Ritvalan ilovalkeat

By Lauri Haarla

Kansanusko ja kristinusko törmäävät menneen ajan Suomessa. Eletään 1860-lukua Ritvalassa, Sääksmäen pitäjässä. Ritvalassa pidetään suuria helkajuhlia, jotka perustuvat suomalaiseen kansannuskoon. Juhlan tarkoituksena on taata viljan tulo. Kirkko ei kuitenkaan katso pakanallisia menoja hyvällä. Kun edessä siintävät ennenäkemättömät katovuodet, kirkon ja kansanuskon välinen kuilu levenee. Pitäjän apulaispappi Henrik Stark on kovilla – eikä pelkästään pakanallisten menojen takia. Hänen ja Lumialan talon Helka-tyttären välille syntyy odottamaton rakkaussuhde, vaikka Helka osallistuu pakanallisiin helkajuhliin.Ritvalan ilovalkeat on kiinnostava historiallinen romaani, jossa käsitellään Suomen kansanuskon perinteitä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 25, 2023
• ISBN: 9788728447109

Book preview

Ritvalan ilovalkeat

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2023 SAGA Egmont

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemyksiä.

All rights reserved

ISBN: 9788728447109

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUMIVYÖRY

1.

Kelhinmäen rinnemökeistä aina Huittulankylän ja Ritvalan tienvierisiin mäkitupalaistönöihin saakka akat hotisevat tänä maaliskuisena aamuna jos jotakin. Eivätkä lopultakaan muuta kuin samaa ja samaa asiaa.

»Joko sillä lie — se kirves kourassa, hä-hähä …», käkätetään Kelhin Riitan mökissä, jonka pienen ikkunan rätti- ja pärepaikkojen välistä vilahtaa eukkojen uteliaita nenänpäitä ja naskalinteräviä silmiä.

»Mitäh? Eihän sillä mitä», hohahti toinen akka. »Mitäs sillä nyt papilla … sentäs kirvestä?»

»Silläpä tuo on uhkaillut», kuului emännän toranmakuinen ääni uunin luota, »vai etteks muista sen Mikkelinpäivän saarnaa syksyllä ja etteks …?» »Mikä jottei muistettaisi», kivahti ensimmäinen akka, joka taas kurkisteli ikkunasta maantieltä urkenevalle isonpappilan tielle. »Niinpä tuo huusi, että ’ kirves on pantu puitten juurelle rietastelijoitten pähkinämetsissä’, ja sitä se tarkoitti, sitä juuri — Ritvalan Helkavuoren pähkinärinnettä, ja sanokaa minun sanoneeni …»

Ja taas komotti neniä kuin variksennokkia tielle päin, jota myöten pitäjän apulaispappi Henrik Sark on tulossa aamupäiväisistä kansliatöistään. Tulija on hetkeksi peittynyt mahtavan kivikirkon taakse. Eikä sen kyljitse ole vähään hetkeen muuta nähtävissä kuin rantakennällään seisova isopappila, joka sekin on ollut jo pitkät ajat korjaustöiden alaisena ja on parhaillaankin tellinkien ympäröimä, lukuunottamatta pientä siipirakennusta kanslioineen ja arkistoineen.

No, pappi ilmestyy näkyviin kirkon itäisen ristirakennuksen nurkitse. Mutta ei, ei se sentään näytä olevan menossa metsänkaatoon. Keppi sen oli vain kädessä — ei tietoakaan kirveestä. Näkihän tuon nyt huonommillakin silmillä.

Mutta ei se ollut sittenkään oikea papinkeppi! Siitä oltiin joka tapauksessa yhtä mieltä. Se oli tummanruskea, melkein musta. Ja siinä oli varressa paksuja jurmuja, kellerviä, kuin messinkisiä suitsirenkaita. Ei se ollut mitään oikeata ihmismäistä puutakaan, katajaa tai koivunvisaa, kuten heidän oikealla papillaan, ukko-Klavveenilla. Eikä ees säällistä ulkomaan puuta, eepenholtsia, jota oli nähty nuorten ylioppilaitten ja vallesmannin kepeissä. Mitä lie ollut … merenruokoa, sanottiin. Ei ees maan päällä kasvanutta.

Ja sen pää! Liekö ollut luusta taikka puusta. Mutta julmettu se oli joka tapauksessa. Kuin selkähauen leukaluu. Ja siinä se, ainakin kaukaa katsoen, sojotti kuin kirveenterä varressaan.

Ei sitä tosin tällä kertaa paljoakaan näkynyt. Sillä tulijan koura puristi sitä lujasti, iskien keppiä pitkien askelten mukana kovaksi tallaantuneeseen lumeen, niin että sen rautakärki parkui kuin olisi sikaa teurastettu.

Riitta-emäntä keksi tämän häijyilevän vertauksen. Hän oli totisesti omin korvin kuulevinaan tuon äänen seuratessaan apupapin väkivaltaisesti ponkailevia askeleita ja oikean käden iskevää heilahtamista.

Oli siinä kiirettä. Mitähän se nyt aikoi — tämä Sarkin pappi? Jos se nyt olikaan oikea säällinen pappi. Sanoivat kipparinpojaksi — mistä lie merenrannikoilta tai Pohjanmaan nälkämailta. Tosin Voipaalan majuurska väitti sen olevan oikean merikapteenin jälkeläisiä, mutta …

No, niin. Taitavat olla siellä päin papitkin vähän niinkuin kapteenin mallia. Tälläkin oli päällään kaksirivinen mustansininen pomppatakki ja vierasmalliset saappaat jalassa, samanlaiset rumilaat kuin »Elias Lönnrotin» kapteenilla Pyhäjärvellä. No, oli kyllä sen kaulusnahka yhtä ylpeästi kiuhtava kuin faleksmanni Halaperin turkissa. Ja sama nahka kiersi lakinreunaakin. Ja mitämaks, samettia sen oli päällys, ihankuin Sääksmäen kirkon messukaavuissa. Kas, kas, kun ei ollut pannut ihka punaista, kuten oli suurten kirkkopyhien messukasukassa, Siinähän sen oli tapana ylpeillä ja messuta, niin että karstat tippuivat katosta. Jollei vielä joskus muurilaasti ja kattoparrut …!

