Kuttu-Ville ja Tuittupää

By Leena Härmä

Ylikylän lapsilaumaan kuuluu muiden lasten ohella muuan Ville. Villen äiti on yksinhuoltaja, ja heillä on kovin tiukkaa rahasta. Kun Villen ainoat housut hajoavat, muiden lasten pilkka satuttaa Villeä kovasti. Ville päättää, että itse tienata rahat uusia housuja varten. Mutta mitä Villen työnteosta mahtaa tulla? Miksi toiset lapset kiusaavat heikompiaan? Pystyykö Villen ystävä, Virpi-niminen tuittupää, pitämään Villen puolia?"Kuttu-Ville ja Tuittupää" on kolmas osa Leena Härmän valloittavaan "Tuittupää"-sarjaan. Tällä kertaa tarina keskittyy Virpin ystävään Villeen.Virpi on pieni tyttö täynnä pippuria – kuin suomalainen vastine Peppi Pitkätossulle. Virpi ei jää hiljaiseksi, vaan osaa pitää puoliaan Ylikylän lasten keskuudessa. Varokaa siis pojat – täältä tulee kunnon tuittupää!

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 12, 2021
• ISBN: 9788726357004

Book preview

I

Oli harmaa huhtikuinen sunnuntai.

Ylikylän lapsilauma peuhasi Pohjoismetsässä, missä kävi aika melu ja mekastus. Kaiken yli kuului Tapanin kimeä huuto:

»Hei, tulkaa pian, täällä on variksen pesä!»

»Missä, missä?»

Joukko ryntäsi ääntä kohden tirkistellen pää kenossa puiden latvoihin. Jopa näkyi. Suuri tumma kerä erottui selvästi oksan hangasta.

»Onkohan se viimevuotinen?» epäili Samu.

»Tai jospa se on tuulenpesä», keksi Kaisa.

»Itse olet tuulenpesä», puolusti Tapani löytöään.

»Olisi Lehtosen Jussi täällä, niin se poika kyllä kiipeäisi katsomaan», vakuutti Virpi haikeana.

Mutta Välimaan Ville kehaisi:

»Kyllähän minäkin sinne pääsen, ei siinä Jussia tarvita!»

»Varo vain, ettei se ole rastaan pesä. Sinulle käy niin kuin Jussille», muistutti Nurmisen Eila viimevuotisesta erehdyksestä. Mutta kun Samu oli vakuuttanut, etteivät rastaat tee pesiään mäntyihin, sylkäisi Ville kämmeniinsä ja lähti kapuamaan.

Ähkien ja puhkien hän yleni tuuma tuumalta, käsi jo hapuili ensimmäistä oksantynkää, tarrasi siihen, ja pian kiikkui poika seuraavalla oksalla. Mutta siihen retki päättyikin. Kuului vain terävä räsähdys, sitten sinkosi kuiva oksa ja sen mukana Ville keskelle pelästynyttä lapsiparvea. Onneksi oksa oli matalalla, joten Ville säilyi ehjin nahoin, mutta ei suinkaan ehjin housuin. Toinen sivu oli revennyt koko lahkeen mitan.

»Voi, Ville! Katso housujasi»! huudahti Virpi osaaottavana. »Mitähän sinun äitisi sanoo?»

Ville tuijotti repeytymää silmiään räpytellen ja teki kaikkensa pidättääkseen kyyneliään. Itkuaan niellen hän tokaisi:

»Mitäs se tuollaisesta …»

»Voi hän olla vihainen», surkutteli Virpi yhä.

»Älä papata, kyllä minulla housuja on!»

»Käy sitten äkkiä vaihtamassa toiset, me odotamme täällä», kehoitti Tapani.

Ville lähti pidellen käsin repeytymän reuhuvista syrjistä. Mitä lähemmäksi kotimökkiä hän tuli, sitä raskaammin nousivat saapasrehjuja kantavat jalat. Pelko ahdisti rintaa ja mielessä väikkyi yksi ainoa kysymys: »Mitähän äiti sanoo?» Näin vaikealle ei kotiin meno ollut tuntunut vielä milloinkaan. Vavisten laskeutui pihkainen käsi ovenkahvaan, ovi aukeni parahtaen, ja Ville pysähtyi kynnykselle uskaltamatta nostaa katsettaan lattiasta.

