Surun sata siiveniskua

By Laura Kallio

Tunteellinen tarina rakkaudesta, menetyksestä ja rohkeudesta rakastua uudelleen.Kaisla on menettänyt Kimmon, ja elämästä ovat kadonneet värit ja merkitys. Ainoa asia, jonka takia hän jaksaa jatkaa, on suloinen Unna-vauva. Sitten, aivan yhtäkkiä, Kaisla löytää Kimmon tavaroista salaperäisen korun ja avaimen. Niiden paljastuminen herättää monenlaisia kysymyksiä. Mitä salaisuuksia Kaislan on selvitettävä? Onko Kimmo piilotellut häneltä jotain? Kun Kaisla alkaa tutkimaan menneisyyden arvoituksia, hänen elämäänsä palaa vähitellen ilo ja onnellisuus – ja ehkä myös mahdollisuus löytää taas rakkaus.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 27, 2023
• ISBN: 9788728547410

Book preview

Surun sata siiveniskua

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2007, 2023 Laura Kallio and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728547410

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

1

Avain ja koru

N iks, naks, niks, naks.

Annika on saanut tahtonsa lävitse eikä ensimmäistä kertaa. Onneksi en voi nähdä mitään, mutta tunnen sitäkin selvemmin, kuinka tukkani tipahtelee lattialle jossakin selkäni takana, vasemmalla ja oikealla. Jos edessäni seisoisi peili, olisin jo ajat sitten sulkenut silmäni moiselta kauhunäytelmältä.

Annika saattaa olla oikeassa saksineen, mutta silti, silti minusta tuntuu siltä kuin minulta menisi hiusten myötä persoona ja historia.

– Sinä tarvitset muutosta, Annika mutisee yhä.

Tiedän, että ystäväni sinistäkin sinisemmät silmät tuikkivat varmoina asiastaan. – Jos sinä et itse ymmärrä sitä, jonkun muun on ymmärrettävä se puolestasi. Onnettomuutesi oli viimeinen varoitus. Viimeinen varoitus, Kaisla.

Ystäväni sanat valuvat korviini yhtä hidasliikkeisenä kuin kaikki muukin viimeisen puolentoista vuoden aikana. Hitaasti kuin hunaja, kun sitä koettaa juoksuttaa teehen joutuisasti kahvilan pitkän jonon ensimmäisenä. Ehkä Annikan kärsivällisyys on vihdoinkin tullut päämääräänsä. Tai sitten kyseessä on puhdas ystävyys. Senhän olemme kuitenkin jakaneet jo ainakin kaksikymmentä vuotta, alaasteesta lähtien, siitä ensimmäisestä pulpettirivistä opettaja Karvisen paksusankaisten silmälasien alta.

Annika ei ole säästynyt laseilta itsekään, vaikka vannoi kahdeksan vanhana, ettei hänestä koskaan tulisi opettaja Karvista, pientä, hiljaista ja hintelää. Ei hänestä tullutkaan. Hänestä tuli pieni, äänekäs ja voimakas. Niin kuin voimistelija, paitsi, että hänen permantosarjansa on miesten valloittaminen ja trapetsinsa suhteesta toiseen lentäminen.

Lasit nököttävät Annikan nenällä nytkin. Pienet ja viisaannäköiset, samanlaiset kuin koko nainen itsekin. Hän on viisas, tavallisesti. Mutta juuri nyt, juuri tällä hetkellä en ole aivan varma, mitä ajattelen hänen aivoistaan. Jos minä tarvitsen hänen mielestään muutosta, miksi ihmeessä pitkä ruskea tukkani pitää silputa lattialle kuin mikäkin sijaiskärsijä?

Annikalla on vastaus, ei puolustus, tukanleikkuuseen jo ennen kuin kysymys on ehtinyt huulilleni:

– Me leikkaamme sinulta tukan. Sitten värjäämme sen punertavaksi. Siitä on hyvä lähteä liikkeelle.

– Miten niin tukasta on hyvä lähteä liikkeelle? tiuskaisen takaisin.

Annika kääntyy minuun päin ja naurahtaa tyytyväisen oloisena. Vähän niin kuin Unna röyhtäisynsä jälkeen.

– Kuuntele nyt itsekin, Annika huudahtaa silmät t ikkien. – Kuuntele nyt. Sinun äänesi on pitkästä, pitkästä aikaa sinun äänesi eikä sääsken ininä. Tukka saa lähteä. Se nostattaa verenpainettasi, jos ei muuta.

Annika naksauttaa viimeisen sanan suustaan kuin se olisi inhottava jänteenpala huippukalliissa sisäfileessä. Ilmeisesti juuri se saa minut makustelemaan hänen sanojaan. Ehkä hän on oikeassa. Ehkä minä kuulostan erilaiselta. Ehkä minä tarvitsen muutosta. Ehkä on loistava ajatus lähteä liikkeelle hiuksista. Leikata ja värjätä. Ainakin Unnan kanssa hommaaminen voisi olla helpompaa lyhyen tukan kanssa. Sekin olisi jo jotain. Muutosta tai palautumista, aivan kuinka asiaa haluaa katsoa.

