Kaukaa tullut

By Maila Talvio

Millaista elämä oli 1700-luvun Helsingissä, kun Venäjän miehitys alkoi?Eletään pikkuvihan aikoja. Hedwig Ulrika "Hedulla" Sutthoff on rikkaan helsinkiläisen kauppiaan tytär, jota moni kaupungin nuorimies tavoittelee. Rakkausasiat saavat kuitenkin jäädä sivualalle, kun sota ulottaa lonkeronsa myös Sutthoffin perheeseen. Hedulla lähtee siskonsa ja äitinsä kanssa kaupungin ulkopuolelle miehitystä pakoon. Kaikki ei kuitenkaan mene paon aikana niin kuin Sutthoffit suunnittelivat. Kuka palaa piilosta elossa, kuka ei?Kaukaa tullut aloittaa jännittävän kirjasarjan 1700-luvun Helsingistä.Pikkuviha (1742–1743) oli verisimpiä aikoja Suomen historiassa. Itämeren tytär on jännittävä kirjasarja, jossa seurataan pikkuvihaa ja sen jälkeisiä aikoja Helsingissä, Hedwig Ulrika Sutthoffin elämän kautta.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728132203

Book preview

Kaukaa tullut

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1929, 2022 SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728132203

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

This work is republished as a historical document. It contains contemporary use of language.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

KAUKAA TULLUT

I

KEHTO ELI ERÄÄNÄ SYYSKESÄN PÄIVÄNÄ VUONNA 1743.

Eräänä syyskesän päivänä, vuorokauden päästyä murkinoihin, alkoivat kaupungin tuulimyllyt kierrähdellä ja liikettä tapahtui raskaissa pilvissä. Ihmiset pysähtyivät kaivotiellään ja puunottopaikallaan, luoden silmänsä ylöspäin: alkaisiko valjeta? Jopa kiersi Töölön mylly ja Katajanokan mylly. Ja Kluuvin mylly lähti sekin naristen liikkeelle ja viirit pitkin kaupunkia ääntelivät, ikäänkuin olisivat sikeän unen jälkeen sanoneet toisilleen huomenta. Kukot erehtyivät päivän ajasta, luullen aamun valkenevan, ja kiekaisivat iloisesti. Viikkokausiin ei aurinko ollut näyttäytynyt, viikkokausia olivat pilvet valelleet sitä pientä yhteiskuntaa, joka sata vuotta sitten kuninkaansa tahdosta ja hänen viranomaistensa rangaistusten uhalla oli saatu siirtymään Vantaan varrelta tänne Vironniemelle. Vedentulo oli lopulta ollut sellaista, että vanhat vaimot, huuhdellessaan riepujaan kaupunginsillan laiturilla, puhuivat uudesta vedenpaisumuksesta, jonka Herra oli lähettänyt ihmisten syntien tähden. He eivät laskeneet leikkiä. Helsingin asukkaat eivät olleet leikkimielellä. Sota oli jälleen käynyt yli maan ja kaupungin.

Niinkuin lintupoikue kuulasateella pysyttelee haavoittuneenkin emon ympärillä, niin pysyttelivät ihmiskodit ristikirkkonsa juurella, muodostaen Uuden-Helsingin seurakuntaa. Kirkko, Ulrika-kuningattarelle omistettu ja hänen nimeään kantava, oli toki tämän sodan aikana säilynyt. Seinät ja katto pahasti vahingoittuneina ja koreat värit virttyneinä herätti se ilon tunteita pakolaisissa, jotka vähitellen ja voimiensa mukaan pyrkivät kotipaikalleen. Monet talot olivat hävinneet, mikä oli mennyt tulipalossa, mikä oli revitty polttopuiksi. Myöskään perheet eivät aina palanneet täysilukuisina. Pitkä sade ei helpottanut pakolaisten kotiintuloa.

