Hopearatsu

By Ritva Toivola

Kun teini-ikäisen Terhin perhe ostaa vanhan huvilan, Terhi ei ole asiasta innoissaan. Hänen mielestään ränsistyneessä rakennuksessa on jotain pelottavaa. Terhi lähtee kuitenkin kesäksi huvilalle veljensä kanssa. Osasyynä saattaa olla se, että Terhi saa ratsastaa lähistöllä asuvan sukulaisen hevosella niin paljon kuin vain haluaa... Huvila ei kuitenkaan jätä Terhiä rauhaan. Häntä alkaa ihmetyttää talossa oleva taulu, joka kuvaa nuorta tyttöä. Mistä se on oikein peräisin? Kuka sen on ostanut? Huvilan lähistöllä alkaa tapahtua myös muita kummallisia asioita. Kummitteleeko talossa oikeasti, niin kuin alueen perinnetieto väittää?Hopearatsu on jännittävä nuortenkirja Ritva Toivolalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Oct 27, 2022
• ISBN: 9788728432693

Book preview

Hopearatsu

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1995, 2022 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432693

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Kalervo

Kalervo seisoi rantaan johtavalla tiellä ja katseli aidan yli villiintyneen puutarhan keskellä kohoavaa taitekattoista huvilaa.

Hänellä oli tapana aina ohikulkiessaan pysähtyä ihailemaan talon pitsimäisin puuleikkauksin koristettua kuistia ja ikkunapuitteita, jotka olivat niin taitavaa käsityötä, ettei sellaista enää nykyisin juuri kukaan viitsinyt tehdä.

Kylän lapset olivat vuosia sitten supatelleet keskenään, että huvilassa muka kummitteli, että siellä oli joskus tapahtunut murha. Mutta näin varhaiskesän aamuna, kun omenapuut olivat kukassa ja nousevan auringon lämmin oranssi heijastui ikkunaruuduista, huvila ei näyttänyt kummitustalolta. Sen ilme oli ystävällinen, vaikka se tuntuikin kuin piileskelevän liian rehevästi kasvaneiden puiden seassa.

Se oli pitkään ollut asumaton ja laiminlyöty, venäläisten emigranttien aikoinaan rakentama.

Parin kuukauden ajan huvilan pihalla oli näkynyt autonjälkiä, muutama viikko sitten alakerran ikkunoihin olivat ilmestyneet verhot ja kaivon miltei lahonnut kansi oli vaihdettu uuteen. Joku oli muuttamassa sinne..

Talo oli vaihtanut silloin tällöin omistajaa, mutta kukaan heistä ei oikein tuntunut viihtyneen. Ihan kuin lasten puheissa olisi ollut jotakin perää. Silloinkin kun oli paras kesälomakausi ja kaikissa Ulpujärven rantamökeissä elämä vilkkaimmillaan, huvilan piha oli useimmiten pysynyt tyhjänä.

Vahinko, sillä huvila oli komea rappeutuneenakin.

Kalervo huomasi palelevansa. Oli aamun viilein hetki auringonnousun aikaan ja järven vesi oli ollut kylmää. Kädet olivat vielä kosteat verkonlaskun jälkeen ja hän hieraisi ne kuiviksi puseronhelmaan. Muovikassissa oli kaksi haukea, jotka oli perattu valmiiksi rannassa. Ne piti viedä kotiin kellariin.

Väsyttikin. Viime aikoina hän oli joutunut valvomaan niin usein öisin.

Hän vilkaisi vielä kerran huvilaa ennen kuin lähti jatkamaan matkaansa. Siitä tulisi vielä hauska kesäpaikka, kun sitä vain hiukan kunnostettaisiin. Toivottavasti uudet asukkaat viihtyisivät.

Kalervo käveli Lehmuston talon ohi, nosti polkupyöränsä ojan saraheinistä, talutti sitä kunnes pääsi hieman leveämmälle hiekkatielle, jota pitkin oli hyvä ajella.

Aurinko kipusi yhä korkeammalle, tuuli oli herännyt ja toi tullessaan tuomen tuoksua.

Oli tulossa kaunis päivä.

