Ylermin sisar

By Elina Aro

Solja makaa yöllä sängyssään ja kuuntelee sadepisaroiden putoamista kattoa vasten. Mieli on ahdistunut. Niin kuin se on ollut jo pitkään veljen kuoleman jälkeen. Ylermi oli vanhempien ja opettajien suosikki, ja se on tullut entistäkin selvemmäksi veljen poismenon jälkeen. Älykäs Ylermi, jonka huone oli aina täydellisessä järjestyksessä. Mitä Soljan elämästä mahtaa nyt tulla? Kuka jatkaa isän kellotehdasta, kun Ylermi on poissa? Onko Soljan elämässä enää tilaa omille unelmille ja haaveille?-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2021
• ISBN: 9788726844528

Book preview

I.

Sade pieksi kattoikkunaa, niin että ruutu helisi. Vesi tipahteli taajana rummutuksena peltikatolle ja norui monina kiemurtelevina purosina laskukouruihin, juostakseen niiden läpi suureen punaiseen tynnyriin, josta äiti ammensi kuivina päivinä vettä asteripenkkiin.

Tuuli vihelsi nurkkalaudoissa, ja vanhan pihapihlajan koukkuiset, sammaloituneet oksat hankasivat toisiaan vasten. Kuulosti aivan siltä, kuin lauma eriäänisiä koiria olisi ulvonut pensasaidan takana.

Solja veti peitteen päänsä ylitse ja yritti sulkea korvansa. Mutta silti hän kuuli. Kun hän painoi silmänsä kiinni, rupesivat äänet kumisemaan hänen omassa päässään, oli kuin pääkuoren sisällä olisi tuullut ja satanut, ulvonut, vinkunut, lirissyt ja lorissut.

Oli tuskallista hengittää. Solja heitti peitteen kulman pois kasvoiltaan ja yritti tuijottaa rohkeasti läpinäkymättömään pimeyteen. Hän painoi molemmin käsin ohimoitaan ja tunsi niiden äkkinäiset tykähtelyt.

Voiko olla mitään piinaavampaa kuin vuorokaudesta toiseen jatkuva yöllinen sade.

Nyt vasta Solja ymmärsi, mikä julma kidutuskeino oli ollut keskiaikainen tapa antaa veden tippua tunnista tuntiin rangaistavan päälaelle.

Tällä hetkellä hän tunsi itsensä kidutettavaksi, vesi tippui, tippui, tippui …

Solja parahti hiljaa ja puri peitteen reunaa tukahduttaakseen äänen.

Hän ei enää muistanut, että hän vielä viime syksynä oli rakastanut sadetta, satoipa sitten yöllä taikka päivällä. Sadesää oli ollut ihana. — Hän oli maannut liikahtamatta tässä samassa vuoteessa semmoisina öinä ja kuunnellut myrskyn vaihtelevia ääniä, kun tuuli puhalsi yli avonaisen niityn ja pyöri raivopäisenä esteeksi tulleen Tiuranmäen ympärillä. — Niitä ääniä!

— Vielä silloin ne olivat kiihottaneet Soljan mielikuvitusta, hän oli ajatellut turnajaisia, laukkaavia hevosia, katkeavia peitsiä, maahan syöksyviä miehiä, torvien soittoa ja tanssiaisia ritarilinnoissa … Myrsky oli ollut kuin suurenmoinen taustamusiikki.

Ja päivisin hän oli juossut avopäin metsään, puistellut puita saadakseen raikkaan, jännittävän vesiryöpyn niskaansa, kahlannut likomärän kanervikon läpi, kompastellut liukkaassa sammalikossa ja laulanut omalla tavallaan ylistystä sateelle — juuri kuin mieletön sammakko Mustapään runossa.

Se oli ollut viime syksynä.

Nyt oli sade toisenlaista, toisenlaista yöllä ja toisenlaista päivällä.

Solja kavahti istumaan.

Huone tuntui vihamieliseltä, vuode ja yöpaita olivat epäystävällisen kosteat. Värisytti niin kuin hartioiden ympäri olisi kiedottu märkä, tiukka vaate.

Soljan valtasi järjetön halu rynnätä pois täältä. Hän ei voinut pysyä paikallaan, ei. Hän juoksisi alakertaan … Ei, ei sittenkään alakertaan. Alakertaan e i voinut mennä. Sittenkin hän olisi ennemmin täällä, tuhat vertaa ennemmin, kestäisi nämä hirvittävät äänet, jotka ryntäsivät hänen päälleen ja raapivat pitkin kynsin jokaista säiettä hänessä.

Solja pidätti hengitystään.

Aivan oikein, äiti ja isä nukkuivat viereisessä huoneessa, ei näkynyt valoa, ei kuulunut puhetta, ei kirjan lehtien kääntelyä.