Oli sitä sellaisiakin ennustuksia olemassa Jyrsteini-rovastin ajoilta asti.

»Helka Maria, pääsi palaa!» huudettiin Ritvalan helluntaikokoilla, jotta ei halla päässyt tärväämään peltoja.

Mutta, herra-paratkoon, mitä tästä vanhasta emäpitäjästä oli tuleva, kun pelkkä kappalainen tekee rovastin virkaa — niin höyli mies kuin olikin Klavveenin Nuutti-herra — eikä uutta rovastia ole vieläkään vaaliin pantu. Ja sitten kun tuollainen merestä noussut Antti-Kristus moikuuttaa koko pitäjän isoakelloa, ettei herroillakaan ole nokan koputtamista …

Körttiläinen mikä lienee. Ja kuka sen senkään tiesi, kun huhtoi ihka piruna ihmisten tukassa …

Oli, oli siinä herrassa näkemistä ja puhumista. Ja eukoilla kun riitti sananrieskaa ja sikurikahvia. Olipa lirauttaa viinantilkkakin sekaan, jos sattui pahasti rinnanpuolta närästämään.

Eikä tämä Kelhinmäen itsellismuijien puheenpito ollut vielä mitään verrattuna siihen papatukseen, joka poreili ja kiehahteli kuin rokkapata ja lemahti väkevänä hajuna uuninpiipusta toiseen, mökistä mökkiin, kun vaeltaja oli isonpappilan tienhaarasta kääntynyt Ritvalaa kohti ja ennättänyt Huittulankylän laajojen mäkituparykelmien paikkeille. Kiiliän talon ja kappalaisen pikkupappilan kohdalla on nietostanut siihen määrin, että kulkija hukkuu hetkeksi lumiseinäiseen kuiluun, umpikuljuun, koska vain syvä ja ahdas kujanne on kyetty pitämään auki hevosajoa varten.

Mutta kun hän sieltä ilmestyy Huittulan peltojen laitamalle, syntyy Tyskäskän, entisen ruotusotamiehen lesken, mökissä sellainen pärpätys, että Sääksmäen vanhan kivikirkon mustat naakatkin kävivät vihreiksi pelkästä kateudesta.

Lapsia, räsypekkoja, leikiskelee mökkiryhmän yhteispihojen lumikujanteilla, jotka kiertelevät pihasta toiseen ja ammahtavat kuin tyhjentyneet korpipurojen pohjat valtatien pengertä vasten. Näistä kolopiiloista on kakaroitten hauska räpättää ohikulkijalle mitä tahansa. Ja mitäs nyt? »Pappilan apupapin papupata pankolla kiehuu-uu», alkaa papattaa Tyskäskän tyttärenpoika, Iivari, joka oli saanut komeahkon ristimänimensä Sillanperän kartanon nuorenherran mukaan. Ja syystä kylläkin, kuten huhuttiin.

Mutta eivätkös olleet Tyskäskän mökissä yhtä hyvin muijat hoksanneet papin ilmestymistä Kiiliän ja Kälän pappilan lumihaudoista! Eikäpähän sitä muusta ollut kieltä piesty tässäkään mökissä kuin samaisesta apupapista, jolle itse Voipaalan isoleski oli — en tule ja paremmin sano — huutanut keskellä maantietä: »Oi, oi, oi, oi, kyllä minä teidän esi-isänne arvaan — merirosvoja, julmetuita merirosvoja Rymättylän louhikkorannoilta!» Oli se kuultu sekin. Ja nyt oli Tyskäskän kieli juuri ja juuri menemäisillään solmuun pauhatessaan papin merkillisistä edesottamuksista viime syksynä Valkeakosken Myllykylässä.

Oli se ollut meiskausta. Ruoskaa oli heiluttanut kuin hyväkin Ristus temppelissä. Mallasveden ja Rautunselän isännät olivat näet soutaneet syksyiselle jauhatusviikolleen Myllykylään ja vanhaan tapaansa pitäneet vähän niinkuin riimaanantaita ja muuta henttausviikkoa vapaina emäntiensä vallasta. No, eihän siinä muuta kuin minkä olivat mökeistä ostaneet viinaa, Lastikkapovarilla povuuttaneet ja Ryskyn-akan tyttölässä lillitelleet. No, mitämaks? Halkokuormallisen Ryskyn emäntä tiesi saavansa Euhvemiiasta ja jokaiselta muultakin likalta isäntää päälle rospuuton mentyä. Eivätkä sillä kertaa renkipojatkaan vielä olleet ennättäneet ees tappeluun asti mökkikylän kujilla tai myllypihoilla. Ei mitään muuta ollut näkynyt papin tullessa ulkosalle kuin tönkeileviä sikoparvia ja nuhjailevia apu-ukkoja, kyörttejä, jotka kaikessa rauhassa sitelivät pussinsuita ja kanniskelivat säkkejä isäntien veneisiin.

