Kaivatut: -

By Kirsti Ellilä

Miten selvitä oman lapsen kuolemasta?Saara on nainen, joka on kokenut asioista hirveimmän: hän on joutunut hyvästelemään oman lapsensa. Suru vie Saaran mukanaan. Naru-tytär ei koskaan enää laulaisi koulun juhlasalissa. Naru ei koskaan enää kokisi sitä, kun vuodenajat vaihtuvat. Kaipaus on kuin trooppinen loinen: se jäytää Saaraa hitaasti sisältä. Saara ei kuitenkaan ole ainoa, joka on kokenut suuria menetyksiä. Kun hän sitä vähiten odottaa, hänen tiensä risteää toisten surevien kanssa.Kaivatut on koskettava romaani kaipauksesta ja surusta. -

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Jul 5, 2023
• ISBN: 9788728530269

Book preview

Kaivatut

Cover image: Shutterstock

Copyright ©2013, 2023 Kirsti Ellilä and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728530269

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrieval system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

I

PUDONNEET

Mitä on elämä?

Se on jatkuvaa eksymistä ja iloisia huojentuneita kotiinpaluita.

Se on sitä, että luulee kadottaneensa hänet jota rakasti eniten ja sitten saa hänet takaisin. Hetkeksi.

Kaikki muuttuu, virtaa. Mikään ei pysy samana, mitään ei voi omistaa, on vain ripustauduttava sen varaan mitä toivoo.

On pistettävä elämänsä pantiksi tietäen, että eräänä päivänä kaikki loppuu. Ja tiedettävä, ettei se merkitse mitään, koska pohjimmiltaan kaikki kääntyy hyväksi. Lopulta.

Jotain tuon kaltaista Saara ehkä oli ajatellut. Tai jokin hänessä oli ajatellut niin. Mutta sitten kului vuosia, ennen kuin hän muisti sen jälleen, ja sillä välin oli tapahtunut paljon.

Mistä kohdasta tarina pitäisi aloittaa? Aivan alustako, vai kenties sittenkin jostain väliltä, esimerkiksi keskustelusta, joka käytiin eräänä määrittelemättömänä hetkenä määrittelemättömässä paikassa. Keskustelusta, joka meni näin:

– Äiti…

– Naru! Pelkäsin etten näkisi sinua enää koskaan. Älä pelkää kulta pieni, minä puolustan sinua. Ota minua kädestä. En enää päästä sinua liukumaan pimeään.

– Aiti, kaikki on hyvin. Sinun pitää mennä vielä takaisin.

Hän katsoi taakseen ja näki itsensä leikkauspöydällä. Hänen ympärillään hyörittiin. Minä näytän nuoremmalta nyt, hän ajatteli. Kasvoni ovat sileät ja levolliset. Vähältä piti, ettei hän unohtunut ihmettelemään näkyä, mutta sitten hän kuitenkin havahtui, kääntyi tytärtä kohti.

– Ei, en jätä sinua tänne, hän sanoi.

Hän oli hyvin päättäväinen. Nyt hän toimisi oikein. Enää hän ei hämmentyisi, ei antaisi johtaa itseään harhaan. Hän pitäisi huolen lapsesta, joka oli uskottu hänelle. Hän puolustaisi Narua.

Mutta tämä työnsi häntä hyvin lempeästi pois.

– Sinua tarvitaan vielä siellä. Kohta ymmärrät, Naru sanoi. – Älä päästä irti!

– Hän on ihan yksin. Sinun pitää auttaa.

Hän yritti pitää kiinni tytön kädestä, mutta tunsi sen liukuvan sormiensa läpi. Hän ei saanut otetta, taaskaan.

– Kohta ymmärrät enemmän. Se on aivan yksinkertaista. Sinun ei tarvitse pelätä mitään ja sinä ymmärrät sen ihan pian.

– Älä mene…

Saara availi silmiään .

– Tervetuloa takaisin, hän kuuli jonkun sanovan.

Ääni tuli aivan läheltä.