– Älä sitten nyrsi siiliksi asti, murahdan Annikalle.

Toki ystäväni on ammatiltaan kampaaja ja maineeltaan mestarillinen, mutta saa minua silti hirvittää. Minulla on aina ollut pitkä tukka, jo silloin, kun istuimme Annikan kanssa neiti Karvisen silmien alla ensimmäisessä pulpettirivissä.

– En minä mitään nyrsi. Tästä tulee hitti. Tai siis tämä on jo hitti. Sinua se tulee pukemaan helkkarin hyvin.

Annikan ääni laulaa niin kuin leivonen. Minun on edes vaikea muistaa, milloin hän olisi ollut surullinen tai allapäin. Tai, kyllä minä muistan, muistan hyvin, vaikka en halua muistaa.

V ain kaksi päivää sitten Annikan silmät hehkuivat punaisina. Hän oli itkenyt, vaikka ei minun edessäni. Minun edessäni, siinä sairaalavuoteeni reunalla, punaiseen villatakkiin käpertyneenä, hän koetti olla paljon voimakkaampi kuin hänen kyyryinen asentonsa antoi ymmärtää.

– Sinun on jatkettava elämääsi, Kaisla, elämääsi. Sinä olet liian nuori näivettymään pois, Annikan sanat kuuluivat.

Silloin ystäväni ääni ei laulanut, ei edes mollissa. Se oli kumissut tyhjänä kuin hylätty tynnyri, yksin ladossa, kuuroille korville. Minä vain makasin ja tuijotin kattoa. Siinä oli halkeama ja likaläntti. Ehkä ne olivat ilmestyneet sinne erikseen tai sitten yhdessä. Mutta ainakin ne oli helpompi kohdata kuin Annikan sanat, Annikan vaativat sanat.

– Sinä olit kävellä auton alle, Annikan ääni jatkoi jossakin yläpuolellani mutta matalammalla kuin halkeama ja likaläntti. – Sinun onnesi, että kuski tajusi viime hetkellä, että sinä kävelisit suoraan eteen. Olit kuulemma kuin unessa. Unessa, nainen. Sinun on herättävä. Sinun on vihdoinkin herättävä. Painajainen on mennyt, Kaisla.

Sairaalan huone kaikui kuin olisimme seisoneet kalliolla lähellä lapsuudenkotiani. Kaksi muuta sänkyä ammottivat tyhjinä, toinen ikkunapaikalla, toinen vieressäni, vihreisiin päiväpeittoihin käärittynä toivomassa ristiriitaisesti, että joku jo tulisi ja täyttäisi ne. Minä olin tullut, melkein auton alta, punaisen Volvon, jonka kuski todennäköisesti oli ottanut tapahtuneen jälkeen konjakin ja toisenkin.

Minä en ollut huomannut autoa. Tai ehkä minä en ollut edes ajatellut autoja. Kello neljän tasainen ruuhka oli surissut korvissani kuin hissimusiikki, kuin uniaalto, kuin se kaikki elämä, millä ei ollut mitään merkitystä.

Sitten, yhtäkkiä, siellä, keskellä Kautoväylää, neljän kaistan keskellä, autojen ulinassa ja kotiinpalaajien karavaanissa. Siellä oli ollut rauha ja tyyssija. Siellä oli seissyt Kimmo.

A nnika napsauttaa suutaan. Se herättää minut ajatuksistani, sillä tunnen kyllä ystäväni merkit. Kun käännähdän katsomaan häntä kysyvästi, tajuan, että hän on koettanut kalastella huomiotani jo tovin.

– Niin siis mitä, mutisen ja koetan näyttää siltä kuin en olisi syyllinen.

Mutta syyllinenhän minä olen, syyllinen siihen, että olen taas luisunut maailmaan, josta ystäväni koettaa niin uutterasti repiä minua irti.

– Minä vain kysyin, vedetäänkö siili vai olisiko tämä tässä tällä kertaa, Annika murahtaa.

Samassa tajuan, että Annika heiluttaa suurta käsipeiliä kasvojeni edessä.

– Kannattaa mennä tsekkaamaan vessan peilistä, ystäväni neuvoo, kun alan tarkastella uutta tukkaani käsipeilistä. Ammattilainen ei halua, että hänen kätensä jälki tuhotaan vääränlaisella tirkistelykulmalla.

