Ilveilijän aarre

By Ritva Toivola

Eletään 1600-lukua. Anna on nuori tyttö, joka on juuri saanut potkut työpaikaltaan, Mustekala-nimisestä krouvista. Mitä Annan oikein pitäisi tehdä seuraavaksi? Mistä hän saa rahaa ruokaan, missä hän asuu? Kun Anna näkee omituisen ilveilijän, jolla on mukanaan sininen säkki, sen täytyy olla merkki. Näkihän Anna juuri unta ihan samanlaisesta säkistä. Yksi ainoa säkin raha toi Annalle kymmenittäin leipiä! Anna päättää lähteä seuraamaan ilveilijää – ja pian hän on keskellä uskomatonta seikkailua, josta ei puutu jännittäviä käänteitä.Ilveilijän aarre on ihastuttava nuortenkirja Ritva Toivolalta.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 15, 2023
• ISBN: 9788728432747

Book preview

Ilveilijän aarre

Cover image: Shutterstock

Copyright ©1984, 2023 Ritva Toivola and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728432747

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Satamassa

Anna tunsi kyllä pojan, mutta aikaisemmin tämä oli ollut toisenlainen. — Kuinka se noin häijyksi oli muuttunutkin? Poika seisoi rannalla lähellä aallonmurtajaa kädessään kivenmurikka, jolla uhkasi. Pojalla on risainen, epämääräisen värinen nuttu, joka pysyi hänen yllään vyötärölle kietaistun hamppunarun avulla. Hänen silmänsä kyräilivät harmaina viiruina turvonneitten silmäluomien alta.

— Et sinä aallonmurtajaa omista, Anna tiuskaisi. — Kyllä minä saan tulla sinne.

Poika ei hievahtanutkaan. — Se on meidän hallussa nyt. Tänne et tule muuten kuin meidän luvalla.

Aallonmurtajalla maleksi joukko lapsia. Muutamat heistä olivat kiivenneet istumaan suojanpuolelle kiinnitettyihin veneisiin. Jotkut katselivat välinpitämättömän näköisinä Annaa.

— Miksen minä saa tulla onkimaan? Anna puristi esiliinan taskussa olevaa siimaa ja terävä koukunpää painautui hänen peukaloaan vasten. — En minä paljon tilaa vie, ja eihän teistä kukaan edes kalasta.

— Kuulitteko, hän tahtoo tulla onkimaan, poika kääntyi sanomaan lähellä oleville lapsille, jotka purskahtivat nauramaan ikään kuin se olisi ollut vitsi.

— Emme me välitä pikkukaloista. On tiedossa suurempia saaliita, poika virnisti Annalle niin että etuhampaissa oleva aukko ammotti.

— Sinähän olet Mustekala-krouvin pikkupiika, vai? Miksi et ole siellä sytyttelemässä tulta liesiin, kantamassa vettä ja lakaisemassa lattioita? Sehän kuuluu piikojen aamupuuhiin.

Jostakin syystä Annalle tuli äkkiä mieleen edellisenä yönä näkemänsä uni. Hän oli uneksinut, että joku oli antanut hänelle sinisen pellavasäkin. Pellavasäkin täynnä kultarahoja. Yhdellä ainoalla kultarahalla hän oli ostanut kymmenittäin leipiä. Ollapa sellainen säkki, niin ei tarvitsisi anella keneltäkään mitään.

— Minulla ei ole enää työpaikkaa. Krouvin isäntäväki suuttui minuun, sanoi Anna hiljaa. — Ettekö voisi ottaa minua mukaan. Muistathan sinä varmaan minut? Vuosi sitten me olimme suurella joukolla keräämässä simpukoita ja teimme yhdessä niistä ruokaa. Sinäkin olit mukana.

— Simpukoita! poika tuhahti ja katseli Annaa päästä jalkoihin. — Ei sinusta ole meille mitään hyötyä. Tuollainen pullukka, pikkupenikka.

— Jos Agnes ja Jonatan olisivat täällä, niin … Anna nieleskeli kiukkuista itkua.

— Aa-agnes, Joo-onatan, poika matki venytellen Annan itkuista ääntä. — Mitä he meille muka voisivat? Meitä on paljon.

Kyynelten läpi Anna näki pojan mustana varjokuvana aurinkoista merta vasten. Hän ajatteli käydä kimppuun, mutta poika oli liian suuri ja vahvannäköinen.

Anna lähti juoksemaan poispäin, kääntyi jonkin matkan päässä ja huusi niin lujaa kuin jaksoi: — Paskiaiset! Poika paiskasi kiven hänen jälkeensä, mutta Anna oli jo ehtinyt sen ulottumattomiin.