»Ville, mikä hätänä?» Välimaan leski ei nähnyt revenneitä housuja, mutta näki kyllä poikansa surkeuden. »Oletko taas saanut selkääsi?»

»Ei, minä putosin …» Nyyhkytys tukahdutti äänen.

»Putosit! Mistä sinä olet pudonnut?» Äiti riensi hätääntyneenä Villen luo.

»Puusta.»

»Sattuiko sinuun pahasti? Sano pian!»

»Ei, mutta …» Ville päästi kädestään revenneen lahkeen.

Äiti kumartui katsomaan, asetteli repeytymän syrjiä vastakkain, ravisti päätään ja nousi huokaisten.

Mitä äiti sanoisi? Ville-poloisen sydän kipristyi pelosta.

Mutta äiti ei sanonut mitään, otti vain lakin Villen päästä ja siveli pojan pörröisiä hiuksia. Mielen täytti syvä sääli ja huoli huomisesta.

»Älähän itke», hän lohdutti nyyhkivää Villeä. »Ei asia siitä parane.»

Itku taukosi. Pojan kesakkoiset kasvot kohosivat, ja harmaat silmät katsoivat kysyvinä äitiin.

»Etkö sinä olekaan vihainen?»

»Eihän sinun olisi pitänyt kiivetä puuhun. Mutta ilman sitäkin olisivat nämä housut pian hajonneet, niin huonot ja pienet ne jo ovat. Toivoin niiden kestävän koulun loppuun asti, ja kesän yli olisit selvinnyt uimahousuillasi. Nyt ei niillä vielä tarkene ja uusia en saa. Hyvä jos saisin sinulle housut tutkintoon.»

»Parsitaan nämä», ehdotti Ville, jonka mielestä elämä tuntui ihanalta revenneissäkin housuissa, kun äiti ei tuon pahemmin torunut.

»Riisuhan ne jalastasi, niin katson. Ei, eivät nämä enää kestä parsimista. Mutta jotakin on tehtävä, muuten et pääse aamulla kouluun. Ulos et enää tänä iltana voi mennä, mutta rupea lukemaan läksyjäsi.»

Vastahakoisesti Ville etsi kirjansa ja kyyristyi ikkunanpieleen. Mutta ajatus kulki muualla, ulkona metsikössä, missä toverit odottivat turhaan. Odottakoot! Ikinä hän ei sanoisi niille, ettei päässyt ulos enää, kun omisti vain yhdet housut.

Herätyskello kaapilla tikitti, lämpö raukaisi ja ennen pitkää hervahti Villen pää rintaa vasten. Äiti sijasi vuoteen, Ville kömpi sinne, ja unen helmassa unohtuivat toverit, variksenpesät, revenneet housut ja kaikki muu.

Aamulla herättyään kavahti Ville sängystään kylmälle lattialle ja alkoi pukeutua. Vasta silloin hän muisti eilisen onnettomuuden. Hänellähän ei ollut housuja. Mutta mitä ihmettä! Mykistyneenä poika tuijotti tuolinselkämyksellä olevaa vaatekappaletta. Siinähän oli housut, aivan uudet housut! Mistä ihmeestä äiti oli ne saanut? Ville otti housut hellävaroen käsivarrelleen ja juoksi keittiöön kysymään asiaa.

»Illalla nukuttuasi minä ne ompelin. Koeta nyt olla vähän varovaisempi, että kestäisivät edes kesään asti.»

Ville lupasi sen ja hyvä tuuli kuvastui kesakkoisilta kasvoilta ja reippaasta vihellyksestä, kun hän hetkistä myöhemmin asteli kirjoineen koulutietä.

Päivä päättyi, kaivattu kellonsoitto kuului. Pääsiäisloma oli alkanut. Kolisten ryntäsivät lapset paikoiltaan, mutta opettaja komensi heidät takaisin.

»Vaikka ulkona onkin valoisa ja lämmin kevät, täytyy meidän jaksaa opiskella vielä muutama viikko. Mutta täällä on monta, jotka eivät enää avaakaan kirjojaan. Heikki Hinkkuri, sinä olet suurin ja vanhin koko luokalla, mutta et tiedä yhtään mitään. Ota esimerkkiä Ville Välimaasta ja tule pääsiäisen jälkeen kouluun yhtä ahkerana kuin hänkin, muuten saat istua tälläkin luokalla kaksi vuotta.»

