Riikka Näkijä

By Tuula Rotko

Eletään isonvihan jälkeistä aikaa mystisellä Hailuodon saarella, keskellä merta ja myrskyjä. Vainoa pakoon lähteneitä palailee vähitellen saarelle, heidän joukossaan sodan erottamat nuoret, Riikka ja Tuomas, joiden häitä nyt juhlitaan.Riikalla on arvostettuja kykyjä ja hän toimii saarelaisten parantajana. Kristinusko ei kuitenkaan tunnusta parantamista tai puille uhraamista – ja pian Riikka on tilanteessa, jossa häntä syytetään noituudesta.Riikka Näkijä on itsenäinen jatko-osa Tuula Rotkon teokselle Rakkautta vainon aikaan.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 17, 2021
• ISBN: 9788726814859

Book preview

www.egmont.com

1

Yksi näky toistui hänellä usein. Taas se pyrki silmiin, kun hän mustassa morsiuspuvussaan kulki helteisen pihan poikki. – Ei nyt, hän huitaisi ilmaa ja kiiruhti askeliaan.

Aitta oli varjossa, mutta harmaa hirsi oli imenyt itseensä koko päivän lämmön ja hohkasi kuin uuni. Morsian istuutui portaalle ja leyhäytti muutaman kerran helmojaan. Tuulta ei ollut tarpeeksi edes heilauttamaan morsiuskruunun liehukkeita saatikka puhaltamaan raikasta ilmaa mereltä. Viulunsoitto ja haarapääskyjen kirskutus halkoivat oudon terävinä pihaa, kun taustalta puuttui tuttu kohina.

Talon ovi oli selällään, ihmisiä kulki sisään ja ulos. Jokainen tulija pyyhki kasvojaan ja hakeutui varjoon. Morsian katseli liikehdintää hajamielisesti. Hänellä oli yhä hieman kumma olo, sellainen kuin usein ennen näkyä. Hän yritti vakuuttaa itselleen, että helteestä se vain johtuu ja paljosta tanssaamisesta, täydessä pirtissä oli ollut tukalaa.

Oviaukon varjosta tuli esiin sulhanen. Hän seisahtui portaalle ja alkoi käsi lippana tähyillä ympäriinsä.

– Riikka, sieläkö sinä oot?

Morsiamesta tuntui äkkiä, että hän oli kokenut saman ennenkin. Kun sulhanen lähti tulemaan pihan poikki, hän muisti: pappilan kartanolla viime kesänä. Hän itse oli seisonut navetannurkalla aprikoimassa, tohtisiko ylittää avoimen pihan ja mennä sisälle katsomaan, että kasakat olivat todella lähteneet. Silloin ovi oli rävähtänyt auki ja portaalle astunut mies vihreässä kasakkaviitassa, mutta kun mies oli heittänyt pois viittansa ja alkanut astella kohti, hän oli muuttunut Tuomaaksi. Kukaan muu ei kävellyt juuri noin, morsian katseli, – kädet kuin kauhat heilahdellen pohjapuoli eteenpäin. Viime kesänä Tuomas oli ontunut, mutta hyvien hauteiden ja loitsujen avulla jalat olivat parantuneet melkein ennalleen.

Lämmin aalto huuhtaisi Riikkaa, ei tukala niin kuin polskan jälkeen vaan sellainen, joka teki olon kepeäksi ja nosti harjalleen. Tuomas seisahtui hänen eteensä. Vedenharmaissa silmissä oli yhä sodan kovettama kiilto, kuin yhdenyön jää, mutta sen alta näkyi lämmin pilkahdus. Riikka taputti porrasta viereltään.

Tuomas siirsi morsiuspuvun helmoja ja istuutui.

– Minä jo säikähin, että mihin minulta vaimo katos, vastahan minä hänet sain. Mitä sinä tänne tulit yksinäs?

– En mittään, kunhan vähän huilaan, sisällä oli niin tukalaa.

Tuomas kallisti päänsä morsiuskruunun koristamaa päätä vasten ja veti Riikan kainaloonsa.

