Herra Benediktus ja hänen iloinen lukkarinsa

By Lauri Haarla

Hollolan pitäjässä 1700-luvulla asuu eräs rovasti, herra Benediktus. Hän asuu pappilan upeassa rakennuksessa, naapurina on kaunis Agatha-neiti, eikä ruoasta tai juomasta ole pulaa. Elo on ainakin periaatteessa oikein miellyttävää.Rovastin lähipiiriin kuuluu myös lukkari Petteri Heliander, joka uskaltaa kertoa rovastille mitä vain – myös sen mitä rovastin tytär Liina Ellida tekee öisin. Tyttö taitaa olla rakastunut, mutta onko hän rakastunut oikeaan mieheen?Herra Benediktuksen helppoa elämää siis häiritsevät monenlaiset vastoinkäymiset ja ongelmat. Haarlan kirjoittamat nokkelat sananvaihdot ja hilpeät kuvaukset saavat hymyn huulille.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 8, 2021
• ISBN: 9788726689938

Book preview

www.egmont.com

1.

Välkeän Vesijärven matalilla niitty- ja lehtorannoilla huljuu kevättulva täysimmillään. Se tapailee siellä täällä peltosarkojenkin alapäitä, joilla jo upeilee lihava ruislaiho. Nämä tulvat olivat vielä näihin aikoihin — 1700-luvun puolimaissa — koko Hollolan suurpitäjän maanvaivana. Ahtaasta Vääksynvirrasta — kanavaa kun ei vielä tällöin ollut olemassa — pääsivät näet Vesijärven runsaat kevätvedet soluttautumaan Päijänteeseen melkein kuin suuren olvitynnyrin ahtaasta tapinreiästä, vaikka oli olovinaan virrassa pieni koskikin, muka vedenjuoksua kiirehtimässä.

On varhaisaamu. Hollolan rovastilan vanha kala-Matti palailee lehtilahnan kutupaikoilta, Kutaniemeltä päin, jonka tyvipuoleen, kaakkoa kohti, tunkeutuu — ei joki järvineen, kuten nykyisin — vaan syvä Kutalahti lihavine rantaruohikkoineen.

Pappilanrannassa vastapäätä Kutanientä makailee rantapensaikossa Tonneruksen poika ikuinen ylioppilas, tussari kourassa tuijotellen Kutaniemen puolelle ja samalla väijyen ulompana lullivia ohrasorsia, jotka käkevät sopivan hetken tullen varkaisiin makeaan ruislaihoon.

Rovastilan vasta karhituilla sinenpunertavilla saroilla käy parhaillaan kevätkylvö, ohra- ja kauratouko, vieläpä ryytimaan puolella perunanpano, mikä vielä näihin aikoihin on harvinaista etelä-Suomenkin rintamailla.

Maan multa huokuu kuumaa auderta, purot kuohahtelivat kuin hyvätkin kosket ja taas lurahtelevat pieniin onkaloihinsa. Ojat juottavat omat mehunsa suureen veteen, jonka selät paisuilevat laajoilla koillisvesillä päin, Vehkasaaren vaiheilla, aivankuin koskensuvannossa pyörteilevä akkavirta.

Nyt on maanmainion Suur-Hollolan rovastilan kylviäisviikko ja helluntaiaaton aamu.

Ja samoihin aikoihin ylvästelee niin sanoaksemme omalla tunkiollaan koko Hollolan viisikappelisen seurakunnan suurin kukko — rovasti Benedikt Krook eli herra Benediktus, jota rahvas haukuskeli takanapäin milloin Plootu-Pentiksi, milloin Tynnyri-Pentiksi, kiukkuillen muka tämän arvon rovastinsa ahneutta vastaan.

