Murhamiehen tyttären uni

By Laura Kallio

Rakkautta ja mysteereitä!Riikka osallistuu leikkimieliseen missikilpailuun osaamatta arvata, että se johtaa mitä ihmeellisimpiin seurauksiin. Pian juorulehtien sivuilla on kohuotsikoita, ja jutuissa kaivellaan Riikan menneisyyttä. Eikä siinä kaikki – salaperäinen mies vaikuttaa hyvin kiinnostuneelta Riikasta, ja yhtäkkiä esiin nousee albumillinen Riikan lapsuudenkuvia. Mitä kaikki tarkoittaa? Kuka Riikan elämän vaiheita kaiveleva outo mies on? Menneisyys ja nykyhetki salaperäisine sattumuksineen kietoutuvat kutkuttavasti toisiinsa, kun Riikka alkaa selvittämään tapahtumia.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Aug 2, 2023
• ISBN: 9788728547380

Book preview

Murhamiehen tyttären uni

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2006, 2023 Laura Kallio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728547380

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Kaksi naista laivalla

Y htäkkiä Milla alkoi nauraa hihittää sillä lailla salamyhkäisesti kuin olisi vaivihkaa pieraissut keskellä ihmistungosta. Katsoin häntä hölmistyneenä ja hiukan tuskastuneenakin.

Parhaalla ystävälläni, joka sattui olemaan serkkuni, oli taipumuksia, joista en ollut aina aivan varma, oliko hän perinyt ne meidän yhteisestä sukuhaarastamme vai saanut ne tuliaiseksi arvovaltaisen isänsä puolelta.

- Mikä sinulle nyt tuli? tokaisin Millalle.

Reppu painoi selässäni enemmän kuin kymmenen litraa punaista maitoa, vaikka se oli täytetty ainoastaan muutamalla vaatekerralla, sellaisilla, jotka sopivat parhaiten matkalle, johon juuri suunnistimme yhdessä satojen muiden kanssa sataman ja laivan välistä lasitunnelia pitkin.

Milla leväytti naurunsa päälle hammastahnahymyn ja totesi kuin alaikäiselle:

- Mikäkö minua nauratti? No, ei mikään. Yhdellä ukkelilla oli vain niin hassu pipo päässä.

Mulkaisin Millaa epäileväisesti. Kyllä, minun serkkuni, minun ystäväni, minun pienen sukuni suurin ja läheisin ihminen juksasi minua. Ei hän nauranut kenenkään pipolle. Hän nauroi jollekin muulle, mutta oli päättänyt, ettei se kuulunut minulle - ainakaan vielä.

Koko aamu ja itse asiassa viime viikko olivat olleet samanlaista salamyhkäistä hekottelua. Pipoja, mukamas, tai lököttäviä housuja tai hassuja kampauksia. Millalla oli ollut selitys huulilla omalle hymylleen ja kikatukselleen niin näppärästi, että olin alkanut aavistella hänen - valehtelevan.

T änä aamuna yksi totuus oli valjennut minulle. Milla oli tullut herättämään minut jo ennen seitsemää, oli käskenyt pakata ojentamansa listan mukaiset vaatteet mukaani ja vetää takapuoleni joutuin kuteisiin ja itseni ulos asunnosta.

- Nyt lähdetään maailmalle, Milla oli julistanut.

Kun Henen, Millan avomiehen, ruosteinen Toyota vuosimallia -84 oli kaartanut vitsinä ostetut karvanopat heiluen kohti satamaa, olin katsonut Millasta Heneen ja toisin päin. Siis, mitä? Siis, mitä! Mutta juuri sitä: pian Milla ja minä olimme seisoneet lähtevien ihmisten jonossa matkalla merelle, matkalla kahteen vapaapäivään ulapalla kaksistaan.

- Hyvää syntymäpäivää, Milla oli huutanut, kun olin töllistellyt siinä, keskellä kaikkea hyörintää hölmistyneenä. - Hyvää syntymäpäivää, ystävä!

Kieltämättä hieno idea, upea ajatus, mahtava, täydellinen. Minä ja Milla merellä. Kokonaisen viikonlopun verran. Hene laiturissa ja Mika kanssa, jossakin ihan muualla kuin meidän kahden keskellä.

Olin syöksynyt Millan kaulaan ja rutistanut häntä täysin voimin. Olin ollut heti kympillä, ei kuin satasella, mukana menossa. Tietysti. Kuka nyt vastustaisi risteilyä parhaan ystävänsä kanssa oman kolmikymppisen kunniaksi? Ei kukaan, ei ainakaan Riikka Koskinen, siis minä.

Mutta Milla Merette Mirebella Miettunen, äitini siskon tyttö, omituisen nimen omistaja, jo kolmenkympin rajapyykin saavuttanut vaimoke, ei kuitenkaan lopettanut salaperäistä hymyilyään ja naurunpyrskähtelyjään satamalaiturille. Ei, nyt oli jälleen menossa uusi kohtaus, tällä kertaa pipon vuoksi.

