Askel

By Iris Kähäri

Taidokas psykologinen romaani 1950-luvun Suomesta.Violan tunne-elämä ailahtelee laidasta laitaan. Herkkääkin herkempi nuori nainen on naimisissa opettajamiehen kanssa, ja elämä uhkaa käpertyä kotiin perheen piiriin. Ainoastaan salattu ihastus tuo arkeen jännitystä. Kun Viola matkustaa kaupunkiin, patoutuneet tarpeet alkavat nousta pintaan peruuttamattomasti.Askel kuvaa taidokkaasti omalaatuisen Violan sisäistä maailmaa ja hänen suhdettaan lapsiin. Romaani liikkuu arkisissa tilanteissa mutta havannoi tavalla, joka ylittää arjen realiteetit. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Dec 29, 2022
• ISBN: 9788728204092

Book preview

Askel

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1953, 2022 Iris Kähäri and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728204092

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

N iin rumaa kotipihaa ei ollut kenelläkään muulla.

Kiehuvaa hiekkaa oli heti rappujen edessä. Yön jälkeen se oli märkää ja punaista. Vähän kortetta ja saraheinää pitkin pihaa ja rakennuksen ja tien välissä, missä pellavaseipäät olivat seisseet edellisenä syksynä ja siementäneet maan, kasvoi hauraskukkaisia pellavankorsia vaikka oli jo lokakuun loppu. Mutta oli oikein kostea ja lämmin sienisyksy ja sen tähden kasvoi sinisiä pellavankukkia.

Perennamaa oli nurkan takana.

Keskellä pihaa oli runko-orapihlaja, kaunis. Se oli tullut taimistosta vesojen tukena, kaupanpäällisiksi. Siinä oli roikkunut vaneerilappu: Runkoorapihlaja, kaunis. Aaro oli ruopannut puun keskelle pihaa ja jättänyt lapun sille kaulaan. Kuka tahansa näki nyt että se oli runko-orapihlaja, kaunis, jos luki vaneerilapun. Ei muuten.

Sumu oli sakea ja teki orapihlajan märäksi.

Naapurin kanakoppeliakaan ei näkynyt. Kuului vain kaakatusta ja kuttu määkäisi. Raita kanakoppelin vieressä ei ollut enää raita. Se oli iso, musta haarukkasieni. Sen haarat upposivat ylöspäin sumuun vaikka minne asti.

Koivukuja alkoi siitä ja sen loppu häipyi sumussa pois. Koivuissa näkyi runsaasti keltaisia aiheita. Keltainen putoaa, putoaisi.

Sumu oli sinipunaista. Jos ajatteli sitä oli se harmaata, mutta jos vain katsoi…

Viola seisoi sinipunaisessa sumusuppilossa ja tiesi, että jossakin sumuisen sinipunan yläpuolella oli kirkasta ja että jos tuulenpuuskalla tehtäisiin reikä suppiloon, olisi kirkkaus siellä valmiina laajenemaan ja huikaisemaan ja häikäisemään. Jos vain olisi tahtonut…

Sumun takana Isosen pihassa vinkui sirkkeli ja vihloi, mutta sumun sisäpuolella nummen kainalossa oli oma ja hyvä olla.

Kunnes nummelta lehahti havun haju nenään. Kuusen — tai ehkä vain männyn tai katajan. Se tuntui kamalalta ja kylmältä.

Viola nousi varpailleen ja suuteli nopeasti kielellään sadehelmiä orapihlajan tummanpunaisesta versosta. Jukka odotti käsi äidin kainalossa hampaat kalisten ja leukapielet jäykkinä.

Oli lokakuu ja ilmat olivat tihkuisia mutta nummitie oli kuiva. Se tie jonka Viola oli opettanut Jukalle sinä päivänä kun koulu alkoi. Hän osoitti pieniä sileitä oikopolkuja. Hän varoitti kuperista kivensilmistä, jokaisesta erikseen. Hän kielsi menemästä piikkilanka-aitojen lähelle tai väliin. Hän katsoi valmiiksi suojaisen näreikön pisuhätää varten…

— Kivensilmät kamppaavat pieniä poikia salaa, sanoi Jukka.

Jukka tiesi nummitien turvalliset mahdollisuudet. Tien taite yllytti pieniin lapsentekoihin. Siinä hän hyppäsi laidasta laitaan. Siitä lähtien hän kurkkaili sivulleen tai eteenpäin tai ylös puihin tai pilviin. Ja juoksi.

Jukka juoksi mukavasti. Hän juoksi eteenpäin mutta pää oli poikittain menosuuntaan. Tuntui siltä että juostessansa Jukka ei huomannut mihin juoksi, vaan katsoi olkansa yli jalkapohjiansa tai jalkojensa jälkiä. Hän katsoi sitä mikä jäi äidin katsottavaksi. Sitä millaisena äiti näki hänet juoksemassa.

Ja sitten hän taas kurkkaili.

Sen tähden Jukka kompasteli kivensilmiin tai irrallisiin oksiin tai turvekaitaleisiin, jotka jäivät kärrynpyörien ja hevosenpolun väliin. Hän tupsahti niihin ja se harmitti.

