Siepatut

By Antero Nieminen

Eveliina ja Henriikka ovat kaksossiskot, joiden elämä ei ole ollut helppoa. Äiti lähti heidän ollessaan pieniä, ja muutama vuosi sen jälkeen isä joutui vankilaan. Rankkaa koulukiusaamista kokeneet tytöt eivät vartuttuaan ole itsekään pysyneet aivan kaidalla tiellä.Nyt sisaret kohtaavat pitkän tauon jälkeen ja lähtevät maalle verestämään lapsuusmuistojaan. He löytävät tutun rintamamiestalon ja päästävät itsensä sisään. Talo ei kuitenkaan ole niin autio kuin he kuvittelevat – ja pian alkaa tapahtua kummia. Samaan aikaan burnoutin partaalla oleva rikostutkija Takamaa alkaa tutkia alueella siepattujen nuorten naisten tapauksia työparinsa Emma Kososen kanssa. Onko vain sattumaa, että kadonneet naiset ovat Eveliinan ja Henriikan koulukiusaajia? Ovatko siskokset sekaantuneet rikoksiin?Siepatut on Antero Niemisen jännittävä rikoskertomus, joka pitää lukijan tiukasti otteessaan viimeisille sivuille asti.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 11, 2023
• ISBN: 9788728542491

Book preview

Siepatut

Cover image: Shutterstock

Copyright © 2022 Antero Nieminen and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728542491

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Erityiset kiitokset tässä tiiviisti mukana

olleille Piia Sillanpäälle, Merjalle,

perheelleni ja Dekkariryhmäläisille.

1. luku

1.

Eveliina muisti kesän ja helteisen päivän erittäin hyvin. Hän oli ollut silloin 10-vuotias. Pieni tyttö pahassa maailmassa. Eveliina ei voinut vieläkään antaa anteeksi kyseisen päivän tapahtumia. Hänet oli hylätty sinä päivänä, heitetty käyttämättömänä pois ja odottamaan parempaa tulevaisuutta, jota ei koskaan tullut.

Isä oli komentanut heidät pihakeinuun istumaan toviksi. Hän oli istunut heidän viereensä ja potkaissut hiljaisen vauhdin. He keinuivat ruskehtavan maalaistalon pihapiirissä ja nauttivat auringon paisteesta. He eivät osanneet pelätä elämää tai tulevaisuutta. Isä kietoi heidät kainaloihinsa ja puristi tiukasti vasten hikistä vartaloaan. Eveliina oli selvästi erottanut lehmänlannan ja kasvinsuojelumyrkyn pistävän hajun isästään.

Eveliina oli nähnyt isänsä vilkaisevan heitä vaivihkaa.

Isällä oli aikomuksenaan sanoa jotakin tärkeää. Hän oli vetänyt sanansa takaisin sisälleen ja katsonut pilviselle taivaalle. Isän sanat olivat olleet jäämässä sisälle piiloon.

Eveliina ei ollut uskaltanut kysyä isältään, mitä tämä oli ollut sanomassa heille.

Keinu oli keinahtanut takaisin eteenpäin. Isä oli potkaissut lisää vauhtia puiseen pihakeinuun.

Teistä ei saa koskaan tulla samanlaisia hunsvotteja kuin isästänne on tullut. Älkää ikinä hairahtako kaidalta polulta. Minä maksan siitä seuraavan kolmen vuoden aikana kovaa hintaa. Teistä ei saa tulla rikollisia, isä oli sanonut tarkoittaen jokaista sanomaansa sanaa. Isä oli itkenyt ensimmäistä kertaa heidän nähden.

Eveliina oli luvannut isälleen pysyvänsä elämänpolun rehellisellä puolella. Hän ei todellakaan tiennyt, mitä sillä tarkoitettiin. Eveliina ei ollut ymmärtänyt isänsä sanojen merkitystä vielä silloin. Vanhempana hän oli alkanut tajuta, millainen stressi ja painolasti isän niskassa oli ollut juuri sinä päivänä.

Maalla he eivät käyneet enää sen jälkeen viettämässä kesälomia ja jouluja. Maatila jäi rapistumaan oman onnensa nojaan. Hän unohti koko paikan olemassaolon. Eveliina ei ollut lapsuusvuosiensa jälkeen nähnyt maatilaa. Hän ei enää muistanut, missä maatila sijaitsi. Eveliina halusi sinne kovasti takaisin. Oliko maatila enää edes suvun omistuksessa? Sitä hän ei tiennyt. Eveliina tiesi erään ihmisen, jonka muistoissa maatila olisi säilynyt paremmin.