Mukamas.

L aiva lipui valtavana merijättiläisenä satamasta. Se oli suurempi kuin se kuppainen kerrostalo, jossa asuin laitakaupungissa herneen kokoisessa yksiössä ja mietin, miten saisin itselleni vakituisen työn ja edes oliivin kokoisen asunnon.

Laivasta löytyi putiikkeja, kahviloita, baareja, peliluolia, tanssisaleja, elokuvateatteri ja vaikka mitä. Oli meikkejä, hameita, housuja, koruja, drinkkejä, lohileipiä, sisäfileepihvejä, postikortteja, karamelleja, jäätelöannoksia. Miehiä, naisia, lapsia, vanhoja, tätejä, setiä. Vaikka mitä.

Entä sitten hytti? Milla oli varannut meille ihanan kahden hengen hytin, josta oli näkymä laivan sisäpihalle. Luksusta. Hytti oli luksusta. Näin sen heti, sillä jo hytin vessa oli isompi kuin omani ja hytin sänky leveämpi kuin keittokomeroni.

Millä sinä olet tämän maksanut, meinasin huutaa ystävälleni, mutta imaisin sanani viime tipassa takaisin sisuksiini.

Milla oli tietysti maksanut kaiken eikä ollut ollenkaan ihme, millä. Millan isä, arvostettu teollisuusneuvos, pamppujen pamppu, heitti Millalle edelleen viikkorahaa, joka oli todennäköisesti samaa suuruusluokkaa kuin se sekki, jonka tuo samainen mies ojensi minulle valmistujaislahjakseni. Summassa oli monta nollaa ja sillä sai monta kivaa asiaa, muuan muassa elämäni ensimmäisen oman pesukoneen.

Mutta kun kerran Millalla oli jo pesukone, oikeastaan kaksi, j a viikkorahaa säännöllisesti, heittäydyin sängylle ja lakkasin murehtimasta omaa pientä asuntoani, palkkaani ja seuraavaa työpaikkaani. Höh, raha, mitä merkitystä sillä oli, kun sitä sai käyttää surutta!

- Tattatattaaraa, Milla töötötti vapputorvena ja hyppäsi perässäni sängyn oranssille päiväpeitteelle.

Kädessään nainen piti valtavan kokoista kuohuviinipulloa.

- Nyt katsotaan, mihin asti korkki singahtaa, Milla metelöi ja teki työtä käskettynä.

Pienen ähräämisen jälkeen Milla sai korkin löystymään ja lopulta napsahtamaan irti niin, että poksahdus tuli kuin nallipyssystä. Kuohuviini teki nimensä veroisen siirron ja päästi pullosta esiin kauniin kultaisen nauhan kimmeltävää juomaa. Kiiruhdimme laseja alle ja nauroimme niin kuin aina, kun olimme kahdestaan.

- Skool. Tämä matka olkoon ystävälleni ikimuistoinen ja ihana ja täydellinen. Tällä matkalla juteltakoon miehistä ja katseltakoon miehiä, niissä rajoissa, joissa me varatut naiset voimme nauttia niistä komeista uroista, joilla tämä laiva on lastattu, Milla julisti.

Minä kikatin Millan ilmeilylle, kun hän veti oikeaa kättään niin sanotusti lipalle aivan kuin kapteeni ikään.

Kellahdimme takaisin sängylle ja koetimme olla läikyttämättä kuohuviiniä kauniille päiväpeitolle. Keskityimme kurkkimaan näkymää, joka avautui suuresta ikkunastamme laivan sisäpihalle.

- Minä kun olen aina luullut, että laivassa on pyöreät ikkunat, totesin Millalle.

- Niin ja että ikkunoista näkyy vain meren pohja, korallia, kissakaloja, haita ja sukellusveneitä, Milla nauroi ja iski minulle silmää osoittaen samalla vaaleaksi lakatulla etusormenkynnellään alapuolellemme.

Totta, lähellä kahta mukavannäköistä penkkiä seisoskeli mies, jota saattoikin vaivautua vilkaisemaan. Ainakin nyt, kun olimme Millan kanssa synttärimatkalla ja omat miehemme olivat jo kohta meripeninkulmien päässä meistä.

Millan Hene ja minun Mikani.

Minun Mikani. Se maistui hyvälle - yhdessä kuohuviinin kanssa.

P ari tuntia myöhemmin olimme käyneet tutkimassa jokaisen isomman ja pienemmän shoppauspisteen, joka laivasta löytyi. Kannoin tyytyväisenä vaaleanvihreää paperipussia, jonne oli taiteltu kauniisti avarakauluksinen pusero ja säihkyvä huulipuna. Syntymäpäivälahjat itselleni. Sen verran palkkani opettajansijaisuudesta piinaavan ylienergisten murkkujen kansoittamalla yläasteella antoi onneksi myöten.