Kun sitten aurinko todenteolla alkoi päästä tunkemaan pilvikerrostumien läpi, ilmestyi sekä pienten että suurempien ikkunaruutujen taakse ihmiskasvoja, jotka tähyilivät ylöspäin, ja heti senjälkeen tuli pihoille ja porteille vanhoja miehiä ja vaimoja, jotka uteliaasti kuuntelivat tuulimyllyjen ja tuuliviirien heilahduksia, ikäänkuin niissä itse Aika olisi heille puhunut. Nämä vanhukset huutelivat myöskin yli vettyneiden katujen ja solien toisilleen, puhuen sateesta ja poudasta, sodasta ja rauhasta, sotajoukkojen ja pakolaisten tulosta, mutta varsinkin laivoista, joiden odotettiin tuovan leipää ja suolaa meren takaa.

Vähissä olivat leipä ja suola, särpimestä puhumattakaan. Toki ihminen näin sota-aikana oppi huokaamaan Herran puoleen: anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja rukous jatkui eteenpäinkin: ja anna meille meidän syntimme anteeksi. Syytä oli syntejäkin muistaa.

Nuoria naisia riensi portaille tuulettamaan vaatteita. He unohtuivat tähyilemään taivaalle, katselemaan ja kuuntelemaan. Kurjet näkyivät muuttavan. Tuli parvi Hämeen tullilta päin, se lensi matalalla, äänteli valittavasti ja painui, molempia auranpäitään taivuttaen, Kaupunginlahtea kohden. Naiset naurahtelivat itsekseen, hyräilivät laulunpätkää, sitaisivat hiuksiaan ja luulivat kaukaa erottavansa sotajoukon astuntaa. Kuului siltojen takaa asti, kun sotaväkeä oli tulossa. Ja sitä marssitettiin nyt lakkaamatta tästä, kun miehiä palautettiin Ruotsiin. Venäläiset olivat lähteneet: komeita Iivanoita ja Vasileja oli aikansa itketty ja itkihän moni tyttöparka vieläkin, hyssytellessään isätöntä lastaan — nyt ikävöi mieli omia nuoria miehiä. Kaupungissa oli pitkän sateen aikana saanut tarpeekseen katsella ukkoja ja noita vallattomia poikia, jotka viettivät aikansa pahanteossa. Kuuluiko astuntaa siltojen takana? Missä kunnossa ovat taas seuraavat joukot? Peräti väsyksissä ovat olleet palatessaan sodasta. Huonoa sotaa se on ollut.

Vaan ovatpa taitaneet jo Tukholmassa saada palkkansa ne kenraalit, jotka tämän sodan panivat alkuun, mestatut toki kuuluvat olevan niinhyvin Levenhaupt kuin Buddenbrock’kin.

Helsingin toimihenkilöt, sekä ne, jotka olivat ennättäneet palata pakomatkaltaan, että ne, jotka olivat jääneet maahan ja olleet venäläisten palveluksessa, ilmestyivät tarmokkaina Suurtorille miettimään, mistä päästä olisi aloitettava järjestyksen palauttamista ja koko tätä elämää yleensä.

Kiihkeimmät kaikista olivat kuitenkin lapset. Niin suuremmat kuin pienemmätkin törmäsivät rajusti asunnoista, jotka olivat ennättäneet heille käydä häkeiksi, ja etsivät toimintaa. Heitä tuli sekä turvekattoisista majoista Suossa ja Kruunuhaan rannoilla että vallasväen taloista Suurkadun ja Suurtorin varrella. Pienemmät tarttuivat jaloistaan liejuun, tytöt tyrkättiin nurin ja pojat juoksivat rantaa kohden, siellä järjestyen omiin leireihinsä.

