Pohjoinen tango

By Alyson Richman

Kun chileläinen näyttelijä Octavio Ribeiro tukee Salvador Allenden valintaa presidentiksi, hän sinetöi samalla oman kohtalonsa. Kenraali Augusto Pinochetin tielle ei astuta ilman seurauksia – eikä Ribeiro ole tässä poikkeus. Pian Ribeiron on haettava suojaa itselleen ja perheelleen. Niin hän päätyy vaimonsa Salomén kanssa pakolaisina Ruotsiin.Kaukana pohjoisessa he ovat turvassa, mutta kumpikaan ei pääse yli rajuista kokemuksista. Kun Ribeirot kohtaavat Rudinin pariskunnan Ruotsissa, heidän elämänsä saa yllättävän käänteen."Pohjoinen tango" on Alyson Richmanin menestysromaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 6, 2021
• ISBN: 9788726684582

Book preview

Pohjoinen tango

Translated by Henna Kaarakainen

Original title: Swedish Tango

Original language: English

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2007, 2021 Alyson Richman and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788726684582

1st ebook edition

Format: EPUB 2.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga Egmont - a part of Egmont, www.egmont.com

Till min svenska familj

Prologi

Santiago, Chile

Helmikuu 1974

Hän heräsi lintujen lauluun aamu-usvan kohotessa korkean ruohon ylle, jonka seassa hän makasi. Hänen poskissaan näkyi rusentuneiden tuhatkaunojen jättämiä jälkiä pienten kukkien taivuttua hänen herkkien kasvojensa alle.

Pieni muurahainen kipitti hänen käsivarrellaan. Perhonen laskeutui hänen takkuiselle mustalle kiharapehkolleen ja jatkoi sitten lentoaan atsaleapensaaseen. Ja hän hengitti voimakasta, huumaavaa maan tuoksua.

Kului monta sekuntia ennen kuin Salomé de Ribeiro tajusi, ettei hän ollutkaan kuollut ja päässyt paratiisiin. Hän ei nähnyt unta eikä kokenut aistiharhoja. Hän oli nyt vapaa. Vankila oli monen kilometrin päässä paikasta, jossa hän nyt makasi.

He olivat päästäneet hänet vapaaksi puistossa. Hän oli ollut pelkkä mustelmainen varjo, joka oli kompastellut silmät sidottuna ulos pakettiautosta. Kun hän oli kaatunut maahan, oli kuulunut vain hiljainen tömähdys, sillä hän oli niin kevyt, ettei putoaminen ollut aiheuttanut enempää ääntä. Sata hentoista luuta aran, purppuranpunaisen ihon sisälle koteloituneena. Maa oli ottanut hänet lempeästi vastaan, ja kostea maaperä oli antanut hieman periksi hänen vartalonsa alla. Hän oli ajelehtinut monta tuntia tietoisuuden ja tajuttomuuden välimaastossa ennen kuin oli herännyt auringon noustessa. Ja nyt hän kuuli ensimmäisiä elämän ääniä ympäriltään. Hän kuuli katedraalin kellon kuminan ja rinteen alla kulkevilla teillä huristelevien autojen ääniä. Santiago alkoi heräillä, aivan niin kuin hänkin, ja hän nautti elämän äänistä ja tuoksuista.

Hän oli tottunut pimeyteen ja kului kauan ennen kuin hän tajusi, että vaikka hänen aistinsa olivat hereillä, hän näki edelleen pelkkää mustaa.

Hän irrotti haparoiden kankaan, joka oli sidottu tiukasti hänen päänsä ympärille. Aamuaurinko oli juuri nousemassa, ja Salomé siristeli silmiään ja katseli alas laaksoon, jossa kaupungin valot vielä vilkkuivat usvan keskellä.

Hänen sormensa vajosivat multaan. Hänen polvensa, tutisevat ja pahasti naarmuuntuneet, raahautuivat hänen väsyneen vartalonsa alla. Hän yritti koota kaikki voimansa, unohtaa mustelmat ja murtuneet luut ja haparoida eteenpäin aamun sarastaessa löytääkseen takaisin kotiin miehensä ja lastensa luo, jotka nukkuivat vuoteissaan lähes kuudentoista kilometrin päässä.

Salomé käveli rautaisen portin läpi viimeisillä voimanrippeillään. Kun hänen kätensä kohosi kääntämään etuoven kahvaa, hänen kehonsa romahti kasaan kuin sateen pehmittämä kori; hän putosi kuin maahan vajoavan kaiun kuiskaus.

Octavio kiiruhti katsomaan, mikä etukuistilta kuuluvat äänet aiheutti. Hän oli varuillaan, sillä hän pelkäsi että joku oli tullut vahingoittamaan häntä tai lapsia. Hän avasi oven ja näki kuistilla makaavan vaimonsa, ja putosi polvilleen.

Hän piteli Saloméa rintaansa vasten ja tunsi tämän lapaluiden terävät siivekkeet ja kapoisen rintakehän. Salomé oli niin hauras, ettei Octavio ensin uskaltanut liikuttaa häntä peläten, että hän saattaisi mennä rikki. Salomé makasi Octavion käsivarsilla laventelinsinisenä ja kuihtuneena kuin vedenpuutteeseen kuoleva, maasta revitty ritarinkannus.

