Aurora ja Pietarin serkut

By Anna Amnell

Ihastuttava historiallinen nuortensarja jatkuu, kun Aurora palaa Suomeen!Kanadasta palaava 17-vuotias Aurora asettuu nuoremman Olga-serkkunsa kanssa tädin luo Helsinkiin. Helsingissä serkukset kokevat yhdessä monta ainutlaatuista hetkeä rakastumisineen ja huolineen, ja heistä kasvaa tiivis parivaljakko. Aikuistumisen kynnykselle on hyvä astella yhdessä sydänystävän kanssa.Historiallinen Helsinki kaikuu tyttöjen askeleista! Lämminhenkinen nuortenromaani tempaa mukaan 1900-luvun alun Helsinkiin ja seurailee myös ajan sivistyneistön edesottamuksia. Suomalaistyttö Aurora seikkailee Kanadassa sekä Suomessa 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 16, 2022
• ISBN: 9788728403785

Book preview

Aurora ja Pietarin serkut

Cover image: Shutterstock

Copyright © 1993, 2022 Anna Amnell and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728403785

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Mantelin värinen puutalo Bulevardin varrella

1

- Olka-neitii-i! Olka-neitii-i! huuteli sisäkkö-Jenny keittiön rappusilta. Vaalea punaposkinen Jenny silmäili pihaa ja kiersi sitten portista kadun puolelle etsimään.

Ratsumestari Kasimir Friskin ja hänen vaimonsa Sofian koti oli komea yksikerroksinen puutalo Helsingissä Bulevardin varrella. Talossa oli tukeva kivijalka ja oveton julkisivu, jossa oli kahdeksanruutuiset ikkunat. Tonttia ympäröivä korkea lankkuaita oli maalattu samalla mantelinsävyisellä valkealla värillä kuin talokin.

Sisään käytiin pihan puolelta, ja aidassa oli kaksi porttia, kapea portti, joka oli kuin pieni ovi ja voitiin lukita painavalla rauta-avaimella, ja leveä kaksoisportti, joka avattiin aina, kun joku oli tulossa hevosella pihaan asti. Iso portti natisi ja kolisi, kun Jenny avasi sen selkoselälleen.

Paraatioven edessä oli leveä lasiveranta, ja pihan puolella oli useita punamullalla siveltyjä ulkorakennuksia, hyvin hoidettu puutarha lepotuoleineen ja puutarhakeinuineen sekä suippokattoinen huvimaja.

- Tietysti se tyttö on taas huvimajassa nenä kirjassa kiinni. Jo sitä minäkin olen ristin saanut, kun pitää kaiken maailman lellipentuja paimentaa, tuhahteli Jenny itsekseen, kohotti sinivalkoruutuisen puuvillamekkonsa ja valkoisen esiliinansa helmoja ja juoksi pihan poikki puutarhan perälle.

Kuuma heinän ja kukkien tuoksu tulvahti Jennyä vastaan. Tuuheat pensaat ja isolehtiset köynnökset peittivät melkein kokonaan rappeutuneen huvimajan. Kaari-ikkunoissa oli jäljellä vielä joitakin vinoneliön muotoisia mustikansinisiä, pullonvihreitä ja rubiininpunaisia lasiruutuja.

Porraslaudat paukahtivat, kun Jenny harppasi parilla askeleella huvimajan portaat ja vetäisi korkeat pariovet auki hihkaisten:

- Ja täällä sitä ollaan eikä olla kuulevinaankaan. Setänne ja tätinne siellä jo odottavat.

- No, puuskahti Jenny, kun etsitty Olga-neiti, tumma pitkälettinen tyttö, vain rapsutti kyömyä nenäänsä eikä edes nostanut katsettaan kirjasta.

- Eikä sitä pitäisi lukea näin hämärässä, silmät menevät pilalle, mutta omapa on asianne. No, minäpä en enempiä oottele, tulkaatte sitten kun haluatte, Jenny jatkoi yksinpuheluaan. - Rouva käski Olka-neitin panna paremman mekon. Siellä se mekko on silitettynä tuolin karmilla. Auroraneiti tulloo ihan kohta Ameriikasta.

- Kolmetoistavuotiaan tytön pitäisi osata olla jo ihmisiksi eikä juoksuttaa toista tällä tavalla tämmöisenä tärkeänä päivänä, sanoi Jenny vihaisesti, kääntyi kannoillaan ja juoksi pois.

