Kurkien taru

By Lauri Haarla

Väkevä historiallinen romaani 1400-luvun pirkkalaisista ja Kurjen suvun mahtimiesten vaiheista Lapissa. Henrik Kurki valloittaa saamelaisalueita, hallitsee seudun kaupankäyntiä ja tarttuu tarvittaessa voitokkaasti aseisiin. Tositapahtumiin perustuvat seikkailut kerrotaan vauhdikkaasti ja jännittävästi. Poliittisia liittoja solmitaan, suvun miehet käyvät valtataisteluja ja asettuvat lopulta yhteiseen rintamaan naapurikansoja vastaan.Kiehtova historiallinen romaani herätti aikoinaan huomiota kansainvälisestikin.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 11, 2023
• ISBN: 9788728447123

Book preview

Kurkien taru

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

Copyright © 2023 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728447123

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

POJALLENI

Saulo Ismarolle

Ken ei rakasta kansansa menneisyyttä, hän ei myöskään näe eikä usko sen suureen tulevaisuuteen.

LAURI HAARLA

1.

PYHÄN MATALEENAN ALTTARILLA.

Tiilenlyöjä Henrikillä, Saksasta tuotetulla mestarilla, oli ollut kisälleineen ja oppipoikineen ankara kiire jo monet ajat, sillä tallinnalaisen Hermannin, merirosvon, hävitysretken jälkeen oli taaskin vanha Turun tuomiokirkko ollut rakennustellinkien saartamana vuosikaudet.

Nyt, Maunu Tavastin piispauden seitsemäntenäkolmatta talvena, olivat jo pääkirkossa muuraustyöt päättyneet. Mutta sisätöitten viimeistelyssä oli kotoisilla ja ulkolaisilla mestareilla sitäkin moninaisempaa hiomista, nakuttelemista ja takomista.

Yksinpä Pyhän Ruumiin kuori oli rosvon sytyttämässä tulipalossa vioittunut. Niinpä oli myöskin hienotakojilla, Lasse- ja Henrik-mestareilla, tarkkaa työtä, jota itse piispa kävi harva se päivä kotikappalaisensa keralla tarkastamassa, kuori kun oli alunperinkin juuri hänen rakennuttamansa ja vihkimänsä.

Lasimestari Engelbrekt asetteli akkunoitaan, ja oppipojat hoitelivat tellinkien juurella sulatuspottejaan. Akkunasyvennyksistä kimahtelivat nakuttelevat äänet ympäri mahtavia holveja kuin äkkipäiset ampiaiset kesäkuumalla, niin keskellä talvea kuin elettiinkin.

Mutta kuparoitsijat paukuttelivat eri puolilla kirkkoa, niin että kumu ja rämähtely kuului pitkin rantakortteleita ja laitureita kantautuen lopulta vaarattomana ukkosentapaisena Linnanmäen ja Korppolaistenmäen lomitse Ruissalon ja Hirvensalon soukille salmille.

Kaiken tämän rakennustyön päämestarina oli Siimon, rakentaja, jolla kirkonkorjaustöiden lisäksi oli johdettavanaan kapitulitalon ja piispantalon perustustyöt pääkirkon pohjoispuolella. Juro ja kova mies on tämä Tallinnassa opinkäynyt, mutta syntyjään kokemäkeläinen Siimonmestari, joka saa nyt parannella virolaisrosvon tihutöitä. Kyllä heiluu joka timpermannin tuppi ja nuppi, porat ja moukarit hänen ilmestyessään työmaalle.

Onkopa ihme, että jumahtelu, jyrinä, paukahtelu, räminä, kilkattelu ja kalkattelu kiertelee pitkät matkat myös pohjoisia kujia pitkin Aninkaisten tullia kohti ja että kirkontakaiset Luostarinmäen hökkelit ovat vähällä herätä leudon talvipäivän uneliaasta rauhastaan. Mutta painuvat kuin painuvatkin takaisin nietoksiinsa, joita äskeisen reliikkijuhlan ja heikinmarkkinoiden edellä oli pyryttänyt niiden vierustoille.

Vieläpä Luostarinmäen lähettyvillä vanha teilauspaikka, Kerttulinmäki, otti vastaan loppumattomat iloisen rakentelun äänet, aivankuin olisi unohtanut verisen synkeät kokemuksensa. Ja kantoipa rakentajain työ yli pyhän Kupittaan, uretakseen vihdoin himmenevänä kaikuna pitkin Piikkiön vanhaa maantietä, jonka eteläpuolella, salmen takana, seisoi vanha Kuusiston piispanlinna, joka sekin oli noussut suurimpaan uhkeuteensa, lujaksi linnoitukseksi, mahtavan Maunu Tavastin rakennuttamana.