Isän ja äidin huoneeseen olisi ollut turvallista mennä, raottaa varovasti ovea, nostaa peitteen reunaa ja pujahtaa äidin viereen niinkuin ennen lapsena. Mutta sitäkään ei voinut. Ei voinut. Äiti olisi kyllä silittänyt hänen hiuksiaan ja saanut hänet tyyntymään, mutta kumminkin äiti olisi koko ajan ajatellut toista, Solja tiesi sen, toivonut, että siinä olisi ollut hänen sijastaan Ylermi. Ja kaiken lisäksi äiti olisi tyrskähtänyt lopulta itkuun. Se oli jotakin sellaista, mitä Solja ei kestänyt.

— Maluvei!

Solja sanoi sen melkein äänettömällä äänellä, mutta kohta kuului nurkasta matala murahdus. Uskollinen Maluvei.

Solja haparoi vuoteen alta tohvelit jalkoihinsa, veti huovan jalkopäästä hartioilleen ja löysi mattoa pitkin suureen, narisevaan nojatuoliin kamiinan vierelle. Hän oli illalla itse täyttänyt pesän hiilillä, ja siinä oli turvallisen lämmin.

Maluvei tuli pehmeästi lattian poikki, sen kynnet vain rapsahtelivat tutusti, se nuolaisi Soljan kättä karhealla kielellään ja asettui tuolin eteen pitkäkseen. Solja solautti tohvelit jaloistaan ja painoi paljaat jalkansa Maluvein pehmeään turkkiin.

Näin oli hyvä, turvallinen ja hyvä, eikä sade ollut niin lähellä kuin äsken, kun se vielä kumisi katon taiteosaan aivan kasvojen yläpuolella.

Solja nojautui kukalliseen selkätyynyyn. Se oli ensimmäinen ja ainoa käsityö, minkä hän oli tehnyt omasta halustaan — ja loppuun saakka. Mutta sen valmistaminen ei ollutkaan vienyt yhtä iltaa enempää, muutama päivänkakkara ja sinikello siinä oli, joka tapauksessa tämä tyyny oli Soljan ylpeys. Kansakoulussa hän oli kyllä alkanut pannulapun, lapaset, sukat ja tyynyliinan, mutta kaikki olivat jääneet kesken, ja äiti oli ne lopetellut joskus myöhemmin. Niinpä Solja Tiuralla oli ollut viitonen käsitöissä, kun hän oli pyrkinyt yhteiskouluun.

Solja muisti rehtorin kummastuneet silmät, kun tämä oli huomannut numeron. Hänen poskensa sävähtivät vieläkin punaisiksi. — Se oli ollut häpeällinen tilanne sekä hänelle että äidille. Onneksi yhteiskoulussa ei ollut käsitöitä.

Tyynyliinan reikäommel oli tuntunut kilometrien mittaiselta. Se sekaantui, nuhraantui, meni lopulta umpikujaan. Opettaja oli nostanut sen kaikkien nähtäväksi. Toverit olivat tuijottaneet häneen kuin kummitukseen ja irvistelleet. Paitsi Aniitta. Siitä lähtien oli Aniitta ollut hänen paras ystävänsä aina tähän syksyyn saakka.

Solja tunsi sisässään pientä katkeruutta. Osasi hän jotakin — vaikka se sattui olemaan sellaista, että vain Knippa osasi antaa sille oikean arvon. — Kuinka monta kertaa Solja oli kuullut ihmisten sanovan:

— Näytäpä minulle jokin käsityösi, tietenkin sinä olet yhtä näppärä kuin äitisi ja isäsi!

Eikä vielä koskaan kukaan ollut sanonut:

— Näytä kasvikokoelmasi, Solja, näytä perhosesi, hyönteisesi ja linnunmunalaatikot!

Niin ei sanonut kukaan, muutamat varsipistot olivat heistä tärkeämmät kuin Soljan harrastukset vaativine taitoineen. Ei edes kukaan Soljan koulutovereista ymmärtänyt hänen uurastustaan, vaikka he tietenkin olivat valmiit kyselemään kasvien nimiä päästäkseen tutkimasta niitä taikka kerjäämään jonkin yksilön oman puuttuvan kasvinsa tilalle.

Ainoa lohdutus oli Kuippa. Kuippa myönsi, ettei hänellä vielä milloinkaan ollut ollut oppilasta, jolla olisi ollut niin hienot kokoelmat kuin Soljalla.

Solja naurahti huomaamattaan, ja hänen katseensa harhaili pitkin pimeitä seiniä. Siellä olivat hyllyillä kasvisto, perhos- ja hyönteislaatikot ja linnunmunakokoelma.