Octaviolla ei ollut aikaa pestä ja hoivata vaimoaan ennen kuin heidän lapsensa tulivat etuovelle ja näkivät Salomén. He eivät olleet tuntea äitiään. Tämän hiukset olivat sekaisin ja täysin takussa aina hartioiden alapuolelle asti. Salomén mekko oli repeillyt ja hänen vasen rintansa näkyi osittain pitkästä, rinnuksen puoleenväliin ulottuvasta repeämästä.

Salomé oli enää pelkkä murto-osa siitä minkä kokoinen hän oli ollut ennen kuin hänet oli viety. Hän ei ollut isokokoinen nainen, mutta hän oli ollut siro ja kurvikas. Nyt hän näytti lähes lapselta. Ryysyiseltä orvolta, jonka hipiää rumensivat likatahrat ja verta vuotavat ruhjeet.

Octavio vei vaimonsa keittiöön ja auttoi tämän tuolille istumaan. Salomé näki lapsensa edessään. Hänen suustaan ei lähtenyt minkäänlaista ääntä. Hän halusi kertoa lapsilleen, miten kovasti hän oli heitä kaivannut, kuinka hän oli nähnyt heistä unta joka yö poissa ollessaan, mutta hänen äänensä tukahtui. Hän ei kyennyt puhumaan. Hän istui vain tuolilla kädet sylissä täristen ja silmät suurina tuijottaen.

Salomé ei halunnut, että lapset pelkäisivät häntä. Hän saattoi vain kuvitella, miltä hän näytti heidän silmissään. Hän ei muistanut, milloin oli viimeksi peseytynyt tai milloin kampa oli viimeksi selvittänyt hänen hiuksiaan. Hän halusi vain nukkua ja syleillä noita kolmea pientä ihmistä, joita hän oli kaivannut.

Salomén vanhin lapsi oli tarpeeksi rohkea halatakseen äitiään, ja juuri sitä Salomé kaipasi kipeästi. Rafael ei epäröinyt. Hän käveli suoraan äitinsä luo ja halasi tätä.

Salomé ei säpsähtänyt, kun hänen esikoisensa puristi häntä, vaikka pojan halaus tuntui niin voimakkaalta, että hän parkaisi äänettömästi. Rafael työnsi äidin hiukset pois tämän kasvoilta välittämättä täistä ja takuista ja suuteli äidin poskea. Tervetuloa kotiin, äiti, Rafael kuiskasi ja kääntyi sitten ympäri varmistaakseen, etteivät hänen nuoremmat siskonsa pelänneet ja että hekin tulisivat toivottamaan äidin tervetulleeksi takaisin kotiin.

Keskimmäinen tuli ensin Salomén luo, sitten nuorimmainen. Kumpikin yritti kovasti olla välittämättä äidin hajusta ja hymyillä hänelle.

Salomé alkoi itkeä. Ei fyysisen kivun vuoksi, sillä hän oli tottunut siihen. Hän itki, koska Octavio, heidän lapsensa ja heidän kotinsa vaikuttivat aivan samanlaisilta kuin silloin, kun hän oli lähtenyt. Mutta hän itse oli palannut takaisin niin kovin erilaisena.

Se oli kuitenkin harhaanjohtava vaikutelma, sillä he olivat muuttuneet paljonkin kahden viime kuukauden aikana. Ja jopa sitä ennen. Ribeiro-Herreran perheen idyllinen maailma oli tuhoutunut sinä hetkenä, jolloin vallankaappaus oli alkanut. Vallankaappauksen vaikutukset ja Octavion tekojen seuraukset paljastuivat heille nyt aina vain selkeämmin.

Salomén yrittäessä syleillä lapsiaan hänen oma äitinsä palasi kotiin. Doña Olivia tuli keittiöön kantaen mukanaan kahta limppua. Octavio ei ollut pyytänyt häntä ostamaan leipää, mutta hän oli noussut varhain niin kuin hänellä oli usein tapana. Hän oli tottunut siihen, ettei saanut nukuttua, ja hän halusi olla hyödyksi hereillä ollessaan. Mutta Doña Olivia ei ollut osannut aavistaa, että hän näkisi kotiin palatessaan lapsensa. Hänen tyttärensä lepäsi tuolilla ja katuvainen Octavio oli polvistunut tämän vierelle.

Doña Olivia pudotti leivät käsistään ja kiiruhti syleilemään lastaan. Hän otti pyyhkeen Octaviolta ja painoi tyttärensä kämmenet omille poskilleen, itkien koskettaessaan tämän kasvoja, kiroten hirviöt, jotka olivat vastuussa näin kauheasta rikoksesta.

Seuraavan viikon ajan Doña Olivia huolehti Salomésta ja helli tätä niin kuin Salomé olisi pieni vastasyntynyt. Doña Olivia harjasi joka aamu tyttärensä hiukset ja kampasi ne uudestaan illalla, niin että ne saivat lopulta takaisin entisen kiiltonsa. Hän parfymoi hiukset suihkeella, joka oli tehty gardenia- ja väriminttu-uutteesta, ja hän kiharsi niiden latvat pieniksi kiehkuroiksi kietomalla jokaisen suortuvan tiukasti sormensa ympärille.