– Riikka Tuomaanvaimo, hän sanoi haaveksien. – Tästä päivästä lähtien sinä et olekaan ennää Laurintytär.

Riikka tommasi kiinni kruunustaan.

– Älä keikauta! Samassa häntä alkoi naurattaa. – Muistatkos, mitä minulla oli päänpeittona, kun näimmä viime kesänä toisemma ensi kertaa vuosiin?

Tuomas katseli sielunsa silmin pappilan harmaata navettaa, jonka nurkalta Riikka oli ilmaantunut näkyviin. Hän ei vieläkään löytänyt oikeita sanoja kuvaamaan sitä puhtautta ja kirkkautta, minkä oli nähnyt edessään.

– Sinä olit kuin enkeli.

Silloin hän oli kysynyt: – Kuinka sinä olet noin puhas?

Riikka hieraisi käsivarsiaan, vaikka oli jo päässyt piinallisesta puhdistautumisen pakostaan. – Kun minä olen sisältä niin musta, hän oli silloin sanonut.

– Mutta pääsä! Etkö muka muista, mitä oli pään peittona?

Tuomas muisti nyt navetannurkalta sojottaneen hihan.

Riikka oli peittänyt punaisen tukkansa röijyllä siinä pelossa, etteivät kasakat olisikaan lähteneet, vaikka sellainen tieto oli pakopirtille tuotu. Kaulassa olivat kuitenkin loistaneet hopeiset käädyt.

– Voi turhuuksien turhuus sinun kanssas.

Riikka ei käsittänyt. Oliko se muka turhuutta, jos ihminen kätki taidokkaan palmikoinnin vanhan nutun alle?

– Miten niin?

Tuomas huokaisi. Naiset ne aina takertuvat sanoihin ja vaativat selityksiä.

– Sitä kaulakäätyä minä. Semmoinen kimallus rinnuksilla. Niinko palavia nuolia olis sinkoillut.

Riikka vähän närkästyi. Tottakai hän oli laittautunut koreaksi, kun oli valmistautunut kohtaamaan kuolleeksi luulemansa sulhasen. Jos Luojalle oli sattunut yksikin virhe, se oli kyllä sattunut miehen kohdalla. Ainakaan miehen järjenjuoksu ei sopinut yhteen naisen järjenjuoksun kanssa. Tai sitten kaikkien ei ollut tarkoituskaan olla yhtä viisaita, hän lievensi arvosteluaan.

Talolta katseltiin aitalle päin. Häihin oli kutsuttu melkein kaikki Hailuodossa asuvat. Silti joukosta puuttuivat ne, joita he kumpikin olisivat eniten kaivanneet. Elämä ei koskaan palaisi siihen, mitä se oli ollut ennen Ryssän kasakoitten hyökkäystä armon vuonna 1715. Siitä oli seitsemän ja puoli vuodenkiertoa, ja vaikka viimeisen vuoden oli vallinnut rauha, ihminen saattoi yhä pysähtyä höristämään korvia: kuuluiko sumusta pitkän airorivin loiske ja vieraskielistä puhetta? Vainon vuodet eivät päästäneet otteestaan.

Pirtistä kantautui leivosenpolskan iloinen luritus. Pelimanni veteli kappaletta kolmanteen kertaan niin kuin muitakin taitamiaan kappaleita. Mies oli ajautunut saareen ties mistä ja asettunut viuluineen erääseen autiotaloon, ja koska talon omaa väkeä ei ollut kuulunut takaisin, tulokkaan oli annettu olla, varsinkin kun hänellä oli se viulu ja jonkinmoinen taito sitä soittaa.

Tuomas pusersi polvensa yhteen ja sanoi:

– Tulispa pian yö.

– Ole siinä, Riikka tönäisi. Etkö sinä ikinä aattele kuin sitä yhtä?

– Muut aatokset voi tehä pois mielestä… niinko hommata hevosen… tai hongat talon tekkoon. Eikö se olis luonnon vastaista, jos sulho ei himoittis morsianta?

