Punainen kyynel

By Annina Holmberg

Kadonneen isosiskon koskettava tarina.
Maria on kymmenen, kun hänen seitsemän vuotta vanhempi isosiskonsa Elina matkustaa Dubrovnikiin ja rakastuu. Elinan ja Milanin, nuoren Kroatian serbin, kuvitelmat yhteisestä elämästä ja tulevaisuudesta kuitenkin katkeavat äkisti, kun Kroatian sota syttyy. Yrittäessään unohtaa rakkautensa Elina joutuu huomaamaan, etteivät tunteet katoa. Niinpä hän lähtee etsimään Milania, mutta katoaa Eurooppaan, pikkusiskonsa Marian ja vanhempiensa kauhuksi.
Vuodet vierivät, eikä Elinasta kuulu sanaakaan. Silti on mentävä eteenpäin. Kiihkeä nuoruus, heräävä seksuaalisuus ja suloinen, jännittävä rakkaus vievät Marian mukanaan. Oma tie on etsittävä, vaikka sen kulkeminen olisi välillä vaivalloista. Maria kasvaa, oppii ja kokeilee, ja vaikka isosisko on kaukana tuntemattomassa, tuntee Maria hänen läsnäolonsa aina.

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Feb 21, 2024
• ISBN: 9788727086231

Book preview

Punainen kyynel

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2000, 2023 Annina Holmberg and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788727086231

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Isälle ja Äidille

I

ELINA

If I were a minstrel, I’d sing you six love songs

to tell the whole World of a love that we share.

If I were a merchant I’d bring you six diamonds

and six bloodred roses for my love to wear.

But I am a simple man, a poor common farmer

so take my six ribbons to tie back your hair.

If I were a nobleman, I’d give you six carriages

and six snowwhite horses to take you anywhere.

If I were an emperor, I’d build you six palaces

with six hundred servants for conforting fare.

But I am a simple man, a poor common farmer

so take my six ribbons to tie back your hair.

Toora lee toora lay, all I can share

is only six ribbons to tie back your hair.

dubrovnikin pääkatu Placa kimalteli auringossa niin, että Elinan oli siristettävä silmiään, jotta hän näkisi säätää kameransa valotusajan ja etäisyyden. Hän viittasi Kristinaa siirtymään kauemmas ja laski kameran kiville, jotka sileydessään ja hohdokkuudessaan muistuttivat marmoria. Tuhannet turistit, kymmenettuhannet paikalliset asukkaat, miljoonat ihmiset aikojen saatossa olivat kuluttaneet niitä askeleillaan, kunnes ne olivat ruvenneet kiiltämään kuin kuukivet Elinan sormuksessa.

Elina oli tuijottanut kiviä lumoutuneena ennen kuin oli saanut päähänsä ottaa valokuvan sammakkoperspektiivistä. Hän oli seisonut hiljaa, eikä Kristina ollut viitsinyt häiritä häntä. Kolme matkaviikkoa olivat opettaneet, että lumoutuneen Elinan oli paras antaa olla rauhassa.

Elina lumoutui usein. Matkan ensimmäisessä etapissa Romaniassa hän oli menettänyt sydämensä Karpaateille, jotka näyttivättodellisuudessa aivan erilaisilta kuin vuoret Draculasta kertovissa elokuvissa. Bulgariassa lumotut hetket olivat olleet harvassa, mutta Istanbulissa Elina oli jähmettynyt paikalleen niin usein, että Kristinaa oli alkanut jo kyllästyttää.

Nyt hän odotti kuitenkin kärsivällisesti, että Elina palaisi todellisuuteen ja antaisi hänelle merkin siirtyä kauemmas. Sitä seurasi käsky jatkaa matkaa, ja kun kamera oli valmis, Elina näppäsi kuvan, jossa muiden säärien seassa vilkkui Kristinan treenattu, varsilenkkareihin verhottu sääripari. Hän uskoi saaneensa vangituksi ainakin osan Placan kimalluksesta ja nosti tyytyväisenä painavan järjestelmäkameran olalleen. Sitten hän heilautti kättään myöntyvästi Kristinalle, joka osoitti Onofrion lähdettä kohti. He tapaisivat pojat siellä.