Uusi elämä oli ilman seestyessä karannut laihoihin poikiin. He olivat kaikki yhtä kevyitä, sekä ne, jotka tulivat torilta päin, alas Hämeentietä ja molempia Kirkkokatuja, että ne, jotka tulivat Katajanokalta ja Uudenmaan esikaupungista. Ei heidän ulkoasussaankaan suurta eroa ollut — repaleita ei tässä kukaan hävennyt, eheitä vaatteita pitivät vain ruplanottajat ja kätyrit. Kuitenkin solui poikajoukko kahta eri tietä, yhtyen kahteen eri leiriin, ja kun nämä etäältä näkivät toisensa, alkoivat kepit ja halot poikien käsissä heilahdella. Tosin sota nyt oli lopussa ja »hattujen» ja »myssyjen» taistelusta kärki taittunut. Mutta pojat, isiensä »hattujen» ja »myssyjen» lapset, kantoivat toisilleen kaunaa tottumuksesta, kulkivat yhä vielä eri joukoissa ja kuohahtivat, kun näkivät toisensa.

Toinen poikajoukoista pysähtyi Dåhmanin leskenpojan portin kohdalla, toinen kiersi ranta-aittojen alatse öhrnin lesken taloa kohden, oikaisten vanhanpappilan upottavien peltojen poikki, joten Kluuvin lahti jäi poikaleirien välille. Hyvä olikin, että siinä oli vesi välillä. Muuten olisi saattanut tapahtua, että se suuri ottelu olisi noussut juuri nyt. Tämän ottelun täytyi kerran tulla, ennenkuin isät, raatimiehet ja voudit tekivät lopun vapaudesta. Turhan äänekkäästi puheltiin Dåhmanin leskenpojan portilla mädäntyneistä ruutanoista, joita oli löydetty Ruutanalammesta. Ja Öhrnin lesken nurkan takana huudettiin, että ryssä mennessään leikkasi leijonilta harjat. Kaupungin vastakkaiset poikaleirit, »Leijonien» ja »Ruutanoiden», ärsyttivät näin toisiaan, valmistellessaan viimeistä tappelua, jolloin sen suuren höyhentämisen piti tapahtua, ennenkuin vapaus loppui. Isät, raatiherrat ja voudit olivat kotimatkalla. Se oli selvää se.

Meri asettui asettumistaan. Katajanokalla työnsivät kalastajat veneitään Kaupunginlahdelle. Siliävien hyrskyjen keskeltä astuivat Susisaarten kalliot esiin kuin suurten vesieläinten selät, näiden asettuessa lekottelemaan aurinkoon. Kaislikot Kluuvin rannoilla, jotka sade oli lyönyt lakoon vedenpintaa myöten, nousivat hiljalleen, ja maata kohden uiskenteli kaikkinaista, millä meri »siunasi rantoja» — siinä saattoi olla hyödyllistä, jos oli hyödytöntäkin. Käsityöläisvaimot ottivat eteisistään keksit, jotka kaiken varalta säilytettiin airojen kanssa nurkassa, astuivat liejuun ja rupesivat auttamaan ajelehtivaa tavaraa maihin. Mikähän tuokin oli: ovi! Olisiko ollut kajuutan ovi? Lautojen joukossa oli tuhtoja ja huonekalujen kappaleita. Olisiko jossakin ollut haaksirikko? Eihän toki ollut pahasti tuullutkaan, paitsi viime tunneilla. Ja he muistelivat aikoja, jolloin Katajanokalle oli ajautunut kultainen kaljuunankuva ja ihmeellinen merimieskirstu. Ja kerran oli meri tuonut ihmeen kauniin kehdon. Tässä merimieskirstussa oli näet ollut kiviä, joista hiottiin timantteja. Ne myytiin Tukholmaan, eivätkä katajanokkalaiset ensinkään tietäneet, että ne olivat niin kallisarvoisia. Kehto joutui rikkaisiin perheisiin, ja viimeksi siinä oli heijattu itsensä Suthoffn lapset. Siitä myrskystä oli jo kauan. Miksei meri enää milloinkaan tuonut Helsingin rantaan vihreää merimiesarkkua, jossa olisi ollut timantteja? Näitä lautoja vain tuli, pahuksen painavia olivat, miehen käsiä tässä työssä olisi tarvittu. Rajalinin Agata oli niin rohkea, että hän pyysi poikia auttamaan. Kun tuossa oli juuri sellaista lautatavaraa, jota tähän heidän mökkiinsä tarvittiin. Jahka pölkyt kuivavat, niin voi niillä pönkittää seiniä ja paikata kattoa. Kyllähän hänkin, Agata, paikkaa. Maja hajoaa, katto putoaa niskaan. Ei ole miestä, joka auttaisi. Hoitaa hänen vain täytyy Rajalinia, parempi olisi ollut, jos yksintein oli päässyt kitumasta. Hän olikin pulska mies, kun läksi sotaan silloin ensimmäisen kerran.