— Sinä olet kummallinen pikku hupsu, Ylermi oli sanonut, kun hän oli kerran seurannut sivusta sisarensa työtä.

Solja kunnioitti suuresti isonveljen mielipiteitä ja myönsi nöyrästi olevansa jollakin tavoin hupsu. Hän huomasi sen kyllä itse muutamista asioista. Vaatteensa ja kenkänsä hän saattoi jättää päiväkausiksi tuolinselustalle ja vuoteen alle, mutta kokoelmien oli aina oltava mitä hienoimmassa järjestyksessä. Eikä hän huonettaan siistiessään olisi malttanut tehdä juuri muuta kuin pyyhkiä pölyt laatikkojensa lasikansilta.

Sensijaan Ylermin komerot ja kaapit olivat aina täsmälleen järjestetyt; pyysipä häneltä milloin tahansa mitä tahansa lainaksi, niin hän tiesi pilkulleen, missä se oli. Soljan oli puolestaan myllerrettävä koko huoneensa nurin, ennenkuin löysi hukkuneen kynän tai kumin.

Ylermi harjasi vaatteensa joka päivä, kiillotti tunnollisesti kenkänsä, kiinnitti napit ja irronneet ripuslenkit. Kerran hän oli ommellut Soljan takkiin napin, joka oli päiväkaupalla riippunut yhden langan varassa. Silloin sisar oli todenteolla hävennyt.

Vaikka: kyllä hän oli muutenkin monta monituista kertaa saanut hävetä Ylermin rinnalla. Varsinkin koulutöissä. — Ota esimerkkiä Ylermistä … Ne sanat hän oli ehtinyt kuulla hyvin usein tämän kuusitoista vuotta kestäneen elämänsä aikana.

Aivan niin, kaikki oli Ylermin kohdalla täsmälleen järjestyksessä — paitsi silloin …

Sellaista kuin Ylermi ei ollut toista, oli äiti sanonut, kun ihmiset olivat koettaneet lohduttaa häntä keväällä.

Solja myönsi sen todeksi tuntematta siitä minkäänlaista katkeruutta. Mutta aina, kun hän vain ajattelikin Ylermin täydellisyyttä, huokasi hän sydämessään.

Ylermi ei milloinkaan ollut ilkeä Soljalle, korkeintaan hän oli katsonut sisartaan ylemmyydentuntoisesti, niinkuin varmasti kaikki isotveljet joskus tekevät. Hän oli aina ollut valmis auttamaan läksyissä — vieläpä hyönteisten keräämisessä, vaikka Solja aivan hyvin tiesi, ettei semmoinen ollut häntä hiventäkään kiinnostanut.

Mutta silti, mutta siitä huolimatta, Ylermi oli jäänyt sangen kaukaiseksi Soljalle. Suorastaan vieraaksi, kun hän ajatteli sitä puolueettomasti nyt jälkeenpäin. Ylermi oli jollakin tavoin liian hyvä, liian viisas ja liiaksi äidinmieleinen.

Sitten tuli s e, joka muutti kaiken. Muutti koko Tiuranmäen elämän.

Solja pusersi silmänsä kiinni. Ei, hän ei saanut ajatella sitä nyt. Ilmankin oli vaikeaa.

Se tuli vain, se vyöryi ylitse mustana ja raskaana ja toivottomana, koko viime kevät tapahtuminensa.

Solja muisti aivan hyvin, että oli maaliskuun sunnuntaiaamu. Äiti oli juuri lähdössä kirkkoon. Ylermin sakea musta tukka oli tavallista enemmän pörrössä. Hän oli varmaan lukenut jotakin tenttiä myöhään yöhön, sillä hän oli kalpea ja hänen pyöreitten poskiensa viiva näytti oudon laihalta. Aurinko oli tulvinut ikkunasta suoraan sille kohtaa ruokapöytää, missä Ylermi istui, ja hänen ympärillään oli kuin hohtava reunus.

Vaikka Solja istui tavallisella paikallaan Ylermiä vastapäätä, ei veli katsonut häneen, vaan tuijotti suoraan ikkunasta ulos. Ehkä hän juuri sen vuoksi muisti tämän kaiken niin elävästi.

— Kai minun sitten pitää lähteä, Ylermi sanoi yhtäkkiä, aivan kuin hän olisi pohtinut jotakin asiaa hyvin syvällisesti. Hän siristi silmiään, ja ääni oli mietiskelevä. Sitten hän havahtui ja naurahti. — Mikä teitä ihmetyttää? Minuun on vain tullut vähitellen kummallinen tunne, että minun pitäisi lähteä matkalle. Jonnekin kauas, yksin …

— Ylermi, mitä sinä oikein puhut!

Äiti, joka tavallisesti oli lempeä ja rauhallinen, oli noussut paikaltaan ylös