Ulkoisesti Octavion vaimo näytti haavoittuneelta keisarinnalta. Hänen kuninkaallinen luustonsa erottui nyt entistä selvemmin, koska hänen äidillinen pyöreytensä oli kadonnut. Viikon aikana Salomén iho muuttui taas mantelinväriseksi ja mustelmat alkoivat haalistua. Mutta hän oli edelleen hyvin hauras. Salomé kieltäytyi kertomasta kidnappauksensa yksityiskohtia, eikä Octavio painostanut häntä. Octavio oli vain hyvin kiitollinen, että Salomé oli päässyt takaisin kotiin. Hän tiesi, että he olivat paljon onnekkaampia kuin monet muut perheet, sillä molempina kertoina, jolloin Salomé oli siepattu, tämä oli lopulta päästetty takaisin kotiin. Jos Salomé vietäisiin vielä kolmannen kerran, heillä ei ehkä olisi enää yhtä hyvä onni.

Kahdeksantena yönä Salomén paluun jälkeen Octavio piteli vaimoaan syleilyssään ja sanoi tälle, että heidän pitäisi lähteä pois Chilestä. Me emme ole enää turvassa täällä, hän kuiskasi Salomélle, kun he makasivat suurella, katetulla vuoteellaan. Ruotsi on hyväksynyt hakemuksemme poliittisesta turvapaikasta.

Salomé kuuli mitä Octavio sanoi, mutta ei vastannut. Seuraavana päivänä hän kuitenkin nousi sängystä ja alkoi pakata. Octavio kirjoitti osoitteita viiteen Ruotsiin lähetettävään muuttolaatikkoon, ja huomasi, ettei hänen vaimonsa ollut pakannut mukaan heidän vanhaa Victrola-gramofoniaan. Se oli hänestä outoa, mutta hän ei kysynyt asiasta. Salomé ei ehkä kaivannut vanhaa soitinta juuri nyt, Octavio ajatteli, mutta tämä saattaisi jonakin päivänä katua, ettei se tullut mukaan. Joten Octavio avasi erään puolilleen pakatun laatikon ja pakkasi gramofonin mukaan uskoen, että jonakin päivänä hänen vaimonsa kiittäisi häntä hänen kaukonäköisyydestään.

Osa I

Yksi

Västerås, Ruotsi

Marraskuu 1998

Kului yli kaksikymmentäkolme vuotta ennen kuin Salomé pystyi taas kuuntelemaan musiikkia niin ettei hänen mieleensä palannut kauhu, jota musiikki oli joskus hänelle tuottanut. Siksi oli ironista, että juuri sinä iltapäivänä jolloin kirje saapui, hänen vanha Victrolansa hyrisi taustalla neulan hypähdellessä Satien yksinäisillä sävelillä.

Salomé luki kirjeen huolellisesti, taitteli sen siististi kahdesta kohdasta ja laittoi sen kirjoituspöydän laatikkoon. Hänen ihonsa tuntui kylmältä ja häntä värisytti.

Hän käveli gramofonin luo, laski kätensä kiiltävälle mustalle torvelle ja nosti toisella kädellä äänivarren. Musiikki lakkasi soimasta ja levyn pyöriminen hidastui. Huoneeseen laskeutunut hiljaisuus rauhoitti Saloméa. Hänellä oli helpottunut olo, sillä musiikki oli peittänyt alleen ainoastaan puoliksi avattua ikkunaa ravistelevat jäätävät tuulenpuuskat.

Sisällä oli pimeää ja ulkona iltahämärä. Kello oli vasta kolme iltapäivällä, mutta Ruotsin taivas oli jo muuttunut öisen synkäksi.

Asuntoon tuulahtelevaa kylmää ilmaa lukuun ottamatta Salomén koti vaikutti trooppiselta. Kun hänen lapsensa tulivat käymään, he tiesivät, että asuipa heidän äitinsä missä hyvänsä, tällä oli ihmeellinen kyky tehdä asunnostaan heidän Santiagon lapsuudenkotinsa kaltainen. Huoneissa tuoksui kuivatuilta kurjenpolvenlehdiltä, eukalyptukselta ja villimintulta, sillä Salomé oli piilottanut pieniä tuoksuvilla lehdillä täytettyjä pusseja ympäri huoneistoa ja peittänyt seinät lasten isää esittävillä vanhoilla elokuvajulisteilla tämän kuuluisuuden ajoilta. Hän oli muodostanut pieniä kokoelmia löytämistään esineistä – tavaroista jotka ihmiset olivat heittäneet pois arvottomina. Mutta Salomé vaali löytämiään pois heitettyjä esineitä ja antoi niille kodin meren hiomien lasinpalasten ja kuivattujen sitruunoiden ja päärynöiden koristamilla hyllyillään.