Mutta mitäs tämä, apupappi! Oli törmännyt mökistä mökkiin. »Salakapakoita, salakapakoita!» oli huutanut. Ryskyn pirtistä se oli ajanut likat kelteisillään rapakkoisille kujille, isäntiä rytyyttänyt niskasta saman tien ja pauhannut: »Sikolaumaan, te riivatut, sikolaumaan ja ruoskaa, ruoskaa …!» Ja eikös ollutkin ottanut seinältä Tahkolan isännän ohjasperät ja suominut kuin vierasta sikaa isäntää ja sen majavieraita. »Mutta sen minä sanon tykkänään», tuohtui Tyskäskä tuohtumistaan, »että ei ole Heikki-herran hyvä ajaa Rautunselän rantataloihin vaalulleen joulujen alla — ei heru lahjapaistit, sikaneljännekset tai naudanpakarat, vaikka setolkkaruplat hoosiannaa laulaisivat, eikä jo …»

Oli tosin Tyskäskälle vastaanpanijoitakin. Väitettiin juorujen liioitelleen tolkuttomiin koko juttua. Eihän se muka ollut pastori Sark muuta kuin ajanut Myllykylän läpi matkallaan lauantaiseurojen pitoon Metsäkulman kylille ja Tahkolan majatalossa pitänyt pienen varoitussaarnan sinne kerääntyneille kyörteille ja vaimoihmisille.

Mutta Tyskäskä olisi kyennyt jatkamaan pärmänttäystään kuinka kauan tahansa, jollei olisi akkunan pielestä kuulunut Leivosen Riikan pientä voivotuksen tapaista huokaisua: »No, siinä se on paha, missä jumalattomat herjaavat.»

Siinä siunaaman hetkessä Tyskäskä nielaisi sävähtäen viimeiset sanansa, livahtaen porstuaan, missä hän ryhtyy hätäisin käsin peittelemään säkinriekaleilla avolieden takanvarjossa kelleileviä viinalekkereitään. Ne oli visusti varjeltava ensi lauantaiksi ja sunnuntaiksi, jolloin kaukomatkaisten kirkkomiesten oli tapana käväistä kumauttamassa viinakorttelinsa hänen pöksässään.

Hataran riukuseinän raoista eukko jää tiirottamaan pappia hätä ja kiukku kasvoilla. Ohi menee, menee ainakin tällä kertaa … Vaimo saa takaisin rohkeutensa. »Rumpetti, sanon minä», hän murmattaa, »ei tässä enää saisi köyhä ihminen pitää kaupalla ehta tavaraa …» Milläs hän sitten tekisi litviikin päämestarilleen, Nuutalais-revolle, joka viinat on myytäväksi antanut, leski parkaa hyvän hyvyyttään avittaakseen, millä jo …?

Emännän palatessa tupaan ovat siellä vierasakat täydessä lenheetissä. »Ettenkö ole sitä jo sanonut?» sipaisee Räsän Maisa parhaillaan sinenkelmeätä nenäänsä. »Muka Ristuksen ruoska ja muka Herran kirves on pitkässä varressa? Hohoo! Sarkin Heikin kourassa ne ovat, uskoa pois …! Mitäs se muuten alvariinsa hönttäilisi tuonnekin Ritvalan puolelle, Helkamäelle? Herran jee, hakata se aikoo, maahan hakata rantarinteen pyhät pähkinäpuut. Jahkapa tästä vain tultaisiin Helatorstai-viikolle ja Lumialan Helka rupeaa harjoittamaan eessä-laulajille ’Mataleenan vesimatkaa’, niin top tykkänään, pauhaa Heikkiherra …»

»Ho-hoijaa», kuuluu hurskaasti naukuileva ääni takapenkiltä. Se on Leivosen Riikka, joka on jonakin nälkätalvena ajautunut tänne savolaisten nälkäroikkien mukana ja juuttunut kylään, mökkiläiseksi hänkin. »Pitkässä varressa, pitkässä varressa …», hän hurskastelee, sillä ei ole Nilsiän profeetan, ukko-Paavon, körttiläisyys hänestä vielä tyyten lähtenyt. »Jumalatonta on ollut, onpa kuin onkin meno Valkiakoskella, helkajuhlissa, pähkinämetsissä ja Kurjenojalla …» Ja hän nau’ahti puolittaiseen veisaukseen: »O, syntinen! kuin tohdit tääll’ niin suruttomast’ maata syntisten himois’ vuotehell’, etk’ pelkää kuolemata?»

»Nau’u mitä nau’ut … Siionin virsiäs», kivahti Tyskäskä. »Koskas se sitten köyhä tässä maailmassa riehkasee, jollei nuoruudessaan ja helkajuhlissa? Kukas sinut nyt vanhoillasi elättää? Sanopas! Masunisti-poikasi, joka seilaa laivan päällä Pyhäjärvellä. Ja mistäs sen pojan sait? Luulenpa vain, että Kurjenojalta — niin savolaistollo kuin olitkin tänne tullessasi.»

»Niin, niin, niin, niin», huokaili Leivoska ja jatkaa Siionin virttään kuin sekoittaakseen muistista menneet asiat: »Kuink’ rohkia niin taidat oll’? Jos sun nyt kohta pitäis kuoll’, sun helwett’ wissist nielis …»

Mutta siinä virren hyräilyssä on Riikan maallinen sisu yht’äkkiä nousahtanut. Kierosti kuin takavitaan iskemällä hän livahutti Tyskäskälle: »Ja sinun tyttärenpoikasi, Iivari? Ohhoh — Sillanperän nuorenherran kiikanvalkioita koko tenava …!»

Eikä siihen seikkaan ollut kenelläkään mitään sanomista. Ei ollut sitäpaitsi aikaa tällä kertaa pitkään toraan.

Räsäskä ja Leivosen Riikka, naapurimökkien muorit, olivat näet oikeastaan tulleet vain hakemaan Tyskäskää Hangan taloon, jonne myös vanhaan tapaan oli kutsuttu, paitsi heitä, huittulaisia, myös Ritvalan Vastamäen ja Vuorenmäen mökkiläisvaimoja kevättalviseen lampaankerintään.