Olga Grahn säpsähti ja katsoi hämmästyneen näköisenä huvimajan seinillä kiertävää maalausta, kuin olisi nähnyt ensimmäisen kerran nuo pitkätukkaiset muusat, jotka leijuivat katon rajassa huolettomina ja arvokkaina, vaikka olivat menettäneet tuulille ja sateille mikä kätensä mikä osan hiuksiaan tai liehuvaa leninkiään.

Olga suoristi tummansinisen merimiesmekkonsa helmaa ja veti itsensä vaivalloisesti pois Amerikan varjoisista metsistä eli sulki Viimeisen mohikaanin. Hän painoi sitä ennen mieleensä, millä sivulla oli, ja läksi kirja kainalossa ulos huvimajasta.

Kun Olga astui pihalle, aamupäivän aurinko häikäisi hänen silmiään, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku intiaani olisi saattanut ilmestyä minkä hyvänsä omenapuun tai sireenipensaan takaa.

- No, sieltähän Olga tulee, sanoi Kasimir Frisk ystävällisesti, kun Olga ilmestyi eteiseen. Harmaapartainen ratsumestari istui eteisaulan tuolilla valkoisessa kesäpuvussa kävelykeppi kädessä ja panamahattu polvilla ja tarkkaili seinillä riippuvia hevosten kuvia.

- Olga-hyvä, pidähän kiirettä, sanoi Sofia-rouva. - Jenny laittaa nyt nopsasti Olga-neidille paremman mekon, hän sanoi Jennylle, joka katseli ihailevasti Sofia-rouvan hienoa asua.

Siitä asti, kun Suomessa alkoivat sortovuodet Sofia Frisk oli pukeutunut mustiin. Hänen vaatteensa olivat kuitenkin viimeistä muotia, ja hänellä oli joka päivä puhdas tärkätty rinnusröyhelö kaulassaan. Hän kiinnitti juuri peilin edessä pitkällä hattuneulalla leveälieristä kesähattua, josta ryöppysi tylliä reunojen yli.

- Kiiruusti nyt! sanoi Sofia-rouva.

Jenny ja yritti tarttua Olgaa kädestä. Mutta Olga seisoi kädet selän takana ja tuijotti mustia sukkiaan ja ruskeita pölyisiä nauhakenkiään.

- Kasimir-setä, minun päähäni koskee, Olga sanoi hiljaa.

- Sepä ikävää, sanoi Kasimir-setä. - Sattuipa huonoon aikaan.

- Sitten vaan vähäksi aikaa vuoteeseen lepäämään, sanoi Sofia-täti. - Meidän täytyy lähteä nyt, jotta ehdimme satamaan hyvissä ajoin ennen Auroran laivan tuloa.

Sofia-täti asetti ohuen harson kasvoilleen ja sitoi sen kulmat leuan alle. Merituuletkaan eivät voisi nyt riistää hattua hänen päästään.

- Vossikka tuli justiinsa, Jenny sanoi. - Minä autan herran rappuja alas. Mutta ajuri tuli jo juosten salinpuoleisia portaita ylös ja vieden käden lippalakkiinsa kuin sotilas sanoi: - Huomentapäivää, minä tulin ratsumestaria vastaan.

- Jenny menee vaan laittamaan Olga-neidin lepäämään ja katsoo, että hän on siistissä kunnossa serkkunsa tullessa, sanoi Sofia-rouva.

- Laitetaan, laitetaan, sanoi Jenny, mutta hän saattoi kuitenkin ensin isäntäväkensä vossikkaan ja huiskutti heidän peräänsä. Voi kuinka hänen olisi tehnyt mieli lähteä mukaan ja nähdä heti tuoreeltaan, millaiseksi rouvan sisarvainajan tytär oli Amerikassa muuttunut.

Kun Jenny palasi taloon, Olgaa ei näkynyt taaskaan missään. Hän ei ollut isossa vierashuoneessa eli tyttöjen huoneessa, joksi sitä nyt piti sanottaman, ei salissa, ei ruokasalissa, ei pienessä vieraskammarissa, ei ulkomailla opiskelevan Rudolf-herran huoneessa, ei sänkykammarissa, ei isännän kirjastossa eikä rouvan salongissa.

