Metsolan lapset

By Aili Somersalo

Ihastuttava kesäinen tarina mielikuvituksen voimasta.
Kesää rakkaassa Metsolan kesäkodissa viettävä Sisko-niminen tyttö pohtii, mietiskelee ja kuvittelee kaikenlaista. Satuolennot kuiskuttelevat hänen korvaansa juttujaan, ja nukkumaan mennessä lammaslauma kirmaa Siskon tyynyn alle uinumaan. Vilkkaan mielikuvituksensa ansiosta Sisko yhdessä sisarustensa ja ystävänsä Kaisun kanssa päätyy kesän aikana monenlaisiin seikkailuihin.
Mutta mitä tapahtuu, kun Sisko kasvaa aikuiseksi? Ovatko lapsuuden suloiset kesät silloin pelkkiä haalistuneita muistoja?
Metsolan lapset sai Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1951.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Nov 16, 2023
• ISBN: 9788728543818

Book preview

Metsolan lapset

Copyright ©1951, 2023 Aili Somersalo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728543818

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I.

MUUTTO.

Oli ehditty illansuuhun. Lastenhuoneessa jo hiukan hämärsi.

Kolme sisarusta istui lattialla ikkunan alla ja leikki posliinilampailla. Ne tuntuivat hauskan sileiltä ja viileiltä käsiin. Niille oli rakennettu hyvä karsina, johon ne nousivat viivotinta pitkin. Se oli silta. Neljäs sisaruksista, Jyrki, jota perhe sanoi Filosofiksi — lyhennys Filosofus palustriksesta — meni huoneen läpi etsien viivotintaan. Lattialla leikkivät lapset painautuivat tiiviimmin yhteen, eikä Filosofi viivotinta, onneksi, keksinytkään. Hän vilkaisi vain heihin ja lampaisiin ja virkahti ohimennen:

»Lampaita — tyhmiä eläimiä!»

Lapset harmistuivat lattialla. Tyhmiä? Nämäkö? Johan nyt. Ne olivat viisaita, hyvin viisaita. Leikki jatkui.

Sisäkkö Lyyti raotti ovea ja sanoi Mummulle, joka ei lainkaan ollut mummu, ei näiden lasten ainakaan, lasten rakastama, keski-ikäinen hoitaja vain, että nyt se viimeinen kuorma vihdoinkin lähtee. Lapset höristivät korviaan. Kuormako? Mikä kuorma? — No, se muuttokuorma.

Lapset hyökkäsivät kipinkapin ruokailuhuoneeseen, jonka ikkunat antoivat pihamaalle päin. Pikku Veikko kapusi kiireesti jakkaralleen, jonka oli hätäisesti raahannut mukaansa.

Sisko näki muutenkin jo hyvin ikkunasta, mutta Atron leuka ulottui vain ikkunalaudakolle.

Pihamaalla valmistui valtaisa kuorma, jonka eteen rakas Polle oli valjastettu. Näky teki kokonaisuudessaan lapsiin järkyttävän vaikutuksen. Oliko koskaan ennen nähty moista tavara-, laatikko- ja pyykkikoriröykkiötä? Ja ylimmällä harjalla, lujasti köytettynä, komeili Veikon ikioma, korkea tuoli.

Pojalta pääsi surkea parahdus. Hän katseli suurin, säikkynein sinisilmin tuolinsa turvatonta tilaa köysien varassa. Mutta Mummu lohdutti häntä. Sehän viedään vain Metsolaan, ja me lähdemme pian jäljessä. Koska pian? Huomenna. Huomenna? toisti Veikko kysyvästi. Niin, kun on nukuttu yksi yö ja sitten on tullut aamu. Silloin on huomen.

Saarinen tarttui ohjaksiin ja maiskutti suutaan. Polle nykäisi kuormaa. Nykäisi vielä toisenkin kerran, ja kuorma lähti hitaasti liikkeelle. Korkea tuoli keinahti hiukan portin luona. Sitten pihamaa oli tyhjänä. Vain sireenit ja haalistunut kaivonkylki ja märkä maa olivat paikoillaan.

Lapset palasivat vastahakoisesti huoneeseensa. Mummu kantoi Veikon jakkaraa. Ei sillä nyt olisi ollut väliä. Lampaat seisoivat karsinassaan, mutta ei niilläkään ollut väliä. Tuntui siltä, ettei ollut mitään tehtävää, ennenkuin se huomen tulisi. Siihen oli pitkä aika. Melkein yhtä pitkä kuin jouluun.

Veikko kapusi takki ja housut yllään vuoteeseensa kiirehtiäkseen huomenen tuloa, mutta Mummu nosti hänet lattialle takaisin. Maito on juotava ja voileivät syötävä ensiksi, on pestävä ja riisuttava, sanoi Mummu ja kaatoi maitoa kolmeen lasiin.

»Eikö muuten tulekaan huomenta?» Veikko kysyi, mutta Mummu vain ravisti päätään ja sitoi ruokalapun hänen leukansa alle.

Kun lapset olivat jo vuoteissa, kävi äiti hyvää yötä toivottamassa ja peitteli kunkin, vaikka Mummu olikin jo heidät kertaalleen peitellyt. Äiti vakuutti, että huominen tulee pian, jos vain pitää silmänsä kiinni. Kun ne sitten avaa, onkin jo huomen. Mutta nyt ei saa enää puhua.

»Eikö kuiskatakaan?»

