Aseet tulevat mereltä

By Olli Hakkarainen

Hugi on lähtenyt Hemuli-veneellä Helsingistä kohti Pyhtään Kaunissaarta. Saarella häntä odottaa paras ystävä Jussi, jonka kanssa hieno Hemuli-vene on rakennettu. Jussin perheellä on mökki Kaunissaaressa. Saarella on hurja historia – sitä on vuosien saatossa käytetty paljon salakuljettamiseen. Kun Jussi kertoo löytäneensä läheiseltä Ristisaarelta outoja puulaatikoita, letkeä kesätunnelma muuttuu jännittäväksi. Mistä oikein on kysymys? Onko alue vieläkin salakuljettajien suosiossa?Jussi ja Hugi ovat kaverukset, joilla on yhteinen suuri unelma. Saada oma vene! Nämä pojat ovat valmiita vaikka mihin, jotta pääsevät vielä jonain päivänä merille.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 25, 2022
• ISBN: 9788728138656

Book preview

Aseet tulevat mereltä

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1970, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138656

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

PUNAISTEN TALOJEN KYLÄ.

Mereltä se kylä ei näyttänyt juuri miltään: harmaista graniittilohkareista muovattu aallonmurtaja, syyssateiden harmaannuttamia tai punaiseksi maalattuja vähäisiä taloja, suoraan karkeasta ja keltaisesta sorasta kasvavia mäntyjä ja kylän yläpuolella pahaenteisen sininen kuusikko. Väylä kiersi saaren eteläpuolitse. Pohjoisviitta, kaksi eteläviittaa ja sitten se kivi, josta Matt-eno oli kertonut. Heti sen jälkeen avautui satama: mereen kaatuvia venevajoja ja ihmisiä kävelemässä rantatiellä tai sisällä noissa naurettavan liikuttavissa ja säitten syömissä taloissa katsomassa veneen tuloa.

Alhaalta laitureilta kiemurteli kapea tie ohi matkailuliiton ravintolan ja pihoilla kituvien omenapuitten ylös kaupalle ja edelleen hautausmaalle. Sen hautausmaan Hugi muisti hyvin. Tämän maailman hautausmaat. Niihin kuvioihin ei Kaunissaari sopinut. Valkoiseksi maalattuja ristejä hiekkakankaalla katsomassa merelle. Maasta sinä olet tullut. Niin. Tai merestä. Syksyn harmaat valkoharjaiset aallot. Saattoi se olla kesälläkin, kun aurinko paistoi suoraan yli sinisen meren, ja kesän ensimmäiset tai viimeiset turistit saapuivat Lokilla reppuineen ja telttoineen ja soivat korkeintaan yhden kiitävän ajatuksen luotsi Kajanderille, joka hukkui saaren edustalla myrskyisenä marraskuun yönä kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta se oli niin toinen maailma ja niin vieras. Todellisuus ei ole sama kaikille, eikä saarelaisten todellisuudella ollut vertailukohtia mantereelta tulleitten todellisuudelle.

Hugi ohjasi Hemulin varovasti salmeen ja äkkiä hän muisti kylän juuri sellaisena, kuin hän oli nähnyt sen monta vuotta sitten käydessään saaressa ensimmäisen kerran.

Hemuli oli hieno vene: kaksikymmentä senttiä vaille kaksitoista metriä pitkä, etuhytti, ohjaamo, peräsalonki, wc ja pieni pentteri. Tai byssa. Ihan miten vain merenkulkijat halusivat kutsua keittiötä. Kaikuluotain ja keskikannen alla sadankahdenkymmenen hevosvoiman BMC -diesel. Runko oli maalattu punaiseksi, mutta hyttirakennelmat ja kansi hohtivat kirkkaanvalkoisina. Tove Janssonin Hemuli. Voihan sen niinkin sanoa. Hemulin edeltäjä PIRATE oli kerran eksynyt konevikaisena pienelle luodolle Pellingin ulkopuolella. Paljon harmaita kallioita ja niiden välissä punaiseksi maalattu tupa, valkoiset oven- ja ikkunanpielet, annansilmä kurkkimassa uteliaana ja pidättyvänä merelle. Se oli Tove Janssonin saari. Eikä Hugi koskaan unohtaisi sitä viikonloppua saarella: hän souti ensin toista kilometriä Pellinkiin soittamaan Helsinkiin ja korjasi sen jälkeen Piraten koneen. Vanha Wickström. Jos merenkulkijaa kukaan muu ei auta niin Wickström ainakin. No, tällä kertaa se ei auttanut, mutta silti tuo viikonloppu kannatti. Hemuli. Outo nimi, mutta vene oli kyllä sen arvoinen.