Pastori Sark puurtaa loivaa Ritvalan kylän ylämäkeä. Tämä on paikoitellen kovalla kaljamalla, paikoin korkeitten nietosten tukkeama, niin että täytyy kahlaamalla kahlata.

Kulkija pysähtyy. Hän on kahdenvaiheilla. Palatako takaisin kotiin ottamaan sukset, sillä syrjätie, joka vei hänen aikomaansa Lumialan taloon, oli nyt varmaan raitinaidasta toiseen täytenään lunta, eikä aamuinen kerste näyttänyt enää kannattavan jalankulkijaa.

Mutta ei, hän ei käänny sittenkään. Hänen tehtävällään oli kiire. Ja tuossahan oli jo Raitinristillä Hangan talo, josta sopi, jos oli tarpeen, lainata sukset. Taas puskevat luja-anturaiset saappaat nietosta. Hiki tuntuu nousevan lakin alla hiusrajaan, melkein kuin vapauttaen pakottavista ajatuksista.

Siinä kahlatessaan hän kuulee takaapäin ilahtuneita, mutta merkillisiä kirosanoja. »Valapparaiso, hoi! Utessa vieköön!» remuaa karhea ääni, joka tulee kuin kumajavasta rummusta.

Synnyinkaupungin satama, ulkopauhojen äkäiset tyrskyt, tulevat ja lähtevät laivat, prikit, fregatit ja kaljaasit pullistelevine, ylpeine purjeineen, merimiesten prassauslaulut ja kapteenien komennushuudot ylätäkiltä — tuo kaikki poika-aikojen raikas elämä syöksyi kirjavana näkynä ja sekasortoisena äänenä nuoren papin tajuntaan. »No, mutta Jipraltari soikoon! Siinähän sinä olet!» kuului taas jälkimmäisestä reestä, jolloin etumainen pysähtyy odottelemaan.

Henrik Sark on kääntynyt. Iloisesti nousee käsi tulijoita kohti. Huutelija ei voinut olla kukaan muu kuin kapteeni Steen, hänen oman isänsä vanha merimieskaveri, joka nykyisin kuljetti »Elias Lönnrotia» Pyhäjärvellä ja käytteli vanhaan tapaansa merkillisen omaperäisiä kiroussanojaan.

»No, johan ma sanoin, että ketkäs ne muut kuin Sarkit tuolla tavalla polvillaan ponkoilevat. Niinhän sinä astut uljaasti kuin merikapteeni Sark ennen muinoin ’Pakhuusin’ kannella. Terveiset, terveiset vain isältäsi! Tuohon kouraan!»

Pastori on riipaissut lakkinsa päästä. Kuumettuneet kasvot ovat pelkkää naurua, melkeinpä poikamaista iloa. Puhtaana ja valkeana hänen matalahko, mutta luja otsansa hohtaa samaa raikasta iloa. Tummanruskea paksu tukka, joka tavallisesti näyttää karhealta, on nyt hikeentyneenä sekaantunut nuorekkaan pörröiseksi. Harmaansinisissä silmissä on tavallista hiilakkaampaa sineä. Eivätkä tiheät kulmakarvat kykene tällä kertaa työntymään nenänjuureen, johon helposti uurtui pysty juova, etenkin kiivastumisen hetkinä.

Hän on sanalla sanoen palannut lyhyeksi hetkeksi poika- ja nuorukaisaikojensa merisille rannoille, joilla ei ole rintaa ahdistamassa tuollaiset jynkeät harjut kuin täällä tämän sisämaisen laakson ympärillä.

Kapteeni Steen kieriskelee kuin piukea tynnyri, jälleennäkemisen riemusta ritkahtamaisillaan, reenperässä, jossa hänen rinnallaan istuu Tampereen masuunin laivanrakennusmestari Pihl, pohjalaissyntyinen hänkin.

Kapteenin mahtavasta partakarrista tulee kirosanaa ja säällistä selontekoa yhtä remuisasti. Oli oltu eukon kanssa talvikuuroa kotikaupungissa, jossa pastorin isä-ukko vietti vanhanpäiviään kapteenineläkkeellä.

No, ei sen kummempia, kapteeni vastasi Henrikin kysyvään katseeseen. Jalka pysyi ukolla halvattuna, mutta perässä se laahasi kuin varpinpätkä pollaria. Ja käsivarret! Ne olivat yhtä lujat kuin miehuuden päivinä. Ryypyksissään väitti ukko yhä pysyvänsä niiden varassa prammipurjeen vanteissa »ett glasista» »två glasiin», jos oli vain taskumatti matkassa.

Alakuloinen ilme juuttui Henrikin äsken ilostuneisiin kasvoihin. Kysyi vihdoin lyhyesti, mihin piti herrojen matka.

Suuret olivat aikeet. Etumaisessa reessä istui pitäjän vallesmanni Hareberg, kuskarinaan ruotusotamies Yrjänä Vägg, ja he olivat koko roikka kiertämässä Vanajan rannat ympäri Hämeenlinnaan asti sopiakseen rantatalollisten kanssa siltapaikoista ja rakentamisista.

Vallesmanni tervehti pastoria kohteliaalla eleellä mahtavista susiturkeistaan, yhtyen hänkin selittelyyn.

Vanajan vesille rakennettiin parhaillaan laivaa Tampereen telakalla. Ja Voipaalan majuurska, pitäjän keisarinna, oli kutsunut herrat heidän palattuaan juhlimaan suurta tapausta.

Vallesmanni näytti kiireiseltä. Maiskautti suutaan ja huitaisi kättä kuskarilleen, jolloin seurueen hevoset junnasivat reet liikkeelle. »No, Lissaponin likat, sanon minä!» huusi vielä ukko Steen nietoksen harjalta: »On täällä tuo merenkäynti pirumpi kuin Ustinjan merellä. Ottaa peeveli takamuksiin, ha-ha-ha …»

Reet keinuivat jo Raitinristin ylimmäisillä lumipaakuilla pastori Sarkin ryhtyessä jatkamaan matkaa.