Pojat pysähtyivät hetkeksi, mutta selittivät sitten, ettei heillä nyt ollut aikaa. Heillä oli muuta tekemistä kuin vetää lautoja merestä. Sopi puhua noille tuolla, Ruutanoille. Eikö Agata nähnyt Ruutanoita? Eihän heillä, myssy-raukoilla, ollut mitään tekemistä. Heidän isänsä ja äitinsähän olivat olleet täällä ja ravinneet itseään niillä muruilla, mitä ryssän limpuista viskattiin kyyhkysille. Toista oli heidän, hattujen! Heidän isänsä olivat nähneet nälkää paossa ja nyt heitä odotettiin kotiin. Täytyi lähteä rantaan vastaan. Mitä oli jäljellä kodista? Kaikissa raatiherrojen taloissa oli ollut sotaväkeä.

Vyöntekijän vaimo Agata Rajalin rupesi puhumaan Rajalinista. Häneltä meni toinen käsivarsi vialle viime sodassa ja toinen tässä sodassa — hampaillaanko hän nyt työtä tekee? Ei olisi uskonut sellaisen miehen enää sotaan kelpaavan. Kuormaa ajamaan kuitenkin veivät. Ja kunhan vain olisi totta, että ne päälliköt nyt on hirtetty? Kyllä ne sen ansaitsivat, kun niin huonosti sotaa johtivat. Ja yhteen kyytiin Agata vielä pyysi, että pojat kauniisti puhuisivat isiensä kanssa, eikö heiltä liikenisi mitään vaatetta, kun ei mistään saanut enää rääsyjäkään pintansa peitteeksi. Vaikka Agata hiljaa puhui, niin muut vaimot heti alkoivat liketä, vainuten saalista. He olivat vanhoja, nälkäisiä ja ryysyisiä, ja mökit heidän takanaan nousivat Kluuvin liejusta kuin merieläinpesät, alati jäämäisillään tulvaveden alle, milloin vesi nousi.

Mitä hittoa Kluuvin akat heistä luulivat? Sitäkö, että he, pojat, olivat ottaneet vastaan ruplia, koska heiltä jotakin pyysivät. Sopi mennä niiden luo, joita ryssä täällä elätti — olihan kaupungissa niitäkin.

Ja »Helsingin Leijonat» läksivät tarmokkaasti ajelehtimaan kannasta kohden, missä tullipalvelijat näyttivät tarkastavan Espoon tullin särkynyttä porttia ja tupaa.

He kuulivat nyt selvästi yksityisiä sanoja Ruutanoiden suusta ja näkivät öhrnin lesken avaavan ovensa yläluukun. Siinä se oli asumus, joka ei tietänyt, mille puolelle kaatuisi. Oikein sopiva Ruutanoiden päämajaksi! Ja leski kulki hänkin niin kumarassa, että kädet aina taputtelivat polvia. Puhuivatko Ruutanatkin selkäsaunasta? Kyllä täällä Leijonien puolella oli tallella sekä kynnet että hampaat.

Leijonat kuohahtivat ja punnitsivat, lähtisivätkö yksintein tappelemaan. Mutta Wetterithän puuttuivat ja Ruutanoiden luku oli kasvanut. Keitähän ylijuoksijoita heidän joukkoonsa jo oli tullutkaan!

»Saa tulla kymmenen Ruutanaa yhtä vastaan ja sinisiksi ja vihreiksi me heidät mukuroimme!» puhelivat Leijonat hyvin äänekkäästi siinä tarkoituksessa, että Ruutanat kuulisivat.

