Tuittupää ja pikku Totsi

By Leena Härmä

Virpi ja hänen paras ystävänsä Ville ovat löytäneet naapurin ladosta jotakin aivan ihanaa – ihka elävän koiranpennun. Koiran nimeksi tulee Totsi. Ongelmana vain on, ettei Virpin äiti ole koiranpennusta yhtä innoissaan – varsinkaan sen jälkeen, kun pentu on myllertänyt äidin kasvimaan.Saako Virpi pitää Totsin? Onnistuuko hän kääntämään äidin pään?"Tuittupää ja pikku Totsi" on viimeinen osa Leena Härmän hurmaavaa "Tuittupää"-lastenkirjasarjaa, jossa seikkailee tomera Virpi-tyttö. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jan 25, 2021
• ISBN: 9788726356984

Book preview

www.egmont.com

1

Virpi makasi vatsallaan kamarin sohvalla ja sätkytteli punatohvelisia jalkojaan. Hän oli sulkenut silmänsä ja työntänyt etusormet korvareikiin. Hiljainen mumina täytti huoneen.

»Viiirpiii!»

Mumina katkesi ja tyttö lensi ikkunaan, heilautti kättään merkiksi tiellä odottavalle Nurmisen Eilalle ja pyrähti sitten eteiseen.

»Et sinä kesken läksyjen luvun mihinkään mene.» Lahtelan emännän ääni oli tiukka.

»Minä osaan jo, ja meillä on huomenna ihan helppo päivä…»

»Ja vanhat läksyt! Niinhän se virsi kuuluu. Et sinä ainakaan maantietoa vielä osaa.»

»Mutta sitähän onkin vasta ylihuomenna. Minä menen nyt Eilan kanssa hakemaan opettajalle valkovuokkoja. Eenilän Kaisakin toi jo tänään ison kimpun.»

»Mihin hän sellaisen kukkapaljouden kanssa joutuu? Jos olet lukenut läksysi, voit yhtä hyvin lähteä Peltolammille ja maksaa siemenperunat. Tässä on rahat.»

»Niin mutta kun…»

»Ei mitään muttia. Ja ota takki yllesi, siellä on viileätä.»

»Minä en koskaan pääse toisten kanssa. Aina vaan on juostava ympäri maailmaa», mumisi Virpi napittaessaan punaista takkiaan. »Eikö niitä perunanruupuja voi huomenna maksaa?»

»Yhtä hyvin voit huomenna hakea valkovuokot, niin ehtivät ne Kaisan tuomat kuolla. Ja voithan sinä Peltolammiltakin löytää valkovuokkoja. Pyydä Eila mukaasi, niin on hauskempi mennä.»

»Ei se mihinkään lähde.»

»Menethän sinäkin hänen kanssaan joka kerta.»

Mutta Virpi oli oikeassa. Eila nyrpisti nenänykeröään ja sanoi:

»En minä viitsi. Sinne on niin pitkä matka. Minä menen hakemaan Eenilän Kaisaa.» Niine hyvi- neen hän marssi matkoihinsa näkemättä, kuinka Virpi kiukuissaan irvisti.

2

Virpi seisoi yhä kotiportin luona ja katseli Etelämetsään, jonka männyt piirtyivät tummina taivasta vasten. Siellä kaukana oli Peltolammi. Eila oli aika kelmi, kun ei lähtenyt mukaan. »Mutta en minäkään enää lähde en edes Ojalan taloon, vaikka Eila pelkää Ojalan Mustia. Menköön yksin. Mutta Eila ei uskalla mennä Ojalan portista, kun Musti haukkuu. Hä-hä, miksei tullut!» Virpi jo nautti mielessään tästä koston hetkestä.

»Virpi hei!»