Jokainen elävä olento on jollain tavalla mukana tässä Pohjolan rakennustaiteen alkavassa renesanssissa. Jok’ikinen kauppaporvari häärii puoteineen ja rahtilaivoineen sen palveluksessa. Vieläpä porvaripihain perimmäisistä navetoista lehmät ammahtelevat, ja lampaat määkivät omia melunpitojaan. Mutta pukkimestarit mäkähtelevät kopeanaamaisina päällysmiehinä sorkkaillessaan pihojen heinänjätteillä pitkät parrat profeetallista viisautta täynnä.

On jo kulunut heikinmarkkinoista toistakin viikkoa, kun Siimon-mestarin poika — oikeastaan vasta hantlankari pyhimyskuvain teossa, joskin jo on sellaista herraa, että tekstaa uljaasti tekeleisiinsä taiteilijanimekseen Simon Simoni pictor — seisoskelee rappauskaukalonsa vierellä, mietiskellen mihin päin suuntaisi, töiden siltä päivältä loputtua, riihattoman kulkunsa. Mennäkö Kolmen kuninkaan kapakkaan vai pyhän Annan kiltatupaan? Vai painuako Kupittaan tielle, jolla vuottelee, pihaveräjällään, lasimestari Engelbrektin tytär? Pictorin silmissä välkähtelee ylimielisen huoleton ilme, sillä eivätpä voi hänen öykkärinkielelleen tuon taivaallista kiltamatamit ja kapakkain isännät eivätkä hänen purevalle miekalleen tappelunhaluiset hansakestit. Entä, onkopa ollut puutetta tytöistä! Sokaistuvat tuokiossa nuoren herran lyypekinverkaiseen pukuun, kireisiin ihokkaisiin ja pitkänsoukkiin muotikenkiin, jotka ovat kuin jalosukuiselle hovikeikarille tilatut.

Huikean pitkästä vihellyksestä päättäen Siimon-herra näyttää jo tehneen päätöksensä yöllisistä iloistaan. Mutta seisahtuu sittenkin vielä käytävälle, sillä itäistä kuorikomeroa kohti kulkee kaksi naista, jotka liikkuvat arastellen kuin vainotut pakolaiset.

Eivät ne näytä olevan tulossa vesperiinkään, ehtoomessuun, jota jo on ruvettu viimeistelytöitten aikana pääkirkossa pitämään, kuten matutinaakin, aamuveisua. Nuo naisparat pälyilevät taakseen kuin olisivat varkaissa, supattelevat kiihkeästi keskenään. Ja vanhempi heistä on peittänyt päänsä laajaan liinaan, niin että kasvoja tuskin näkee. Tuolla tavalla eivät tule vesperiin kunnon porvaristyttäret eivätkä oikeat ripinpyytäjät …

Seikkailunhaluinen teikari jää tuijottamaan naisiin häikäilemättömän uteliaasti.

Nuorempi tulijoista on melkein keskenkasvuinen tyttö. Eikä Siimon näe vielä hänen kasvojaan. Mutta hänen maalarinsilmänsä ilahtuu tytön koreasta ja harvinaisesta päähineestä. Sen sinisellä verkapäällysteellä on pari keltaista ja punaista nauhaa, ja se kivertyy huipustaan huolettomaksi tupsuksi kuin lappalaisen pirrilakki. Vieläpä sen alareunaa kiertää mustapohjainen ja hopeankarvainen soopelinnahka. Turkisreunuksinen takki on ostoverkaa. Kelpaisi kenelle tahaan aatelistyttärelle. Mutta taaskin … jalkineet ovat pehmeätä vasan koipinahkaa, koristuksenaan keltaista ja punaista hetuletta.