»Annetaan heille niin, että he kerrankin tietävät saaneensa! Kyllä meiltä pian kielletään koko sotilaallinen kurssi.»

Mutta missä viipyi Wetter, Herttonaisten Kustaa? Leijonat pysähtyivät tuossa tuokiossa. Olihan aikaa sitten sovittu, että ensimmäisinä kauniina tunteina lähdetään vuorille ottamaan vastaan laivoja. Kustaan omat sisarukset olivat Tukholmassa, paitsi Petteriä, joka oli hyvä leijona. Lotta ja Greta ehkä saapuvat raatiherrojen mukana, raatiherrat ovat aina holhonneet Wetterin lapsia heidän isä-vainajansa vuoksi. Pormestari Abraham Wetter mainitaan ja muistetaan Helsingissä, hänen laivansa toivat viljaa suuren sodan jälkeen. Hänen lapsillaan ei ole hätäpäivää. Kustaasta varmaan kerran tulee pormestari. Rikas hänestä myöskin voi tulla, vaikka lapsia oli paljon: vanhalla Wetterillä oli lääniä Porvoota myöten. Kustaasta voi tulla sotapäällikkökin. Vaikka mikä hänestä voi tulla. Isak Rosskin sen sanoi. Kustaa ei pelkää piruakaan. Helsingin Leijonat yleensä eivät pelkää sarvipäitä eivätkä piruja. Jos he olisivat saaneet tapella, niin toiselta nyt näyttäisi maassa!

Mutta se kirottu kuriiri ennätti tulla ja kääntää miesten mielet. He, pojat, olivat silloin vielä lapsia; jos he olisivatkin olleet niin suuria kuin nyt, niin he kyllä olisivat Kustaa Wetterin johdolla tehneet puhdasta jälkeä. Kaikkein ensimmäiseksi olisi kuriiri kuristettu, sitten rynnätty päävahtiin, sitten … Kuinka huolellisesti kaikki olikaan valmistettu, kuinka he odottivatkaan tuota kesäkuun yötä! Olisipa Isak Ross uskonut suuren asiansa yksin heille, pojille, Leijonille, niin he eivät olisi kuunnelleet häpeällistä kieltoa. Mutta Ross ei tarpeeksi luottanut heihin. Hän uskoi johdon vanhoille, sellaisille, joilla oli muka kokemusta. Vaikka hän itse sanoi, ettei maan päällä ole mitään niin pelotonta kuin poika, niin hän kuitenkin antoi toimeenpanon vallan miehille, eli oikeammin sanoen ukoille. Jok’ikinen kevätpäivä kypsytti Helsingin Leijonien rinnassa rohkeutta, jok’ikinen valkeneva yö kokosi heissä valppautta, vaiteliaisuutta ja viekkautta, jok’ikinen vuorokausi kiihdytti vaaran ja voiton hurmaa heidän veressään. Kaikki tapahtui sitä suurta yötä varten, jolloin ryssiltä piti riistettämän aseet ja heidät teljettämän lukkojen taa. Yöt eivät saaneet valjeta liian valkeiksi. Tuon suuren, tiheän hämärän yön piti tulla!

Tämä yö ei tullut. Tuli kuriiri.

Hänet oli Ruotsista lähetetty tuomaan Rossille sanaa, ettei saanut kajota ryssiin!

Ei saanut ryhtyä riisumaan heiltä aseita.

Oli muka turhaa ryhtyä mihinkään.

Eihän voinut tapahtua pahempaa kuin että Suomi menetettäisiin. Tämän sanan lähetti vanha emämaa.

Kuriiri saapui valepuvussa tinanvalajan hahmossa, selässään pussi, jossa hänen kirotut kimpsunsa kilisivät. Pojat eivät edes saaneet häntä nähdäkseen, vielä vähemmin he saivat sulattaa tinaa ja ajaa sitä hänen kurkkuunsa. Tätä he jälkeenpäin surivat. Ei ollut sitä kidutusta, jota he eivät olisi tuolle kuriirille keksineet. Heidän ainoa lohdutuksensa oli nyt jälkeenpäin ajatella näitä kidutuskeinoja. Kuriirille ja niille, jotka olivat hänet lähettäneet!