Virpi pyörähti katsomaan ja näki Villen tulevan maantieltä päin. Pojan olalla keikkui uusi, komea kaaripyssy. Jospa Ville lähtisi! Mutta ennen kuin Virpi ehti edes kysyä, touhusi Ville:

»Minä menen hakemaan poikia ulos. Me tehdään jokaiselle tällainen pyssy ja ruvetaan leikkimään intiaaneja. Pannaan nuolen kärkeen paperilappu ja ammutaan viestejä toisillemme. Niin kirjassa intiaanit ampuivat.»

»Mutta intiaaneilla on toisenlaiset pyssyt», huomautti Virpi.

»Kuinka niin toisenlaiset?» Villen ääni oli närkästynyt.

»Niillä voi ampua paljon pitemmälle, ja ne ovat muutenkin parempia.»

»Mistä sinä sen tiedät? Et sinä ole nähnyt intiaanipyssyä. Ja kyllä tälläkin kauas lentää.»

Ville kiinnitti nuolen kärkeen tieltä löytämänsä karamellipaperin, jännitti jousen ja ampui. Nuoli kiiti iloisesti ja törmäsi Mäkisen hirsiseinään, mihin rapsahti poikki. Katkennut nuoli tietysti harmitti, mutta sittenkin Ville ylvästeli:

»Joko uskot että lentää?»

»Lähde minun kanssani Peltolammille!»

Ville katsoi hölmistyneenä.

»Mitä siellä?»

»Minä menen maksamaan siemenperunat.»

»Mutta kun me aloitamme juuri nyt sen intiaanileikin», esteli Ville.

»Eivät pojat ole kotona. Minä näin, kuinka Jus- si ja Tapani menivät Rutajärven rantaan päin, varmaankin Elämänlähteelle.»

Ville sormeili pyssyään, sanoi sitten haluttomana: »Sinne on niin kauhean pitkä matka.»

»Senkin vätys!» tuhahti Virpi ja lähti astumaan kiivaasti metsään päin.

Ville seisoi siinä vielä mietteissään, heitti sitten jousipyssyn olalleen ja huusi:

»No sama se, minä tulen ja veistän siellä pyssyn tarpeet!»

»Voidaan tuoda nuoliakin koko kuorma», innostui Virpi.

Niin he lähtivät matkaan.

Maantietä myöten oli Peltolammille useita kilometrejä, mutta Virpi ja Ville lähtivät oikotietä, juoksivat ensin jyrkkää rinnettä Alakylään, siitä rautatien yli Rutajärven rantaan, mistä pääsi puolilahoa siltaa myöten laskuojan toiselle puolelle. Kun oli sivuutettu muutama talopahanen, oltiin leveällä maantiellä, joka kulki laajojen vainioiden halki. Tuskin Virpi ja ja Ville pääsivät maantielle, kun he kuulivat takanaan huudon ja rattaiden kolinaa ja väistyivät tiensivuun. Niemelän vanha isäntä siellä tuli Liinukalla ajaen.

»Ptruu, ptruu! Minnekäs herrasväki on menossa?»

»Peltolammille!»

»Vai Peltolammille. No kavutkaa sitten rattaille, niin saatte kyydin Hatanpään mutkaan asti. Siitä ei olekaan enää pitkälti perille. Ei, poika, pane se kuularuiskusi tuonne rattaitten pohjalle, muuten puhkaiset meiltä silmät.»

Niemelä asetti Villen pyssyn heinien päälle, sitten lähdettiin, Liinukan kaviot kopisivat, rattaanpyörät ratisivat maantien hiekassa, kun he mennä keikuttivat eteenpäin, eikä aikaakaan, kun Niemelä pysäytti Liinukan ja neuvoi:

»Menkää tuota kapeata polkua, niin pääsette nopeammin kuin maantietä marssien. Tässä kenraalin pyssy, mutta muista, ettet ammu lintuja. Ja pysykää kaukana siitä lepikosta, jossa on käärmeitä.»