Viola ärtyi ja ärtyminen puhkesi kielelle. Hän huusi. Hän huusi sen verran kuin ulkona ilkesi huutaa. Siitä ei tullut oikein mitään, se häipyi heikkona pois ja näytti ulkona nummella rumalta, rumemmalta kuin sisällä.

Sisällä Viola huusi joskus hirveästi. Hän suuttui kun kuuli oman huutonsa, otti Jukan käsiinsä ja huusi enemmän ja puristi, puristi Jukkaa. Hän ei lyönyt, hän puristi. Tahtoi puristaa vielä enemmän ja nautti siitä että tahtoi…

Kunnes ymmärsi heittää irti.

Perästäpäin Viola kauhistui kun muisti. Hän kauhistui sitä että olisi voinut puristaa enemmänkin. Ja sitä että oli tahtonut puristamista mutta jättänyt sen sillä kertaa ihan viime tingassa kesken. Ja sitä että ihan viime tingassa. Niin että piti kauhistella etukäteen seuraavaa puristamista. Jos ei sitten ymmärtäisi heittää. Ja kauhistelemistakin piti kauhistua. Sitä tahtoi ja siitäkin nautti. Niinkuin huudosta joka oli puhkeamaisillaan kielelle.

Tällä nummitiellä ei Viola huutanut paljon. Eikä puristanut. Eikä tänään. Eikä kuusikon kohdalla koskaan.

Siellä Jukka tarttui taas käteen: pientä poikaa kuusikko kammotti.

— Kultaseni, Viola sanoi Jukalle. Lähellä-olo piti myös kuulla.

Jukka kuuli ja sanoi:

— Äiti, ne eivät ole yhtään iloisia puita kuin vähän vain latvasta ne ovat iloisia.

Ja hän sanoi:

— Kun oksat roikkuvat alaspäin ei puu voi olla yhtään iloinen, äiti.

— Niin, kultaseni, sanoi Viola ja rakasti kuitenkin kuusikkoa.

— Äiti, mitä varten ne roikkuvat alaspäin? kysyi Jukka.

— Ei äiti oikein tiedä. Ne ovat vanhoja oksia ja vanhat ovat painavia ja tahtovat alaspäin, maahan. Pirteät pienet oksat nousevat ylös. Katso niitä niin ei pelota, sanoi Viola.

Kuusikossa hän liukeni hiljaiseen hämyyn ja hengitti rauhallisesti kuin kuusikko, unohti hajun josta muisti ja joka pelotti. Siellä hän liukeni ja laajeni ja avautui. Oli pehmeä märkä sammal kuusen alla. Sammalenmärkä ja pehmeä autuus värisi siellä. Kuusikossa oli Pietari ja sanoi:

Tyst, tyst, Viola.

Eikä Viola enää huutanutkaan mutta kipeä nuoli putosi alas mättääseen: Pietarin käsi oli kiertynyt koivuun. Pietari pyörähti vain ja sinä aikana hänen ajatuksensa irtosi Violasta ja hänen kätensä kiertyi koivuun. Hän seisoi kuin vieras kylmin kirkkain kasvoin Violan edessä. Vaikka Viola huusi vain pikkuisen. Vaikka tiesi että Viola ei pitänyt koivusta. Ja vaikka sillä tavalla käski pois.

Saat olla hänen kanssansa, sanoi Viola ja meni pois.

Kenen?

Koivun, sanoi Viola itku kaulassa.

Ja Pietari hymyili hienosti ja hallitusti ja jätti koivun ja käveli Violan vieressä kasvot päin Violaa mutta mieli koivussa. Pietari ajatteli koivua ja siveli nopeasti kuin kani kaunismuotoisilla, kapeilla käsillänsä hiuksiansa joita ei ollut paljon, ei tarpeeksi paljon että olisi ollut pakko sivellä niitä.

Koivu, sanoi Viola. He olivat kulkeneet yhdessä ympyrän ja tulleet takaisin.

Koivu, niin, sanoi Pietari jo kyllästyneenä ympyrään ja pysähtyi koivun alle.

Se oli nuolen kärki: Viola ei saanut koskea koivuun. Sai vain katsoa miten Pietari venyi koivun vieressä. Korkealla sen oksissa oli hänen kaunis, painava päänsä, vilkkaat silmät ja hento leuka. Pietarin kädet. Violan silmät tarttuivat hänen käsiinsä eikä hän pitänyt koivusta johon Pietari katosi ja kädet. Sillä silmät Pietari ravisti pois käsiltänsä…

— Äiti, sitä oli ihan joka paikassa ja puissa sitä oli, sanoi Jukka.

— Etkö yhtään tiedä mitä se oli, äiti? hän kysyi.

— En. Ei kukaan tiedä mitä se oli. Se vain oli sinä aamuna. Koko metsä kimalteli…

— ja kaikki puut…

— ja kimalteleva seittirihma juoksi neulasesta neulaseen.