2.

Linnut lauloivat läheisissä poppeleissa. Eveliina puhalsi tupakansavua ulos autonsa sivuikkunasta. Hämärä piilotti hänet uteliaiden ihmisten katseilta. Kokonaan Eveliina ei voinut piiloutua. Siksi hän oli koko ajan varuillaan. Kesäyö ei ollut tarpeeksi pimeä, jotta häntä ei olisi voitu havaita. Eveliina ei muutenkaan sietänyt toisten ihmisten katseita. Hän tunsi ne niskassaan polttavina hiilenpalasina, vaikka ei olisi katsojaa nähnytkään. Eveliina vihasi ihmisiä, joilla ei ollut omaa elämää tai se oli vääristynyttä.

Hän oli pysytellyt autossaan Mukkulankadun laidalla. Sieltä Eveliina oli kyennyt näkemään keltaisen kerrostalon julkisivun ja kakkoskerroksen asunnon ikkunat. Niissä ei ollut näkynyt valon häivähdystäkään koko iltana.

Henriikka ei ollut kotona, Eveliina ajatteli ja käynnisti autonsa.

Hän ajoi hitaasti urheilukenttää lähinnä olevan kerrostalon pihalle. Eveliina uskalsi ajaa koslansa alaovelle asti. Hän jätti autonsa ovet lukitsematta ja kipusi kakkoskerrokseen. Eveliina oli pysähtynyt kuuntelemaan kerrostalon ääniä. Talossa oli hiirenhiljaista. Ihmiset taisivat nukkua sikeitä uniaan. Autuaan tietämättöminä, millainen ihminen hääräili heidän kotitalossaan. Hän otti vempeleen housujensa taskusta ja työnsi poranterää muistuttavan osan lukkopesään. Eveliina pyöritteli hetken aikaa vempeleen rahisevaa kampea. Haitat asettuivat oikeille paikoilleen, raksahdus ja ovi oli auennut hänelle.

Eteinen oli siistin näköinen. Kengät oli järjestelty suoriin riveihin, sekä takit ja hupparit roikkuivat silitettyinä henkareissa. Hänen oma eteisensä oli räjähdyksen jäljiltä. Mitä muuta Eveliina oli odottanutkaan tältä asunnolta. Henriikka oli ollut lapsesta saakka tarkka ja järjestelmällinen ihminen.

Eveliina oli sisarensa täydellinen vastakohta.

Hän käveli keittiöön ja kolusi siellä kaappeja. Eveliina löysi tummaa kahvia purkillisen. Hän keitti siitä itselleen mukillisen sumppia. Sen valmistumista odotellessaan hän katseli ympärilleen etsien jotakin mielenkiintoista asunnosta. Hän oli päässyt sisälle siskonsa salattuun elämään. Eveliinalta itseltään kadonneeseen maailmaan, jossa hän koki turvattomuutta. Henriikalle se oli tuttua ja turvallista, hän ajatteli. Jokainen esine oli sisaren omaisuutta ja henkilökohtaista. Eveliinalla ei ollut lupaa koskea toisten tavaroihin.

Hän meni takaisin keittiöön. Avasi astiakaapin ja valitsi kauneimman Muumi-mukin. Hän rakasti Stove Lotten suunnittelemia mukeja. Eveliina kaatoi kahvia mukiin ja vilkaisi jääkaappiin. Siellä oli ruskeita herkkusieniä ja kylmäsavutofua. Pieniä purkkeja, joissa kussakin oli punaisia, mustia tai valkoisia papuja pahanhajuisessa liemessä. Vihreitä ja mustia oliiveja lillumassa suolaliemessä. Vihanneslaatikossa oli valkosipulia ja perunoita. Ovilokerossa oli kolmea erilaista kauramaitoa ja soijamaitoja.

Mitä paskaa?

Oliko Henriikasta tullut vegaani hänen tietämättään, Eveliina ihmetteli ja kirosi ääneen. Hän olisi lihansyöjä viimeiseen hengenvetoonsa asti. Miten hän pärjäisi sisarensa kanssa, jos liha ei maistunut siskolle?