Niemelä nosti kätensä tervehdykseen, nykäisi ohjaksista ja Liinukka lähti lönköttämään Hatan- päälle päin.

3

Ville ja Virpi seisoivat tiellä ja heiluttivat kättään, milloin Niemelä kääntyi vilkaisemaan taakseen. Vasta kun hevonen hävisi tien ahteeseen, he lähtivät kävelemään kapeata polkua peräkanaa. Kulkivat, kulkivat, viimein Virpi pysähtyi ja ihmetteli:

»Onkohan tämä varmasti oikea tie?»

Ville katseli joka taholle.

»Ei minun mielestäni.»

»Mutta tätä polkua Niemelä käski meidän mennä», vakuutti Virpi.

»Eikös hän sanonut, että tätä myöten pääsee nopeammin kuin maantietä?» muisteli Ville.

»Juu-u, mutta ei tämä vie ikinä Peltolammille. Sehän on tuolla.» Ja Virpi viittasi kädellään kauas vasemmalle.

Ville oli eri mieltä:

»Älä höpise, siellähän on Vuores.»

»Koska mennään taas Vuorekseen? Siellä oli viime vuonna hurjan kivaa.»

»Niin olikin. Nimismies vain oli eri tylsä, kun tukki sen luolan suun. Kivisen Masa lupasi joskus avata sen.»

»Ei Matti uskalla. Ei sitä saa kukaan rikkoa. Eikä minusta siellä luolassa hauskaa ollut, mutta ylhäällä kalliolla oli. Ja muistatko, kuinka kauheasti oli puolukoita?»

Muistihan Ville.

Lapset lähtivät astumaan eteenpäin. Polku nousi matalalle kummulle, laski alas sen toista rinnettä kapealle purolle, jonka yli oli asetettu tukeva hirsi sillaksi. Sitten taas jyrkkää nousua. Äkkiä Virpi huusi:

»Ville, katso! Jos mennään vielä eteenpäin, joudutaan tuohon metsään. Käännytään takaisin.»

Villekin oli epävarma. Metsä oli suuri ja synkkä, paljon laajempi ja tiheämpi kuin Vuoreksen metsät. Parasta kääntyä takaisin. Mutta kun hän katsoi taakseen, maantielle oli pitkä matka ja näin peräkanaa marssiminen ikävää.

»Kiivetään tuonne mäen päälle asti ja katsotaan mitä sieltä näkyy», hän ehdotti.

»Sama se, mutta metsään minä en lähde.»

Kun Ville ja Virpi pääsivät kukkulan laelle, he eivät olleet uskoa silmiään. Alhaalla metsän kupeessa päilyi Peltolammi ja vähän etäämpänä vasemmalla puolella näkyi harmaa talo, sama, johon he olivat matkalla. Lapset katsoivat ihmeissään. Heidän mielestään piti Peltolammin olla aivan toisella puolella. Niemelä oli sittenkin oikeassa. Näin lyhyttä oikotietä he eivät tienneetkään. Reippain mielin he jatkoivat matkaa, eikä Virpi yhtään vastustellut, vaikka polku poikkesikin metsään, siinsihän puiden lomitse Peltolammin kirkas pinta.

Äkkiä Ville pysähtyi ja jäi kuuntelemaan suu raollaan. Virpi katsoi häntä ihmetellen, kysyi sitten:

»Mitä nyt?»

»Shh, ole hiljaa.»

Virpi katseli ja kuunteli tyhmän näköisenä, huudahti sitten:

»Ei täällä mitään ole.»

»Minä kuulin ihan selvästi vinkumista.»

Kuunneltiin ja kuunneltiin. Suuret kuuset vain humisivat. Virpi lähti jatkamaan matkaa ja Ville seurasi hitaasti perässä, koko ajan korva tarkkana. Harmaan ladon luona tuli äkkipysähdys. Molemmat kuulivat äänen yhtaikaa ja Virpi tarttui pelästyneenä Villen käsivarteen.