Satama ei ollut enää Annalle koti niin kuin aikaisemmin. Monet hänen entisistä ystävistään olivat lähteneet pois tai liittyneet omiksi joukkokunniksi, eivätkä olleet tuntevinaan Annaa. Ruton jälkeen kaupunkiin oli myös vaeltanut vieraita, kodittomia lapsia ties mistä. He olivat laihoja ja joutuneet ankarasti taistelemaan henkiriepunsa puolesta, koska heidän huoltajansa olivat kuolleet. Annan ei sen sijaan ollut tarvinnut nähdä nälkää. Hänellä oli ollut onnea, kun oli päässyt piiaksi Mustekala-krouviin. Se, että hän oli saanut kunnolla syödäkseen, näkyi hänestä, ja sen vuoksi muut lapset kai vihasivat häntä.

Anna oli harhaillut viikon satamassa. Eilen illalla pari tyttöä oli ajanut hänet pois verkkovajalta, kun hän oli yrittänyt sinne yösijaa etsimään. Hänelle ei ollut paikkaa täällä.

Anna mietti taas kerran, pitäisikö hänen mennä tapaamaan Agnes-siskoa. Agnes oli piikana rikkaiden kaupunginosassa, hienossa talossa, jonka portilla istui marmorista veistetty koira. Mutta sisarella oli varmaankin huolia omasta takaa, ja Anna oli päättänyt, että häntä saisi häiritä vain äärimmäisessä hädässä. Ja se päätös piti.

Anna maleksi laivalaiturille päin. Hän oli ensin ajatellut mennä kalatorille kärkkymään ruokaa. Siellä oli monia isän entisiä kalastajatovereita. He säälivät Annaa, ja heiltä ehkä saisi hiukan kalaa. Mutta Annasta tuntui, että hän kestäisi tänään paremmin nälkää kuin sääliä.

Satamassa ei tällä kertaa ollut suuria laivoja, mutta muutamia pieniä aluksia keinui aalloilla. Yhden purjelaivan lastia purettiin parhaillaan. Raskaita valaanrasvatynnyreitä vieritettiin laituria pitkin niin että kolisi. Lähistöllä oli myös kalastajia verkkojaan puhdistamassa.

Anna katseli hetken laivaa ja välkkyvän lahden yllä kirkuvaa tiiraparvea. Kun hän käänsi katseensa takaisin rannan suuntaan, hän näki, että roskaiselle rantahietikolle, lähelle satamamakasiineja, oli ilmestynyt punakeltaiseen viittaan sonnustautunut ilveilijä. Hän nosti huilun huulilleen ja alkoi soittaa. Kähäräkarvainen villakoira, joka hänellä oli mukana pyöri takajalkojensa varassa soiton tahtiin. Aurinko paistoi pilvenraosta suoraan narriin ja koiraan. Synkänharmaita makasiineja vasten ilveilijän puku loimusi kuin liekki. Huilun luritus hämmensi sataman tavalliset äänet, meren huounnan ja lintujen rääkäisyt.

Purjelaivan lastia purkavat merimiehet keskeyttivät työnsä ja katselivat esitystä traanitynnyreihin nojaillen. Myös kalastajat olivat huomanneet huilunsoittajan ja seurasivat naureskellen juhlallisesti tanssivan koiran pyörähtelyjä.

Ilveilijän ympärille oli pian kertynyt ihmisjoukko.

Ilveilijä

Anna puikkelehti katsojien lomitse ja istahti etumaisten jalkojen juureen. Hän tuijotti ihastuneena koiraa, joka pyörähteli takajalkojensa varassa korvat lepsuen. Sen kieli roikkui ulkona suusta ja se oli niin villava, että vilkkuvat mustat silmät tuskin näkyivät karvan keskeltä.

Ilveilijä kumarsi ja hymyili. — Arvoisa yleisö, kiitän teitä! Koirani tanssii sievästi, eikö vain? Toivon, että olette yhtä kiinnostuneita pantomiimista, jonka aion nyt esittää. Se kertoo multaomenasta, maailman ihmeellisimmästä kasvista. Ette ehkä usko mutta multaomena kasvaa maassa ylösalaisin, juuret ilmassa ja oksat ja latva syvällä maan sisässä. Multaomenat kypsyvät mullan alla, mutta ovat parempia kuin mitkään hedelmät ja ravitsevampia kuin leipä ja liha.

— Hei, älä viitsi! Temppuilisit mieluummin koirasi kanssa tai muuten, narri kun olet, kuului ääni yleisön joukosta. — Emme me välitä kuunnella satuja.