Nuori herra Siimonkin tiesi sen verran lappalaisista, että tajusi tuon iloisen lakin ja noiden jalkineiden olevan jotain pohjanperäläistä mallia, vaikkakaan ei suorastaan kotakansan pukupartta. Ovelasti livahti katselija tytön eteen, joka pysähtyi hätkähtäen. Suuret siniset silmät tummain kulmallisten alla sävähtivät ensi hetkessä säikähtyneinä. Mutta samassa jo uhosi niistä uhman kylmää välkettä. Ja luja leuka, jonka keskellä on lievä kuoppa, on jäykistynyt samalla yhtä uhmakkaasti. Sukkela huitukka jää seisomaan hölmistyneenä. Hän ei tapaa enää mitään veijaritemppujaan, millä jatkaa leikkiä. Vetäytyy vaistomaisesti muka muina miehinään syrjemmälle.

Mutta samalla hän kuulee vanhemman naisen kuiskivan hätäisellä äänellä: »Mene, mene, eikä sanaakaan veljellemme …»

Olivatko he siis sisaruksia? Ja nuoria ehkä kumpikin? Sillä noissa sanoissa oli kuiskannut niissäkin nuoren naisen kiihkeä ääni. Ja kuitenkin oli tuolla kuiskaajattarella tavallinen kansannaisen puku. Kasvot yhä villaliinan peitossa, yllä kulunut harmaanruskea sarkanuttu ja jotain haalistunutta sinistä sarkaa rypistynyt hame.

Samassa korealakkinen tyttö ojentaa kookkaan säämiskäisen rahakukkaron sisarelleen. »Ota, Maalina, voit tarvita siellä … meren takana tai … hänen sielumessukseen …» kuulee Siimon-herra hänen sanovan tukahtuvalla äänellä. »Siitä ei tiedä kukaan. Kaarina ja minä ne keräsimme omista säästöistämme ja sitten … minä tuppautumalla tuppauduin Henrikin mukaan tänne», kuuluu jatkuvan nuoren tytön selittely.

Kukkaro katoaa Maalina-neidon sarkanutun poveen. Hän supisee jotain hätäiseksi kiitokseksi ja kuuluu sanovan nuorta sisartaan Marketaksi.

Niin he eroavat, nuoremman tyrskähtäessä itkuun ja rientäessä pääovesta tuomiokirkon sillalle päin.

Huoleton maalari ei jää miettimään sen enempää. Lyö siron naapukkansa kallelleen ja lähtee reippain askelin pääovelle päin, jonne vilkahtelee ärsyttävän houkuttelevasti nuoren lapintytön punankeltaiset lakinhetulat. Mutta portailla Siimon-poika hätkähtää, aivankuin kutistuu äkkiä kokoon ja vetäytyy hintelänä varjona taaksepäin, sivukäytävälle, sillä Tuomiokirkon torille ilmestyi hänenkin röyhkeydelleen liian loistavaa seuraa.

Kuusiston piispanlinnan vouti, halikkolainen rälssimies Pietari Karpalainen, oli jo pysähdyttänyt suuren knaappijoukkonsa torin itälaitaan, jossa ratsut juuri järjestyivät rintamaan piispa Maunu Tavastin ajaessa upeassa reessään, suuren aatelisseurueen saattamana pääportaitten edustalle.

Rälssimiesten ryhmässä oli Turun seudun mahtavimpia herroja. Halikon kuuluisat Olavinpojat, Sarvi-ukon perilliset, joista eräät — varsinkin Upsalan tuomiorovasti, Matias-maisteri, joka oli käynnillä kotimaassa — olivat yltyneet jo itseänsä hienostellen nimittämään Horneiksi, näyttivät edustavan seurueessa ajan rikkainta ylimystöä. Sen näki parhaiten suvun maallikkoveljesten — Henrikin, Joensuun herran, ja Jaakon, Toijalan omistajan — upeista ratsuista, koristelluista satuloista ja kalleista turkisviitoista.

Lähellä veljeksiä ratsasti jälkimmäisen poika, Greger Jaakonpoika, joka palveli hienoja tapoja oppiakseen aseenkantajana piispanlinnassa. Ylhäisöseuraan kuului lisäksi Klaus Lyytikänpoika Djekn kolmine poikineen, joista nuori Tuomas oli myöskin piispan aseenkantajan puvussa.

Oli joukossa alempaakin aatelia. Oli paimiolaista Pora-sukua, Renkosia Raisiosta ja Porvoon tienoilta saakka Stålarmit, isä ja poika.

Piispan noustua reestä seurueen vaakunaherrat hajaantuivat kotimatkalle tai kaupunkitaloihinsa, prelaattien kerääntyessä prebendaattien yhteispöytään, jonka etuoikeutettuna viininhankkijana palveli pyhän Henrikin kellari.