Riikka myönsi mielessään. Oli hän itsekin ehtinyt talven mittaan toivoa, että saisi jo käydä Tuomaksen viereen nukkumaan. Ei hän silti ollut katunut heidän sopimustaan: he alkaisivat elää miehen ja vaimon elämää vasta kun pappi olisi liittänyt heidät yhteen Jumalan kasvojen alla. Nyt se oli tehty.

Tuomas nousi ja ojensi kätensä Riikalle.

– Meijän häätyy varmaan palata.

Riikka kohenteli vielä seisaallaan helmojaan ja hunnun liehukkeita.

Silloin hän huomasi sumupilven. Se kietoi sisäänsä kedonreunan vanhat pihlajat. Hän lähti kuin noiduttuna paikkaa kohti.

Sumusta kuului hiljainen helähdys.

Vaari oli aikanaan kertonut näin:

Kauan sitten metsästä kuului kaunista helinää, kuin sata aisatiukua olisi soinut hiljaa puissa. Sarvekas hirviemo juoksi polkua, jota kukaan ei ollut sitä ennen juossut, ja sillä oli pieni nyytti sarvissaan. Se pysähtyi suon laitaan, se sarvekas hirviemo, ja laski nyytin siihen. Sitten se kohotti kruununsa tuuleen ja katosi usvaan. Mutta nyytissä olivat kaikki ne tarut, jotka esi-isämme saivat kerrottavikseen…

Riikka astui sumupilveen ja nojasi selkänsä pihlajaan. Mitään ääniä ei enää kuulunut, ei edes pääskyjen kirskahduksia.

Nyt hän erotti hirven, kruunu korkealla lehvistössä. Samanlainen hirvi oli kohonnut suonlaidan usvasta viime syksynä, kun vaari oli siirtynyt manan majoille, rakas vaari, jolta hän oli perinyt myrrysvoimansa ja parantamisen taitonsa.

Klemetti Siponpoika Hirffuila olikin ollut kuuluisa myrrysmies. Hän oli tainnut vähintään lievittää kaikkia muita vaivoja paitsi jumalanlähettämiä, jollaisiin ei ihmisen ollut tarkoituskaan puuttua. Mutta jos tauti oli maasta, vedestä tai ilmasta, jos oli kyseessä loukkauma tai pahan silmän tekonen, niin Klemetti oli tiennyt rohdot ja loitsut. Vain yksi kyky häneltä oli puuttunut: hän ei saanut verta seisahtumaan. Oma tytär, Riikan äiti, oli kuollut keskenmenon aiheuttamaan verenvuotoon hänen silmäinsä alla.

Riikka kuiskasi: – Vaari?

Hirvi käänsi kruununsa häneen päin. Kuului tuttu ääni.

– Sinun vuoros on nyt kuljettaa sitä nyyttiä, jonka sarvekas hirviemo muinoin laski suon laitaan. Siinä on kaikki esi-isiltä periytyvä tietämys. Sitä ei saa jättää unhoon.

Riikan vatsaa kouraisi. Saaressa tarvittiin tietäjää ja parantajaa sitä enemmän, mitä enemmän ihmisiä sinne palasi. Jo nyt oli kylässä monta kymmentä aikuista ja liuta lapsiakin, mutta ei yhtään kupparia tai lapsenpäästäjää, varsinaisesta tietäjästä puhumattakaan. Vain hän, Riikka Laurintytär – tai siis tästä päivästä Tuomaanvaimo.

– Miten minä iliman vaaria seleviän?

– Minun on aika asettua vainajan lepoon.

Riikasta tuntui kuin vaari olisi kuollut uudelleen. Hän näki itsensä polvenkorkuisena Klemetin kintereillä, oma pieni yrttikoppa selässä, ruohotukko kädessä, loitsua tapaillen. Klemetti oli ryhtynyt perehdyttämään tyttöä myrrysvoimiin heti sen jälkeen, kun tämä oli kolmen vanhana nähnyt isänsä ja enonsa hukkuvan haaksirikossa. Jahti taatuu, lapsi oli sanonut pirtissä kesken jumalanilman ja tuijottanut nokisia seinähirsiä, joita salamat ajoittain valaisivat. Tuosta hetkestä nuo kaksi, Klemetti ja Riikka, olivat olleet erossa vain sen talven, minkä Riikka oli ollut kasakoitten vankina.