Pyörää oli taas pakko taluttaa Mustavuoren suuressa mäessä ja sen korkeimmalla kohdalla Kalervo tapansa mukaan pysähtyi. Sieltä näkyi Ulpujärvelle ja kirkolle saakka. Vanha huvila ei näkynyt tänne, mutta Lehmuston katto pilkotti kuusten takaa. Vannilan talo oli lähellä, sitä ympäröi kirkas hohde ja pihalla kiekuivat kukot.

Kalervo vältti katsomasta Väinövaaraan päin, jonka päärakennuksen katto häämötti vuoren koillispuolella metsän takana. Hän antoi pyörän kulkea vapaalla mäen alle. Siellä tie teki mutkan miltei pystysuorana ylös kohoavan mustanharmaan graniittijyrkänteen kohdalla.

Sillalla häntä vastaan käveli Heikki Väinövaara, pystytukkainen, roteva mies, haulikko selässään.

– Mitä Kalervo? Tuliko kaloja?

Kalervo vilkaisi muovikassiaan ja nyökkäsi.

– Minäkin olen saanut saalista. Ammuin muutaman variksen.

– Vai niin.

– Sinä et taida pitää siitä, että minä ammun variksia, Heikki vaikutti ärtyneeltä.

– Eihän se minulle kuulu.

– Variksia on liikaa ja ne hävittävät pikkulintujen pesiä, syövät munia ja poikasia. Sen takia niitä pitää hävittää. Ei sen sinua pitäisi häiritä.

Kalervo ajatteli, että Heikki ampui variksia huvikseen, pelkkää ilkeyttään niin kuin kaikkea muutakin mikä liikkui. Heikille eläimet olivat pelkkiä maalitauluja.

– Miksi sinun pitää kulkea metsällä öisin? Kalervo kysyi. – Sinä paukuttelet pyssylläsi niin lähellä minun mökkiäni, että herään siihen ja sitten en enää saa unta. Sinä teet sen ihan tahallasi.

Heikki nauroi.

– Sinä taidat olla ihan yhtä säikky kuin ennen lapsena. Pelästyt pientä pyssynpauketta.

– Kai sinä ymmärrät, ettei kenestäkään ole hauska herätä pikkutunneilla ammuskeluun.

– Minulla on oikeus kulkea metsässä, Heikki sanoi vihaisesti. – Ei kuulu kenellekään mitä minä teen.

Kalervo puri huultaan. Hän mietti mitä sanoisi. Heikille oli niin vaikea puhua. Hänen kanssaan tuli helposti riitaa melkein kaikesta. – Jättäisit minut jo rauhaan, hän sanoi.

Heikin ilme muuttui yhä kiukkuisemmaksi.

– Miten niin rauhaan? Mitä minä nyt olen tehnyt?

Heikki seisoi jalat haralla keskellä tietä. Kalervo joutui taluttamaan pyöränsä miltei ojan kautta päästäkseen ohitse, eikä hän kääntynyt katsomaan, vaikka kuuli Heikin kutsuvan häntä nimeltä.

Heikki oli ollut samanlainen jo kouluaikana, kuin kulmikas siirtolohkare, joka on vierinyt Mustavuoren jyrkänteeltä alas ja jämähtänyt esteeksi keskelle tietä.

Kiville ei voinut mitään, ne täytyi vain kiertää.

Kalervo nousi pyöränsä selkään ja ajoi kotiin niin nopeasti kuin pääsi.

Kesäloma alkaa

– Haapalaakso, kymmenen kilometriä, he lukivat yhteen ääneen sinisestä tienviitasta ja Tero käänsi auton pois moottoritieltä.

Terhi vilkaisi veljeään sivusta. Tero ajoi autoa miltei yhtä varman tuntuisesti kuin äiti, vaikka hänellä oli ollut ajokortti vasta vähän aikaa.

Veli oli käynyt autokoulun samaan aikaan kun hikoili ylioppilaskirjoituksissa ja nettosi niistä kuusi ällää. Inssiajokin oli tietysti sujunut virheettömästi.

Miten se pystyikin kaikkeen niin hyvin?

Ajettiin kapeammalla tiellä heleänvihreiden peltojen poikki. Tero hiljensi vauhtia ja irrotti toisen kätensä ohjauspyörästä. – Jopa on maisema. Koreampi kuin suvivirsi.