»Mikä se on?»

»Shh!»

Lapset uskalsivat tuskin hengittää. Virpi pusersi Villen käsivartta ja poika tarttui lujemmin pyssyynsä.

Hiljaista vinkunaa kuului jostakin läheltä.

»Lapsi itkee», supisi Virpi.

Ville ei vastannut, seisoi vain hievahtamatta hengitystään pidättäen. Hetken oli hiljaista, sitten ääni kuului taas.

»Susi! Juokse!» Ville parkaisi ja pinkaisi sitten hirmuiseen menoon.

Eikä Virpikään aikaillut. Harpaten kevyesti yli kantojen ja juurien he ryntäsivät polkua eteenpäin. Pyssy Villen olalla alkoi painaa, ja ennen pitkää hänen oli hiljennettävä menoaan, mutta silloin Virpi huusi:

»Juokse, juokse!»

»Minä en jaksa.»

»Katso, talo näkyy tuolla.»

Nyt Villekin näki puiden lomitse pilkistelevän harmaan talon ja se antoi uutta voimaa. Huohottaen ja läähättäen lapset hoippuivat talon pihaan, missä isäntä juuri valjasti hevosta. Isäntä jätti hevosen, kiiruhti lasten luo ja kysyi:

»Onko joku hukkunut lampeen?»

»Susi, susi», puuskutti Ville tuskin kuuluvasti. Emäntäkin ehti jo siihen ja päivitteli:

»Voi raukkoja, siihen paikkaanhan te pakahdutte. Minä tuon teille juotavaa.»

Hän pyörähti tupaan ja palasi saman tien mukanaan kaksi lasillista raikasta vettä. Ville ja Virpi joivat hitaasti. Vähitellen hengitys tasaantui eikä sydän lyödä poukottanut yhtä rajusti. Virpi selitti kasvot totisina:

»Tuolla ladon luona on susi.»

»Susi!» Aikuiset katsoivat huvittuneina toisiaan, sitten isäntä rauhoitti:

»Ei hyvät lapset, kyllä te nyt olette erehtyneet. Siellä oli varmasti iso koira.»

»Eipäs se viime talvenakaan ollut koira, vaan oikea susi!» väitti Ville.

»Ai sekö, joka ammuttiin Sääksjärven takana?»

»Yym-y.»

»No se nyt oli vain sattuma. Kylminä talvina voi joku susi eksyä näin etelään, mutta ei koskaan kesäaikana. Kyllä te näitte koiran tai ketun enintään.» Isäntää alkoi naurattaa.

Virpi harmistui. Loukkaantuneena hän sanoi: »Emme me sitä nähneet, me vain kuulimme äänen. Se vinkui harmaan ladon luona.»

Silloin emäntä huomasi: »Voi lapsi parat! Sehän on meidän Misse. Se käy usein siellä hiiriä syömässä ja tappaa joskus linnunkin.»

»Ei se kissa ollut, ei ikinä!» huudahti Ville ja Virpi selitti:

»Ei se naukunut niin kuin kissa. Minä luulin ensin, että siellä oli lapsi.»

Isäntä ja emäntä katsoivat toisiinsa miettivän näköisinä, sitten emäntä ehdotti:

»Jos sentään menisit katsomaan.»

»Joko sinäkin alat susiin uskoa?» Isäntä nauroi.

»En toki. Ei se susi ole, mutta jos olisi lapsi.»

»Hm.» Isäntä talutti hevosen talliin, palasi sitten pihamaalle ja kehotti: »Lähdetään sitten.»

4

Kuta lähemmäs latoa tultiin, sitä hitaammaksi muuttui lasten vauhti ja isäntä sai pysähtyä tämän tästä odottamaan. Äkkiä Virpi pysähtyi ja seisoi kuunnellen pää kallellaan, sitten hän kuiskasi:

»Nyt se vonkui.»

