Saaren kirot

By Yrjö Vuorinen

Karisaaren eristyneisyydessä asuu pieni kyläyhteisö, joka on tottunut tulemaan toimeen kalastamalla ja käymällä kauppaa. Eräänä päivänä rauha kuitenkin järkkyy: merirosvot vangitsevat saaren miehiä laivoihin ja alkavat kuljettaa heitä kohti Pietaria. Mikään ei kuitenkaan onnistu lannistamaan saarelaisia, jotka ovat oppineet puhaltamaan yhteen hiileen niukoissa oloissa.Jännittävä seikkailukertomus johdattaa idylliselle Karisaarelle vuosisadan takaa! Venäjän vallankumouksen jälkeiseen aikaan sijoittuva tarina kuvaa Suomen ja naapurimaan kiristyneitä välejä.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jun 24, 2022
• ISBN: 9788728224274

Book preview

Saaren kirot

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1927, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728224274

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

Myrsky oli riipinyt kukat omenapuista, jotka nyt törröttivät puutarhassa raiskattuina ja häpeissään. Niiden rinnalla kohoavat syreenipensaat aukoivat sinipunaisia kukintojaan levittäen ilmaan juovuttavaa tuoksua ja houkutellen terttuihinsa satamäärin mehiläisiä ja muita pikku siivekkäitä.

Puutarha oli joskus ollut hyvin hoidettu, sen puiden laho-oksat tyystin karsitut ja kukkapenkit sekä nurmikko rikkaruohoista kitketyt. Nyt alkoi puutarha työntää vesiheinää, saviruohoa, voikukkaa ja ohdaketta. Rappion merkit olivat nähtävinä joka puolella; yksinpä ennen niin vankka aitakin kasvoi nyt sammalta.

Rappeutumaan päin oli talokin puutarhan kupeella. Aika, ahava ja aurinko olivat kalunneet sen keltaisen laudoituksen harmaaksi ja vihreäksi. Alkujaan saaren komein talo sairasti nyt vanhuutta. Asuinrakennus muodosti ulkohuonerakennusten kanssa tiiviin suojamuurin avaran pihan ympärille, joka kasvoi kitkeränhajuista saunakukkaa. Koko rakennusryhmä oli meren rannasta loivasti kohoavalla mäentöyrämällä, jolla oli vallitseva asema muuhun kylään nähden. Talon omisti entinen kauppalaivuri Tanjeeli Ranta, nykyisin jo ikämies.

On aurinkoinen sunnuntaiaamu. Koko luonto upeilee juhla-asussaan, ja puutarhan syreeneistä tunkeutuu huumaava tuoksu talon avaraan pirttiin. Tätä ei näytä kuitenkaan huomaavan kukaan, sillä talon seinien sisäpuolella vallitsee ahdistunut levottomuus ja odottavan mielen alakuloinen avuttomuus.

Aamuaskareissa häärivä talon emäntä, pieni, hintelä, kumara, noin viisikymmenvuotias äiti Marketta, kulkee ketterin askelin huoneesta toiseen. Hän on nöyrän ja lempeän näköinen, ja hänen on tapana yhtämittaa vilkua ympärilleen, ikäänkuin hän olisi aina jostakin syystä säikähtynyt. Silloin tällöin hän syrjäsilmällä vilkaisee pöydän takana istuvaan mieheensä, häntä kymmenkunta vuotta vanhempaan Tanjeeliin, joka messinkisankaiset silmälasit nenällään lukee postillaa.

Muurintakaisessa sängyssä lojuu valveilla viisitoistavuotias Toivo, joka käyttää hyväkseen sunnuntaiaamun suomaa oikeutta viipyä vuoteessa mielin määrin. Hän katselee vuoroin isää ja äitiä ja tuntee epämääräisesti, että nämä ovat levottomia. Hän aikoo nousta, mutta toiselta puolen häntä painaa sängyn pohjaan häneenkin tarttunut herpaiseva tunne, joka panee hänet tuon tuostakin haukottelemaan pitkään. Sitten hän päättää nousta heti, kun kello on lyönyt seitsemän. Ja hän rupeaa tarkkaamaan toisessa nurkassa, ison fiikuksen takana, lymyilevää, leikkauksin ja maalauksin koristettua vanhaa kaappikelloa, joka lähestyy lähestymistään seitsemää.

