Kuunari katoaa sumuun

By Olli Hakkarainen

Janne ja Petri ovat kaksitoistavuotiaita poikia ja toistensa parhaat ystävät. Pojat jakavat myös suuren kiinnostuksen merta ja laivoja kohtaan. Vahinko vain, että he ovat aivan liian nuoria merimiehiksi! Poikien rauhaisa arki Helsingin Ruoholahdessa saa jännittävän käänteen, kun lähialueella on yhtäkkiä suuri poliisioperaatio. Mistä oikein on kysymys? Ja miksi mukana on myös poliisin siviiliautoja?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: May 25, 2022
• ISBN: 9788728138687

Book preview

Kuunari katoaa sumuun

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1980, 2022 Olli Hakkarainen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728138687

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

LUKIJALLE

Tämä on kertomus Jannesta ja hänen kaveristaan Petristä. Asian voisi ilmaista myös päinvastoin, sillä ainakin minun tuntemukseni perusteella Janne ja Petri ovat erottamattomat, kerrassaan maailman parhaat ystävykset.

Ystävyyttä on omiaan lujittamaan se, että he käyvät samaa koulua ja ovat samalla luokallakin. Tässä kirjassa ei kuitenkaan puhuta paljoakaan koulusta.

Sen sijaan kirjan sivuilla vilistää runsaasti erilaisia maisemia, joista tärkein on poikien lähin elinympäristö, Helsingin Ruoholahti, läheinen satama ja toisaalla sijaitseva vallan mainio uimapaikka, Hietaniemen Hiekkaranta.

Tapahtumat sijoittuvat alkukesään, tarkemmin sanottuna yhden aamun ja päivän osalle ja vielä yhdelle päivälle, joka on noin kaksi viikkoa myöhemmin.

Minä kuulin tapahtumien kulusta pojilta itseltään, koska onnekseni asun samassa talossa heidän kanssaan. Kyseessä on siis hyvin todellinen juttu, ja vaikka ei olisikaan, minä olen viimeinen epäilemään sen aitoutta.

Kirjassa esiintyy myös mustarunkoinen kuunari, joka yhdessä vaiheessa katoaa yllättävän nopeasti sumuun.

Miksikö musta?

Siksi, että perinteisesti kuunareiden rungot ovat mustia.

Tämän kaiken halusin kertoa sinulle tavallaan alustukseksi. Seuraavalta sivulta alkaa nimittäin Jannen ja Petrin kertomus, jonka kirjaamisessa minulla oli ajoittain suorastaan vaikeuksia.

Niin jännittävä se oli.

Mutta ei siitä sen enempää – sinun kannattaa itse lukea nämä sivut ja miettiä, olinko minä oikeassa.

Helsingissä marraskuussa 1980

Tekijä

I luku

Janne heräsi sinä aamuna hyvin varhain. Varhain on aika osuvasti todettu, koska hän oli valveilla jo ennen kellon soimista.

Se oli tavallaan hyvä juttu, sillä isobroidi ei pitänyt lainkaan korvan juuressa kilisevistä kelloista, ei etenkään näin alkukesästä, kun koulu oli jo menneen talven lumia, eikä mihinkään ollut kiirettä.

Janne kurotti pöydän kulmalla tikittävän kellon käteensä, siirsi varovasti herätysosoitinta taaksepäin ja painoi samalla taulun yläosassa olevaa kromattua nuppia. Nuppi päästi vaimean kilahduksen painuessaan pohjaan.

Viisarit osoittivat aamun olevan parhaimmillaan.

Eli tasan kuusi.

Janne nousi varovasti vuoteesta ja kurkisti kerrossängyn yläosassa nukkuvaa broidia. Broidista näkyi vain kaistale sotkuisia vaaleita hiuksia ja vähän korvaa, jalkansa broidi oli työntänyt kokonaan ruudullisen peitteen ulkopuolelle.

Huoneessa oli lämmin.

Ikkuna olisi kannattanut jättää illalla raolleen, sillä aamuaurinko osui juuri talon tähän päätyyn. Nytkin aurinko paistoi jo täydellä terällään, ja vaikka sinivalkoruutuiset verhot olivat lähes kiinni toisissaan, oli huone ihan valoisa.

Jannen vaatteet olivat siistissä nipussa kirjoituspöydän eteen työnnetyllä tuolilla. Hän astui varovasti tuolin luo, muisti välttää pahiten narisevaa lattialautaa ja poimi farkut, alusvaatteet, sukat ja tummansinisen teepaidan kainaloonsa.

Ovella hän kääntyi vielä katsomaan taakseen. Broidin kuorsaus kuului ylävuoteelta, kirjava räsymatto oli vähän lysyssä; oviseinälle teipatussa julisteessa museolaiva Salama porhalsi eteenpäin lippu liehuen.