– Tuommoisillako vertauksilla saa ällän aineesta? Pitää pistää mieleen.

– Ei sinun kannata todistustasi surra. Sehän oli ihan hyvä.

Niin ehkä. Se oli ollut kuitenkin huonompi kuin Terhi oli odottanut. Siihen hän tietysti oli tottunut, että hänen todistuksensa joutui joka kevät verratuksi veljen todistukseen, mutta ei osannut vieläkään olla olematta hiukan kateellinen. Ei ollut helppoa olla keskitason oppilas, kun veljen todistuksen keskiarvo oli aina ollut lähes kirkas kymppi.

Muttei Terhi oikeastaan todistuksesta välittänyt.

Tero katsoi häntä uteliaasti.

– Mitä sinä murjotat? Kumma juttu. Luulisi, että sinä olisit ihan pakahtumaisillasi onnesta, kun saat kohta nähdä Ruskan.

Murjotanko minä tosiaan? Terhi ajatteli ällistyneenä. Hän tajusi oman ärtymyksensä vasta nyt, kun veli oli huomauttanut siitä ja ihmetteli itsekin, miksi oikeastaan oli tällä hetkellä niin tyytymätön.

Hän oli ollut riemuissaan, kun oli kuullut Suvin ja Hessun ottaneen kesäksi hoitoon hevosen. Maalle lähteminenkin oli tuntunut hyvältä, mutta toisaalta hän pelkäsi, että kaverit kaupungissa unohtaisivat hänet sillä aikaa kun hän oli poissa.

Terhi ei sitä paitsi oikein pitänyt huvilasta, jonka heidän äitinsä, Katriina, oli yllättäen ostanut pari kuukautta sitten. Hän oli viime kesänä kulkenut monta kertaa talonröttelön ohi uimaan mennessään. Huvila oli niin aataminaikuinen, ettei sinne ollut vedetty sähköjä eikä edes vesijohtoja.

Tie sukelsi kuusimetsikköön, ja varjot vilistivät pitkin sen kiemuroita kuin jättiläiskäärmeen kuviot. – Kohta ollaan perillä, Tero totesi.

Koivumetsä, taajaman merkki ja pari kypäräpäistä pyöräilijää vilahtivat ohi. Tero jarrutti kukkivan tuomen kohdalla, väänsi ikkunan auki ja tavoitteli käsillään kukkaterttuja. Terälehdet varisivat lumisateena tielle ja auto täyttyi tuomen vahvasta tuoksusta. – Minkä vuoksi sinä et pidä meidän uudesta kesäpaikasta? hän kysyi painaessaan taas kaasua.

– Se on taatusti epämukava. Minä asuisin mieluummin Lehmuston Vanhassa tuvassa niin kuin viime vuonnakin.

– Eihän Suvin ja Hessun talo kaukana ole. Huvilasta tulee hyvä, usko pois. Sinä et ole vielä nähnyt sitä sisältä. Se on paremmassa kunnossa kuin ulkoapäin näyttää, ja puutarha on upea. Katriina haluaa kunnostaa sitä hiljalleen, istuttaa uusia omenapuita ja marjapensaita.

– Koska Katriina muka sen ehtii tehdä? Eihän se tänäkään kesänä jouda pitämään kunnon lomaa.

– Semmoista se kuitenkin haaveilee.

Terhi mietti itsekseen, että äidillä oli aina kaikenlaisia suunnitelmia, joista vain aniharvat toteutuivat. Katriinalla ei ollut joko aikaa tai hän kyllästyi ja jätti kesken monet sellaiset asiat, joista hän alussa oli ollut innostunut. Niin kävisi varmaan puutarhallekin.

– Kuule, pannaan talo kuntoon, ja loppukesällä voidaan pitää vaikka bileet siellä, kun Katriina palaa Pietarista ja Irma Ranskasta. Kutsutaan sinunkin kavereitasi. Eihän tänne ole Hesasta niin kovin pitkä matka. Huvilaan saa yöpymistilat monelle, kun yläkerran huoneet kunnostetaan.

Terhi ajatteli, että niin ehkä saattoi tehdä, tilaa vanhassa huvilassa varmaan oli.