Minä olin kymmenvuotias, kun Elina interreilasi parhaan ystävänsä Kristinan kanssa Itä-Eurooppaan ja palasi matkalta muuttuneena ihmisenä. Muutoksen syy oli Milan Obrenovic-niminen nuori mies, josta tuli paitsi paikallinen Dubrovnikin opas myös Elinan rakastettu. Milanin ystävä Ivo piti seuraa Kristinalle, kun Milan ja Elina suutelivat suutelemistaan renessanssirakennusten ja barokkitalojen viileitä seiniä vasten, halailivat vanhojen kirkkojen varjoissa ja tuijottivat toisiaan tuntikaupalla silmiin dalmatialaisen pikkukaupungin muureilla. Kristina kertoi myöhemmin, että pientä flirttiä oli ollut myös hänen ja Ivon välillä. Sitä ei kuitenkaan missään vaiheessa voinut verrata siihen, mitä Elinalle ja Milanille oli tapahtunut lähes ensi näkemältä. Elina, jonka Kristina alaluokilta alkaen oli oppinut tuntemaan ujona ja pidättyväisenä, roihahti sellaiseen hehkuun, että häntä katsoessaan olisi tarvinnut aurinkolasit. Elina häikäisi, hurmasi, sytytti ja savutti – sananmukaisesti.

Muistan selvästi erään tilanteen Elinan kotiinpaluuta seuranneena iltana. Äiti istui sohvannurkassa savuke kädessään ja opetteli puoliääneen Blanche Duboisin repliikkejä Tennessee Williamsin näytelmästä Viettelysten vaunu. Siitä oli tuleva uusi sulka hänen hattuunsa, jota jo ennestään koristivat sellaiset nimet kuin Kesäyön unelman Titania, Kolmen sisaren Maša ja Maratontanssien Gloria. Nyt hänen kasvoillaan oli Vivien Leigh’n tulkintaa tiukasti välttelevä tuskainen ilme, joka vaivoin suli äidilliseen hymyyn Elinan astuessa huoneeseen ja särkiessä hänen taikapiirinsä.

– Tarjoa, äiti, tupakka, oli kaikki mitä Elina sanoi, mutta se riitti. Äiti, joka kamppaili jatkuvien tupakkalakkojen kanssa ja syytti roolejaan niiden epäonnistumisesta, tuijotti tytärtään ja toivoi viimeiseen asti, että hän olisi laskenut leikkiä. Kun Elina vastausta odottamatta otti savukkeen ja sytytti sen äidin ensi-iltalahjaksi saamalla kullatulla sytyttimellä, äiti parahti kuin parhaimmillaan näyttämöllä ja kavahti pystyyn.

– Älä viitsi dramatisoida, Elina sanoi ja imi savua keuhkoihinsa kaikkea muuta kuin naisellisesti. – Olenhan minä jo seitsemäntoista.

He eivät muistuttaneet toisiaan lainkaan, äiti ja Elina. Äidillä oli Rosa-mummon korkeat poskipäät ja tummaksi sävytetyt hiukset. Elinaa enkelinvaaleine kiharoineen ja ruskeine silmineen ei koskaan luultu äidin tyttäreksi toisin kuin minua, josta jo vauvanahoettiin, että niin on ilmetty äitinsä. Joskus minä yllätin äidin katselemassa Elinaa salaa ja ikään kuin ihmetellen, ja vaikka hän kuinka yritti, hän kohteli meitä eri tavoin. Toki saimme saman verran joululahjoja ja kuulimme samat iltasadut seitsemän vuoden ikäerosta huolimatta, mutta silti. Elinaa äiti kunnioitti, ja tuohon kunnioitukseen liittyi tietty varaus. Ei se ollut pelkoa vaan jonkinlaista arkuutta – aivan kuin äiti olisi ihaillut Elinaa enemmän kuin rakastanut. Hän ei koskaan rutistellut Elinaa niin kuin minua, ei irvistellyt hullunkurisesti tai nauraa rätkättänyt typerille vitseille – eikä myöskään huutanut. Äiti ja Elina eivät koskaan riidelleet, ainakaan minun nähteni.

Silläkin kertaa äiti piti suunsa, vaikka minä näin, että häntä harmitti. Hän kohautti vain olkapäitään ja sanoi:

– Omapa on asiasi jos haluat pilata terveytesi.

Sitten hän otti roolivihkonsa ja häipyi huoneesta. Elina istui hänen paikalleen ja veti jalat alleen kuin haluten anastaa tilan itselleen – tapa jota äiti harrasti, mutta joka Elinan tekemänä näytti nurinkuriselta. Hänen oli täytynyt nähdä minut kurkkimassa keittiön ovesta, sillä nyt hän huusi:

– Tule tänne, Maria, niin saat nähdä jotain.