Hangan talon tanhuan puolelle on jo kertynyt liuta Ritvalan mökkiläisvaimoja. Istuvat hakokasojen vierillä lihavat lampaat helmoissa. Kertyy kasa kasan viereen paksua talvivillaa. Selkä-, maha- ja reisivillat, mustat ja valkeat pannaan eri kekoihin. Tällä kertaa, työn alussa, ei suju vielä edes akkojen puhe. On olevinaan kiirettä, Saaraemäntäkin kun liikuskelee parhaillaan miespihan aittarivin vaiheilla.

Mutta sattuu siitä Kykän Lastikka-muorin silmään navetan ja rehukatoksen väliköstä merkillinen näky. Maantietä junnaa ylen hitaasti eteenpäin halkokuorma, jonka laidalta riippuu käppyräisissä jaloissa naudan koipinahasta tehty saapaspari. Sellaisia karvapäällisiä, perin kuluneita, haaleanpunaisia saapasruojuja ei ole kenelläkään muulla kuin Kyttälän Taavetti-isännällä.

»Kyttälän isäntä», kuihaisee Lastikka. Ja ukon matka oli samassa silmänräpäyksessä selvillä koko akkajoukolle. Nyt se sen vei — sen synninmaksun, halkokuorman, Ryskyn emännälle Myllykylään, siitä Euhvemiiasta. No, oli se kanssa, hepsankeikka, yks’ leipäsusi tämän puolen isännille. Siihen ne kaikki … tulenlauttaan, kun oli silmätkin kuin suden silmät pakkastalvella. Ka, osasihan niillä leskiukot hemaista, ja sitten … ei muuta kuin talvikuurot lekotella piisin ääressä, sumppi pannussa ja vehnäsleipä syntisissä hyppysissä, ho-hoo, kyllä se tiettiin ja tunnettiin …

Kaihomielinen kateus, jossa ei ollut enää omalta kohdalta toivoa eikä oikeata kiukkuakaan, pirpatti kieleltä toiselle. Suihkailtiin, supatettiin, käkätettiin yskänsekaista naurua.

Mutta tämä lakkasi yht’äkkiä kuin tikan nakutus.

Isäntä, Tuomas Hanka, punanverevä, tanakka, kasvoiltaan tasamielistä leikkiä muhoileva keskiikämies, oli ilmestynyt tuvan portaille. Katsastelee pihan laitamien ylettömiä lumimääriä, silmää portinsolasta Helkavuorelle päin ja kyläkujalle, jossa makaavat yhä paksujen lumien alla aidat ja paikka paikoin aidan seipäätkin. Tokaisee puolileikillä aitasta palaavalle emännälleen: »Jopa taisi meidän muori liian aikaisin riisua talviturkit Hankalan pässiltä. Katsoa nyt! Ei ole miesmuistiin ollut tällaista lumitalvea. Millekäs Eetenin laitumelle nyt nuo saparohännät aiot laskea?»

»Älä huoli, ukko», naurahti emäntä, »kyllä aurinko paikkansa pitää. Eikä Hankalassa muuteta keritsemisaikoja, ei ole muutettu ennenkään …»

»… jotta kellot käy, niinkuin ne käytetään, ja kukko laulaa, nousee päivä tai ei, sehän se … vaimoväen viisautta», jatkoi Tuomas-isäntä leppoista pilkantekoaan.

Portinsolasta tulee Henrik Sark. Hänen kasvonsa näyttävät äskeisestä muuttuneen. Leuan kaari vetää nyt poskiluilta lähtien tiukan ilmeen suupieliin saakka.

Koko pään, lujan suoran nenän ja kulmallisten eteenpäin työntyvä asento merkitsevät tärkeitä asioita.

Ei, ei ollut aikaa poiketa sisään. Oli käytävä Lumialassa, jonka isäntä oli kuudennusmies ja Ritvalan lukulohkon päällysmies, tämän »laiskan ja riihattoman kylän» — kuten pastori huomauttaa — jossa lukutaito lyötiin laimin, ei kinkereillä käyty asetuksen mukaan ja kuudennusmiehetkin nukkuivat oman saamattomuutensa pankonpenkeillä.

»Kaipa se, noi-nee, sillä tavalla liekin», myöntelee Hanka, »mutta se kuudennusmiehen virka kun on jäänyt vähän niinkuin lapeettiin koko tässä pitäjässä, ei se, katsokaas, pastori, ole Lumialakaan sitä ihan juurtajaksain ottanut. He-he-he, kun on koko virka ollut, nähkääs, pastori, jo parin miespolven ajan … mitä lie väljähtynyttä vaarinkaljaa …» Kuohahtaen löi pappi keppinsä porraspielustan lumikennääseen. »Tästä lähtien ei se sitä ole», hän tokaisi tuiman juonteen ilmestyessä kulmallisten väliin. Ja siinä se pysyi yhä paikallaan hänen saappaankärkiensä lyöttyessä lujalla työntäisyllä mäystimiin.

