkät ajat vielä laukaisujen jälkeenkin viipyili rantavesien yllä, pani Mikossa näkemään tavoitteen arvoista miehekkyyttä, josta meihinkin Tuulitievan Kallen kanssa valui outoa urheutta. Haulikko — kuten olimme vast’ikään nähneet — kylvi ympärillensä kuolemaa ja kunniaa. Edellistä haapanan poikasille ja juuri ikään sukelluksista nousseelle tohtajalle eli kuikalle, jälkimmäistä ystävällemme Venekentän Mikolle.

Mutta olisimmeko olleet oikeita poikia, ellemme olisi hautoneet pahaisissa päissämme myöskin pyssyasiaa. Jonkinlainen ampumalaite meidänkin tuli saada, se oli selvä.

— Minä tiedän, sanoi Kalle, — juokse huomenna päiväsyönnin jälkeen Kievarin Faarin aitan taakse, näet jotakin.

Huomenna vasta? ajattelin ja taisinpa sanoakin, että vastako huomenna.

Huomiseen elämän alkujuoksulla on aina liian pitkälti.

Tulihan kuitenkin, vaikka vaikeasti, huominenkin. Haulikonpiippu, joka taannoin vielä kannatteli Koukku-Lassin takan otsakiveä, heilui nyt Kallen kädessä, kun hän ympärilleen pälyillen lähestyi aittaa.

Tuntien, etten puolestani halunnut olla sen kanssa missään tekemisissä, kysyin, mitä hän aikoi ruosteensyömällä torvella.

Laitamme siitä kanuunoita, vastasi Tuulitievan poika — vastasi, kuten näytti, hienoisesti ylpeänä. Ja hän selitti, että sen saavuttamiseksi haulikko oli pantava vähintään kahteen kappaleeseen.

— Millä opilla?

— Onhan kylässä seppä; hyvä onkin, Kalle osasi.

Aatamin Aapon puheille sellaisen asian kanssa en luvannut lähteä. Mutta Kalle oli pätevää lajia ja saipahan lopulta toisen mukaansa.

— Oliko teillä asiaa, vai muutenko tulette pahantekoon? tervehti seppä äkätessään poikaset pajansa ovella.

Selitimme, että pyssynpiippu olisi saatava katkaistuksi.

— Mitä varten? kysyi musta mies pysäyttäen kätensä ja vasaransa kohoasentoon.

— Tarvitseisimme —, yritti Kalle kakia.

— Jaa, mitä tarvitseisitte? jyrähti Aapo, pahaa ennustava välähdys noen reunustamissa silmissään.

— Kanuunoita, minä vuorostani uskalsin.

— Vai kanuunoita! huusi isokourainen rautio nostaen vasaransa jälleen katon pimeään korkeuteen ja antaen sen saman tien pudota alasimelle hirmuisesti jyrähtäen ja tulta iskien.

Jos seppä oli ajatellut siten parhaiten pääsevänsä meistä, niin nykäisemänsä narun pää oli oikea, sillä kieltämättä meille kelpasi mäki.

Vasta Uutievan päälle päästyämme pidimme neuvottelun päättäen käyttää Koukku-Lassin haulikonpiippua kanuunana sellaisenaan.

Mutta ruudit? Ja nallit? Mistä ne —? — Venekentän Mikko kuului myyvän niitä rahanahneudessa jopa poikasillekin. Mitä muuta kuin Mikon puheille.

— Vihliäisen pojat, aina tet minua kiusaatta, honotti Mikko, mutta oli aivan toista maata kuin Aatamin Aapo. Oli jo alusta alkaen mielestämme senääninen, että hyvä tulee.

Hyvä myös tuli, vaikka ei tavallisin keinoin. Mikko osasi ottaa hyödyn siitä, mistä se oli saatavissa. Hän kellistyi pitkäkseen pirtin sängynkannelle, veti puukon tupesta ja käski meidän vuoron perään kummankin kaaputtaa sillä hilsettä hänen päästään. Sitten vasta lähdettäisiin katsomaan, oliko aitassa enää yhtään ruutitokkaa. — Kun osto-oikeus näin tuli ansaituksi, tokka tosiaan irtaantui kohtuulliseen hintaan. Mutta nalleilla Mikko ei sanonut meidän tekevän mitään.

Niinpä sitten puikahdimme Mikon omaan heinälatoon, missä arvelimme rauhassa saavamme latailla kanuunaa. Haalasimme halkopölkyn kenenkään näkemättä talon rantteelta latoon ja asetimme kanuunan sen päälle. Viimeksi pystytimme päreen syllän päähän kanuunan suusta nähdäksemme, miten suuren reiän kanuunan piippuun iskemämme kuula tulisi maalitauluun tekemään.

Puuttuvan nallipiikin reikään pistettiin pitkä, punainen villalanka ja sen toiseen päähän piiraistiin tuli. Siirryttiin sitten kipinkapin ulkopuolelle odottamaan, oliko kanuunankuula läpäisevä päreen.

Kului aikaa … kului vieläkin … sitten — ankara tärähdys ja kummallinen rapina ladon kattolaudoituksessa! Ryntäsimme latoon — päre