Eveliina siirtyi olohuoneeseen ja laski kahvimukinsa ikkunalaudalle jäähtymään. Siinä oli kuivuneen rahapuun ja tulilatvan välissä nyrkinkokoinen kivi. Jääkausi oli muokannut siitä sileän ja pitkulaisen pötkön. Se kävisi lyömäaseesta tiukan paikan tullen, Eveliina ajatteli ja kuvitteli humauttavansa tunkeilijaa kivellä niskaan. Hän kokeili kiveä kädessään eri asennoissa ja totesi kivessä olevan sopivasti painoa. Kiven tarina oli hänelle tuttu. Henriikka oli heittänyt sen ikkunan läpi karatessaan sijaiskodistaan. Kivi oli ollut hänen vara-avaimensa pois pääsyyn vaikeista ja ahdistavista tilanteista. Eveliina laski kiven takaisin ikkunalaudalle.

Hän vilkaisi harmaiden verhojen välistä ulos. Kadulla laahusti yksinäinen ihminen horjuvin askelin ja koetti pitää tasapainonsa kasassa. Sama ihminen askelsi kerrostalon parkkialueen läpi. Kauppakassi heilui huolettomasti oikeassa kädessä. Puhelin valaisi nuoren ihmisen kasvoja sinertävällä valollaan.

Tulija ei tiennyt Eveliinan katsovan hänen liikkumistaan olohuoneen ikkunasta. Hän jätti kahvimukinsa ikkunalaudan reunalle ja laski oikealla kädellään kommandopipon kasvoilleen. Eveliina istui odottamaan epämukavan kovalle sohvalle.

3.

Henriikka oli käynyt ruokakaupassa. Hän oli ostanut punaviinietikkaa, punaisia linssejä, tuoretta timjamia ja korianteria sekä vaaleaa soijarouhetta. Myöhään illalla oli ollut mukavaa kävellä kaupungilla, kun muut ihmiset katsoivat roskasarjoja televisiosta. Hän oli juonut useamman siiderin ja viskonut tyhjät tölkit Mukkulankadun varteen nurmikolle. Olo oli hilpeän kevyt. Langattomissa kuulokkeissa soi suomalainen metallimusiikki. Hän otti puhelimen käteensä ja sammutti Spotifyn.

Kotitalon oven edustalle oli pysäköity musta pakettiauto. Henriikka oli useasti ajatellut naapureidensa vaihtuvan tiuhaan tahtiin. Pitikö niiden silti muuttaa keskellä yötä, hän ajatteli katsoessaan autoa tarkemmin. Auto oli iäkäs Mercedes-Benz. Kasvatti-isällä oli ollut samanlainen auto keltaisena. Hetken mielijohteesta Henriikka raaputti avaimellaan auton kylkeen sanan.

Hän avasi alaoven ja kiipesi portaita pitkin toiseen kerrokseen. Asunnon oven avattuaan Henriikka kyykistyi noukkimaan posteja lattialta. Jokin pisti hänet ajattelemaan selkeämmin. Väliovi oli auki, ja postit lojuivat pitkin eteistä. Hän sulki aina välioven lähtiessään pois kotoaan. Henriikka oli tehnyt niin poistuessaan kodistaan aamupäivällä. Siitä hän oli sataprosenttisen varma.

Huoneistossa tuoksui tuore kahvi.

Humala oli taatusti saanut hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Hän näki olohuoneen sohvalla istuvan tumman hahmon. Kahisevaan tuulipukuun ja mustaan kommandopipoon pukeutunut ihminen tuijotti häntä vaiteliaana pimeydessä. Kahvimuki oli ikkunalaudalla kiven vieressä. Henriikka ei tajunnut huutaa tai pyrkiä edes pakoon. Hän seisoi pelästyneenä eteisessä. Henriikka oli juurtunut kiinni lattiaan, tai siltä näytti erehdyttävästi tumman hahmon silmissä.

Henriikka jännitti kroppansa ottamaan vastaan iskun. Kummajaista odottaisi elämänsä suurin yllätys, hän ajatteli adrenaliinin kohistessa kehossa. Humala oli väistymässä nopeasti taka-alalle.

Hiljainen hahmo oli noussut sohvalta. Se käveli hitaasti kohti Henriikkaa ja hengitti raskaasti. Vieras ihminen tuli lähemmäs, melkein iholla ja tuijotti häntä suurilla silmillään. Henriikka tunsi nahkahansikkaan tarrautuvan käsivarteensa. Samalla hän löi käden irti ja väänsi tyypin vatsalleen eteisen matolle. Vaistomaisesti hän veti kommandopipon pois tunkeilijan päästä ja iski tätä kerran kaulalle. Ei tappavasti vaan lamauttaen. Hän käänsi hyökkääjän pään sivulle. Hahmo näytti etäisesti tutulta.