Hän oli ollut samanlainen keräilijä kotona Chilessä. Heidän kotinsa Santiagossa oli ollut valtava, monta kertaa suurempi kuin hänen nykyinen asuntonsa, mutta silti hän oli sielläkin peittänyt jokaisen tyhjän seinän maalauksella tai piirustuksella ja jokaisen hyllyn jollakin löytämällään esineellä. Hän ripusti tyhjäksi raaputettujen avokadojen kuoria tiiliuunin yläpuolelle. Hän täytti lasipurkkeja värjätyllä hiekalla, piti kylpyammeen vierellä koria, joka oli täynnä simpukankuoria, ja levitteli kuoria kylpyveteen, jotta lapset voisivat kuvitella uivansa meressä talvellakin.

He eivät voineet ottaa kovin paljon tavaroita mukaansa, kun he lähtivät Santiagosta. Aika – ja, chileläiset viranomaiset – eivät olleet anteliaita heitä kohtaan, ja Salomélla oli vain muutama päivä aikaa pakata heidän omaisuutensa. Kun he sulkivat talon rautaportin viimeistä kertaa, Salomé oli jättänyt kodin lähes samanlaiseksi kuin se oli ollut heidän asuessaan siellä. Hän mietti usein, mitä talon vuokraajat olivat tehneet sinne tullessaan. Hän mietti, olivatko he livahtaneet sisään hänen taloonsa, käyttäneet kaapeissa roikkuvia vaatteita tai saippuaa, joka oli jäänyt hänen isoäitinsä saippuavatiin. Hän pohti usein, ajatteliko hänelle joka kuukausi šekin lähettävä perhe koskaan hänen perhettään, kaikkea mitä heille oli tapahtunut ja miksi heidän oli ollut pakko lähteä. Vai olivatko he tarkoituksella päättäneet olla ajattelematta heitä ja ihmetelleet sen sijaan vain hyvää onneaan, kun he saivat asua niin suuressa ja kauniissa talossa?

Salomé oli muutamaa kuukautta aiemmin ottanut lopulta vanhan Victrolan esille päätettyään, että oli aika käydä läpi laatikoita, jotka hän oli jättänyt purkamatta monta vuotta sitten. Hän oli kiertänyt mustan torven puiseen alustaan ja asettanut käytettyjen tavaroiden liikkeestä löytämänsä uudemman timanttineulan kuluneen neulan tilalle. Salomén jo aikuistuneet lapset tulivat käymään hänen luonaan, samoin kuin hänen entinen miehensä Octavio. Ja Salomén vaatimattomassa asunnossa, ihanassa eukalyptuksen tuoksussa, he kaikki tanssivat. He laittoivat Pablo Zieglerin levyn soimaan, ja Rafael tanssi tangoa toisen siskonsa, Blancan, kanssa.

Muistatko kun me löysimme tuon vanhan laitteen? Octavio kysyi ex-vaimoltaan pidellen viinilasia kädessään. Hän mietti, osasiko hänen entinen vaimonsa vihdoinkin arvostaa sitä, että hän oli pakannut Victrolan muuttolaatikkoon, nyt kun niistä ajoista oli kulunut jo monta vuotta.

Salomé hymyili antaessaan musiikin syleillä itseään. Hän naputteli puisia lattialautoja jalallaan sandaalin kannan kääntyillessä edestakaisin.

On ihanaa, että voin taas kuunnella musiikkia, ja että se tuo mieleeni vain hyviä muistoja, hän sanoi hiljaa. Ja kun Salomé sulki silmänsä, hän muisti kuinka hän ja Octavio olivat vastanaineina laittaneet vanhan levysoittimen soimaan. Octavio oli johdattanut hänet heidän uuden kotinsa lattian poikki ja leväyttänyt kuistille avautuvat ranskalaiset ovet selälleen, ja vanhasta laitteesta kuuluva musiikki oli täyttänyt tyhjän talon huoneet ja leijunut puutarhaan, joka oli kasvanut täyteen hedelmäpuita ja villiruusuja.

Siitä illasta lähtien Salomé oli alkanut keräillä tangolevyjä. El Cantón, Piazzolla ja Calandrelli oli kaikki pinottu Victrolan viereen. Salomé suorastaan jumaloi levyjään. Hänestä oli ihanaa, kun hänen aviomiehensä laski neulan levylle ja levy alkoi pyöriä ja musiikki levisi joka puolelle. Lapsetkin rakastivat sitä. He opettelivat tanssimaan katselemalla vanhempiaan. He matkivat heidän käsiensä otetta, jalkojen yhteen kietoutumista ja kantojen pyörähtelyä. Mutta Salomén katoamisen ja hänen kotiinpaluunsa jälkeen heidän kodissaan ei ollut enää kuulunut musiikkia. Victrola pysyi samassa paikassa, jossa se oli aina ollut, mutta levyjä ei enää soitettu.

Nainen tietää, että on asioita, joita hän ei voi kertoa edes perheelleen. Se on osittain intuitiota ja osin itsesuojeluvaistoa. Salomé oli aina uskonut, että Jumala oli luonut naisille kohdun, jotta heillä lapset synnytettyään olisi paikka, jonne varastoida salaisuutensa.