Posket mielihyvästä hehkuen kiirehti Ville luokasta. Kiitoksen sanat olivat outoja ja ihmeellisiä, aivanhan ne saivat pään pyörälle. Kuinka hyvältä maailma nyt tuntuikaan!

Ylikyläläisten parvi kirmaisi ylös metsikköön, missä lumi oli jo tyystin sulanut. He hyppivät, nauroivat, telmivät. Aurinko paistoi, linnut liversivät. Nyt he saisivat olla täällä kaiket päivät, ei ollut huolta läksyistä eikä huomisesta.

»Resu-Ville, opettajan lellipoika!»

Lapset pysähtyivät katsomaan. Etelämetsän alarinteellä kulki alakyläläisten armeija Iso-Hinkkuri etunenässä.

»Hame-Ville! Mammanpoika! Housutkin on tehty akkojen hameesta!»

Kaikki katsoivat Villeen, joka itsekin tuijotti uusia housujaan. Aamullinen hyvä tuuli sammui, sijaan nousi kauhea epäilys, pikku pään lokeroissa syttyi muistikuva … Ei, se ei voinut olla totta!

»Valehtelet, laiska-Hinkkuri!» kiljui Ville vastaan.

»Ha-ha-haa! Enpähän valehtele! Katso Peruna-Miinaa, silläkin on tuollainen hame. Hei, pojat! Välimaan Villellä on akkojen kankaasta housut! Hame-Ville, Hame-Ville!»

Enempää Ville ei kuunnellut. Hän syöksyi suinpäin ylös rinnettä. Nousu oli raskas, koululaukku painoi, mutta Villen vauhti ei hiljentynyt. Pois, pois! Kukaan ei enää saisi nähdä hänen housujaan.

Välimaan leski palasi työstään. Väsytti ja päätä kivisti viimeöinen valvominen ja pojan housujen ompeleminen. Köyhän elämä ei ollut helppoa. Mutta asia oli sittenkin järjestynyt paremmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Tänä iltana hän menisi aikaisin nukkumaan. Kunpa Ville vain saapuisi ajoissa syömään. Pääsiäisloman riemuissa voivat sellaiset välttämättömyydet unohtua.

Iltapäiväauringon valo lankesi pienestä ikkunasta keittiön lattialle valaisten siinä lojuvaa vaatemyttyä. Mitä ihmettä? Välimaan leski kumartui ja nosti sen ylös. Villen housut! Hänen edellisenä yönä ompelemansa. Harmissaan tempaisi äiti kamarin oven auki viedäkseen housut sinne, mutta koki uuden hämmästyksen. Ville makasi matolla vuoteen vieressä, pää käsien varassa. Äiti luuli pojan nukahtaneen ja ravisti hartioista. Silloin kavahti Ville ylös, astui äitinsä eteen, polki jalkaansa ja itkun tukahduttamalla äänellä huusi:

»Minä en pane niitä enää! En ikinä!»

Ääni sortui uuteen itkuntyrskähdykseen. Äiti katseli kummeksuen poikaansa, näki harmaat housunrisat, joita oli kursittu kokoon kolmella hakaneulalla, näki kyyneleiset kasvot ja silmien pohjattoman tuskan. Jotakin oli täytynyt tapahtua, jotakin katkeraa.

Ja selvisihän se vähitellen. Sana sanalta, lause lauseelta Ville kertoi kaiken. Äiti ei virkkanut toviin mitään, istui vain, silitteli kädellään polvellaan olevia housuja ja puhkesi viimein puhumaan hiljaa ja kuin huomaamatta:

»Eihän sinun tarvitse näitä käyttää. Vahinko vain, että rikoin näihin parhaan hameeni ja valvoin koko pitkän yön ommellessani. Parempi olisi ollut mennä illalla nukkumaan, silloin ei päiväkään olisi tuntunut niin raskaalta. Mutta enhän minä tiennyt, että minun poikani antaa suuremman arvon kateellisen koulutoverinsa huudoille kuin äitinsä työlle. Heikki Hinkkuri pilkkasi sinua kateudesta, sillä hänen omat vaatteensa ovat niin likaiset ja risaiset, että hirvittää. Sinä olet sentään puhdas. Mene vain huomenna ulos vanhoissa housuissasi, niin Heikki nauttii.