Tosin juuri tällä hetkellä Pentti-herra, Turun ja Upsalan maisteri sekä entinen valtiopäivämies, näyttää kulkevan jossain määrin epäpapillisilla poluilla. Hän tulee pienestä kaltevakattoisesta tönöstä eli pikkukamarista. Hengästyneenä ja ähkyen hän kiertää tallien nurkitse, lievää ylämäkeä, varoen helmikirjailuin koristeltuja tohveleitaan kevätkosteilta lätäköiltä ja nostellen lavean aamuviittansa helmuksia milloin tuhahtaen, milloin, ärähtäen kirosanan tapaisen keskellä siunattua kevättä. Mutta hän tekee senkin hienosti ja ylevästi, usein ranskalaisittain. Ja tätäkin viatonta synnintapaista vastaan hän kilvoittelee ankarasti omassatunnossaan, sillä hän vihaa myssypuolueen johtomiehenä kaikkea ranskalaista konverseerausta — langeten tuohon hattujen narrinpeliin etupäässä vain yliopistoaikojensa pahasta tottumuksesta. Useimmiten hän korjasikin ranskalaissyntinsä nerokkaalla tavalla: heitti maanmainion suomalaisen saamarin tai pirun parbleun tai mon Dieun niskaan, kuitaten näin pikkusyntinsä eräänlaisella ovelalla rehellisyydellä.

Lavean pihamaansa ylimmällä kummulla hän pysähtyy, hänen pehmeä toinen leukansa hytkähtää mielihyvästä ja toinen kulmallinen nousahtaa merkitsevästi. Siellä näet, kuistilla, järjestelee hänen nuorehko, hipiältään, lanteiltaan ja silmänvälkkeeltään yhä lehvakka emännöitsijänsä, Agatha-matami — jota rahvas, häijysti kyllä, useimmiten sanoo Viina-matamiksi — pitkulaiselle, koukerojalkaiselle pöydälle rovastinsa lämmitettyä aamuolutta, piippuja ja tupakoita.

Herra Benediktus, säädyllistä leskeyttään elävä rovasti, ei tänä hetkenä tunnusta oikein itselleenkään, mikä tuossa kaikessa hänen mieltänsä virvoittaa kuin taivaan manna. Ovatko ne nuo hänen mataminsa leveästi pöyhistyvän hameen pehmeät poimuttelut, vai tuo kiiltävällä lakkavärillä maalattu pöytä hyöryävine olutkannuineen? Ehkäpä molemmat yht’aikaa.

Entäpä tuo hänen upea pappilansa. Sen punavärillä silatut hirsiseinät paistavat silmää hivelevinä, ajan haalean punaisiksi patinoimina, eivätkä sen siniset nurkkalaudat tässä hehkeässä aamuauringossa siinnä vain pelkältä sineltä vaan aavistuksen verran myöskin heimenharmailta kuin vanha himmeäksi käynyt öljymaalaus.

On silmäniloa ja herkullista elämää joka puolella. Ja onpa komean rovastin maallisessa olemuksessa vulmahtia, kuten talonpoikaisen kansan oli tapana sanoa sisuksissaan käärmeillen tätä maankuulua prelaattiaan vastaan. Hurskaissa kevättunnoissaan hän katsahtaa myöskin lähikummulla seisovaa mahtavaa kivikirkkoansa, jonka itäpäädyn tiileen tehdyt punavalkeat koristemuuraukset, pyörylät, ikkunanmuotoiset komerot ja ristinkuviot, loistivat iloista sanomaa nousevaa aurinkoa vasten. In hoc signo vinces! hän oli huudahtamaisillaan. Siinä se seisoi aivankuin oman herransa kuva — nimittäin herra Benediktuksen — yhtä ilomielisenä ja yhtä ankarana kuin hänkin — kuinka kulloinkin vaihtelevat elämän varjot ja valot.

Matami niiaa lievästi nyykähtäen. Ja se on arvon rovastin mielestä niin soma temppu, että hän tulee ohimennen taputtaneeksi lempeällä kämmenellä niille tienoille, joilla naisellinen lannepuoli nousahtaa pehmeimmilleen pinkeän päällysliivin reunamailta.

No, niin! Parbleu… Siinä se nyt oli! rovasti ärähtää kesken kaiken. Tuntui näet — salamanvälähdyksenä kirkkaalta taivaalta — kuin olisi hänet saatu kiinni jonkinlaisista haureellisista aikeista. Sillä rannan puolelta, pakarituvan ja viina-aitan takaa, oli alkanut kuulua hänen lukkarinsa ärsyttävä tenori. Siellä oli näet lauantaisaunaa lämmittämässä pitäjän director cantus, Petteri Heliander. Ja se mies oli rovastilleen iänikuinen kiusankappale. Se pisti pitkän paksupäisen nenänsä joka paikkaan, ja sen aataminomena nousi ja laski, lurahteli vuoroin laulua, vuoroin juorua. Eikä siitä päässyt irti, juoppolallista, millään keinolla, sillä lukkarin kristilliset velvollisuudet papin palveluksessa olivat monet. Jo tänäkin aamuna Petteri-herra oli virkansa mukaisesti kläpännyt aamukellot, ja nyt hän oli alustelemassa papille juhlasaunaa, kuten hänen vaimonsa Ulla-Sofia on parhaillaan tuolla pakarin puolella panemassa kaljaa tai leipomassa. Sillä Kirkkolain ja -järjestyksen mukaan lukkarinmatamin piti panna papille kaljaa ja olutta ynnä myöskin hänelle leipoa.