Janne antoi katseensa pysähtyä toiselle ikkunan eteen nostetuista pöydistä. Se oli hänen. Pöydän oli tällä haavaa vallannut keskeneräinen pienoismalli, joka esitti maineikasta ahvenanmaalaista parkkilaiva Pamiria. Alus oli vielä alkutekijöissään, runko vasta osittain koottuna. Kaikki pöydälle levitellyt tavarat kielivät siitä, että koulu oli tältä vuodelta ohitse: pienoismallin vieressä lojottava oranssinvärinen liimaputkilo, terävä Stanley-veitsi, värikäs Frisbee-kiekko, mahtava kasa Asterix-lehtiä sekä pino Perämiehenkadun kirjaston lastenosastolta tuotuja poikien jännäreitä.

Nyt niillekin oli aikaa, vaikka juuri tällä hetkellä Jannella oli mielessään aivan toisenlaiset suunnitelmat.

Myös broidin pöydällä oli kirjoja, mutta niissä ei seikkailtu, ei edes pahemmin vietetty vapaa-aikaa.

Broidi oli päättänyt nimittäin opiskella kesälläkin.

Janne tuhahti ja astui eteiseen, sulki oven varovasti perässään ja kurkisti olohuoneeseen. Sinnekin osui aurinko, vaikka säleverhot olivatkin kiinni. Vanhempien makuuhuoneeseen johtava ovi oli jäänyt raolleen, ja hän kuuli faijan tasaisen hengityksen. Mutsi sen sijaan nukkui aina äänettömästi.

Janne huomasi hymyilevänsä: kerrankin sai olla ihan yksin ja rauhassa, hän oli aina pitänyt varhaisista ja hiljaisista aamuista.

Yöpuvun hän työnsi eteisen vaatekomeroon, kiskoi farkut jalkaansa ja veti teepaidan päänsä ylitse. Jääkaapista Janne löysi maitoa ja makkaraa, mutsi oli leikannut viipaleet valmiiksi jo illalla.

Kylpyhuone oli ulko-oven vieressä. Janne antoi kylmähanan valua pitkään ennen kuin upotti päänsä sen alle. Hampaiden pesun jälkeen hän kuivasi hiuksensa ja katsoi kuvaansa peilikaapista: lyhyt jenkkitukka, ruskettuneet kasvot ja vähän pisamia nenän ympärillä.

Hän oli kuin kuka tahansa kaksitoistavuotias helsinkiläispoika. Samanlainen kuin Petri tai Mika tai… Janne irvisti itselleen ja etsi kumitossut eteisestä.

Hän oli valmis lähtemään rantaan.

Eikä kello ollut vielä edes puolta seitsemää.

II luku

Petri istui asvaltilla lähellä pihojen välistä verkkoaitaa, kuitenkin niin etäällä, että aurinko pääsi paistamaan suoraan hänen kasvoilleen.

Petrin aamu oli ollut jotakuinkin samanlainen kuin Jannenkin. Hän oli vain herännyt puoli tuntia aiemmin ja päässyt pihalle nopeammin. Tavallaan Petri nautti olostaan, hän piti hiljaisuudesta, jota voisi sanoa ylellisyydeksi tässä osassa kaupunkia.

Niin harvinaista se oli.

Mutta nythän oli lauantai, eikä kadulta kuulunut edes autojen ääniä, ainoat äänet tulivat satamasta: siellä ei tunnettu viikonloppuja, koska aika oli rahaa ja satamamaksut kalliit. Toista oli ennen, ainakin Mikan faija väitti niin.

Ja sen faija kyllä tiesi mistä puhui. Mika oli sanonut sen olleen nuoruudessaan merillä, ja oli se itsekin siitä joskus kertonut. Silloin satamassa oli aikaa, laivat saattoivat maata kaijassa parikin viikkoa.

Petri huokaisi ja avasi silmänsä. Kun pääsisikin joskus skönelle. Se oli hänen suurin haaveensa. Janne oli samaa mieltä, ja miksi ei olisi ollut: Janne oli hänen paras kaverinsa. Siitä nyt ei ollut epäilystäkään.

Petri huokaisi uudestaan. He olivat vielä liian nuoria edes pyrkimään mihinkään laivaan, mutta sehän ei estänyt suunnittelemasta. He, siis hän ja Janne, olivatkin vakituisia vieraita satamassa, jossa heidät jo tunnettiin. Tullimiehetkin vain heilauttivat kättään, vaikka pääsy satama-alueelle olikin ankarasti kielletty.

Alussa tullimiesten kanssa oli ollut vähän vaikeuksia, mutta he olivat sanoneet käyneensä katsomassa Hectoria, sitä samaa laivaa, jonka tulosta oli kerrottu aamun Hesarissa.

– Sillä palstalla, missä on saapuvat laivat, he olivat selittäneet, ja sillä oli asia tullut selväksi.

He olivat laiva-asiantuntijoita, tietty.

Petri venytteli ja katsoi kelloaan. Se oli nyt tasan kuusi,