Korkeata prelaattia seuraa, hänen noustessaan laajassa turkisviitassaan pääportaita, ainoastaan hänen kotikappalaisensa Olaus Erici eli herra Olavi, kuten häntä tavallisimmin mainittiin, sekä mustakaapuinen dominikaanimunkki, jota hontelon vartensa vuoksi sanottiin kansan kesken Pitkä-Jaakoksi.

Kahdeksissa kymmenissä oleva piispa vanhus on yhä vartaloltaan ja ryntäiltään korkea ja katsannoltaan hallitseva. Vain suun ympärillä syvät juonteet ja lutistunut yläleuka luovat hänen hymyynsä vapisevan vanhuuden ilmettä.

Nyt hän näyttää tavallistakin virkeämmältä. Hän on näet taaskin tullut tarkastamaan rakasta Pyhän Ruumiin kuoriansa, jonka piti olla jo tänään viimeistä kultausta myöten uusi ja valmis.

Siimon on epätietoisena käväissyt sivuportaikolla, mutta lapintytön iloinen lakki on jo hukkunut Aninkaisten kujalle päin. Jotain muuta on nuoren pukarin nyt keksittävä. Ehkäpä pääsisi parhaiten tytön jäljille seurailemalla kotvasen hänen salaperäistä sisartansa …

Hetkeksi sattuu aikailevan teikarin silmä vespermessun valmisteluissa häärivään lukkariin.

Kunnianarvoisa custos kierteli sinne ja tänne lukemattomissa hommissaan, päkäten tuon tuostakin peukalollaan nenänjuuressa kutittavaa karvaista syylää.

Jalka- ja kirjakynttilät oli jo lajiteltu eri kekoihinsa. Nyt hän haeskeli suitsutuspannujaan ja priiskoitusviuhkojaan vihkivesiastioille tuhisten ja touhuten, sillä tuossa paikassa oli otettava vastaan läheisestä pappistalosta ehtooveisuun saapuvat papit, esipappi, kaniikit, prebendaatit ja nuoret kuoripapit. Ja niinpä sai lukkari parka lopulta juosta ympäri kirkkoa kuin tulipalossa, kun ei saanut käsiinsä yhtäkään noista ainaisista kiusankappaleistaan, »haaraniekkapiruista» ja »helvetin halstarikekäleistä», joilla hän, custosja sacrista, ei voinut tarkoittaa ketään muita kuin kellonsoittaja-apulaisiaan.

Mutta kesken ilonpitonsa lukkarin kustannuksella Siimon saa silmiinsä tuon naisen, jota sisar oli sanonut Maalinaksi. Tämä oli sytyttänyt kynttilänsä ja polvistunut Maria Magdalenan alttarin eteen. Ja maalari jää tuijottamaan rukoilijatarta kuin ihmeellistä näkyä.

Hänen liinansa oli valahtanut niskaan. Raskaat, vaaleanruskeat hiukset soljuivat päälaelta, palmikoistaan höltyneinä, niskaan ja katosivat karkean sarkanutun alle. Alttarilla paistava valo paljasti riutuneet, kärsivät kasvot. Mutta niiden kalpeuden alta kuumotti sellaista nuoruuden heleyttä ja hehkua, että Siimon ei muistanut koskaan sentapaista tavanneensa edes pyhimysten kuvissa.

Neidon katse oli jäänyt tuijottamaan ylöspäin, pyhimykseen, joka katseli huokailevaa rukoilijatarta hajatukkaisena, upeana kaunottarena, viettelevänä ja uhkeana, sellaisena kuin kerran Maria Magdalasta lienee voidellut, yhä vielä synnin hekuma hipiällään, Natsarealaisen kalpeat jalat.

Yhtä upeana, merkillisenä vastakohtana muulle puvulle, kiilteli kynttilän valossa rukoilijattaren sepaluksesta kultainen rintasolki säihkyvine smaragdeineen. Kalpeitten kasvojen kuumeisen verevät huulet näyttivät rukoilevan pyhimykseltä ennemminkin varjelusta ja onnea salaiselle synnilleen kuin rauhaa sydämelle.

Vielä ei ollut vesperpalvelus alkanut. Mutta kaukaa, jostain sakariston puolelta, kuului jo heleätä laulua, sillä apulaiskanttori, secundus cantor, oli harjoittamassa katedraalikoulun oppilaita ja aloittelevimpia kuoripappeja vesperiin kuuluvien psalmien ja Maarian kiitosvirren hurskaaseen taitoon.