»Sepä, sepä», myönnytteli taas Hanka, kutkuttaen vähän niinkuin huvitettuna leuanaluspartaansa, »eihän se mitä … aisakello, jos siihen pannaan heinätukko — tyhjäähän se …»

Mutta pappi oli iskenyt sompansa lujasti lumeen, otti pari tuimaa vauhtiaskelta ja ponkaisi pitkään luikuun. Eikä kuulunut pihamaalta muuta kuin lampaankeritsijöitten häijynilkistä supatusta: »Kyllä nyt taisi päästä Lumialan tytär mustaanpenkkiin tai jalkapuuhun», suhkaili Lastikka. »Ja joutaakin päästä — näkeekös köyhää kansaa ees puolella silmällä? Joutaa kuin joutaakin, en paremmin sano …» »Hä-hä-hä», pani vastaan talon muonamiehen muija, »muistaakos se Lastikka-muori omaa nuoruuttaan? Johan ne nyt näihin päiviin ovat luuhuoneessa … niin mustatpenkit kuin jalkapuutkin, hä-hä-hä …» »Älä siinä hähättele», kivahti Lastikka. »Pankoot sitten vaikka naakanpaskat lakaisemaan kirkonvintiltä loisväen kanssa. Ei se sille pahaa tekisi — hyvällekin eessä-laulajalle, mukamas …»

Taas purivat keritsimet lampaitten kuvevilloja. Mutta kielenkannat olivat sopivasti höltyneet — ja juoruilemista riitti apupapista ja tulevan Helluntain helkajuhlista.

Raitinristin matalahkolta, mutta kauas näyttävältä mäeltä Henrik jää tuokioksi katselemaan allansa levittäytyvää Sääksmäen kylien välkeätä laaksoa, jota kaartaa pohjanpuolelta mahtava monijatkoinen harjanne.

Tämä nousee Vanajanselän syvänteistä, kaakosta käsin, kampeutuu tuonne hänen selkänsä taakse, Helkavuorelle, ja kovertuu päättymättömän jättiläiskäärmeen selkäkyhmyinä Ridon- ja Kelhinmäkeä kohti. Täällä se nostaa jynkeät niskaharjaksensa Rapolanharjuksi, jolla makaavat ammonaikaisen linnavuoren muurinrauniot ympäri valtaisaa linnahautaa. Taas madaltuen se kulkee Annilan niemenkärkeen päin, työntäiksen alitse Liuttulan selän, pyöräyttää Soron- ja Kaidansaaret vedenpinnan yläpuolelle, kadotakseen vihdoin Lempäälän puolella kaukaiseen havumetsäiseen sineen. Katselija hengitti hitain, laajoin vedoin nuoskeata talvi-ilmaa keuhkonpalkeet täyteen. Nyt vasta, täällä ylhäällä, hän, merenrannan kasvatti, kykeni hengittämään täysin siemauksin, Hänen oli ollut mahdoton tottua tuon umpilaakson ahtauteen. Täällä oli taivaankorkuiset seinät ihmissilmän tiellä. Ei missään tuimaa merenahavaa, ei rannatonta jäätyneen meren lakeutta, ei kesällä myllertävää myrskyä, ei kalastajain pauhaveneitä, jotka painavat ulkoriutoilta etunokkaisin, paisuvin purjein kotokaupungin satamaan. Ei missään teryakylkisten laivojen mastojen, raakain, prammipurjeitten, taka- ja isopurjeitten hohtelevia holvistoja, jotka katoavat mitattoman merenkuvun taakse ja palaavat auringossa välkkyvin kaljuunakuvin kaukomatkoilta. Ei, totisesti ei! Merikapteenin poika ei osannut, ei jaksanut hengittää täysin keuhkoin tuollaisessa purnussa, jonka keskellä oli kaukalon verran vettä — Vanajanselkiä, Rautunselkiä ja muita samanlaatuisia lätäköitä.

Mutta täällä, ylhäällä, häneen, Henrik Sarkkiin, palasi meri mahtavana vuoksena. Se nosti hänet kotokaupungin Kirkkovuoren rinteelle, jonne loistatteli Kraaselin majakka omaa iloisen uhkeata uhmaansa. Täällä ylhäällä laajat rantakuohut soittivat taas, löivät korvat huumoksiin ja valoivat rautaa vereen …

Vähältä piti, ettei tuollainenkin jättiläishauta kuin tuo laakso näyttänyt tällaisina hetkinä kauniilta. Ainakin nuo jynkeät harjut suunnattomine lumimassoineen. Rapolan linnavuori paistoi kevättalvisen valon alla kuin yksinäinen merellinen linnasaari keskellä rajatonta lakeutta. Laakeitten rantaniittyjen tasainen lumipeite yhtyi selkien huikaisevaan pintaan, niin että niiden talviteiden harvaan pantuja viittanäreitä saattoi kuvitella kotikaupungin satamaväylän reimareiksi.

Niin, tuo Rapolan linnavuori oli hänen ainoa ystävänsä ja — vihollisensa. Sieltä näki. Sieltä oli koko ympäristö yhtämittaista lumen- ja havunkirjavaa korpimerta, jonka tummat ja valkeat värit saattoivat loihtia elävästi mieleen merenaallokon pohjanteet ja säihkyvät aallonharjat.

Mutta vihollinen se oli sittenkin! Kun hän aamuisilta nousuiltaan tuolle vuorelle laskeutui takaisin kyläteille, oli kuin vetävä luode olisi imenyt hänestä taas kaiken voiman. Silloin oli hänen hengityksensä ollut monet kerrat salpautumaisillaan.

Se oli, tuo vuorenjärkäle, lopultakin näiden hitaitten, jukuripäisten, laiskuudessaankin taipumattomien hämäläisten pakanallinen linnoitus. Se oli heidän muinaisjumalansa Turrin ja tämän poikien, Hatan ja Koljon, rakentama. Ja sen sisäpuolella asuivat heidän peikkonsa ja männinkäisensä, joista heidän sielunsa ei vieläkään ollut irti päässyt. Eikä pääse, jollei hän kykene nujertamaan tuon vuoren henkeä, heidän jäykkiä niskojaan ja vihanpitojaan, heidän kyliensä rietasta elämää, heidän saamattomuuttaan kaikessa muussa kuin jumalattomassa vastahengessään, heidän kovakorvaisuuttaan kirkkokuria, lakia ja asetuksia vastaan, heidän …

Henrik-herran ajatukset katkesivat. Takaa päin, Hämeenlinnan tieltä, oli alkanut kuulua hevosten hoputushuutoja ja rentoja huikkauksia.