Salomén salaisuuksia ei todellakaan voinut jakaa perheen kanssa. Muistot äidin kidnappauksesta ja kidutuksesta olivat sellaisia tarinoita, joita yhdenkään lapsen ei tulisi koskaan kuulla.

Salomé ei kertonut koskaan perheelleen, mitä hänelle oli tehty Chilessä, vaikka hän tiesi, että lapset jakoivat elämänsä kahteen osaan: aikaan ennen kuin heidän äitinsä vietiin ja aikaan jolloin heidän perheensä maanpakolaisuus alkoi. Kun kaikki muuttui.

Salomé uskoi voivansa rajoittaa lastensa tuskaa siten, ettei hän kertonut heille, mitä oli joutunut kestämään. Hän piti sen kaiken sisällään, kunnes tuska kävi ylivoimaiseksi, ja hän haki apua lääkäriltä. Lääkäri oli nyt kuollut, ja Salomén salaisuudet kuuluivat ainoastaan hänelle itselleen. Edes Octavio ei ollut perillä hänen koko tarinastaan.

Mutta nyt, kun Salomé istui yksin asunnossaan kuunnellen Satieta, hän ei voinut olla ajattelematta kirjettä, jossa oli Ison-Britannian leima ja joka oli saapunut iltapäivän postin mukana. Sen sanamuoto oli suorasukainen ja ytimekäs. Keräämme Pinochetin hallinnon uhrien kertomuksia, kansainvälisen ihmisoikeusryhmän kirje totesi kylmin, mustin kirjaimin. Oikeuden toteutumisen ja historian totuudenmukaisen muistiin kirjaamisen kannalta on tärkeää, että kenraali Pinochetin aiheuttamat julmuudet kirjataan ja että hänet tuodaan oikeuden eteen vastaamaan syytteeseen tuhansien ihmisten murhista…

Salomé tiesi, että muutamaa päivää aiemmin espanjalainen syyttäjä oli pyytänyt Englantia luovuttamaan kenraali Augusto Pinochetin, miehen joka Salomén näkemyksen mukaan oli tuhonnut hänen rakkaan kotimaansa ja lähestulkoon hänet itsensä, ja joka oli pakottanut hänen perheensä pakenemaan yöllä kylmän, vieraan maan rannoille. Nyt tuo mies voitaisiin kenties saada vastuuseen rikoksista, jotka tämä oli tehnyt Saloméa ja muuta ihmiskuntaa kohtaan.

Mutta se tuntui tapahtuvan tuskallisen myöhään. Saloméa pyydettiin muistamaan se kaikki nyt, kun siitä oli kulunut jo lähes kaksikymmentäviisi vuotta. Hän ei pelännyt sitä, että hänen muistinsa pettäisi, jos hän antaisi todistajanlausuntonsa, vaan jotakin paljon pahempaa. Häntä pelotti, sillä hän tiesi, miten se kaikki saattaisi vaikuttaa hänen lapsiinsa. Hän painoi nyrkkinsä vatsalleen ja yritti lievittää äkkiä alkanutta kipua. Tämä johtuu vain hermoista, hän vakuutti itselleen. Mutta muistot, jotka olivat olleet haudattuina monta vuotta, eivät antaneet armoa. Hän ei voinut jättää niitä huomiotta, eikä hän myöskään voinut sulkea silmiään kirjeeltä, joka kutsui häntä todistamaan. Salomén täytyi päättää, paljastaisiko hän lopultakin muistot, jotka hän oli pitänyt visusti piilossa terapian päätyttyä. Hän tiesi olevansa tarpeeksi vahva kohtaamaan menneisyytensä haamut, mutta häntä pelotti ajatella, millaista tuskaa se saattaisi aiheuttaa hänen lapsilleen ja hänen entiselle miehelleenkin.

Kaksi

Västerås, Ruotsi

Marraskuu 1998

Octavio tiesi, että soittaja oli Salomé jo ennen kuin tämä sanoi sanaakaan. Hän kuuli sen hengityksestä. Salomén paljasti se epäröivä tauko, jonka hän aina piti ennen kuin lausui Octavion nimen.

Octavio, Salomé sanoi hiljaa. Tule käymään luonani.

Octavio oli odottanut kauan saadakseen kuulla Salomén lausuvan nuo sanat, ja vaikka ne kuiskattiin pehmeästi – huonommin virittyneelle korvalle tuskin kuuluvasti – hän kuuli sanat niin kuin ne olisivat olleet puhelinlinjan kautta räjähteleviä ilotulitusraketteja.

Minulla on tärkeää asiaa, Salomé jatkoi.

Olen siellä hetken kuluttua, Octavio vastasi.

Octavio läski luurin paikalleen ja meni vaihtamaan puhtaat vaatteet päälleen. Hän kampasi harmaantuvat kiharansa taakse, taputteli hajustetta poskilleen ja kaulalleen ja tasoitti housujensa prässejä kämmenillään.