Riikka siirtyi huomaamattaan lumiseen metsään kauas täältä. Kasakkajono ratsastaa häikäisevän aukean poikki, joka on varmaan lumen peittämä lampi. Hän itse ratsastaa yhtenä jonossa, samanlainen vihreä viitta harteilla kuin muillakin, katse tietyssä viitassa edellä. Äkkiä aukean toiselta puolelta ilmestyy musta ratsastaja, laukkaa viitta hulmollaan ja miekka välkehtien heitä kohti.

– Sinä olet nyt Tuomaan vaimo, muista se!

Riikka havahtui. Oliko ääni tullut sumusta vai hänen omasta sisimmästään? Ei kai vaari ollut vihastumassa? Koskaan eläessään hän ei ollut vihastunut silmäterälleen, mutta vainajasta ei tiennyt, ja vainajan kiukku saattoi olla kauhistuttava.

Riikka liitti kätensä vastakkain rinnan eteen ja kumarsi.

Vaarikulta, vainajani,

mistä lienet siihen tullut,

mene mailles takaisin

sinisen hirven seljäsä

taikka hauen hampahisa,

mene metsien syliin,

tummien vesien tuutuun.

Sumun hiljainen liike.

– Hyvät henget olkoot kanssasi. – Minä tuon lahjoja näitten pihlajain juurelle, Riikka sanoi kiiruusti. – Ja yritän olla hyvä vaimo Tuomaalle. Ja tehä muillekin hyvvää.

Samassa hän tiesi: tässä, näiden pihlajien keskellä, olisi hänen oma pieni uhrilehtonsa! Pappi oli kyllä kieltänyt kaikki uhrilehdot – Lutheruksen oppi kielsi ne – mutta hän toisi vainajille uhrilahjat sumun vallitessa ja korjaisi kipot pois heti kun ne olivat tyhjät. Ainakin vaari löytäisi varmaan tänne, olihan hän itse osoittanut paikan, ja olivathan muutkin vainajat löytäneet siihen lehtoon, minkä vaari oli aikanaan perustanut, vaikka se oli kaukana metsän kätkössä.

Kuului taas helähdys.

Riikka katseli ympärilleen kuin unesta heräävä.

Pihlajat nuokkuivat kirkkaassa auringossa. Tuomas seisoi talon edustalla miesjoukossa. Riikka lähti sinnepäin. Tuntui vieläkin kummalta mutta samalla helpottavalta. Tätä näkyä hän ei ollut odottanut; tämä oli annettu häälahjaksi.

2

Juliaana Klemetinleski näytti kottaraiselta tummissa vaatteissaan, selkä taittuneena etutanaan, kädet viipollaan ja kyömy nokka keripukin luhistaman leuan yllä. Hän oli kuitenkin yhä Hirffuilan emäntä, ja nyt hän oli näreissään tyttärentyttärelleen Riikalle: hän oli joutunut odottamaan aivan liian kauan porstuan pihtipieleen nojaten, että tyttö palaa hääväen pariin.

Riikka oli huomannut äkeän ilmeen jo kaukaa ja yritti livahtaa ohi, mutta muori sai napatuksi morsiuskruunun liehukkeista.

– Lähtiä nyt tuolla lailla omille teilleen, morsiamen!

– Vannaäiti, ei saa, kruunu putuaa!

– Jättää nyt justiin vihitty miehensä yksinään!

– Tuomashan istui minun seurana aitan rappusilla.

Tuomas oli tullut vierelle ja nyökytteli tarmokkaasti.

– Riikka oli pökertyä pirttiin.

– …Syömäänkään toiset pääse, Juliaana jatkoi. Hän etsi linnunsilmillään Marketta Eerikintytärtä.

– Misä se Markettakin luuraa?

Marketta oli Tuomaksen nuorin sisar mutta kuulunut Hirffuilan väkeen siitä saakka kun oli murhaperjantaina taapertanut heille mykkänä ja nuttu veressä. Tuon päivän myllerryksessä olivat myös Riikka ja Tuomas joutuneet ensi kertaa yhteen.