Minä ihailin Elinaa enemmän kuin ketään, eikä se ollut ihme, kun ajattelee kuinka suloinen sisar hän minulle oli. Minua ei koskaan häädetty hänen huoneestaan, vaikka hänellä oli salaisuuksia Kristinan tai seurusteluharjoituksia Antin, ensimmäisen poikaystävänsä, kanssa. Minä sain nukkua hänen vieressään, jos minua pelotti, ja kuunnella levyjä hänen soittimellaan, kun isä ja äiti olivat kieltäneet omansa käytön. Minun ystäväni ihailivat häntä myös, ja hän antoi heidän lämmitellä loisteessaan ikäerosta välittämättä aina kun he kävivät meillä, mikä lisäsi minunkin suosiotani ja kasvatti edelleen rakkauttani Elinaa kohtaan.

Niinpä tottelin heti kehotusta ja hyppäsin sohvalle Elinan viereen. Elina veti minut kiinni itseensä ja pani syliini valokuvan, joka esitti tummaa, kiiltävätukkaista miestä.

– Se on Milan, hän sanoi. – Minun suuri rakkauteni.

Hän painoi huulensa kuvalle keveästi, ettei turmelisi sitä. Sitten hän hymyili ja käski minun katsoa kuvaa oikein tarkkaan.

– Hänestä tulee sinun lankosi, sillä me menemme naimisiin heti kun minä olen käynyt koulun loppuun. Hän on ortodoksi, niin että minun täytyy vaihtaa kirkkoa kun täytän kahdeksantoista. Ei niin, että sillä olisi suurta merkitystä, mutta minä haluan kuulua samaan kuin hänkin – oli kyseessä sitten maa, kansallisuus tai uskonto. Minä haluan olla Obrenovic viimeistä piirtoa myöten.

Oli vuosi 1990 ja elokuu, emmekä me voineet aavistaa, kuinka Elina joutuisi vielä vastaamaan sanoistaan. Euroopassa elettiin hullua aikaa samettivallankumouksen sivellessä Tsekkoslovakiaa ja kivenhakkaajien jyskyttäessä Berliinin muuria. Verilöylyt olivat ravistelleet Romaniaa ja laantuneet vasta maan johtajan ja diktaattorin Nicolae Ceausescun ja hänen vaimonsa Elenan teloituksiin. Vuosituhannen viimeinen vuosikymmen oli koittanut maailman tuijottaessa tuon pahamaineisen parin ruumiita televisiosta, joka toi kaiken kaikkien ulottuville. Se näytti myös, kuinka kuohuviini virtasi Prahan kaduilla, kun kirjailija Vaclav Havelista tuli presidentti kansan hurratessa hänelle ja vanhan vallan alasajolle. Vielä ei kuitenkaan ollut Jugoslavian vuoro, vaikka Elina myöhemmin ymmärsi, että muutoksen merkit olivat olleet sielläkin aistittavissa. Vielä sanoilla ’serbi’ ja ’kroaatti’ ei ollut meille muuta merkitystä, kuin että Elina oli rakastunut serbiin ja minusta kroaatti kuulosti paremmalta, melkein kuin krokantilta.

Vielä saatoimme siis yhdessä ihailla kirkaskatseisen Milanin kuvaa vailla sekasortoisia kysymyksiä, jotka myöhemmin hämmentäisivät mielemme ja ajaisivat meidät erilleen toisistamme. Sillä Milan ansaitsi ihailumme, ja jopa minun harjaantumattomat kymmenvuotiaan silmäni pystyivät toteamaan sen.

Hänellä oli suora, poninhännälle sidottu tukka, joka jätti korkean otsan paljaaksi ja kihartui hieman ohimoilla. Silmät olivat suuret ja upottavan mustat, vartalo pitkä ja laiha kuin treenatulla ratsastajalla. Hänen farmarinsa olivat hyvin haalistuneet, ja valkoinen paita kiristi rintalihasten kohdalla, kun hän työnsi ruskettuneet käsivartensa Onofrion suihkulähteeseen ja joi kämmenistään sen minkä ne vettä vetivät.

Elina näki hänet ennen kuin hän Elinan. Silmä, joka oli painautunut lähteen kupolikattoa kiikaroivaan kameraan, osui nuoren miehen vettä haroviin käsiin valokuvauskoneen heilahtaessa. Elina nosti kameran nopeasti silmiltään ja haki miehen näkökenttäänsä. Mies joi janoisena veden valuessa paljaaksi ajellulta leualta valkealle paidalle ja läikittäessä sen tummin viiruin. Elinan vatsanpohjassa huikaisi, ja hän nielaisi kuten muutama vuosi aikaisemmin nähdessään ensimmäistä kertaa Clark Gablen Rhett Butlerinaelokuvassa Tuulen viemää. Antti, Suomessa odottava poikaystävä, ei ollut koskaan saanut häntä nielaisemaan, saati sitten huikaissut vatsanpohjasta.