Mitä ajattelikaan nyt Isak Ross, heidän entinen opettajansa, heidän johtajansa ja päällikkönsä?

He olivat viimeksi nähneet hänet talvella, kun hän tulipalopakkasessa ajoi heitä tapaamaan Meilahden kapakkaan. Talonpojan puvussa hän ajoi olkikuormaa. Hän oli vilustunut matkalla Turusta. Tuskin hän sai hevosen puuhun köytetyksi ja ennätti pyytää emännältä hyvää ryyppyä, kun jo kallistui vuoteeseen eikä enää voinut nostaa päätään. Duktig ja hänen vaimonsa hääräsivät krouvihuoneessa. »Kuolee vielä, en rupea kenenkään raatoja korjaamaan!» sanoi Duktig. »Antaa kuolla, kuopataan metsään, muuten luulevat meidän hänet tappaneen», sanoi vaimo. Ja hän valaisi päreellä ja puheli, ettei ikinä tuo ole olkikauppias eikä talonpoika. Ties mikä ulkomaan herra on ja paljonkohan tuonkin päästä saisi.

Kun he, pojat, tulivat paikalle, ei Ross voinut liikauttaa kättäänkään. He pelkäsivät, että hän alkaisi houria ja ilmaisisi heidän salaisuutensa. He eivät voineet mitään kysyä, vaan olivat olevinaan humalassa ja melusivat ja kysyivät, olisiko talossa ryyditettyä viinaa. Emäntä silloin näytti sänkyyn ja kertoi, että tuossa samassa sängyssä oli kerran maannut mies, jonka mestausjulistus oli ollut luettavana Tukholman torilla. He olisivat saaneet hänen päästään viisikymmentä taalaria, jos olisivat ymmärtäneet sitoa hänet. Mutta he eivät tietäneet, kuinka kallis mies hän oli, ennenkuin seuraavana pyhänä kirkossa, kun pappi saarnatuolista luki tuntomerkit. Silloin he olivat siunanneet itsekseen, että sellainen pahantekijäkö se olikin, joka heillä oli yötä. — Silloin Leijonien johtajat toimittivat sairaan kamarin vuoteeseen ja sanoivat, että jätetään tänne kuolemaan, lieneehän tuo kuitenkin kristitty sielu. Osa heistä tarjoutui vielä vartioimaankin. Ja toinen osa jäi krouvihuoneeseen ja melusi siellä.

Siellä Isak Ross sitten taas puhui heille sillä tavalla kuin hän oli puhunut heille koulussa. Kukaan ihminen maan päällä ei puhunut niinkuin hän. Oli kuin hänen kieleltään olisi vuotanut mettä ja hänen silmistään kimmonnut säkeniä. Päre oli Kustaa Wetterin käsissä ja Clayhills vei korvansa Isak Rossin kuumia kasvoja kohden.

»Nyt, pojat, osaatteko vaieta? Olettehan kaikki käyneet ripillä? Voitteko vannoa Jumalan ja hänen evankeliuminsa kautta? Tunnetteko mitä on häpeä? Rakastatteko isänmaata? Verivihollinen on maassa! Hänet on tehtävä vaarattomaksi. Täytyy riisua häneltä aseet. Ymmärrättekö. Miehet ovat sodassa. Teihin, poikiin, vetoan! Olen sairas. Jos kuolen, niin toimikaa, vapauttakaa isänmaa!»

Näin hän pimeässä kuiski. Päre oli sammunut, karstankin oli Wetter polkenut sammuksiin. Ulkona loistivat tähdet.

»Jos minä kuolen, niin toimikaa, vapauttakaa, vannokaa …»

Ihmeellinen oli se yö. Vaikka aikaa oli kulunut ja koko salaliitto oli mennyt myttyyn, niin tuo yö pysyi poikain mielessä. Sanattomasta sopimuksesta eivät he kuitenkaan siitä puhuneet.