Riikka paineli Juliaanan ohi pirttiin ja puikkelehti peremmälle polskaa hyppiviä väistellen. Tuomas livahti miesten joukkoon. Juliaanan katse seurasi loittonevaa kruunua. Mikä se semmoinen morsianpiika on, jota häätyy morsiamen ettiä, hän marmatti itsekseen. Hän ei mahtanut mitään sille, ettei ollut oppinut sydämen täydeltä pitämään Marketasta, vaikka tämä oli sävyisä ja teki monet askareet nyt, vajaan kahdentoista vanhana, paremmin kuin Riikka. Riikkaa eivät tavalliset naistentyöt edes kiinnostaneet. Yrttikoppa selässä se Riikka kuljeksi ja sekoitteli rohtojaan, ellei askaroinut turhanaikaisia koristuksia.

– Kaikki on kunnosa, vannaäiti.

Marketta oli ilmaantunut kuin varjo Juliaanan eteen ja niiasi katse alas luotuna. Hän oli jäänyt puolittain varjojen maailmaan, kun vainajat olivat siepanneet häneltä sielun mukaansa, vaikka Klemetti olikin sittemmin noutanut sen alisista.

– Käske hänen lopettaa vongutuksensa!

Marketta meni pelimannin luo. Soitto katkesi.

Juliaana yritti suoristaa selkäänsä mutta onnistui vain kohottamaan nokkaansa. Sen alta kiiri hääväelle kipakka kehotus syömään.

Ihmisvirrat lähtivät oitis liikkeelle, sillä tanssin jytke ja runsaat ryypyt olivat sulattaneet sen, mitä mahaan oli jokunen tiima sitten ahdettu. Korvauksena nälän ja vainon vuosista Luoja oli suonut saareen kohtalaisen sadon – ei läheskään niin hyvää kuin oli rohjettu rukoilla, mutta täällähän sai myös meren ja metsän antimia, ja lisäksi kotikarjan hankkiminen oli monessa talossa hyvällä alulla. Häätaloon olikin toimitettu voita ja maitoa jos jyviäkin, joten vieraille oli pystytty valmistamaan kaikki kunnon pitoherkut kalavellistä paistinkaloihin, lihapöystistä paistilihaan, torttuihin ja juustoon. Ja joka lajille oli tarjolla reilusti olutta ja paloviinaa.

Morsiuspari lipui kuin tumma pursi kohti pääpöytää, joka hohti valkoisena pirtin perällä, keskellään Riikan poimima pieni kukkakimppu, mistä lie semmoisen keksinyt. Kirkkoherra ja ruustinna asettuivat parin kahta puolta ja Juliaana ruustinnasta seuraavaksi. Marketan paikka oli hänestä seuraavana, mutta tyttö piti kiskoa pöytään väkisin, sillä hän luki itsensä passariväkeen. Kirkkoherran viereen asettui Matias Heikinpoika, joka oli Tuomaksen pyyntikaveri ja puhemies ja kuin vanhempi veli, vaikka oli tutustunut Tuomakseen varsinaisesti vasta vainon aikaan.

Muun lähipiirin muodosti Kalajoelta saareen päätynyt venekunta: kaksi vanhaa ukkoa ja kaksi naista sekä toisen naisen kaksi lasta ja vielä orpo nuorukainen Niilo. Matias oli nainut naisista nuoremman, Elinan, ja ottanut lapset nimiinsä. Hän itsekään ei ollut syntyperäisiä hailuotolaisia vaan tullut saareen aikanaan Kainuusta tervaveneen mukana.

Kaikki lapset istuivat lähellä ovea liinattoman pöydän ääressä. Elina oli ahertanut leivintuvassa ja tarrasi kynsin hampain pihtipieliin, kun häntä yritettiin raastaa pirttiin. Osoitettuaan täten vaatimattomuutensa hän heitti irti ja antoi viedä itsensä kunniapöytään.