Hän suoritti saman rituaalin aina kun meni tapaamaan Saloméa. Se oli kuin ulkoa opittu puhdistautumisriitti. Aivan kuin hän olisi ollut jälleen opiskelija-asunnossaan ja odottanut hermoillen Salomén tapaamista. Hänen täytyi näyttää edustavalta.

Octavio sormeili housuntaskuaan tarkistaakseen, että siellä oli yhä pieni silkkipussi, jonka Salomé oli kirjonut hänelle monta vuotta sitten. Pussi oli edelleen hänen arvokas taikakalunsa. Ompeleet, jotka olivat muodostaneet hänen nimensä, olivat kuluneet ja löystyneet, mutta esine oli hänelle silti hyvin rakas. Se oli haalistunut, resuinen muistutus rakkaudesta, jonka hän omassa sydämessään tiesi kestävän, huolimatta siitä mitä muut ihmiset saattoivat ajatella.

Octavio veti takin päälleen ja asetteli huivin kaulaansa, sammutti valot ja lukitsi asuntonsa ulko-oven. Ulkona hän hautasi leukansa takin kaulukseen ja lähti astelemaan reippain askelin Salomén asunnolle.

Salomé oli kuulostanut puhelimessa siltä, että hänellä oli tärkeää asiaa. Octavio mietti, mikä Salomén oli saanut soittamaan hänelle niin myöhään illalla. Hän olisi pian Salomén ovella ja saisi tietää vastauksen. Hän toivoi vain, että voisi huojentaa Salomén oloa läsnäolollaan.

Joka kerta kun Octavio näki Salomén, hänen sydämensä tuntui särkyvän hieman enemmän. Tämä seisoisi kynnyksellä, paksu tukka edelleen majesteettisen mustana ja olkapäiden alapuolelle laskeutuen. Salomén siro, kurvikas vartalo, joka oli yleensä puettu kirkkaaseen silkkivaatteeseen, muistutti yhä hyvin paljon sitä teinityttöä, johon Octavio oli rakastunut kauan sitten. Octavio oli yrittänyt peittää tunteensa vuosien varrella. Hän oli jopa harjoitellut tervehdystään yhä uudestaan kylpyhuoneensa pienen peilin edessä, toivoen sillä tavoin varmistavansa, ettei vahingossa paljastaisi kaipaustaan. Hän oli jo jonkin aikaa yrittänyt olla entisen vaimonsa ystävä ja ymmärtää tätä paremmin. Mutta vasta aivan viime aikoina hän oli kyennyt erottamaan toisistaan mielikuviensa kaksi Saloméa: nuoren tytön, jota hän oli kosiskellut runojen avulla, ja aikuisen naisen, joka oli kärsinyt valtavasti hänen takiaan. Octavio tulisi koko loppuelämänsä tuskailemaan mielessään, oliko hän tehnyt oikean päätöksen. Hänen ylevät periaatteensa olivat ajaneet hänen perheensä maanpakoon ja aiheuttaneet sen, että hänen vaimonsa siepattiin ja tätä kidutettiin; kuluneiden vuosien aikana Octavio oli menettänyt lähes kaiken mitä hänellä oli ollut ennen vallankaappausta. Hän ei voinut kieltää, että se mitä heille tapahtui Chilessä monta vuotta sitten, oli muuttanut hänen vaimoaan ja jopa hänen lapsiaan lopullisesti. Mutta vaikka kukaan ei olisi sitä huomannut, Octavio uskoi että myös hän itse oli muuttunut.

Kolme

Las Vertientes, Chile

Marraskuu 1964

Octavio näki Salomén ensimmäisen kerran, kun tämä käveli ulos luostarista poimimaan maahan pudonneita appelsiineja. Salomén tummansininen koulupuku ulottui hänen pehmoisten, sileiden polviensa alapuolelle. Pienet keltaiset ja oranssit appelsiinit lojuivat hänen jalkojensa juuressa, ja ilmassa tuntui raskaana vastaleikatun ruohon ja kypsien sitrushedelmien tuoksu. Salomé polvistui maahan ja veti hameenhelmaansa eteenpäin muodostaen siitä korintapaisen, ja hän täytti sitten kangaskorinsa pudonneilla hedelmillä.

Hän oli uskomaton näky. Pitkät mustat hiukset, sirot käsivarret ja murskattujen manteleiden värinen iho. Hän käänsi hieman päätään, jotta aurinko ei paistaisi hänen silmiinsä, ja silloin Octavio näki ensimmäisen kerran hänen kasvonsa. Octavio ei huomannut lievää nenän nyrpistystä ja silmien siristelyä, sillä hän näki vain runolliset kulmakarvat, sievän nenän ja täyteläiset, kypsät huulet. Octavio kuvitteli mielessään tytön paksun, mustan tukan painon, miten hänen kätensä avaisivat tämän hiuskammat, ja kuinka kiharameri valahtaisi hänen kämmentensä yli aina hänen polvilleen asti. Tyttö oli niin kaunis, että hän, lähes aikuinen mies, olisi voinut itkeä.

Octavio yritti viheltää, mutta hänen aikaansaamansa ääni oli niin heikko, ettei se kuulunut tytön korviin asti. Tyttö oli keskittynyt askareeseensa, sillä tämä oli hänen päivänsä onnellisin hetki.