Isäntä terästi kuuloaan, veti lakin vinoon ja kuunteli. Ei aikaakaan, kun ladon suunnalta kuului taas uikutusta. »Johan nyt on maailman kirjat sekaisin!» Hän hiipi kohti latoa. Virpi ja Ville jäivät sydän läpättäen odottamaan.

Oli hiljaista. Varis lensi yli metsikön ja vaakkui rumasti. Sitten hiljaisuus palasi. Mutta juuri kun isäntä pääsi ladon nurkalle vikinä alkoi äskeistä kiivaammin.

»Mikä merkillinen…?» Isäntä nosti pois raskaan salvan ja avasi hitaasti oven. Kun valo nyt pääsi ladon pimeimpäänkin soppeen, näkyi heinillä jokin liikkuvan.

Koiranpentu!

Hetken isäntä katseli sitä hölmistyneenä, remahti sitten nauruun ja tuumi: »No on tässä sutta kerrakseen! Lapset hoi, tulkaa tänne!»

Isäntä astui ladosta ulos päivänpaisteeseen hyväillen pientä koiraa karkealla kädellään.

»Mikä se on?» kuului Virpin arka ääni.

»Vallan hirveä peto!» Ja isäntä hykerteli itsekseen. Mutta huomatessaan lasten pelokkaat kasvot nurkan takana hän remahti nauramaan ja asetti koiranpennun ladon portaalle.

Suu auki tuijottivat tenavat näkemäänsä. Tuotako he olivat juosseet pakoon ihan kuollakseen? Ville jo väitti:

»Noin pieni ipana ei saa niin kauheata ääntä.»

»Viu-viu-viuuu!» huusi samassa pentu täyttä kurkkua.

»Kuuluupa saavan.» Ja taas purskahti isäntä nauramaan.

Virpi kyyristyi pennun luo ja silitti sen silkinhienoa turkkia. Hän nosti eläimen syliinsä ja ihasteli:

»Katso, Ville, tämä on kuin karhu, leikkikarhu!»

Villekin raaputti koiraa leuan alta, korvan takaa, nosti sen pikku tassua, huudahti sitten:

»Voi, kuinka kauhean isot korvat!»

»No niinpä onkin, en ole mokomaa ennen nähnyt!» hämmästeli isäntäkin.

»Minun mielestäni tämä on maailman suloisin koira.» Virpi painoi poskensa pennun turkkia vasten, silitti ja hyväili, ja pentu ynisi tyytyväisenä.

Sitten se kahmaisi Virpin sormen suuhunsa ja alkoi pureskella sitä terävillä hampaillaan.

»Kuinka ihmeessä se on tänne latoon joutunut?» kysyi Ville.

»Sanos muuta! Sitä minäkin olen tuuminut. Ei tässä ole edes niin isoja seinänrakoja, että se niistä olisi päässyt. Mutta sillä raukalla on nälkä. Ei sitä voi tänne jättää, olkoon kenen tahansa. Saatte pitää sen, sillä tehän sen oikeastaan löysitte», lupasi isäntä.

»Ihanko totta! Saanko minä tämän?» Virpi kietoi kätensä koiran ympärille.

»Se on minun koirani, sillä minä kuulin ensin sen äänen!» huusi Ville.

»Sopikaa keskenänne, sillä pentua ei voi tasata», kuului isännän Salomon tuomio. »Mutta kysykää ensin kotoanne, saatteko te kumpikaan sitä ottaa, sillä kaikki eivät pidä koirista.»

Sen sanottuaan hän sulki ladon oven, heilautti kättään hyvästiksi ja lähti astelemaan kotiinsa. Kauas metsäpolulle kuului Virpin kipakka ääni:

»Älä yhtään räpätä! Isäntä antoi koiran minulle ja minä sen pidän.»

»Eipäs antanut! Ja minä kuulin ensiksi sen