Paistilihan jälkeen Matias kohotti näyttävin elein viinakipponsa. Kippo oli Tuomaksen veistämä kuten muutkin astiat tässä pöydässä, pinta kuin valkoista silkkiä. Matiaksen vuolemat oli katettu sivupöytiin, hän ei ollut käsistään Tuomaksen veroinen, ei varsinkaan enää, kun ikä ja hyiset kalaretket olivat tehneet tehtävänsä.

– Otetaanpa taas morsiusparin onneksi ja kunniaksi! hän kuulutti hieman sammaltaen. Kopautettuaan tyhjän kipon pöytään hän unohtui tuijottamaan morsianta. Tämä punastui ja loi katseensa alas. Matias kääntyi nyt kirkkoherraan.

– Minä muistan tuon Riikan aina semmoisena kuin kattelin häntä kerran aamuruskon kajossa kirkon kellotapulissa.

Kirkkoherra nielaisi tyhjää. Ei kai morsiamen tunnolla ollut enempää syntejä kuin hän oli ripillä tunnustanut? Laupias Luoja armahda ja anna anteeksi.

Matias kääntyi taas Riikkaan muttei nähnyt siinä kenenkään vaimoa vaan nuoren neidon, joka roikkui kirkonkellon köydestä ja keinautti kelloa vuorotellen hänen keinuttamansa isomman kellon kanssa. Voi sitä liikkeiden sulokkuutta ja virvatulen lailla vepattavaa tukkaa. Matias huokasi haikeasti. Ei silti, etteikö hän ollut tyytyväinen Elinaansa. Katsellessaan morsiuspukuista Riikkaa hän ei kuitenkaan voinut olla toivomatta, että olisi itse sulhasen paikalla.

Riikka tunsi omituista syyllisyyttä miehen tuijotuksesta.

– Me soitimma Markettaa pois mettänpeitosta ja onnistuimmakin saamaan hänet takaisin, hän selvensi. Kenellekään ei pitänyt jäämän väärää käsitystä.

Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaa ja huomasivat vasta nyt, että tämä oli poistunut pöydästä. Toisten etsiessä tyttöä katseellaan Matias tiiraili vaihteeksi omaa vaimoaan. Kovin arkiselta näytti Riikkaan verrattuna – tukka kuivan heinäsuovan värinen ja naama kuin kaarnanpala, vaikkei sinällään ruma ollutkaan. Riikka uhkui karpalonpunaa rusketuksensa alla. Totisesti neito oli vöyristynyt niistä päivistä, kun Matias oli nähnyt hänet pakopirtissä kuolevan vauvan äärellä.

Matias kavahti ajatuksiaan. Suu suppuun nyt, hän sanoi itselleen ja kaatoi kannusta lisää paloviinaa.

Ihana uusi tuoksu levisi pirttiin. Pääpöytää lähestyi kukkurainen vasu. Kantajasta näkyi keon takaa vain tummaa tukkaa ja mustina ammottavat silmät.

Marketta laski vasun Juliaanan eteen ja sanoi kuin tuomisilleen: – Vannaäiti tekkee hyvin. Sitten hän istuutui paikalleen.

Keltaisia ja punaisia marjatorttuja – hillaa, vaapukkaa sekä vatukkaa jota muualta tulleet kutsuivat mesimarjaksi. Edeskäyvät kiikuttivat sivupöytiin pienempiä marjanyttösiä, mutta totisesti niitäkin kehtasi tarjota. Pappi siunasi uuden ruuan ja sille otettiin ryypyt, sitten hiljennyttiin syömään.

Kun antimet oli ähkitty loppuun, Tuomas ehdotti maljaa hyvän anoppimuorin kunniaksi. Ryypyn jälkeen hän kohotti maljan uudelleen.

– Ja kiitokseksi siitä, että Juliaana-muori järjesti nämä häät täälä morsiamen kotona, kun mulla ei kerran kotia ole. Eikä ommaisia. Paitti Marketta, hän katsoi hellästi pikkusisarta. – Vaan nythän meilä on hyvänlainen perhekunta alullaan ja kohta uusi kotikin entisen paikalla. Sangin talo nousee vielä kukoistukseen, saattapa nähä! Sitten vasta Riikka pääsee kunnolla miehelään.