Mitä hemmettiä, Henriikka ajatteli katsoessaan hyökkääjää.

4.

Eveliina haukkoi henkeä eteisen lattialla. Sisko oli läpsinyt häntä poskelle saadakseen hänet heräämään tajuttomuudesta. Henriikan isku oli ollut nopea ja kova. Eveliina ei ollut ehtinyt torjua saamaansa osumaa ajoissa. Hän oli unohtanut sisarensa itsepuolustustaustan kokonaan. Siksi hän makasi lattialla voimattomana, eikä pystynyt liikuttamaan raajojaan. Hän luuli halvaantuneensa niille sijoilleen. Eveliina tuijotti silmät suurina vaaleanvihreää seinää ja tajusi, ettei musta kommandopipo enää suojannut hänen henkilöllisyyttään. Hän oli paljastanut itsensä vahingossa. Eveliina koetti nousta seisomaan, mutta jalat eivät kannatelleet hänen painoaan.

Henriikka seisoi edessä ja katsoi sisartaan hymyillen. Hän tarttui Eveliinaa vasemmasta kainalosta ja nosti veltoksi muuttuneen siskonsa pystyyn. Henriikka talutti sisarensa sohvalle istumaan, mutta Eveliina katsoi parhaaksi käydä makaamaan. Oksettava olo oli vallannut hänet heti tajunnan palaamisen jälkeen.

Otatko lisää kahvia? Henriikka kysyi ja lähti kävelemään keittiöön.

Eveliina ei pystynyt puhumaan sanaakaan. Suu ei kerta kaikkiaan totellut hänet aivojaan. Puhe oli puuroutunutta ja änkyttävää. Ehkä hän ei uskaltanut puhua Henriikalle. Hän pelkäsi siskon olevan vihainen hänelle. Eveliina tajusi tehneensä väärin murtautuessaan sisälle sisaren elämään. Hän oli pakolla tunkeutunut Henriikan henkilökohtaisimpaan ja pyhimpään. Eveliina tiesi, ettei hän kuulunut enää siihen elämään. Hän oli vieras, jota ei tahdottu nähdä. Eveliina oli elänyt vuosikaudet ilman identtistä kaksoissiskoaan. He olivat kasvaneet erilleen jo aikoja sitten. Eveliina ei ollut toivottu ihminen Henriikan elämässä. Ei kai Henriikka sentään vihannut häntä.

Anteeksi, Eveliina sai vaivoin sanottua itkuisella äänellä. Hän ei pystyisi pidättelemään itkuaan. Eveliina oli tehnyt varmasti elämänsä suurimman virheen tullessaan sisarensa luokse kysymättä lupaa. Mä en tiedä, miksi mä edes tulin luoksesi.

Henriikka oli istunut viereen ja taputti sisartaan olkapäälle. Hän kallisti päänsä Eveliinan olkapäätä vasten ja otti hänet tiukasti kainaloonsa. Puristi lujasti kadoksissa olevien yhteisten vuosien edestä. Henriikka halasi Eveliinaa ensimmäistä kertaa vuosiin.

Eveliinasta tuntui mahdottoman hyvältä olla rakastettu sisar.

Mulla on ollut ikävä sua, Henriikka kuiskasi.

Niin mullakin. Tosi kova ikävä.

Mä olen miettinyt mitä, sulle kuuluu nykyisin. Nyt sä olet siinä mun vieressäni. Ihana siskoseni, Henriikka sanoi ja antoi suukon Eveliinan poskelle.

Henriikka nousi seisomaan ja vilkaisi Eveliinaa iloisena. Hänen hymynsä oli edelleen niin kaunis. Paksun, kaiken kokeneen ulkokuoren sisällä oli sama herkkä pikkutyttö kuin vuosikausia aiemmin.

Eveliina piti siskostaan todella paljon, oli aina pitänyt. Henriikka oli ollut Eveliinan elämässä jonkinlainen esikuva, jota hän oli totellut jo lapsena. Heidän sisaruutensa perustui vahvaan luottamukseen. Eveliina oli elänyt Henriikan ansiosta aikuiseksi asti.

Tarjoa rööki herkistelijä, Henriikka sanoi ja katsoi Eveliinaa sinisiin silmiin. Mä olen yrittänyt lopettaa polttamisen.