»Ei, ei, kuiskatakaan.»

Äidin mentyä oli huoneessa hyvin hiljaista.

Mummu seisoi korkean lipaston ääressä, jolla kumotti keltainen lamppu. Tuo keltainen kupu oli täynnä puistoja ja kauriita ja siinä oli linnakin. Lampun kupu oli omituinen siitä, että kun sitä hiljaa raaputti kynnellään, lähti siitä pehmeää, keltaista ainetta, kuin vahaa, ja siihen muodostui kuoppa. Mitään kuoppaa ei ollut kaivettu kauriisiin eikä linnaan, sileisiin paikkoihin vain. — Mummu tuki kirjaa lampun jalustaan ja luki itsekseen. Hänen huulensa liikkuivat.

Uniset silmät katselivat vuoteista kauriita ja kuninkaanlinnaa. Atron yhä hidastuva ajatus harkitsi uutta kuoppaa linnan taakse. Jos siihen sitten kaataisi vähän vettä, ei niin paljon, että alkaisi valua alas, vähän vain, niin tulisi siitä oikea lampi, josta kauriit voisivat juoda. Mummu oli kerran sanonut, että hirvet lähtevät öisin juomaan. Öisin, silloin, kun ihmiset … Silmät painuivat kiinni.

Kerran äiti vielä raotti ovea ja vilkaisi huoneeseen, mutta veti sen jälleen hiljaa kiinni.

Sisko ei vielä ollut täydessä unessa, vaan juuri siihen vaipumaisillaan. Hän katseli kuninkaanlinnan korkeita portaita ja oli näkevinään prinsessan astuvan niitä ylös kruunu päässään. Katse vaipui lattialle. Lammaskarsinan ovi oli auki ja valkoiset lampaat pujahtivat sieltä ulos toinen toisensa jälkeen. Ne juoksentelivat lattian poikki ja kapusivat Siskon vuoteeseen. Sisko vilkaisi Mummuun, mutta tämä luki yhä ja liikutteli huuliaan. Lampaat tulla karkasivat Siskon päänalusen luo. Hän kohotti sen kulmaa, ja ne pujahtivat sen alle kaikkityynni. Niiden oli siellä varmasti lämmin olla. Sisko makasi hyvin hiljaa, ettei Mummu vain tulisi korjaamaan pielusta, jolloin hän huomaisi lampaat ja hätistelisi ne tiehensä.

Aamulla Veikko heräsi ensimmäisenä lapsista. Mummu oli kadonnut vuoteestaan. Hän oli piipahtanut keittiöön aamukahville, sen Veikko tiesi. Hän kurotti kiharaista päätään Siskon vuoteen puoleen ja sanoi tuikkivin silmin:

»Sisko, herää jo. Tänään on jo huomenna!»

Atrokin heräsi. Hän kääntyi räpyttelevin silmin katsomaan sisaruksiaan, nousi sitten istumaan. Sisko katseli pieluksensa alle. Lampaat olivat lähteneet. Tuollahan ne jälleen olivat kiltisti karsinassaan, sen veräjä oli kiinni ja viivotinsilta paikallaan.

»Huomenna — tänään — me lähdemme!»

Lapsille tuli kiire kavuta alas vuoteistaan.

Ja sitten oltiin Metsolassa.

Se oli vain kesäkoti, mutta laajudeltaan kuin pienehkö maatila. Siihen kuului viljelysmaita ja raivattua luonnonmetsää, niemiä — jo »keksittyjä» ja vielä keksimättömiä — ja pieniä kauniita lahdenpoukamia.

Se oli lumottu maa. Vieras ja kuitenkin tuttu, kun sen taas uudelleen näki. Tuo iso, puolipyöreä kuisti ja nuo leveät, laakeat portaat olivat olleet täällä ennenkin. Tuntui vain, että niiden viime näkemältä oli kulunut sata vuotta, ja siinä ajassa ne olivat käyneet hiukan vieraiksi. Talvi, sanoi Mummu, on pitkä aika.

»Pitempi kuin kesä?»

»Paljon pitempi.»

»Mutta sehän on vääryyttä», Atro oli närkästynyt. »Miksei Jumala luonut kesää ainakin yhtä pitkäksi kuin talvea?»

Pihamaan toisella reunalla kasvoi melkein pilviä hipova kuusi. Sen alla oli hiekkakasa, josta levisi kostea tuntu. Pikkuveljet temmelsivät siinä haltioituneina, mutta Sisko ei tällä kertaa yhtynyt leikkiin. Hänestä hiekan tuntu käsissä oli epämiellyttävä. Mutta oli ihmeellistä juoksennella vapaasti pihamaalla, sieltä huoneisiin ja taas samaa vauhtia ulkoilmaan, tarvitsematta edes villanuttua ylleen. — Kesällä ei tarvitse, sanoi Mummu.

Kesä? Mitä oli kesä?

Juuri tätä. Vettä alhaalla oksien lomassa, kimmeltävää ja sateentuoksuista, aurinkoista pihamaata, jolle tuulahti metsästä outoja, kiihdyttäviä tuoksuja, leiniköitä ojanvarsilla ja koikkelehtivia sammakoita.

Yläkerrassa oli lastenhuone, jonne pikkupoikien täytyi nousta iltaisin, riisuutua, pestä ja mennä nukkumaan. Aivan kuin kaupungissakin, Atro valitti. Mummu makasi pitkässä, sivusta levennettävässä