Nyt se löi. Toivo putkahti vuoteensa reunalle ryhtyen pukeutumaan.

Keittiön ovesta ilmestyy äiti kuivaten käsiään esiliinaansa. Hän pysähtyy empien, katselee hetken neuvottomana miestään ja sanoo sitten:

— Ei vain vieläkään kuulu Viljoa kotiin.

— Ei kuulu eikä näy, vastaa isä Tanjeeli nostaen päätään ja katsoen vaimoonsa silmälasien ylitse.

— Missä ihmeessä se poikaparka viipyy? Ei tämä nyt ole enää oikeata viipymistä.

— Kyllä tulee, kunhan joutuu, vastaa Tanjeeli haukotellen, ottaen samalla silmälasit nenältään.

— Kertovat kylällä, että viimeinen myrsky on Itämerellä hukuttanut paljon laivoja ja kalastajaveneitä, lausuu taas Marketta levittäessään uutta, valkeana hohtavaa pöytäliinaa pitkälle pirtin pöydälle.

Nämä sanat olivat Tanjeelista kuin puukon vihlaisu sydänalaan, sillä ne ilmitoivat äkisti hänen oman salaisen pelkonsa, josta hän ei ollut tahtonut vaimolleen sanallakaan vihjaista. Eikä hän liioin nytkään halunnut päästää keskustelun alaiseksi sitä mahdollisuutta, että haaksirikot, joista hän itsekin oli sanomalehdistä lukenut, olisivat voineet olla jossakin yhteydessä hänen poikansa matkan kanssa.

— Kauan viipyy, kauan viipyy, hän vahvisti, kääntyen penkillään ikkunaan, katsomaan merelle päin. Huoli ja jännitys kuvastuivat hänen lujapiirteisiltä kasvoiltaan, joita uursivat vuosien painamat vahvat vaot. Pörhöisten ja eteenpäin työntyvien kulmakarvain väliin iskeytynyt uurre oli nyt tavallista syvempi. Ajatuksissaan hän tarttui pitkään ja tuuheaan, puolittain harmaaseen partaansa, jota pitkin suonikas, luiseva käsi hermostunein nykäyksin solui alaspäin. Rohkeat, tarmokkaat silmät tuijottivat yhä vain merelle.

— Kunhan ei Vellamolle olisi tullut mitään vahinkoa! päivitteli jälleen äiti kantaessaan ruokaa pöydälle.

— Kyllä tuo äiti on lapsellinen! Aina sinä pelkäät, että Vellamolle tulisi jokin vahinko, kiukustui Toivo kiinnittäessään kannikkeita pyhähousuihin, jotka juuri oli vetänyt jalkaansa. Hän koki kiivailulla karkoittaa mielestään vanhemmistaan tarttuneen levottomuuden. Kiskaistuaan saappatkin jalkaansa hän tepasteli lattialla yläruumistaan heilutellen. Sitten hän veti takin ylleen, ojensi ryhtinsä ja sanoi niin varmalla äänellä kuin osasi:

— Eikä nyt ole vielä aikakaan. Vastahan Viljo lupasi viimeistään juhannukseksi tulla, ja siihen on vielä monta päivää.

— No, käykää nyt murkinalle! kehoitti äiti katsellen huvitettuna poikaansa ja vetäytyen itse keittiöön, syömään tapansa mukaan yksikseen.

Isä ja poika istuutuivat vierekkäin pöytään. Ennenkuin isä tarttui veitseen ja haarukkaan, risti hän kätensä vaipuen pitkään, äänettömään rukoukseen. Hän söi haluttomasti, pitkin hampain. Syviin ajatuksiin vaipuneena hän kertasi mielessään viimeisten vuosien yksitoikkoiset elämykset, jotka harmaina varjokuvina vilahtelivat hänen sisäisten silmiensä näköpiirissä.