Elinan katse oli niin intensiivinen, että sen vetovoima olisi pakottanut miehen kääntymään ellei hän muuten olisi aikonut tehdä sitä. Koska Kristina oli sillä hetkellä kaupassa, ei katseenvaihdolla ollut todistajaa. Voi vain kuvitella ihmetyksen ilmettä, joka häivähti miehen kasvoilla, kun hän näki valkeaan helleasuun verhotun Elinan, jonka hymy oli kutsuva ja kiihottunut.

Niin, Elina tunsi haluavansa miestä – Elina, joka vielä oli neitsyt ja niin pidättyväinen, ettei ollut antanut edes Antin koskea itseensä. Hänen valtimonsa tykyttivät ja korvissaan kohisi. Koko hänen olemuksensa tuntui kutsuvan miestä, joka lähestyi epäuskoisen ihastuneena ja kysyi kohdalle päästyään:

– Oletko sinä totta vai kesäpäivän kangastus?

Kristinan palatessa kaupasta he istuivat jo käsi kädessä kertomassa toisilleen kaiken itsestään. Heillä oli hirvittävä kiire tutustua, joten he puhuivat katkonaisin lausein ja välillä yhtä aikaa. Kristina oivalsi heti ulkopuolisuutensa ja tunsi mustasukkaisuuden kirpeän piston, mutta yritti hymyillä ymmärtäväisesti. Hän ei ollut takertuvaa tyyppiä, mutta Elinan täydellinen omistautuminen vieraalle sai hänet tuntemaan itsensä yksinäiseksi. Asia korjaantui pian Ivon asettuessa Kristinan rinnalle, mutta koskaan tyttö ei pystynyt unohtamaan pelkoa, jonka koki suihkulähteellä Elinan ja Milanin ensitapaamisessa.

Oliko se enteellistä – pelko ystävän menettämisestä ja yksin jäämisestä?

Tavallaanhan kaikki pelot kävivät toteen tulevaisuudessa, jonne Kristina sen enempää kuin Elinakaan eivät onneksi nähneet. Joka tapauksessa Kristina oli todistamassa muutosta, joka Elinassa tapahtui hänen kohdattuaan Milanin, eikä sen seuraaminen ollut aina helppoa. Seitsemäntoista vuotta hiljalleen virranneet tunteet saivat nyt vauhtia ja vyöryivät pintaan Milanin särkiessä padon, jonka Elina oli tiedostamatta mutta tarkkaan rakentanut sisälleen.

Sinä syksynä Elina siirtyi lukion toiselle luokalle. Hän saattoi minut Taivallahden ala-asteelle ja jatkoi sieltä matkaa omaan kouluunsa, joka sijaitsi vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä. Hesperiankadulla meidät juoksi kiinni Antti, joka oli turhaan yrittänyt tavoittaa Elinaa siitä lähtien, kun tämä oli palannut Itä-Euroopasta. Näin, että minun läsnäoloni kiusasi Anttia, mutta koska Elina puristi lujasti kättäni kuin pyytäen minua jäämään, en jättäytynyt jälkeen vaan pysyttelin tiukasti Elinan rinnalla.

Antti oli abiturientti, ja hän tähtäsi elämässään korkealle. Hänellä oli lähes kymmenen keskiarvo, ja hän uskoi lujasti pääsevänsä kirjoitusten jälkeen lääketieteelliseen. Hän oli varsin hauskannäköinen ja sanavalmis, joten Elinaa pidettiin onnentyttönä hänen saadessaan Antin kaltaisen poikaystävän. Heidän »juttunsa», kuten Elina sitä myöhemmin nimitti, alkoi Antin vanhojenpäivänä. Elina ja Kristina seurasivat silloin silmä tarkkana tanssia, joka eteni poloneesista polkkaan ja kehruuvalssista masurkkaan. Tytöt miettivät mielessään seuraavaa vuotta, jolloin olisi heidän vuoronsa tälläytyä tylliin ja kammata hiukset kiharakruunuksi. Elina oli siis sopivan romanttisessa mielentilassa, kun yönsiniseen frakkiin sonnustautunut Antti astahti hänen eteensä ja vei hänet vapaavalssiin. Elina rakasti vanhoja tansseja eikä epäröinyt hetkeäkään, vaikka oli huomannut Antin osuneen hänen kohdalleen vahingossa. Antin oli ollut tarkoitus viedä lattialle eräs vanhemmista opettajista, mutta joku toinen oli ryntäyksessä ehtinyt edelle, eikä Antille ollut jäänyt muuta mahdollisuutta kuin pokata lähinnä istuneelle Elinalle.