Satama oli täynnä veneitä: suuri purjevene Kotkasta, Lokki joka lähtisi vasta illalla, lasikuituristeilijöitä Helsingistä tai muista suurista rannikkokaupungeista. Hugi ei pitänyt niistä. Eikä Matt-eno joka aina sanoi ETTÄ AINOA OIKEA vene on vanha kunnon meriläinen, lakattu tai tervattu ja mieluimmin vielä se paljon puhuttu Wickström tai Olympia sisällä. No, se nyt oli Matt-enoa, joka oli kasvanut ja syntynyt saaressa eikä koskaan voinut unohtaa merta, niin kuin jotkut eivät unohda lainehtivia viljapeltoja tai ruohikkoiseen lahdenpohjaan upotettua katiskaa.

Vaikka merellä oli tuullut, lepäsi satamalahti tyynenä ja niin hiljaisena aamupäivän auringossa. Laiturin toisella kupeella heti Lokin takana mutta ennen mutapohjaiseksi muuttuvaa pohjukkaa oli hyvää tilaa ja Hugi ohjasi Hemulin varovasti sinne.

Laiturille oli hetkessä tullut lauma pikkupoikia. Kaupunkilaislapsia, jotka olivat saapuneet viettämään kesää saareen. Niin, ja Tynin Veikko, jonka jokainen kerrankin Kaunissaaressa käynyt tunsi. Syksyin, silakkamarkkinoiden aikaan, Veikon tapasi myös Kauppatorilta eikä silakkamarkkinoista ilman Veikkoa olisi tullut varmasti yhtään mitään. Niin ainakin Hugi uskoi. Veikko poltteli piippuaan, kasvot tummina paljolla merellä olosta ja katsoi kuin tunnustelevasti, kunnes tunsi:

— Terve! Jussi se kertoi, että sie tulet tänään, mutta eikö sen pitänyt olla vasta illalla?

Hugi nyökkäsi ja ohjasi Hemulin rantaan ja joku riensi ottamaan keulaköyttä vastaan. Perään Hugi pudotti raskaan ankkurin ja sammutti moottorin. Lahden pinta lepäsi tyynenä ja kirkkaana. Nyt ei olisi pelkoa, että vene lähtisi irti.

Veikko tuli rantaan ja hyppäsi kannelle. Tuon se on varmaan tehnyt joskus myrskyssäkin, Hugi ajatteli. Ehkä se on joskus pudonnut mereenkin ja tullut varovaiseksi. Siitä ei koskaan tiedä.

— Joo, Hugi sanoi. — Mä kuulin kyllä, kun sä huusit tuolta, mutta tämä kone.

— No, eihän tiiselin ääntä edes kuule, Veikko sanoi vähättelevästi ja antoi kättä.

— Joopajoo, Hugi nauroi. — Mikään muu ei auta saarelaista kuin Wickströmmi, vai mitä?

— Ei siinä mitään nauramista ole. Kyllä se vähän niin on, vaikka ukko kuin ukko sytkyttäisi tommosella vehkeellä.

— Aika muuttuu.

— Muuttukoon.

— Mitäpä tuosta. Tämä nyt sopii Hemuliin niin hiton hyvin, Hugi sanoi ja kaivoi tupakat esille rintataskustaan.

— Sulle ei kannata tarjota, kun sulla on toi piippu.

Veikko nyökkäsi ja katsoi hyväksyvästi venettä:

— Komea vene se teillä on. Kaikuluodit ja pelit ja vehkeet. Onkos se tämäkin partion, niin kuin se edellinenkin, se entinen laivaston YM?

— Onhan tämä, Hugi myönsi. — Aika paljon me ollaan kuitenkin Jussin kanssa pantu tähän omaakin fyrkkaa.