Jo vuosikaudet oli Herran ruoska ankarasti kurittanut Karisaaren kansaa, joka pienellä saarellaan koki sitkeänä ja uhmamielin elää elämäänsä. Ennen niin hyvinvoipa ja varakas väestö ponnisteli nyt vuodesta vuoteen nälkäkuolemaa vastaan. Maailmansota ja erittäinkin bolshevikkien vallankaappaus Venäjällä oli tehnyt lopun saarelaisten kukoistavasta kaupasta ja meriliikkeestä, joka oli suurimmaksi osaksi suuntautunut Pietarin kaupunkiin. Hädän pakottamana oli moni saarelainen ryhtynyt kuljettamaan pirtua Virosta kotimaahan. Tanjeeli, harras Herran palvelija, joka tunsi olevansa henkisen johtajan asemassa saarelaisten keskuudessa, oli voimakkailla puheillaan ja purevilla moitteillaan kauan aikaa taistellut tätä pahetta vastaan, ja suuri oli aluksi ollutkin hänen sanojensa voima ja vaikutus. Mutta sitä mukaa kuin hänen oma rehellinen omaisuutensa oli vähentynyt, oli häntä kuulevien saarelaisten luku huvennut ja samassa suhteessa kasvanut hänen vastustajiensa, jopa vihamiestensäkin joukko. Hän oli lopulta vetäytynyt kuoreensa ja säästänyt sanansa. Omasta kohdastaan hän oli koettanut kalastuksesta ja pikku maanviljelyksestä hankkia niukan elannon itselleen ja perheelleen. Vanhat rahasäästöt hyviltä päiviltä olivat jo miltei loppuun kulutetut.

Tanjeelin silmät välkehtivät iloisesti, kun hänen mieleensä johtui, miten hänen poikansa Viljo, nuori merikapteeni, oli yht’äkkiä, odottamatta, tulla pöllähtänyt kotiin kolmivuotiselta merimatkaltaan suurilta valtameriltä. Siitähän ei ollut vielä kulunut kolmea kuukautta enempää, mutta ihmeitä ennättävät nuoruus ja reipas tahto saada aikaan näinkin lyhyessä ajassa. Pojassaan isä tunsi itsensä kolmen vuosikymmenen takaa, jolloin hänkin oli myrskytuulena tarttunut asioihin, puhaltanut eloa ja liikettä kaikkialle.

Miten olikaan Viljon ehdotus laivaosuuskunnan perustamisesta herättänyt kiivasta kinastusta saarelaisten keskuudessa, ja kuinka ripeästi hän olikaan ajanut tahtonsa perille! Käden käänteessä hän oli koonnut ympärilleen taatun kannattajajoukon, joka köyhältä saarelta oli kerännyt lähes 100,000 markan pääoman. Muuan Selkäsaaren mies oli hänelle rahapulassaan myynyt uuden ja hyvän moottorijahdin 55,000 markalla, ja sillä oli Viljo jo runsaasti kuukausi sitten lähtenyt, mukanaan neljä muuta saarelaista, Hampuriin ostamaan kaikenlaista kauppatavaraa, koska Saksassa kuuluivat hinnat suunnattomasti halventuneen Saksanmarkan äkillisen laskun johdosta.

— Miks’et sinä, isä, syö, sen kuin lonotat piimää pitkin partaasi, iso mies! nuhteli pikkuvanhasti Toivo, jota painosti isän alakuloisuus. — Pelkäätkö sinäkin, että Vellamo on tehnyt laivarikon?

— No, enpä nyt juuri sitäkään pelkää, sillä onhan Vellamo varma alus, vaikka tosin liian pieni Itämerelle. Mutta, poikaseni, monta on mutkaa matkassa, eikä koskaan tiedä, mistä päin vaara väijyy. Kuitenkin, kyllähän Viljo sieltä pian tulee, vahvisti hän huomatessaan levottomuuden tuikkivan pojan laajenneissa silmäterissä.

Hän pyyhki nenäliinalla partaansa valahtaneen piimän ja vaipui uudelleen mietteisiin. Oli vaikea käsittää Vellamon viipymisen syytä. Häntä jännitti epätietoisuus matkan tuloksista, joiden laadusta riippui niin sanomattoman paljon. Tulisiko Karisaaren kansa elättämään itsensä rehellisellä ammatilla, vai täytyisikö sen sortua kokonaisuudessaan häpeälliseen viinan kuljetukseen, siinä kysymys, joka askarrutti Tanjeelin ajatuksia.