Laulu näytti vaivuttavan rukoilijattaren syvään hartauteen, aivankuin vaivojen ja hädän uuvuttaman ihmisen, joka haluaa nukkua syvän syvään, loppumattomaan uneen, vaikka ei siitä enää koskaan tietäisi heräävänsä eikä sitä edes toivoisikaan.

Vesperliturgia oli alkanut tavan mukaan tiiman verran ennen auringonlaskua. Mutta se oli suoritettu lyhimmässä muodossaan, niin että completoriumin päättyessä vielä kajasti päivänvalo kaukaa Linnanniemeltä päin, valaen kirpeätä punaa kirkon mahtavan pääkäytävän yläpuolelle, korkeaan tiiliseinään.

Palatessaan pyhimmästään piispa tekee kierroksen eräillä muillakin korjatuilla alttareilla. Olavi-herran ohjatessa esimiestään itäistä kuoria kohti tämä pysähtyy puolittain hämmästyen puolittain kuin jotain muistellen. Tuollaiset, noin runsaat hiukset hän on nähnyt jossain, kerran … levottomassa nuoruudessaan, kun hän liikkui nuorena Pragin-maisterina Vanajan vehmailla mailla ja tapasi sen kumpuilevissa lehmustoissa Anna Lepaan, josta oli tullut hänen nuoruutensa autuas ja kuluttava lankeemus. Vanhus vetää kämmenellään yli silmiensä aivankuin varjotakseen ne liian suurelta valolta. Kääntyy poistuakseen.

Rukoileva neito, jonka pää oli painunut kuin jäyhän hartaaseen uneen, havahtuu samassa, näyttää tuntevan piispan takaakin päin ja nousee kiireesti, varmasti, aivankuin kaikki se, minkä puolesta hän on rukoillut, olisi täyttynyt tuossa samassa hetkessä.

Hän on jo tarttunut piispan viitanliepeeseen ja polvistunut hänen eteensä.

»Mitä tahdot, tyttäreni?» »Anon kirkon ja teidän korkea-arvoisuutenne armeliasta suojelusta!» Sanat tulevat selkeinä, ehdottomina, melkeinpä vaativina.

»Miksi, tyttäreni?»

»Veljeni vainoo minua naittaakseen minut pakolla Haalogalannin maavoudille, ja sulhaseni, Daavid Jaakonpoika, jota he sanovat kapinoitsijaksi, aiotaan surmata vankeudessa …»

»Satakunnan Daavid?» kysyi piispa ääni vavahtaen perinpohjaisesta hämmästyksestä.

Hän ei edes huomannut polvistuneen naisen innokasta päännyökkäystä, sillä tuon kapinoitsijan pelkkä nimi oli iskenyt häneen syvälle. Koko edellisen syystalven tapaukset painoivat parhaillaan raskaimpana huolena hänen hartioitaan. Hän oli ollut aika ajoin neuvoton, vieläpä syyttänyt itseään kapinallisten synkästä kohtalosta, sillä hän, Suomen ruhtinaspiispa itse, oli syyllinen hänkin rahvaan kapinaan.

Sillä eikö Kaarle Knuutinpoika Bonde, joka parhaillaan taisteli valtionhoitajan istuimesta, ollut hänen suosikkinsa ja eivätkö nuo kapinannostajat, Satakunnan Daavid ja Karjalan Filippus, olleet pelkkiä riitanahkoja Kaarlen ja Suomen unioniherrain välisissä valtatappeluissa … pelkkiä talonpoikaisrukkasia, jotka Kaarle oli heittänyt sotahansikkaan sijasta Turun ja Viipurin linnanherroja vastaan? Ja hän, piispa, oli ollut saamaton, vitkastellut päivästä päivään, vaikka tiesi, että Satakunnan Daavid odotti tuomiotaan linnan ylimmässä vankikomerossa.

Ja tuossako uusi uhri, nainen …?

Pitkä ajatussarja oli viistänyt painavana vuolteena olemattomassa hetkessä vanhuksen aivojen läpi. Ja nyt veristi vieläkin pahemmin omantunnon okana hänen sydäntään sääli — tuo neito tuossa. Vähältä piti, ettei hän tuntenut vanhan otsansa punastuvan häpeästä. Oliko hän, Maunu Tavast, joka oli kuulu lempeydestään ja joka oli ylentänyt marttyyripalvonnan uusin kuorein, savuin ja suitsutuksin — oliko hän ollut tekemässä itse — marttyyrejä … viattomimmistakin, suojattomasta naisesta …?