Ja mitä se siellä lauloikaan viinankäryisellä tenorillaan?

"Niin neitsy myös seisahti kuuntelemaan.

Mua seuraatko tanhuille taivahan maan?"

No ehkäpä se vain omaksi ilokseen tai aamuryyppya kärkkyäkseen, rauhoitteli itseään Pentti-herra ja istahti korkeaselustaiseen tuoliinsa, hörpäten kannunsa puolilleen. Heh-he, hän hengähteli hyvillään oman pitäjänkuulun oluensa puolesta. Huutakoot vain Sysmän punatakkivänrikit oman tupuli-olvensa maanmainiota väkevyyttä ja muka paloviinansa kirpeyttä… He-he-he-heh.. ei vedä vertoja Koskipään, ei Suurenkylän sahti hänen Ulla-Sofiansa juoksuttamalle oluelle tai seitsemän kertaa kirkastamalle viinalle. Ne ne tekevät kauppansa kirkonmäellä juhlapyhinä ja yhtä hyvin Anianpellon markkinakojussa.

Mutta ei! Kukaties se lukkarin peeveli oli sittenkin kurkistellut nurkan takaa, sillä laulun seuraavassa värssyssä oli aivankuin jotain häijyä tarkoittelua.

"Sua seuraisin kyllä, vaan en nyt ennättäis,

kas kantamatta multa hääkruununi jäis",

kuului laulu entistä lähempänä. Ja samassa Petteri Heliander näkyi harppovan pitkillä koivillaan yli takapihan renkitupaan päin ja kurkistelevan hänen, rovastinsa, kuistille, häpeämättömästi, aivankuin kanssarikollinen kumppanilleen…! Mon Dieu… saamari soikoon…

Mutta toinen siemaisu ja pari savua piipusta korotti toki hänen mielensä näiden pienimpäin alamaistensa yläpuolelle. Johan nyt olisi, sapperment, kirkollinen arvojärjestys mullinmallin, jos sen viimeinen hännänhuippu, tuollainen hengellinen saparo, niin sanoaksemme, nousisi omaa herraansa vastaan…

Ja Hollolan kuninkaanpitäjän rovasti nojautui entistä rehevämpänä sirokaarteiseen nojatuoliinsa, jonka kädensijoissa ja selustan monikoukeroisissa kehyksissä kiilti kultamaali.

Niin hän istui kukillisessa, Intian-damastisessa aamukauhtanassaan, jonka vuori oli punaista taftia. Olo oli kaikin puolin vapaata, sillä päässä oli pelkkä myssy — millä häneen nähden oli suorastaan vertauskuvallinen merkitys — eikä ollut sitäpaitsi tulenpalava puuteriperuukki nostamassa veriä päähän. Oli tässä autuutta. Helmitelty piipunvarsi notkahteli somasti ja parhain Virginia-tupakka tuprahteli leppoisasti. Se ikäänkuin hiveli maarunpohjaa, jossa läikähteli vieläkin somemmin jo kolmanteen kertaan siemaistu aamuolut.

Kelpasi katsastella tämän rovastilan pihamaata, maita ja mantuja! Tuossa oikealla kahdet tallit, joiden välissä on sivuportti ja kaluvaja kärryineen, kaleeseineen, vieläpä umpivaunuineen, joita ei koko Hollolassa ole muilla kuin Messilän kartanon herralla, vänrikki Palmstedtilla ja hänen armollaan, Charlotta-rouvalla, omaa sukuaan von Esseneitä.

Mnjaa, jaa… kyllä mahtui niihin talleihin pitkien kalaasien sattuessa pitäjän herrasväkien hevoset, tulkoot vaikka yht’aikaa Messilän herrasväki tai Alestalon Bernerit, tulkoot hänen oma Katariina-sisarensa, Voistion kartanon leskirouva, koko perikuntineen tai Mukkulan aatelisherra Aatamin aikuisine rilloineen.