Etkä ollut ilmeisesti vielä onnistunut, ajatteli Eveliina. Hän nousi seisomaan ja niskaan vihlaisi. Käsien puutuminen oli alkanut hävitä ja jännittyneisyys siirtymään sivummalle. Eveliina otti savukeaskin tuulipukunsa takintaskusta ja ojensi Henriikalle savukkeen.

Henriikka opasti Eveliinan makuuhuoneeseen, jossa oli kapea sänky ja kirjoituspöytä. Pöydällä oli vihreä lasinen tuhkakuppi ja kannettava tietokone. Eveliina istui sängyn laidalle. Hän sytytti savukkeensa. He olivat hiljaa ja katsoivat ikkunasta ulos. Eveliina ei kehdannut puhua siskolleen.

Mikä on tuonut sut tänne säikyttelemään ihmisiä kuoliaaksi? Henriikka kysyi ja silitti samalla Eveliinan selkää. Hän kannusti sisartaan puhumaan. Niin hän oli tehnyt Eveliinalle lapsenakin, kun Eveliina oli ollut ujo ja hiljainen.

Eveliina mietti hetken, mitä kertoisi sisarelleen. Henriikka tietäisi heti, jos hän valehtelisi. Totuudessa pysyminen oli varmasti parhain vaihtoehto.

Mä tarviin sua, Eveliina sanoi ja imi tupakansavua sisälleen.

Mihin?

Haluan löytää erään jutun?

Mitä sä etsit, siskoseni?

Henriikka röyhtäisi äänekkäästi.

Eveliina haistoi siskon hengityksestä päärynäsiiderin makean tuoksun. Sisko ei ollut selvinpäin. Henriikka jätti savukkeensa tuhkakupin reunalle palamaan. Hän käveli keittiöön. Eveliina kuuli jääkaapin aukeavan ja sulkeutuvan. Henriikka palasi oluttölkit kädessään makuuhuoneeseen. Eveliina oli sillä aikaa raottanut tuuletusikkunaa.

Kaunista seutua, Henriikka sanoi ja ojensi toisen punaisista tölkeistään Eveliinalle.

Niin on. Viihdytkö täällä hyvin?

En tykkää yhtään asua täällä. Liikaa melua minun makuuni.

Minä en viihdy kaupungissa.

Niin isä kertoi mulle.

Eveliina ei edes tuntenut isäänsä kunnolla. Silti hän välillä halusi tietää, mitä isälle kuului. Nuorempana hän ei ollut välittänyt kysellä isästään keneltäkään. Kukaan ei olisi kertonut totuutta isän elämästä hänelle. Kaikki olivat halunneet salata menneisyyden.

Oletko ollut paljon tekemisissä isämme kanssa? Eveliina kysyi yllättäen itsensä kysymyksellään.

Hyvin vähän.

Hän ei halua nähdä meitä?

Ei kovin mielellään. Minä en kiinnosta sitä paskiaista pätkääkään. Sinä olet hänelle tärkeämpi, mutta hän ei osaa näyttää sitä sinulle.

Isä oli heille etäinen ihminen.

Äiti, oli lähes tulkoon tuntematon heille. Hän oli lähtenyt heidän ollessaan kuusivuotiaita. Eikä äitiä ollut kiinnostanut kaksosistaan huolehtiminen. He eivät olleet nähneet äitiä lapsena. Isä oli ollut heidän tukensa ja turvansa murrosiän kynnykselle asti. Silloin oli tapahtunut jotakin kamalaa, joka oli vienyt isän heiltä. Sen jälkeen isä oli häipynyt heidän elämästään.

Eveliina avasi oluttölkkinsä ja maistoi viilentynyttä olutta. Hän piti siitä todella paljon.

Mitä sä haluat löytää? Henriikka kysyi ja heilautti luonnollisen oranssit hiuksensa pois silmiltään. Heidän molempien hiukset ylettyivät puoleen selkään asti.

Rauhaa. Maaseutua, jonka me molemmat olemme kadottaneet.

Tarkoitatko kesäpaikkaamme?

Sitä ihanaa maatilaa minä kaipaan kovasti.

Etkö sä tiedä, missä tilamme on?

Eveliina nyökkäsi häpeissään. Hän ei ollut lapsena painanut mieleensä kaikkea sitä, mikä oli olennaisesti kuulunut vaarin jättämään perintöön. Eveliina näki usein kauniita unia kukkivista ruusuista ja vihreästä nurmikosta. Lehmistä pellolla märehtimässä heinää ja sähköaidoista niiden raukkojen ympärillä. Utarelämpimästä maidosta, jota hän oli pienenä saanut juoda suoraan lypsämisen jälkeen. Mustavalkoisista kissoista, joita oli kulkenut tilan pihalla pyydystämässä hiiriä ja rottia.