Hän oli jo aikaa sitten lopettanut ateriansa, kun hän vielä ajatuksiinsa vaipuneena jäi istumaan pöydän ääreen, tuijottaen tyhjään etäisyyteen ja säestäen ajatuksiaan silloin tällöin kopauttamalla sormiensa päillä pöytään. Näistä mietteistä hänet herätti ovenkäynti.

Pirttiin astui ripein, keinuvin askelin nuori neitonen, jonka koko olemus uhkui terveyttä ja elinvoimaa. Hänen lievästi ahavoituneilla kasvoillaan kuvastui päättäväisyys, joka ei mitenkään ollut ristiriidassa niiden naisellisen kauneuden kanssa. Vastakohtana hiukan tarmokkaalle leualle oli hänen sinisissä silmissään pehmeä, uneksiva ilme. Myöskin hänen vaaleassa, viljavassa tukassaan oli jotakin hyvin vienoa ja naisellista. Hän oli valkean puseronsa rintaan kiinnittänyt päivänkakkaroita.

Oli kuin nyt vasta olisi sunnuntaiaamu astunut huoneeseen, jossa sitä ennen oli vallinnut ahdistava arkitunnelma. Tytön olemuksesta huokui reippaus, joka kykeni tuvassa-olijoista karkoittamaan murheenlaaksotunnelman ja saattoi heidät havaitsemaan, kuinka kirkkaasti päivä paistoi ja kuinka kauniina maailma hymyili ikkunan takana. Vanhan miehen kasvot alkoivat sädehtiä ja silmät nauraa. Äiti Markettakin tuli keittiöstä tervehtimään vierasta. Tämä oli Viljon vastakihlattu morsian, Hellä Suvanto, luotsin tytär.

— Hyvää huomenta, setä ja täti! Tuon teille terveisiä Viljolta. Hän ja kaikki Vellamon miehet voivat hyvin ja tulevat kohta kotiin.

Tyttö heiluttaa kirjettä kädessään. Kaikki kerääntyvät hänen ympärilleen.

— No, luepas, luepas! huudetaan hänelle.

— En voi tätä kokonaan lukea, sillä täällä on salaisuuksia, sanoo tyttö silmää iskien, — mutta luen joitakin kohtia, niinkuin esimerkiksi tämän. Kuulkaas nyt:

»Kesti kauan, ennenkuin pääsimme täällä oikein alkuun, sillä saksalaiset ovat tulleet hyvin oveliksi, osaten verottaa ulkomaalaisia kaikin tavoin. Samasta tavarasta maksetaan täällä nykyjään monenlaisia hintoja, riippuen ostajan kansallisuudesta. Jokunen päivä sitten tapasimme ravintolassa erään täällä asuvan suomalaisen välittäjän, jolla on suhteita useihin Hampurin kauppahuoneisiin. Lupasimme maksaa hänelle hiukan hänen avustaan, ja hän on meille hankkinut tavaraa aivan saksalaisten hintaan, toisin sanoen miltei ilmaiseksi. Jos tätä menoa jatkuu, tulee laivaosuuskuntamme muutaman tällaisen matkan jälkeen suorastaan kukoistamaan, ja koko Karisaarelle on koittava paremmat ajat… Viivymme täällä enintään pari päivää, ja viimeistään juhannuksena olemme kotona… Sano kotiväelle paljon terveisiä ja sano myös isäukolle, että hänen ei tästä puoleen tarvitse hävetä saarelaisten puolesta, sillä kukaan järkevä ihminen ei kohta enää kuljeta Karisaarelle viinaa.

— No, Marketta-täti! Mitäs sanot tästä? kysyi tyttö veitikkamaisesti hymyillen tunkien kirjettä poveensa,puseron alle.

— Voi, hyvä lapsi, sepä oli hauskaa kuulla! Ja nyt keitetään kahvit ja juodaan matkamiesten onneksi.

—