Kaksi korkealaitaista, syvälle kovertuvaa rekeä, setolkkaruplien äännähdellessä äkkinäisin nykäyksin, lähestyy huojahdellen nietosten harjoja pitkin, täytenään monenlaista kamaa ja tarvekalua.

Ne olivat viipurilaisia kauppiaita, ilomielisiä kähäräpartoja, jotka kevättalvisin ajelivat tänne sydän-Hämeeseen saakka. »Kivkuppii, posliinivattii, kovasimmii, rinkelöit’, orehkoi’, sav’kukkoi, pispottii ja hokmannin tippoi, ho-hoi, ho-hoi …!» he jo lauloivat Hankalan pihamaalla. Ja vieläkin kuului loppuvärssy: »Värjkuvvii, sotakuvvii ja neihty Maarioi, ohoi, hohoi!»

Henrik naurahti ilostuneena. Noista karjalaisista ei voinut olla pitämättä. Ei niissä ainakaan ollut tätä hämäläisten jurrittamista tai karhumaista murahtelua, käännähytti jos vain kepakolla heidän tunkkaista pesäänsä.

Niinpä niin, kyllä he saattoivat leppoisasti muhoilla, kuten tuo Hangan isäntäkin. »Sepä, sepä», ja »heh-heh» ja »tuota noinee …» Sillä tavalla. Kyllä he myöstelivät ja myönnyttelivät.

Mutta sanopas heille jos vaikka ystävän neuvona: asetus on tämä, kinkerillä on käytävä, tai: tuomiokapituli ei enää teidän paavillisia juhlaveisauksianne salli, he paatuvat, hakoniskat jäykistyvät, leveistä leukaperistä kuuluu murinaa, pitkän pitkää, kuin viikonpituista ukkosta ja sanat jurahtavat hammaskarsinasta vastahakaan. Pikkutalollinen jahkailee jahkamoimistaan: Mikäpäs siinä, tuota, mutta … kun ei ole ollut ennenkään täällä meillä päin hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi, niin, tuota noinee … Sillä tavalla! Ja raapaistapa rusthollarin orvaskettä, jo vääntyy leveistä leuoista röyhkeätä sanaa: Joo, joo, niinpä kai, mutta meillä kun on nämä omat elämännyörimme, pyörikööt virkaherrain pyörät missä tahansa.

Miksi hän, herra-paratkoon, oli tänne tullut? Siksikö, ettei hänen nuoren vaimonsa heikko rinta ollut kestänyt rannikon koleata ilmanalaa?

Oli ollut syytä siinäkin! Hänen Elleninsä tarvitsi — kun oli kaiken lisäksi synnyltäänkin sisämaan kasvatteja — juuri tällaisia pihkantuoksuisia petäjikköjä ja lenseätuulisia harjanteita.

Mutta yhtä hyvänä oli lääkäri pitänyt siinä suhteessa lähetyspapin paikkaa Afrikan Ovambomaalla.

Mutta sinne hän ei ollut lähtenyt. Sillä jo koulupoika-ajoilta tämä hämäläisjurrien umpilaakso oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan. Jo silloin hän oli heitä nähnyt kotikaupungissaan porvareitten majamiehinä — talonpoikia terva-, voi-, potaska- sekä hirsi- ja mastokuormineen, tai Tampereen ruukkien ja pumpulitehtaan rahtimiehiä. Noiden pakkasen puremien, rohdinpaitojen rehjottavista sepaluksista paistavien rintojen, tallukkajalkojen ja majapaikkojen pihoilla viinaa höyrähtelevien miesten näkeminen oli täyttänyt hänen pojansydämensä säälillä ja kauhulla. Ne olivat pelehtineet hänen unissaankin kammahduttavina painajaisina. Myöhemmin, nuorena papinalkuna, hän oli ottanut vähin selvää tämänpuolen kansanihmisten elämästä. Pelkkää viinan villitystä, tapain turmelusta ja katolisajalta perittyjen »virsien» lallatusta pakanallisten kokkotulien ympärillä — tuskin mitään muuta hän oli saanut selväksi kertojiltaan tai lukemistaan kirjoista. Näissä kuvitelmissa hän oli saapunut.

Ja mitä hän oli saanut vastaansa? Vaurautta, viljavuutta, vieläpä rikkautta — suurempaa kuin konsanaan merenpuolen nälkämailla. Mutta mitä oli ollut äveriäisyyden rinnalla? Kiertolaiskerjureita sekä Savon että Pohjanmaan alinomaisen hallan pesimäsijoilta, ruotuvaivaisia, huutolaisia ja nälänkuolioitten mökkien rykelmiä, joista joka kolmannessa oli salakapakka, povariakka tai haureuden hyyssääjä. Puhumattakaan heidän myllykyliensä rietasteluista ja »helan huutamisistaan», jotka olivat beliaalinpitojakin kauhistavammat.

Eikö hän ollut yrittänyt — aluksi — heitä valistaa evankeliumin sanomalla! Oli, totisesti! Ei häntä ollut turhaan sanottu yliopistoaikoina »iloiseksi Sarkin Heikiksi». Eikä hänelle ollut tuottanut omasta puolestaan mitään vaivaa lähestyä heitä iloluontoisena rahvaanmiehenä. Mutta mitä hän oli saanut palkakseen? He uhosivat kylmää jäätä kuin tuon linnavuoren sulamaton ja pohjaton suojahauta. He vetäytyivät hänestä erilleen — oman »Rapo-jättiläisensä» turviin.