Alku oli ollut varovainen, ja yhtä varovaisena suhde oli jatkunut siihen päivään, jona Elina oli sen päättänyt lopettaa. Hän oli kuitenkin huono sanomaan ei. Hän ei mielellään loukannut ketään, joten Antti-parka sai odottaa ensimmäiseen koulupäivään rukkasia, jotka Elina oli ollut valmis antamaan siitä hetkestä kun tapasi Milanin Onofrion lähteellä.

Elina ei kierrellyt eikä kaarrellut tosipaikan tullen, vaan kertoi kaunistelematta totuuden. Antti ei ollut uskoa häntä, vaan alentui jopa kysymään minulta, mistä moinen vitsi oli saanut alkunsa.

– Lomaromanssi – sinulla? hän nauroi – Ei mene läpi.

Kun Antille viimein valkeni, että Elina oli tosissaan – se tapahtui vasta viikkojen kuluessa – hän ilmaisi tahdonlujuutta, joka yllätti meidät kaikki. Hän piti Elinasta kiinni kuin arvoesineestä ja sanoi tuntevansa moiset romanssit.

– Ne ovat kuin kuume, polttavat aikansa ja menevät sitten ohi. Pakollinen tauti, ei muuta.

Elina selitti aikansa mutta kyllästyi huomattuaan, ettei Antti ottanut häntä vakavasti.

– Hän luulee tuntevansa minut paremmin kuin minä itse, Elina sanoi katkerasti. – Ja vetoaa siihen, että on vanhempi ja kokeneempi. Minä en jaksa häntä!

Varsinaisen kalkin Elina sai niellä, kun Rosa-mummo yltyi ylistämään Anttia ja pakotti Elinan tuomaan hänet illalliselle.

– He olivat kuin salaliittolaisia, Elina kertoi minulle kotiin palattuaan. – Rosasta on hienoa, että Antti aikoo lääkäriksi, ja hän lahjoitti Antille jopa isoisän vanhan farmakologian kirjan, koska uskoo sen pysyvän siten suvussa. Tajuat kai mitä se tarkoittaa? Minä Antin vaimoksi – ei ikimaailmassa!

Hän heittäytyi sängylle ja risti kädet niskansa taakse. Sitten hän sulki silmänsä ja sanoi matalalla äänellä:

– Sinä saat jatkaa hienoja sukuperinteitä jos haluat, Maria, mutta minä en siihen ryhdy. Minä olen kyllästynyt perintötauluihin, hopeahaarukoihin ja siihen harhakuvitelmaan, että ihminen on jotain arvonsa ja ammattinsa vuoksi. Rosaa minä vielä ymmärrän – hän on juuttunut aikaan, jolloin isoisää pidettiin Helsingin parhaana poppamiehenä – mutta katso äitiä! Hän laulaa rahaa köyhille ja sorretuille mutta pitää tiukasti kiinni hienosta taustastaan. Ei hän oikeasti halua, että nuo köyhät ja sorretut tulisivat elämäämme – hehän voisivat vaikka sotkea sen!

Minä olin eri mieltä. Lauluilta, jonka tulot esiintyjät olivat lahjoittaneet Romanian orpokodeille, oli ollut suuri elämys. Se oli saanut minut pörhistelemään ylpeänä äidin puolesta. Kun hän luukutti Jacques Brelin sanoin »Porvarit -liituraitasiat!», yleisön läpi kävi väristys, joka sähköisti tunnelman ja sai ihmiset huutamaan bravota. Minä uskoin vakaasti äidin vilpittömään tahtoon tehdä hyvää, mutta en ehtinyt vastata Elinalle, kun hän jo jatkoi:

– Ihmisen teot ratkaisevat, ei suku, johon on sattunut syntymään. Ajattele vaikka Milania, jonka esi-isä oli lukutaidoton karjakauppias. Ei Milan ylpeile hänen sukujuurillaan, vaan sillä mitä mies sai elämässään aikaan. Hänestä tuli suuri serbijohtaja, joka muiden paetessa Itävallan puolelle jäi taistelemaan kansansa puolesta. Hän nosti kapinalipun turkkilaisia vastaan ja vapautti suuren osan silloisesta Serbiasta. Viimein vihollinenkin tunnusti hänet ja hänen valtansa. Siinä