— Seitti oli tehty pikkasista pisaroista. Äiti, mikä sen oli tehnyt?

— Ei äiti tiedä mikä tekee pisaroita ja kimallusta. Mutta mitäpä siitä, Jukka. Oli hauskaa että sitä yhtenä aamuna oli, vaikkei enää olekaan. Ei ainakaan kovin paljon.

— Kun ajattelee, äiti, niin sitä tulee taas vähän. Sitä on silmissä, äiti.

— Niin on. Äidinkin silmissä on.

Kuusikon takana oli kommunistin talo. Sitä Viola ja Jukka pelkäsivät. Jos kommunisti tuli nummitiellä vastaan sanoivat he kerkeästi hyväähuomenta. Viola sanoi sen lepyttävällä äänellä ja katsoi miellyttävästi silmiin. Jos kommunistissa oli semmoinen kohta joka tahtoi tappaa Violan tai lapsen, niin halusi hän vaikuttaa siihen kohtaan ystävällisesti ja lujasti ja hän halusi, että mies ohi mennessänsä unohtaisi sen kohdan. Niin että jos hän mutkasta tullessansa oli vielä aikonut, unohtaisi kuitenkin kohdalla Violan ystävällisyyden masentamana. Niin että jos kommunistin piti välttämättä tappaa, ei tappaisi Violaa eikä Violan lasta vaan jonkun muun…

Ehkä ei pitänytkään, sillä miehellä oli puutarha jossa oli omenapuita ja kukkia ja pikkuisia belliksiä tien vieressä. Kukkia oli emäntä antanut Violalle kun hän oli ostanut omenoita. Ja jos emäntä sanoi kommunistille:

Annoin kukkia rouvalle.

Niin ei kai semmoista halua tappaa jolle oma emäntä antaa kukkia, sanoi Jukka.

Oli hyvä että kommunistilla oli puutarha vaikka pensasaita olikin tehty hyödyllisistä marjapensaista.

Viola ja Jukka juoksivat kuitenkin talon ohi. He olivat keksineet juoksuleikin sille kohdalle. Se oli teko-iloinen ja äänekäs mutta sillä oli pelonsordiino kurkussa. He tiesivät itse että he juoksivat henkeä pidätellen ohi. Ja toivoivat että jos joku katsoisi ikkunasta ulos, näyttäisi siltä että he leikkivät iloisesti ohi. Vasta kaukana pellolla tuntui ettei kommunisti katsonut ikkunasta perään.

Vähän ennen koulua Viola suuteli Jukkaa sen tähden että lapsi myöhemmin muistaisi: äiti suuteli. Viola ei muistanut että äiti olisi suudellut.

Takaisin kotiin hän oikaisi peltotietä. Mutta peltotie oli tuulinen ja rapainen. Siellä täytyi varoa, torjua tuulta ja päällepainuvaa avaruutta. Peltotiellä tuli tyhjäksi sisältä tai melkein. Jokunen epämiellyttävä ajatuksenriekale vain käväisi…

Äiti ei ollut suudellut vaan oli läpännyt suuta vasten.

Paksut sormukset kalahtivat hampaisiin. Viola kihisi sormuksia vasten. Äiti katseli joskus sormuksia ja lupasi haikeasti toisen niistä Hertalle, toisen Violalle.

Kun ei minua enää ole, jakakaa ne, sanoi äiti.

Ne olivat molemmat vielä Hertalla. Semmoista sormusta ei tahtonut joka oli kalahtanut ikeniin ja katkaissut riehuvan ilon. (Sillä tavalla ei Viola läpännyt Jukkaa, ei suulle, vaan suuteli.) Sitäpaitsi sormukseen oli kirjoitettu häpeä, Violan tulemishäpeä. Sen näkisi sitten siinä aina ja Aaro näkisi. Joku muukin.

Äiti oli pessyt pyykkiä ja jättänyt sormukset piirongin päälle. Viola pyöritteli niitä, luki kirjoitusta renkaitten sisällä ja yhtäkkiä muisti että merkeistä voi tietää. Hän rupesi laskemaan kuukausia eikä niitä tullut täyteen. Siinä oli äidin ja isän yhteinen salaisuus: Viola.

Minä olen ihan varma etten itse tahtonut silloin vielä tulla, sanoi Viola kerran Jukan jälkeen, kun semmoisista asioista ilkesi jo haastaa Aaron kanssa.

Olipa hauskaa että tulit, sanoi Aaro.

Ei ollenkaan hauskaa. Aatella, siellä minä olin soluna umpipimeässä, ihan valmiina, ja tahdoin jotakin muuta, jotakin mikä olisi täyttänyt eikä särkenyt, jolle olisi saanut antaa ennenkuin pakotettiin ottamaan. Ja kuitenkin minut valittiin ihan tahtomattani ja liian aikaisin…

Naisen luonto: antaa viedä ja vikisee kuitenkin, sanoi Aaro hellästi ja tempasi Violan syliinsä. Kuin ei olisi kuullutkaan mitä Viola oli juuri sanonut.

Äsh, mutta