Salomé koki ylellisyydeksi sen mitä abbedissa piti työnä. Toisten tyttöjen velvollisuudet olivat paljon ikävämpiä: kokkien auttamista keittiössä, kylpyhuoneiden siivoamista tai haravointia jossakin kirkon lukuisista puutarhoista. Salomén täytyi vain kerätä appelsiineja ja viedä ne keittiöön, jossa ne myöhemmin puristettaisiin mehuksi.

Täällä raskaiden vihreiden oksien ja keltapilkullisen maan huomassa hän nautti saadessaan olla rauhassa. Kun jokin hedelmä oli erityisen kypsä, hän teki sen kuoreen reiän kynnellään, vei hedelmän huulilleen ja imaisi mehun yhdellä pitkällä nielaisulla. Toisinaan hän taas risti säärensä raskas appelsiinilasti sylissään ja ihaili perhosen lentoa tai rukoilijasirkan siiven hopeanvihreää tulta.

Salomélla ei ollut aavistustakaan, että parvekkeella vain kahdenkymmenenviiden metrin päässä hänestä seisoi yliopisto-opiskelija, suu auki ja sydän jyskyttäen, täysin rakkauden pauloissa.

Joka päivä Octavio odotti tytön saapumista, ja tämä ilmestyi kivisen luostarinmuurin takaa aina samalla hetkellä, viisitoista minuuttia yli yhdeksän. Octavio alkoi pitää huolta ulkonäöstään tytön vuoksi, toivoen että jonakin päivänä tämä nostaisi katseensa ja näkisi Octavion, hahmon kaukaisuudessa, seisomassa yksin parvekkeellaan.

Octavio käytti luennoilla rypistyneitä paitoja ja säästi silitetyt paidat niitä muutamia päivittäisiä hetkiä varten, joiden aikana hän katseli tyttöä. Hän ajoi partansa ennen kuin tämä saapui, kampasi paksun, mustan tukkansa korvien taakse ja taputteli poskilleen hajustetta, jonka tuoksun hän toivoi tytön haistavan ilmassa. Kului viikkoja, mutta tyttö ei koskaan huomannut häntä. Ja sitten, kun Octavio oli jo tulla hulluksi villistä epätoivosta, hän keksi lopulta keinon, jonka avulla he voisivat tavata.

Octavio kahlasi joka ilta läpi maailman parhaiden runoilijoiden teoksia, kunnes hänen kynttilänsä paloi loppuun eikä hän enää löytänyt valoa mistään. Kun hän löysi runosäkeitä, jotka kuvailivat onnistuneesti hänen omia kiihkeitä rakkaudentunteitaan, hän kopioi ne mahdollisimman siistillä käsialalla valmiiksi leikkaamilleen pikkuisille pergamenttipaperirullille. Kolme viikkoa myöhemmin Octavio oli kopioinut yli kaksisataa runoa.

Octavio meni keskellä yötä luostarin portin luo monta tusinaa paperilappua taskussaan ja pieni veitsi kädessään, ja seisoi paikassa, josta hedelmätarha alkoi. Hän kiipesi puihin ja ravisteli niiden oksia, kunnes maahan putoili appelsiineja. Sitten, kuun valaistessa hänen aherrustaan, hän kaivoi ulos jokaisen hedelmän navan, kääri rakkausrunot rullalle ja työnsi ne appelsiinien sisälle.

Hän nousi seuraavana aamuna nukuttuaan vain vajaan tunnin verran. Hän seisoi parvekkeella ja odotti, että tyttö saapuisi.

Tyttö tuli, päällään sama sininen koulupuku. Hänen käsivarrellaan heilui punottu kori. Octavio huomasi, että tytön huokaistessa tämän rintakehä laajeni puuvillaisen paidan alla, ja koko tytön vartalo taipui uupumuksesta, kun tämä näki maassa niin paljon appelsiineja.

Tyttö polvistui tutkimaan päivän ensimmäistä hedelmää ja hymyili heti huomatessaan sen sisälle siististi työnnetyn ohuen, savukemaisen paperirullan. Vilkaistuaan, oliko lähistöllä ketään, hän veti esiin ensimmäisen runon:

Acogedora como un viejo camino

Te pueblan ecos y voces nostálgicas

Yo desperté y a veces emigran y huyen

pájaros que dormían en tu alma.

Olet avoin ja kutsuva kuin vanha tie

Sinussa asuu kaikuja, kaipuun ääniä

Havahtuessani joskus sielussasi nukkuneet linnut

saattoivat muuttaa, lähteä äkkiä pakoon.

Hän tiesi, että kyseessä oli runo Para mi corazon Nerudan teoksesta Veinte poemas de amor y una canción desesperada, ja hän mietti, kuka sen oli laittanut appelsiinin sisälle. Hän polvistui poimimaan toisen appelsiinin, ja senkin sisällä oli paperirulla. Hän avasi sen, ja sisältä löytyi Mistralin rakkausruno.