»Kuka olet sitten sinä?» hän kysyi isällisen hellästi.

»Olen Pohjan Kurkien sukua, Maalina Henrikintytär, Tornion kauppakunnan päällikkövainajan tytär …»

»Niitäkö Kurkia, joiden sielua painaa polvesta polveen …» hengellisesti kauhistuneena vanhus oli lisäämäisillään: » … ikuinen surmavero!» mutta katkaisi äkkiä lauseensa ja peitti liikutuksensa harkitsevaan kysymykseen: »Ja kuka on, tyttäreni, laillinen naittajasi?» »Isotaattoni Matias Kurki, mutta hän on jo kuolintaljoillaan ja veljeni …»

»Laillisen naittajasi oikeuksiin ei kirkko kajoa. Mutta jos tahdot synninelkeesi tunnustaa ja katua, olen lievittävä kohtaloasi ja myöskin hänen, joka odottaa maallista rangaistustaan.»

Ja Siimon, joka oli ollut järjestelevinään laastilaatikollaan työkaluja, seurasi uteliaassa jännityksessä neidon ja piispan jokaista liikettä ja sanaa. Hän näki piispan nostavan polvistuneen maasta ja kuuli hänen sanovan: »Saatan sinut luostariveljien hospitaaliin, jossa saat oleskella toistaiseksi suojeluksessani.»

»Kiitos olkoon pyhän Mataleenan ja pyhän Henrikin», kuului neito supisevan, syvään niiaten, vastaukseksi piispalle, joka viittasi käskevästi palvelevalle dominikaanille.

Tähdet ovat jo syttyneet, ja kirahtelevat kovaan tienpohjaan knaapinratsujen kaviot, kun Maunu Tavast ajaa helisevin kulkusin leveässä matkareessään, vierellään kotipappinsa, Piikkiön tietä kohti Kuusiston piispanlinnaa.

Maalina Kurjen rippi oli ollut pitkä.

Tuo kumma suku, Kurjet, Matiaanpojat, Kainuun perukoilla, mitattomien jokiväylien varsilta Ruijan rajoille saakka, oli levittäytynyt ripittäjän hengensilmien eteen laajana, mahtavana taruna, tarun kirjavana kankaana, jonka kuteissa oli viljalti mustaa ja verenpunaa, mutta loimissa ylpeää teräksen ja kullan kiiltoa. Ei ollut, eipä ollut se kohtalon kirjava kangas vielä loppuun kudottu. Paljon näytti olevan vielä kuontalolla tappuroita ja luomapuilla vyyhteä ja lankaa sen varalta …

Niin, merkillinen ja vanhaa sydäntä ehkä liialtikin liikuttava oli ollut Maalina Kurjen rippi ja rakkauden tarina.

Kuusiston talvitie juovatteli saaren pohjoista laitamaa sen koilliskärkeen, jolta kohosi mahtava päätorni sivutorneineen, halliten vankkoine muureineen laajalti salmia ja saaria etelää kohti avomerelle saakka.

Oltiin jo puolivälissä pitkää Pohjoissalmea. Mutta piispa ei päässyt irti tuosta Perämeren merkillisestä verottajakansasta. Mitä olivat nuo susi-pirkat ja Kurjet, joita etelässä joskus sanottiin pilkaten, ihaillen ja kammoten Kurkolaisiksi?

Heistä tiedettiin yhtä ja toista, paljonkin, mutta sittenkin … merkillisen vähän. He saapuivat, nuo pirkkapäälliköt, Kurjet, Voikkaalat tai Oravaiset tänne etelään vanhoille sukumailleen tai suurille messuille rikkaina kuin Novgorodin pajarit, verkaisissa päällikköturkeissaan, hopeavanteet näädännahkalakeissaan, upeankirjavissa vöissään ja suolivöillä raskaat rahamassit ja pitkät miekat, tekivät kauppaa, ostivat, möivät, mellastivat kiltatuvissa, maksoivat sakkonsa kirkolle — jos maksoivat — ja katosivat taas pitkiksi ajoiksi.

Kovaa, uppiniskaista ja julmaa oli tuo rotu Pohjan perillä. Mutta kova näytti myös