— Mutta ei tämä ole satua, vaan aivan totta! huudahti ilveilijä ja hänen poskilleen ilmestyivät punaiset läikät. — Muuan merimies kertoi siitä minulle ja olen varma, ettei hän valehdellut. Teidän kannattaa kyllä kuunnella, sillä multaomena poistaa tulevina aikoina nälän kaikilta ihmisiltä. Se on paljon satoisampi kuin leipävilja ja helpompi kasvattaa. Kun multaomenapuun siemenen kylvää keväällä, puu kasvaa täyteen kokoonsa syksyyn mennessä ja sato on valmis korjattavaksi.

Anna hohotti ääneen ja kaikki muutkin nauroivat. Ilveilijä hämmentyi ja punastui yhä pahemmin eikä saanut enää jatketuksi puhettaan.

Narri ei totisesti ollut hyvä tarinankertoja, sillä sellaiseen piti osata valehdella silmää räpäyttämättä. Suurin osa Mustekala-krouvin asiakkaista oli merimiehiä, ja heillä oli tapana kertoa samanlaatuisia juttuja. Anna oli kuunnellut niitä mielellään juoksuttaessaan pöytään muhennoskulhoja ja olutkolpakoita. Merimiehet osasivat kertoa niin että valheenkin uskoi todeksi. He saattoivat vakavin ilmein väittää nähneensä merimatkoillaan kaloja, joilla oli evien sijasta siivet niin että ne saattoivat lintujen tavoin liidellä laivan yli. Anna oli kuullut monta hupsua mutta hauskaa juttua; merikäärmeistä, jotka nostivat päänsä aalloista ja sieppasivat laivankannelta merimiehen, magneettivuorista, jotka kiskoivat laivoista naulat ja hajoittivat ne lankuiksi, valtavista hyökyaalloista ja laivoja nielevistä pyörteistä.

— Vai merimiesten juttuja sinä aiot täällä ruveta kertomaan, ja melkein kuin tosissasi. Taidat olla niin kovin nuori, että uskot kaiken mitä sinulle kerrotaan, nauroi muuan kalastaja, jonka kasvoihin oli liimautunut kalansuomu. — Merimiehet ovat kaikki valehtelijoita tai tulevat sekopäiksi pitkillä purjehduksillaan. Ei kukaan heidän tarinoitaan ota vakavasti. Tässä pari päivää sitten muuan pikipöksy yritti kapakassa uskotella minulle, että maa on pallo ja että jostakin kaukaa mereltä on muka löydetty kokonainen Uusi maailma. Hupaisaahan tuohon on uskoa maistissa ollessa, mutta ei selvin päin.

— Olut tekeekin sinut sitten nokkelammaksi kuin muuten olet, tokaisi yksi merimiehistä kiukkuisena. — Vai valehtelijoita ja sekopäitä. Jo vaikka kuinka kauan on tiedetty, että meren takana on Uusi maailma. Ja maailman ympärikin on jo purjehdittu.

— Täällä eivät muukalaiset kukkoile! suomunaamainen kalastaja kääntyi merimieheen päin kädet nyrkissä. — Kuulitteko, nämä ovat muka löytäneet uusia maailmoja, jotka kelluvat jossain kaukana merellä pyöreinä kuin pallot.

Näytti siltä, että tulossa olisi tappelu, ja ilveilijä hätääntyi. — Katsokaapa tätä! Hän huudahti ja heitti nopeasti kaksi volttia eteen- ja kaksi taaksepäin. Sitten hän nappasi viittansa taskuista kolme punaista ja kolme vihreää palloa. — Maa saa olla pyöreä tai litteä ihan kunkin maun mukaan. Mutta nämä pallot ainakin ovat pyöreitä, siitä varmaan kaikki ovat samaa mieltä. Ja kohta näette, mitä niillä voi tehdä.

Ilveilijä alkoi heitellä palloja päänsä yli kädestä toiseen. Hänen kätensä kävivät niin vikkelään, että yksittäisiä liikkeitä oli vaikea erottaa. Ilmassa pyöri hetken punavihreä pallokaari. Sitten narri keräsi näppärästi punaiset pallot oikeaan ja vihreät vasempaan käteensä ja kumarsi.

Riita oli unohtunut. Kalastajat ja merimiehet taputtivat käsiään. Ilveilijä riisui hattunsa. Hatun hän heitti koiralle, joka sieppasi sen hampaisiinsa. Hatun alta tulivat näkyviin vaaleat pitkät kiharat. Ilveilijä oli nuori ja kalpeaihoinen ja näytti kiharoineen miltei tytöltä. Hän otti taskustaan puupikarin, jonka asetti otsalleen. Ensin hän heitti pikariin punaisen pallon, sen päälle vihreän pallon, sitten punaisen ja taas vihreän, kunnes kaikki kuusi palloa muodostivat pienen pallotornin,