Teen työtä käskettynä ja lompostan kaksioni pieneen kylpyhuoneeseen. Kurottaudun peilille ja näen – itseni, mutta en kuitenkaan. Peilistä hohkavat minun nappisilmäni ja miettivä suuni sekä kolme ihmetyksen ryppyä otsallani. Mutta tukka, tukka on totisesti toisin kuin vielä pari tuntia aikaisemmin. Nyt sitä ei ole. Tai on, mutta kaksi kolmasosaa vähemmän kuin aikaisemmin ja enemmän kuin puolet siistimmin kuin aikaisemmin. Kokonaisuus on hämmästyttävän erilainen. Minä en ollut voinut edes kuvitella, että minulle saattaisi sopia muu kuin letti niskaan.

– Mitäs sanot? Aika hyvä, vai? Annikan ääni iloitsee vierelläni. – Laitetaan vielä punertava väri, niin sinua ei tunnista kukaan!

Ystäväni käsi pöyhii tukkaa takaa ja saa sen näyttämään entistäkin vauhdikkaammalta. Minun on pakko hymyillä.

– Hyvä tämä on, tosi hyvä. Mutta entä huomenna? Entä kaikkina niinä muina aamuina, päivinä ja iltoina, kun sinä et ole laittanut tätä? Et sinä, vaan minä? Vielä kiireessä Unnan kanssa? Onko päässäni sitten lamppuharja tämän fiksuksi tekevän leikkauksen sijasta?

Annika alkaa nauraa raikkaasti kuin keväinen mandariini.

– Kyllä kai minä tiedän, ettet sinä saa laitettua hiuksiasi. Tämä on niitä pese ja mene -kampauksia. Jos nyt joskus suhautat lakkaa tai jotain, kun lähdet iskemään miehiä.

Samassa Annikan ääni särähtää. Hänen naurunsa katkeaa, mutta vain hetkeksi. Hän pakottaa sen taitavasti uudelleen huulilleen, mutta ei voi estää teennäisyyttä kuulumasta tuotoksensa läpi. Hän pelkää, niin kuin minäkin, että tunnelma, hymynpoikanen ja silmien tuike, ovat kohta tipotiessään.

Tuijotan peiliin. Ilmeeni on jähmettynyt. Nappisilmät eivät enää hehku, ja suukin on vääntynyt uhkaavasti alaspäin. Kun katson vähän vasemmalle, kohtaan Annikan ilmeen, joka koettaa uhkua enemmän päättäväisyyttä kuin pelkoa.

– Anteeksi, Kaisla, Annika kuiskaa.

Ystäväni ei kuitenkaan aio jämähtää, vaan jatkaa jo samaan hengenvetoon:

– En minä voi loputtomiin käyttäytyä niin kuin sinä olisit joku nunna tai muuten vain ikineitsyt.

Sitten Annika kuuluu vetävän keuhkot täyteen ilmaa. Vaistoan, että tulossa on pyörreryöpytys. Ja niin se tuleekin, puhaltaa sanoja kasvoilleni, sellaisia sanoja, joita en halua kuulla. En nyt enkä koskaan, hyi!

– Herran jestas, nainen. Tosiasia on, että joskus sinä vielä haluat miehen. Miehen miehen miehen, pyörre vatkaa korvassani.

En sano mitään. Käännän selkäni uudelle hienolle minälle ja raahustan ulos kylpyhuoneesta. Pysähdyn vasta keittiössä, hellan äärellä. Lasken kattilan täyteen vettä ja napsautan levyn päälle. Tee tekee terää. Tee polttelee miehet ja kärventää ajatuksenpoikasenkin siitä, että minä joskus jahtaisin jotakuta urosta.

Annika on väärässä: minä haluan olla kuin nunna, sillä Jumalakaan ei voisi tuoda takaisin sitä, jota kaipaan koko ajan vierelleni. Koko ajan. Minun mieheni. Minun Kimmoni.

K immo oli seisonut keskellä kello neljän ruuhkaa. Kautoväylän keskellä, siinä betonikorokkeella, joka jakaa etelään ja pohjoiseen kulkevan liikenteen kahdeksi omaksi kaistakseen. Hän oli heiluttanut minulle ja kutsunut kädellään selvästi luokseen. Hän oli ollut niin oma itsensä, niin oma itsensä. Vaalea tukka, haikea virnistys, pitkä olemus, farkut ja nahkarotsi. Minun mieheni, minun rakas mieheni. Aivan kuin silloin ennen, ennen kuin kateelliset enkelit varastivat hänet minulta.

Kimmo ei ollut lakannut heiluttamasta. Hän oli selvästikin halunnut, että olisin purjehtinut hänen luokseen betonikorokkeelle. Ehkä hänellä oli ollut asiaa, eikä autojen metelin yli ollut voinut huutaa tarpeeksi kovaa. Ei edes Kimmo, vaikka hän osasikin olla joskus kovaääninen, etenkin silloin, kun leikki suihkussa Kake Randelinia, vitsinä.

Minä olin ottanut askeleen, sitten toisen ja kolmannen. Neljäs ja viides olivat jo muuttuneet juoksuksi, sillä minusta oli vaikuttanut siltä kuin Kimmo olisi alkanut haaleta. Kuin hänelle olisi käynyt samalla lailla