Ja tässäkö sitten muka oli hänen valtakuntansa ja alamaisensa? Tuossako aittarivissä, navetassa ja sikoläävässä tai tuossa pakarissa ja viinapuodissa, jonka avaimet kilahtelivat hänen Agatha-mataminsa luotettavan tukevilla vyötäröillä?

Oli renkejä, oli piikoja, joita nytkin touhusi kokonainen liuta kevätpyykillä saunarannassa, jotta tapuimien pauke kiiri rantoja pitkin. Olipa hänellä niin sanoaksemme hengellisiäkin renkejä viidessä kappelissa, kappalaisia Iitistä Nastolaan ja Asikkalaan ja Asikkalasta Lahteen ja Orimattilaan saakka. Ja näillekin… hengellisille alamaisilleen hän oli niin siveellinen kuin maallinenkin tuki ja turva.

Benediktus-herra oli valtansa tunnossa nousnut seisoalleen vetäen piipustaan mahtavia savuja. Mutta se vallantunto oli ylevän hurskauden kaltaista. Hän tunsi ikäänkuin seisovansa alttarilla jakamassa armon antimia kappalaisilleen, rusthollien herrasväille ynnä myöskin seurakuntansa pienimmille, talonjusseille, lampuotimiehille, ruotumiehille, palkollisille ja mökkiläisparoille, jotka yhä oljentelivat — huolimatta rovastinsa hengellisestä ja maallisesta valistamisesta — moninaisissa helvetin konsteissa ja pimeyden töissä.

Eräänlainen kristillinen kiivaus oli saada hänet valtoihinsa, kun hän ajatteli tuota yhteistä kansaa, varsinkin sen saamattomia, mutta kovakorvaisia talonjusseja, jotka tuolloin tällöin suorastaan öykkäröivät omaa rovastiansa vastaan. Kyllä olivat, saamari soikoon, takuisten takana papinkymmenykset ja Olavin- ja Laurinpäivien uhrilahjat, vieläpä selvät kinkerikestitykset ja syksyiset pellonsiunauslahjat, ennenkuin ne sai kiskotuksi marisevain rohdinmekkojen laareista ja arkuista.

Huomaamattaan oli rovasti ruvennut pasteerailemaan edestakaisin kuistillaan, niin että viitan liepeet liehahtelivat. Nuo moukat, hän mutisi melkeinpä synkkämielisesti. Häjyilkööt mitä häijyilevät selän takana… Oliko hänen syynsä, että saivat jos saivat huono-ojaisista tai ojattomista pelloistaan tusinan verran jyvästä? Ja hän, heidän rovastinsa, oman pappilansa, Kinttulan rusthollin ja monien velallistensa herra, hän, jolle lankesivat talot ja tavarat pelkkien viljalainojen koroista, osasi ottaa kolmekymmentä jyvää siemenestä. Eikö se ollut hänen maallisen ahkeroitsemisensa ja Herran siunauksen suomaa tiukkuvaa rasvaa ja taivaan mannaa? Mitäpä se muuta saattaisi olla — hänen nuhteettoman kilvoituksensa vanhurskauden hedelmä hänen pappilansa ja myöskin laittamattoman omantuntonsa yrttitarhasta.

Ja muka Plootu-Pentti! Siksikö, että hän laillisella tavalla otti tynnyrin viljalainasta puolitoista tynnyriä omiin laareihinsa. No, mitäs tuo — viisikymmentä sadasta korkoa koko kesän ajalta. Ja Tynnyri-Pentti! Par le nom de Dieu, peeveli soikoon, hänen täytyi nauraa. Siksikö muka, että hän veromatkoillaan vaati yökunnissa tynnyrin olutta kestitystä itselleen ja seurueelleen? Nuo kovakorvaiset korpimoukat, nuo suomalaiset talonjussit, jotka makasivat kuin porsaat pankoillaan eivätkä osanneet ottaa ajallisesta vaarin — ottakoot oppia rovastinsa viljelyksiltä ja kiittäkööt sekä taivaan Herraa että häntä, joka on perkauttanut Vääksynsalmen kivikko-ojat Päijänteelle päin, että kevättulvat ovat tämänkin verran alentuneet, kaikkien parhaaksi…

Jumalavita, hän äsähti kesken ajatuksensa selvällä suomenkielellä. Hän oli näet katsahtanut järvelle päin, jossa uida lullii parhaillaan suuri ohrasorsien parvi suoraan alimman laihopellon rantaa kohti. Se on tulossa pirstomaan hänen parasta ruislaihoaan! Eikä ole, piru vieköön, niin ristinsielua levittämässä liinaverkkoa juupeleitten tuhoksi… Ja mitä tekee se Tonneruksen lurjuspoika siellä tussareineen, jollei…?