- Nyt haetaan takit ja mennään kannelle, Milla julisti, kun olimme napanneet lasilliset valkoviiniä upeassa pienessä baarissa laivan toisessa kerroksessa.

Kikattaen ryntäsimme hissiin ja painoimme omaan kerrokseemme. Kikattaen ryntäsimme myös ulos hissistä ja törmäsimme - mieheen.

- Ohoh, sori, Milla kihersi ja koetti olla nauramatta koko aikaa.

Mies, noin meidän ikäisemme, näytti aavistuksen verran ärtyneeltä. Selvästikään me emme olleet tehneet häneen vaikutusta valkoviiniltä lemahtavalla käytöksellämme. Milla ei ollut myöskään vakuuttanut häntä siitä, että olisimme olleet ihan oikeasti pahoillamme tömähdyksestä.

Minä yritin kuosia pokkani kokoon. Katsoin miestä suoraan silmiin ja hymyilin hänelle. Koetin viestittää silmilläni, että Milla nyt on Milla, ennen kuin mutisin ääneen:

- Ihan tosi, olen pahoillani. Me nyt vain olemme tällaisia isokokoisia kakaroita.

En jäänyt rakentamaan syvempää keskustelua miehen kanssa, vaan ryntäsin Millan perään ja suoraan huoneeseemme. Vasta siellä purskahdin nauruun, joka taatusti kuului hissille asti.

- Mikä namupala, Milla läähätti. - Menisi Henen jälkeen heti kakkoseksi komeudellaan, jos pitäisin tummatukkaisista. Mutta kun en pidä, Mika saa pitää paikkansa suosikkilistallani Henen jälkeen.

Milla oli tapansa mukaan kerinnyt tarkastella miestä arvioivammin kuin minä. Hän oli pistänyt merkille tämän urheilullisen kropan, tumman tukan ja tummat silmät. Hän oli myös huomioinut, että miehellä on fiksut vaatteet ja että hän oli se sama uros, jota olimme kiikaroineet joitakin tunteja aikaisemmin ikkunastamme.

Minä en ollut sen sijaan pannut merkille paljon muuta kuin että mies oli ollut tympääntynyt. Me olimme kiehtoneet häntä yhtä paljon kuin merenrantaan ajautunut laho ajopuu. Aivan kuin ajopuu mekin olimme vain olleet tiellä.

V edimme takit yllemme ja lähdimme edellistä kierrosta rauhallisemmin laivan kannelle. Hissistäkin maltoimme tulla ulos nätisti ja varovaisesti, ilman törmäilyjä.

Ulkona tuuli voimakkaasti, mutta se teki vain hyvää. Kesä oli tulossa. Sen saattoi aistia, mutta sitä ei tuntenut ihan vielä poskipäillä eikä korvanipukoissa.

Olen aina rakastanut luonnon voimaa. Myös meri sai minut tuntemaan itseni ihanalla tavalla pieneksi, pieneksi osaksi tätä maailmaa, jota hallitsevat sittenkin paljon suuremmat lait kuin me ihmiset aina jaksamme muistaa ja ymmärtää. Meren äärellä oli aivan kuin olisin palannut kotiin, kotiin pohjoiseen, tuntureille, tuuleen ja tuiskuun, rakkaisiin maisemiin ja ihaniin muistoihin, kaikesta sukuni epäselvyyksistä huolimatta.

- Vetää hiljaiseksi, Milla totesi kuin ajatukseni lukeneena.

Tiesin, että myös ystäväni oli siirtynyt Suomenlahdelta Norjan rajan tuntumaan. Edes meren maku huulilla ja tuoksu nenässä eivät estäneet meitä lentämästä tuntureille, lapsuuteen, jota olimme eläneet kesäisin yhdessä pienessä kylässämme.

- Mitä jos tehtäisiin Titanicit? Milla huudahti.

Tunnelma särkyi sen sileän tien, tai ehkä Milla oli tarkoituksellaan rikkonut sen ennen kuin meistä jompikumpi olisi alkanut vetistellä muitakin kuin merituulen aikaansaamia kyyneliä.

- Miten niin Titanicit? mutisin ystävälleni.

Ajatukseni oli yhä puoliksi jossakin siellä, missä lepäsi äitini hauta ja jossa lumi peitti maat ja mannut, vaikka toukokuu oli jo pitkällä.

Samassa Milla osoitti kohti laivan keulaa. Se tuntui häämöttävän kaukaisuudessa pienenä kuin nuppineula.

Silloin muistin, miten Kate ja Leonardo olivat seisoneet laivan keulassa ja valloittaneet maailmaa Titanicin kyydissä. Sitten muistin myös, miten muutama hullunrohkea oli sitten hukkunut koettaessaan tehdä hollywoodilaiset temput