Puheen vuolaus paljasti, ettei viina ollut mennyt hukkaan Tuomaksenkaan kurkusta kulahtaessaan.

Marketta oli painanut katseensa alas heti kun oli kuullut nimensä, mutta Juliaana istui silmät killillään ja hampaaton suu messingillä.

– Kun olis saanut Lemettikin tämän päivän ellää, hän hyrisi.

Riikka päätti säästää tiedon vaarin ilmestymisestä myöhempään. Hän ilahduttaisi sillä mummua ihan kahden kesken.

Juliaana könysi jaloilleen ja ilmoitti aterian päättyneeksi.

Leivosenpolska vongahti taas soimaan.

3

Yö vaalenemassa aamuun, sumulautat vielä pellon yllä, ikkunaruudussa valkoinen perhonen. Morsiuspari riisuutui pienessä kamarissa, kumpikin omassa nurkassaan. Tuomas sukelsi ensimmäisenä vuoteeseen. Ilmaan pemahti puhtaiden olkien, yrttien ja pellavan tuoksu. Tuomas mutrasi pieluksen kainaloonsa ja asettui katselemaan nuorikon varjomaista hahmoa. Liikkeistä päätellen Riikka laskosteli hepeniään ison arkun kannelle. Arkku oli aikanaan kuulunut Riikan äidille Anna-Kreetalle, kapiokirstu, mutta ei Anna-Kreeta ollut sitä miehelään muuttoon tarvinnut, sillä hänkin oli tuonut vävyn kotiin, manterelaisen kalarannasta, vastoin vanhempiensa ja Jumalan tahtoa, siksipä Jumala olikin pian temmannut pois molemmat puolisot. Mutta kirstu oli varjeltunut jopa kasakkavuosien yli.

Riikka suoristi vielä käsikopelolla vaatteiden koristenauhat ja verhokseen jääneen liinapaidan, ja höllensi sitten palmikkoa.

Tuomas kahautti olkia kärsimättömästi. – Etkö sinä aio tulla ollenkaan?

Riikka sai tuskin polvensa patjan reunalle, kun Tuomas tempaisi hänet syleilyyn ja alkoi kädet vapisten raastaa pois paitaa. Miten monesti hän olikin riisunut Riikan mielessään, yksinäisinä öinä kaukana kotoa, katsellut tätä kuin udun läpi, koska ei osannut kuvitella kaikkia kohtia, sitten painautunut unelmissaan paljasta ihoa vasten. Kun hän vihdoin olisi voinut tutkia näkyä mielin määrin – sytyttää kynttilän ja ihastella – hän nousi suoraan vastavihityn vaimonsa päälle ja työntyi sisään.

Riikka vetäisi syvään henkeä. He eivät olleet kumpikaan kokemattomia ja olivat tunnustaneet sen toisilleen ja kirkkoherralle, mutta toistensa ruumiiseen he olivat tutustuneet vain vaatteiden läpi, Juliaanan tuikea katse mielessään. Riikka laski kätensä Tuomaksen lanteille, että voi toppuutella, jos mies käy liian rajuksi.

Tuomaksen sydän takoi hurjana, hän kannusti ratsuaan laukkaan – lujempaa, lujempaa – hevosia hän oli ryöstänyt sodassa kasakoilta, ja tämäkin oli ollut kasakoitten alla, voi Riikka Riikka, minä tulen yrttitarhaani, minä poimin mirhani ja balsamini, syön mesileipäni, hunajani, juon viinani ja olueni… Kuinka ihana onkaan sinun rakkautesi.

Karjaisu kuului pirttiin ja säikäytti Juliaanan, joka oli vaipunut horrokseen heti oljille heittäydyttyään, ihmekös tuo, kun oli noussut ennen kukkoa, paitsi ettei kukkoa ollut, mutta jos olisi ollut niin Juliaana olisi noussut ennemmin, ja sen jälkeen hän oli ollut pystyssä koko päivän. Juliaana kavahti istualleen, käsitti samassa ja paneutui takaisin pitkäkseen. Epämääräinen närästys pyrki korventamaan rintaa, vaikka hän sanoi itselleen, että ilman miehen karjaisuja ei Hirffuilaan saataisi perillistä.