Mutta samassa hän hymähtää anteeksi antavasti. Oli kuulunut pamaus. Tussahti jo toisenkin kerran. Ja sorsat vilistivät ilmaa, jotta pyllyt paistoivat.

Rovasti nauroi mehevästi, aivankuin olisi maistellut Paimilanlahden herkullisinta ankeriasta ryypynpaineeksi.

Eikä hän voinut olla nyökkäämättä armollisesti Petteri Helianderin lähestyessä häntä pihan yli jo kaukaa kumarrellen.

Ka, niinhän se istuu… kunnianarvoisa rovasti purppurassaan kuin helvetin pääruhtinas istuimellaan, nuhisti lukkari mollonenäänsä ja vilautti silmäänsä koreaan pöytään päin.

Tällä kertaa ei herra Benediktus suuttunut lukkarinsa rohkeasta vertauksesta. Hän hohotti vastaan: Pidä vain huolta, sinä haaruniekka pikkupiru, ettäs kokoat tarpeeksi tulisia hiiliä tämäniltaiseen löylyyn…

Ja jo puhuessaan hän kilautti pöydällä seisovaa messinkikelloa, viitaten Agatha-matamin tuomaan lukkarille ryypyn.

Petteri-herra sujautti ryyppynsä ja yritti olla huvittava esimiehensä edessä: Niinhän sitä sanotaan, herra rovasti, että yksi ryyppy on liian vähän ja kaksi liian paljon, mutta kukas sen kohtuuden arvaa…

Mutta rovasti muuttihe arvokkaaksi. Hän katsahti kirkkonsa yleviä kasvoja ja lausahti yhtä korkeassa saarnatyylissä: Varo sinä, Petteri Heliander, etteivät taas huomenna sinun urkupillisi pihahtele ja puhahtele tai raadollinen henkesi löyhkä paloviinalta.

Eihän nyt millään, arvon rovasti…! Niin, tuota, minun piti kysyäkseni, olisiko papinpostia, jotta voisin saada huomenna kirkkomiesten mukaan…

Rovasti viittasi hakemaan kansliastaan. Ja hänen ajatuksensa kääntyivät poikaan, Jaakkomaisteriin, jolle kirje oli lähetettävä.

Se oli näet ankara. Maisteri-poika vehkeili parhaillaan Turussa vasta nimitetyltä kenraalikuvernööriltä itselleen hovisaarnaajan arvoa — tuolta kreivi lurjukselta, Kustaa Fredrik von Rosenilta, joka oli kirotun hattuhallituksen täkäläinen pääherra ja vainosi kaikin keinoin rauhaa rakastavia myssyjä, piru vieköön, myssyjä, hänen karitsoitaan, joita hän oli onnettoman Turun rauhan jälkeen johtanut kuin hyvä paimen lampaitaan…

Herra armahtakoon! Hänen rovastikuntansa oli rajan kirojen alainen. Tuossahan tuo oli käden ulottuvilla, Kymillä, valtakunnan uusi raja, jonka hattuherrain hölynpölypolitiikka oli saanut aikaan. Hän, Benedikt Krook, hän yksin tiesi miten oli tähän aikaan politiikan sakkinappuloita siirreltävä. Ja hänen pelilautansa oli ihailtavassa järjestyksessä…