Hän katseli taas ympärilleen nähdäkseen, oliko ketään lähistöllä, sillä hän ajatteli että joku hänen luokkatovereistaan oli tehnyt hänelle kepposen. Mutta hän ei nähnyt ketään. Hän huomasi että koko nurmikko oli täynnä appelsiineja. Ja jokaisen keskeltä pisti esiin paperirulla. Jokaisessa oli oma taikasauvansa.

Octavio kuuli tytön riemukkaan naurun, vaikka hän seisoikin kaukana, ja hän nojautui kaiteen yli nähdäkseen paremmin.

Octavio kosiskeli Saloméa monen viikon ajan runolappusilla täytetyillä appelsiineilla. Hän kopioi opintojensa lomassa niin monta runoa, että hänen ranteensa väsyi, ja hänen täytekynänsä kärki vääntyi liian kovasta käytöstä. Mutta silti hän kirjoitti Salomélle, kunnes oli käynyt läpi kaikki runokirjansa. Mutta oli paljon asioita, joita hän ei ollut vielä sanonut. Octavio ymmärsi, ettei hän voinut enää turvautua toisten kirjoittamiin sanoihin, joten hän pinnisteli tuntikausia saadakseen muotoiltua kaipauksensa sanoiksi. Hän kuunteli sydäntään ja antoi sen sisällön tulvia paperille. Hän kirjoitti tytön mustista silmistä ja tummista hiuksista. Hän kirjoitti tämän majesteettisesta käynnistä, tämän pitkästä, kuninkaallisesta kaulasta ja siroista käsivarsista. Hän kuvitteli heidän ensimmäisen suudelmansa ja lämmön, jonka hän voisi löytää tytön syleilystä. Jos hän olisi ollut musikaalinen, hän olisi säveltänyt tälle kappaleen, kirjoittanut aarian tai luonut konserton tämän kunniaksi. Jos hänellä olisi ollut sivellin, hän olisi yrittänyt maalata tytön kuvan rikkailla ja täyteläisillä väreillä. Mutta Octaviolla oli vain kynä ja paperia, joten hän jatkoi kirjoittamista.

Eräänä iltana Octavio nojasi päätään käsiinsä silmät väsymyksestä raskaina ja kynä lähes kuivuneena, ja kirjoitti tytölle viimeisen kerran. Haluan tavata sinut tähtitaivaan alla. Tuon appelsiineja ja lasken ne jalkojesi juureen. Tule luokseni, sydämeni rakkaus. Odotan sinua ja laulan sinulle runoja rakkaudesta. Hän työnsi paperin varovaisesti appelsiinin sisälle ja laittoi sen sisälle vielä toisen paperin, jossa hän kertoi, missä he voisivat tavata.

Octavion sydän jyskytti hurjasti odotuksesta. Hän toivoi, että tyttö tulisi.

Neljä

Las Vertientes, Chile

Marraskuu 1964

Salomé Herrera piteli varhain aamulla poimimaansa appelsiinia tiukasti rintaansa vasten, laski sitten leukansa ja sipaisi poskeaan hedelmän viileällä, epätasaisella pinnalla. Hän mietti oliko oikeasti totta, että tänä iltana, vain muutaman tunnin kuluttua, hän tapaisi miehen joka oli vannonut, että Salomé oli hänen suuri rakkautensa.

Salomé oli haaveillut kiiltävähaarniskaisesta ja lemmekkäästä ritaristaan pikkutytöstä asti. Hän oli aina uskonut, että tämä löytäisi hänet ja kantaisi hänet pois vahvoilla ja suojelevilla käsivarsillaan. Salomén ajatuksia herättävä nimi oli osaltaan syypää siihen, että hänelle oli kehittynyt paljon seikkailunhaluisempi luonne kuin monelle muulle samanlaisen keskiluokkaisen taustan omaavalle tytölle. Hänen hedelmöittymishetkensä olosuhteet olivat myös luoneet hänen ympärilleen tietynlaisen auran.

Salomé oli saanut kasvaessaan kuulla, että hänen vanhempansa olivat nimenneet hänet suuren sankarittaren mukaan, naisen joka oli tanssinut seitsemän hunnun tanssin. Perheen legenda kertoi, että hänen äitinsä oli pukeutunut Saloméksi sinä iltana, jolloin hänen tyttärensä oli saanut alkunsa. Doña Olivia oli ollut hehkeimmillään, kun hän oli kietonut ympärilleen läpinäkyviä lilanvärisiä ja sinisiä huiveja. Hänen hiuksensa oli palmikoitu korkealle pään päälle ja hänen päivettyneelle otsalleen oli ripustettu yksi ainoa helmi, kun hän oli osallistunut aviomiehensä kanssa ylellisiin naamiaisiin, jotka oli järjestetty Santiagon lääkäreille.

Heidän tyttärensä syntyi yhdeksän kuukautta myöhemmin, ja kun hänet annettiin vanhemmilleen käärittynä puhtaaseen, valkoiseen huopaan, ja hänen ruskea otsansa pilkotti esiin sileiden puuvillakerrosten alta, ja hänen silmänsä kimmelsivät kirkkaina, sekä Doña Olivia että Don Fernando olivat heti yhtä mieltä siitä, että