Tuomaksen hiki tippui Riikan päälle ja Tuomas lysähti hien päälle. Riikka olisi tahtonut, että mies ratsastaa vielä ja henkii kuumia sanoja hänen kaulaansa ja hiuksiinsa ja räjäyttää hänessä kytevän ruudin. – Ethän vielä nukaha?

Märkä suu hamuili Riikan korvaa ja sopersi jotain. Samalla pää painui raskaana hänen kaulakuoppaansa.Tuomas oli nukahtanut. Riikka työnsi hänet pois päältään. Tuomas havahtui, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja herposi takaisin uneen.

Riikka katseli ikkunaa, jonka takana sumu kokkarehti kuin villa. Hiljaisuus oli rikkumaton lukuun ottamatta Tuomaksen huokumista. Riikka kuunteli sitä niin kuin oli kuunnellut kasakoitten hengityksiä ja sitten yhtä ainutta niistä. Äkkiä hän tunsi itsensä vieraaksi. Vieraaksi omassa kodissa, tutun ja turvallisen miehen vierellä, vieraaksi jopa omassa ruumiissaan. Häntä alkoi pelottaa.

– Tuomas, herrää, hän ravisteli.

Puuskutus katkesi, Tuomas maiskutteli, käänsi kylkeä.

Riikka tunsi, että hän oli joutumassa vieraiden voimien valtaan. Hän ravisti Tuomasta uudelleen.

– Älä nuku. Ollaan vielä yhesä. Kuulitko?

– Joo joo. Tuomas kääntyi unissaan ja upotti naamansa vieressä vellovaan hiusmereen. Riikka ravisteli häntä taas, sitten hamuili suunsa suulle, hiveli Tuomaksen vatsaa, antoi kätensä hakeutua reisien sisäpuolelle, teki niin kuin Jeroshka oli opettanut itselleen tekemään.

Tuomas heräsi. Riikka jatkoi hyväilyä. Hänen täytyy saada olla niin lähellä omaa ihmistä kuin ikinä, nahakkain, sisäkkäin.

Tuomas tarrasi käteen. Noinko julkea Riikasta oli kasakoitten matkassa tullut?

– Niinko mikäkin irtolaisnainen! hän puuskahti ja paiskasi käden kädestään.

Riikka nielaisi ja sanoi itku kurkussa:

– Ittehän ne irtolaisnaiset tiijät.

Tuomaksen korviin nousi käheä nauru jostakin vuosien takaa. Hän oli kertonut Riikalle irtolaisnaisesta, joka oli opettanut hänet mieheksi, mutta Riikka itse oli ensin kertonut kasakastaan. Tuomas ei voinut olla ajattelematta, että Riikka oli tunnustanut sen kaiken hänelle pakon edessä, sillä äpärä oli ollut täällä yleisessä tiedossa. Kaukana menneisyydessä olivat ne kaksi viatonta nuorta, jotka olivat värisseet vieretyksin kylmän riihen parvella kasakoitten hyökättyä saareen.

Kumpikaan ei hievahtanut. Tuskin tohti hengittää.

Vihdoin Riikka hengähti syvään ja sanoi: – Jumala meitä armahtakkoon.

Hän kääntyi selin, ja Tuomas tunsi yrttien ja voiteiden leyhähdyksen, saman minkä oli pannut merkille kirkossa, kun Riikka oli kuulutuksilla nostettu jalasta katto-orteen ja helmat olivat lehahtaneet korviin. Hänet itsensä oli hilattu perässä ylös – kumpikin heistä kolmeen kertaan, ensin vasemmasta jalasta, sitten seuraavana pyhänä oikeasta, ja vihdoin viime pyhänä molemmista. Kirkkokansa oli tömäyttänyt jalkojaan, kun heidät oli päästetty melko korkealta alas.