Sinne olisi todella kiva päästä, Henriikka totesi ja joi oluttaan.

Mitä jos me menisimme sinne joskus?

Sitä paikkaa pitäisi varmaan kunnostaa. Ideasi on kiehtova, Henriikka yllätti Eveliinan vastauksellaan.

Henriikka oli innostunut ideasta kovasti. Hän olisi mukana hankkeessa maatilan saattamiseksi asuinkelpoiseksi. Eikä hän enää voisi perääntynyt mistään muustakaan Eveliinan suunnittelemasta.

Onko? Mulla on rahaa säästössä riittävästi, Eveliina sanoi ja joi tölkkinsä tyhjäksi.

On tosi hyvä idea, Henriikka sanoi. Ei mulla ole seteleistä pulaa.

Henriikka haki heille toiset oluet. Hän istui Eveliinan viereen pehmeälle sängylle. Henriikka sytytti toisen savukkeen ja ojensi sen sisarelleen. He istuivat hiljaa vierekkäin viitisen minuuttia ja tuijottivat ikkunasta kaukaisuuteen.

Henriikka meni takaisin keittiöön.

Eveliina käveli hänen perässään. Hän ihmetteli, mitä sisko oli alkanut touhuamaan. Sillä aikaa hän otti kahvia keittimestä ja soijamaitoa jääkaapista. Eveliina seurasi innostunutta sisartaan. Kaksi tyhjää pahvilaatikkoa ilmestyi pöydälle.

Mitä sä teet? Eveliina kysyi ihmeissään.

Pakataan ruuat mukaamme. Käydään huomenna kaupassa, Henriikka sanoi ja oli täynnä suunnattoman suurta intoa. Hänen iloisuutensa tarttui Eveliinaan. Mulla on pari muutakin ideaa ollut jo pitkään sen tilan varalle.

Kerro mulle? Tänäänkö me menemme sinne?

En vielä kerro. Tänään me menemme maalle. Ei sinne kauaa aja. Viisitoista minuuttia kaupungista. Ehkä siellä pystyy jopa nukkumaan. Mulla on kaksi hyvää makuupussia vaatekomerossa, Henriikka sanoi ja nosti ensimmäisen laatikon syliinsä. Mersuhan on sun autosi?

Eveliina otti makuupussit ja pyyhkeitä vaatekomerosta. He kantoivat tavarat auton takaosaan. Hän auttoi siskoaan pakkaamaan ruokavarastot laatikoihin ja vaatteet isoihin putkikasseihin. Loput lakanat ja pyyhkeet he heittelivät mustiin jätesäkkeihin. Yhdessä he raahasivat kaiken tärkeän autoon ja istuivat hetkeksi sohvalle juttelemaan. Polttivat vielä yhdet savukkeet Henriikan asunnossa.

2. luku

1.

Mersu liikkui kuoppaisella soratiellä kuin lentäen. Tie oli tuttu Henriikalle lapsuudesta. Hän painoi kaasupoljinta. Silti hänestä tuntui siltä, että vanha autonrotisko ei kiihtynyt mihinkään. Tiukemmissa mutkissa auton tukivarret parahtivat pitääkseen pakettiauton ajoradalla. Hän oli huomannut Mersun jousien olevan tulossa tiensä päähän. Auto heilahteli tämän tästä ilkeästi puolelta toiselle. Perä yritti monessa mutkassa irrota tiestä ja luistaa ojaan. Nopeat ohjausliikkeet pelastivat heidät monilta ulosajoilta.

Henriikka oli käynyt näillä seuduilla valokuvaamassa hylättyjä rakennuksia. Hän oli harrastanut sitä ennen kuin pikkukyliin tietoisesti eksyneet vandaalit olivat sotkeneet kaiken spraymaaleillaan. Henriikka oli nähnyt kymmeniä autioituneita taloja, navettoja ja sortumaisillaan olevia latoja. Niitä hän oli kuvannut jo riittävästi. Muutaman kerran hän oli yllättänyt paikallisen ukkomiehen panemasta naapurin neitokaista autiotalon kätköissä. Ensimmäisellä kerralla hän oli hämmentyneenä keskeyttänyt rakastelun ja saanut peräänsä kaksi vihaista maalaisjunttia. Seuraavilla kerroilla hän oli kuvannut pariskuntien touhuja