No, niin… vanhuus ja viisaus, sanotaan, eikä mene lommoon myssy, jos putoaisikin päästä, kuten noitten kahvilateikareitten komohatut… Ei, ei mitään härnäilyä itään päin. Juuri sinne oli vilkuteltava toista silmää… Elisabet tsaarittarelle ja hänen lakeijoilleen. Saattoipa sattua jonakin kauniina yönä, että suuren Venäjän sinellipojat marssivat joen yli tälle puolelle. Mitäs teet, jos aiot pitää huolen huoneestasi, tavarastasi ja rakkaasta seurakunnastasi? Kestiystävinä, drastukamraatteina, Herra nähköön, on kutsuttava upseerit Hollolan pappilaan, ja pöytä koreaksi, koreaksi vain, ja pašaaluistaa, pašaaluistaa oli pomiloitava, vot kak, ei auta, ei auta… öhöm, hö-hö-hö, rovasti kajautteli arvokasta yskäntapaista, jossa oli todellakin kaikua kauaskantoisesta valtiollisesta viisaudesta. Sitäpaitsi, hän jatkoi mietettään, ollapa tuo nyt… kestiryyppy, nimeltään votka tai paloviina, soromnoo, sanoi ryssä. Ja entäpä, jos sattuisi muuttumaan tämä Hollolan kuninkaanpitäjä — keisarilliseksi seurakunnaksi! No, jaa, sehän saattaisi kajahtaa hieman juhlallisemmaltakin. Ja ylimalkaan… yhtäpä tässä oltiin siveellistä ja sivistynyttä maailmaa, niin rajan tuolla kuin tälläkin puolella.

Tähän, keskelle hänen suurpolitiikkansa taitavinta ajatusta alkaa kuulua Pappilanlahden takaa kuovien ja räkättirastaitten huikea kevätilo.

Pyhäniemeltä ja tämän vastarannalta soittivat häähoureissaan kuovit toisilleen sellaiset huilut, ettei siitä, totta vieköön, voinut olla ilostumatta Luojan luomalle kauneudelle hereä mieli. Ne vuoroin kirkuivat omaa nimeään, vuoroin laskettelivat ihanimmat sävelhelmensä sulavasta kurkustaan kuin pitkässä ketjussa, jota tuntui soljuvan loppumattomiin ihalaan ilmaan. Mutta räkättirastaat tappelivat samaan aikaan sen peevelin vimmalla alempana rantalepikössa keskenään. Ja varisperhe, joka odotteli kalantotkupaikoilla kala-Matin tuloa, rääkäisi pahasti oman kevätlaulunsa. Pakostakin tuli rovasti kiinnittäneeksi huomionsa selälle päin.

Sieltä soutaa, Kutalahden Pyhäniemeltä päin, Alestalon kartanon rannasta lähtenyt yksinäinen vene, naisihmisen näköinen soutajana. Ja vene muistuttaa ilmeisesti pappilan pientä punalaitaista souteluvenettä.

Rovasti käskee kuistille saapunutta Petteriherraa perkkäämään asiaa nuoremmilla silmillään. Ne, eikös herra rovasti tunne omaa tytärtään? Mamselli Liina Ellidahan sieltä… palailemassa souteluiltaan, lukkari lisää hymähtäen huulet kierossa.

Kuinka tämä saattoi olla mahdollista! Jos tytär nyt oli palailemassa, silloinhan hänen oli täytynyt lähteä kotoa keskellä yötä, kukaties — iltayöstä?

"No, mutta enhän minä sen mamsellin ole nähnyt lähtevänkään…! ihmettelee rovasti puoliksi itsekseen.

Mutta lukkari hihitti vahingoniloisena: ,,Eivätpä ne taida pappilantyttäret lähteä souteluilleen tai — jouteluilleen pääportaista, ei, ehei, hyvä rovasti! Ulkokullaisuuden takaovet ja aitanovet — lukkari viittasi somaa luhtiaittaa kohti, jossa tyttären oli tapana kesäisin nukkua — ne ne ovat niitä rakkauden portteja, ha-ha-haa…"

Ja mitä sinä uskallat, sinä kiero tupelkaini, minun huoneessani! ärjähti rovasti.

Eihän mitä, eihän mitä, arvon rovasti, sitä vain, että se on iloista aikaa, kun ihmistä riiataan… Ja Petteri-herra pakeni selkä edellä, kumarrellen ja kumarrellen, kunnes kiepahti ympäri ja luikahti pakarin puolelle kärkkymään emännältään olvenmaistiaisia tai — pahimmassa tapauksessa — ostamaan viina-aitasta Aaka-muorilta nassakan selvillä penningeillä.

Ettäkö hänen siveä Liina Ellidansa pettäisi omaa isäänsä… luvattomilla teillä? Tämä nöyrä ja hurskas tytär, joka