– Irma lopettaa piikomisen ja palaa kotiin elokuussa toivottavasti hyvin ranskankielentaitoisena, Tero sanoi. – Sitten ruvetaan järjestämään juhlia.

– Onnistuuko se?

– Miksei. Katriinalla ei ainakaan ole mitään sitä vastaan.

– Sinä voit kuljettaa osan jengistä meidän autolla, Terhi innostui. – Ja tuleehan tänne bussejakin.

Tero katsoi häneen peilistä ja hymyili.

– Haapalaakso-city, hän sanoi, kun he ohittivat kirkon ja harmaakivisen hautausmaan aidan ja olivat heti sen jälkeen pienen kylän keskellä.

Haapalaakson keskustassa oli pari matalaa kerrostaloa ja muutamia uuden näköisiä rivitaloja. Enimmäkseen kylän talot olivat kuitenkin vanhoja puutarhojen ympäröimiä omakotitaloja. Niiden välissä olevien kapeiden kujien varsilla oli viittoja osoittamassa seurakuntataloa, terveyskeskusta ja kirjastoa.

Haapamarket oli tien vasemmalla puolella ja sen vieressä oli huoltoasema rantaan viettävän niityn yläpäässä.

– Pysähdytään tuonne, auto täytyy tankata, Tero sanoi.

Tankin olisi kai voinut täyttää itsekin, mutta heitä palvelemaan ilmaantui kuitenkin poika, jolla oli ruskeat iloiset silmät ja tumma lyhyeksi leikattu tukka. Poika vihelteli ja vilkuili heitä uteliaasti.

Tero vilkaisi kelloa. – Tiedätkö, onko kauppa vielä auki? hän kysyi pojalta.

– On se vielä puolen tunnin ajan. Unohtuivatko mökkieväät kotiin?

– Pitäisi ehtiä ostamaan vielä yhtä ja toista. Vaan onpa tämä huoltoasema muuten paikalle rakennettu. Tästä on kai koko Haapalaakson komeimmat näkymät, näkyy järvelle ja sen ylikin Mustavuorelle saakka, Tero totesi.

Terhi katseli rinteen alla välkkyvää Ulpujärveä ja sen keskellä kohoavia metsäisiä pikku saaria. Lehmusto, Hessun ja Suvin talo, oli toisella puolen lähellä rantaa vaikkei se näkynytkään koivikon takaa.

– Meikäläisellä on kesäduuni järvinäköalalla, bensapoika sanoi virnistäen. – Vaikka niin on kyllä asuntokin. Minä asun teltassa tuolla saaressa lähellä vastarantaa ja soudan joka aamu tänne töihin.

– Sehän on Suvin ja Hessun Kokkosaari. Oletko käynyt jo uimassa? Onko vesi lämmintä?

– Ei ole tehnyt vielä mieli uida, kyllä vesi sen verran kylmää on. Mutta minä käyn soutelemassa iltaisin. Harrastan lintuja ja valokuvaan niiden elämää.

– Vai niin.

– Kaikki ihmettelevät aina, miksi minä viitsin asua niin epämukavasti, mutta sillä tavoin lintuja näkee parhaiten. Teltalla on muutenkin omat hyvä puolensa.

– Sinä olet melkein meidän naapurina, Tero sanoi kiertäessään bensatankin tulppaa kiinni. – Mekin asutaan vastarannalla. Ollaan muuttamassa siihen vanhaan huvilaan, ihan sinun lähellesi. Sitä sanotaan Volkovin huvilaksi, tiedätkö? Se on kuulemma alunperin venäläisten emigranttien rakentama.

– Ai jaa, tiedän kyllä. Pojan kasvoilla oli epäröivä ilme aivan kuin hän olisi aikonut sanoa jotakin enemmänkin, mutta sitten hän vain pisti letkun paikalleen. – Voitko tulla tänne sisään maksamaan? Maksatko käteisellä vai kortilla?

– Ehdittiinpä sentään vielä käydä kaupassa, Tero totesi, kun he taas olivat sisällä autossa. – Saatiin kaikkea mitä piti. Se huvilaa varten kirpputorilta ostettu jääkaapinrotisko toimii ihan