Oliko ihme, että hänen oli täytynyt muuttaa evankeliuminsa lain ja rangaistuksen saarnaksi, vedota kirkkokuriin ja maalliseenkin lakiin? Totta totisesti, ilman niitä ei tuota tuolla, Rapolan linnavuorta, eikä sen hyisen jäyhää henkeä muuksi muutettu.

Päättävä ajatus on jo nostamaisillaan suksisauvat lähtötyönnällykseen pitkin peltoa juoksevaa kovapohjaista latua. Hankalan portinsolasta raikahteleva iloisten Viipurin-ukkojen äänenpito sopi kuin saattajaisiksi hänen ladulleen. Mutta ensi työntöihin tuli taaskin hivenen verran ärtynyttä kiukkua, sillä hiihtäjän silmä ennätti sittenkin tavata Huittulan puoleisesta ahteesta taloon ehättelevät muijat, Tyskäskän, Räsän Maisan ja Leivosen Riikan, jotka lavein rynkkyhamein laahovat tietä ja kaahaavat lunta leveillä tallukoillaan — ruskean harmaina, mustaliinaisina ja repaleisina kuin nälkiintyneet varikset.

Aamuinen hangenkerste oli jo höllentynyt kokonaan, mutta ladunpohja oli yhä kova ja luistava. Vauhti oli taas yhtä rohkeaa kuin tällä kertaa nuoren papin sydän.

Lumialan isännän, sen jääräpään, hän oli tällä matkalla voittava puolelleen. Olihan mies joka tapauksessa kylänsä valistuneimpia. Ja tytär lueskeli kuulema kuvalehtiä ja kansankirjasia. Joka tapauksessa oli emäntä parhaita kirkon-kävijöitä ja köyhille armelias — jakoi, kuten puhuttiin, kiertäville kerjäläisille leipävaikkanan tyhjäksi, kun hyvin sattui.

Tasaiseksi muuttuneella hiihtoladulla alkoi häivähdellä Lumialan tyttären kuva hänen editseen. Siinä oli hänen hämmästyksekseen merkillisen ristiriitaisia värejä — punanverevää nuorta terveyttä, ylpistelevää kenokaulaa, harrasta silkkiliinaista kirkossa-istujaa ja taaskin tämän vastakohtaa: helkakulkueen eessä-laulajan upeilemista.

Hän ei tosin ollut — vasta hiljan pitäjään saapuneena — nähnyt viime Helluntain helkajuhlia. Mutta hän oli kuullut kesällä Voipaalan kartanon Emil-maisterilta, niin, olipa hän lukenutkin Gottlundin »Otavasta», että noissa kulkueissa neidot, eessä-laulajat, prameilivat räikeän punaisissa tai keltaisissa hameissa, kirjavissa koruissa ja seppeleissä, kuin moabiittain hekumoitsevat tyttäret uhrijuhlissaan.

Miten todellakin sopi tuo Beliaalin juhla siihen Helka-neitoon, joka pyhäisin istui kirkonpenkissä? Hän oli tosin neidon nähnyt kirkossakin vain kaukaittani — saarnastuolista tai alttarilta käsin. Mutta mikä ero olikaan tuon nuoren naisen »kirkkokuvalla» ja hänen kuvittelemallaan eessä-laulajan olemuksella!

Saattoiko tuo sama puhdas ja harras ääni, joka lauloi kevätvirttä kuin pyhien virtain partailla, raiuttaa myös pakanallista ylistystä »viljan jumalalle» ja jos joillekin taikauskon elättämille tontuille ja haltioille? Miten siveältä oli näyttänytkään hänen musta kirkkoliinansa ja nuoret hiljaiset kädet, jotka pitelivät virsikirjaa! Ja jos oli tuo silkkiliina valahtanut harteille, olivat hänen palmikkonsa levänneet olkapäillä lujina ja täyteläisinä. Tahtomattaankin oli hänen katseensa kesken saarnaa silloin tällöin pysähtynyt neidon päälaelle, jonka vaalean ruskeat, sileiksi kammatut hiukset välkähtelivät puhtauttaan.

Hiihtäjä pysähdytti kesken kaiken vilppaasti ujuttautuvat suksensa. Hänen täytyi saada aivankuin tuohon silmiensä eteen myös neidon kasvot sellaisina kuin hän oli ne nähnyt alttarilta. Mutta ei, ei sittenkään — hänen tajuntaansa ei selkeytynyt niistä mitään ilmeikästä kuvaa. Ehkäpä ne olivat vain vaaleaveriset tavalliset hämäläiskasvot, tuollaiset … ulkotöissä karkeahkoiksi punertuneet, ehkäpä lujatekoisilla poskiluilla ilmeetöntä raskautta, kuten täällä päin näytti yleensä olevan kansanihmisillä. Joka tapauksessa oli pään asennossa ja kaulassa, joka erottui selkeästi mustan pyhäpuvun kauluksesta, ollut eräänlaista vauraan talollisen tyttären totunnaista korskeutta.

Pappi iski sompansa taas hangenpintaan, niin että ne upposivat puolivartta myöten lumeen. Oli kuin hän olisi suutahtanut omaa epätietoisuuttaan. Ja seuraavassa ylämäessä hän tarpoi sitäkin tuimemmasti. Oli taas kiskaistava päästä lakki ja ajateltava miten oli meneteltävä Lumialassa.

Kylmä ilma raikastutti taas hetkessä hänen levottomat aivonsa. Hän löi lakkinsa sauvannenään ja harasi kaksin käsin tukkaansa järjestykseen. Mutta pantuaan sen päähänsä hän unohtui taaskin katselemaan jälkeen jäänyttä maisemaa.

Tuolla se seisoi — hänen asuntonsa! Pieni, mutta lujaksi umpineliöksi rakennettu Pietilän talo. Se