Jennylle tuli hiki, kun hän kiersi koko huushollin. Keittiöön se tyttö ei mennyt koskaan eikä palvelijain huoneisiin. Keittiö, se oli keittäjän valtakuntaa, jonne rouvakaan ei tullut kuin pyynnöstä. Siellä köksä Wilhelmiina Makkonen oli juuri pienillä päivätorkuilla keinutuolissaan.

Ei koko Helsingissä ole toista yhtä mukavaa herrasväkeä, ajatteli Jenny, mutta nyt oli tuo tytön mossukka passattavana. Mokomakin, olisi pysynyt siellä Pietarissa. On niin lellitty niin kuin mikäkin ruhtinatar. Sitä se liika raha tietää. Aurora-neiti on eri asia, aina niin siivo, isäkin siltä on karkotettu Ameriikkaan asti.

Jenny avasi kaksoisovet ja vilkaisi vielä saliin, jossa kaikki oli valmiina Auroran tervetuliaisjuhlia varten. Kristallikruunut hohtivat, pehmeä valo siivilöityi tylliverhojen läpi, taulujen kultakehykset kimalsivat. Nuotit olivat siististi flyygelin päällä. Oli niin kuin jouluna, eihän sitä salia paljon muulloin käytettykään.

Hän katseli itseään suuresta peilistä, joka riippui salin ikkunoitten välissä. Hän oli töihinsä tyytyväinen ja tunsi olevansa aikuinen, olihan hän jo rippikoulun käynyt ja kohta kuusitoistavuotias. Hän pyörähti persialaisella matolla pylvään päässä olevan palmun alla ja sanoi nyökytellen ääneen peilikuvalleen:

- Kaikki on justiinsa eikä sinne päin. Kyllä se Pietarin neitikin jostain ilmestyy, kun on aikansa piilotellut.

Olgalla on ikävä Pietariin ja Terijoelle

2

Olga oli juossut ullakolle. Se oli täynnä vanhoja huonekaluja, paperinarulla yhteen sidottuja aikakauslehtikasoja, kaikenkokoisia matka-arkkuja, pärekoreja, raudoitettu merimieskirstu sekä kymmeniä pahvilaatikoita, joihin oli kirjoitettu huolellisesti sisältö milloin milläkin kielellä.

Hän oli penkonut muutamia laatikoita ja nähnyt Kasimir-sedän kultapunoskoristeisia univormuja ja kiiltäviä pitkävartisia sotilassaappaita, hevosenkenkiä, naistensatulan, Rudolf-serkun tinasotamiehiä ja seikkailukirjoja, Sofia-tädin silkkisiä ja samettisia koipallontuoksuisia juhlamekkoja ja jonkun pienen eläimen luurangon ranskalaisessa kenkälaatikossa.

Olga oli järjestänyt itselleen piilopaikan ullakolle talon päätyyn kuusikulmaisen ikkunan viereen. Hän oli raahannut sinne käpäläjalkaisen divaanin ja matalan jakkaran, jolle hän oli laittanut joitakin kehystettyjä valokuvia.

Kylminä ja sateisina päivinä Olga oli lojunut tuntikausia haalistuneella kretonkipäällysteisellä divaanilla ja ahminut kirjan toisensa jälkeen setänsä ja tätinsä laajasta kirjastosta.

Olga avasi ikkunan ja kurkisteli ulos. Bulevardilla oli Pietarin ihmisvilinään tottuneen Olgan mielestä autiota ja tyhjää, vain muutamia hevosia lönkyttelemässä ajurinrattaat perässään ja naisia kävelemässä koirineen ja päivänvarjoineen. Kadun varressa oli yksinäiset kottikärryt ja pieni tyttö, joka hyppäsi narua.

Ei ollut tuttua ihmisjoukkojen kohinaa, ei nopeitten hevosten kavioitten kopinaa, ei avaria toreja, ei mahtavia patsaita ja siltoja, ei palatseja eikä loistoa. Helsinki tuntui Olgasta pikku hiirulaiselta Pietarin rinnalla.

Jos nousi palotornin mäelle Korkeavuorenkadulla, näki kolme isoa kirkkoa, siellä täällä kivitaloja puutalojen keskellä, ja sitten alkoikin jo maaseutu.

- Skutsno,