Miten typerää, hän huomasi ajattelevansa. Miksi sen pitää mennä juuri samalla tavalla kuin televisiosarjoissa, eivätkö ihmiset voisi keksiä mitään omaperäistä.

Hän yritti sanoa jotain ja ihmetteli rumalta kuulostavaa korinaa.

Omituista, hän ajattelija haroi käsillään kuvitellen uivansa todellisuudessa kuin vedessä. Hänen ihoaan kipristeli hiukan. Minun pitäisi olla kauhuissani. Makaan avuttomana jossain paikassa, jossa kaikki on luonnotonta. Mitä on tapahtunut? Miten kauan olen ollut täällä?

Hän vaipui unenomaiseen tilaan. Hän kaipasi äskeiseen valoisaan ajattomaan aikaan jossa oli nähnyt Narun. Eikä pelkästään nähnyt, hän oli pitänyt tätä kädestä kiinni. Hän tunsi vieläkin Narun pienen lujan käden kosketuksen, sormien puristuksen, ihon lämpimän nihkeyden. Hän tajusi, että tyttö oli näyttänyt jollakin tavalla erilaiselta.

Hän oli saanut tietää, että tämä voi hyvin, se oli tärkeintä. Surun kylmät leuat olivat hetkeksi hellittäneet, lakanneet jauhamasta, ja hän oli voinut hengittää vapaammin.

Hän olisi halunnut jäädä Narun luo, paikkaan jossa ei tarvinnut pelätä, ei kaivata eikä katua.

– Kokeile avata vähän silmiä, saatko silmät auki?

Kysymys tuntui kaikuvan kuin hän olisi ollut suuressa luolassa, tippukiviluolassa. Hän muisti veden, miten kirkasta se oli ollut. Niin kirkasta, että häntä oli alkanut pelottaa. Oli luonnotonta, kun jokin oli noin kirkasta.

Hän olisi halunnut jatkaa unta, mutta ääni korvanjuuressa oli sitkeä. Se ei antanut hänen nukkua, vaan patisti heräämään.

Hän ponnisti kaiken voimansa raottaakseen silmiään. Hän näki epämääräisiä hahmoja huojumassa vuoteen yläpuolella ja antoi luomien valua uudestaan alas.

Tämä kannattaisi muistaa, hän ajatteli sumeasti, mutta jonkin verran ihastuneena. Nämä värit, hän ei ollut tiennyt, että näin kauniita värejä oli. Oranssi, joka loi itseään uudestaan ja synnytti hänen päänsä sisällä spektrin keltaisen ja punaisen sävyjä, jotka puolestaan kopioivat itseään ja sävyttyivät kohti aniliinia, violettia, sinistä, vihreän loputtomia muunnelmia.

Vihreä. Kevät ja kesä. Jo joutui armas aika. Naru ei koskaan enää istuisi koulun juhlasalissa ja laulaisi sillä tavalla.

Naru ei myöskään näkisi näitä kaikkia värejä, jotka olivat olemassa vain Saaran päässä. Hän olisi oikeastaan halunnut näyttää värit Narulle.

Hän näytti aina tytölle kaikkea kaunista, mitä maailmasta löytyi. Hän yritti piristää tyttöä. Nytkin hän olisi voinut kertoa, että hän oli luonut nämä värit, hän loi niitä koko ajan. Uusia ja uusia. Loputtomasti sävyjä.

Miten hän pystyikin olemaan näin luova, vaikka hän makasi vuoteessa ja hänestä lähti letkuja ja johtoja, jotka oli kiinnitetty koneisiin. Onneksi kipuja oli vain vähän. Suurin tuska liittyi sen tajuamiseen, että hän oli päästänyt irti tytön kädestä. Hänen ei olisi pitänyt tehdä niin.

Hänen ympärillään tapahtui koko ajan jotain. Askelissa oli joutuisa rytmi, ne olivat tehokkaiden ihmisten tehokkaita askelia. Kukaan ei hätäillyt, kaikki sujui järjestäytyneesti ja viipymättä.

Hän kuuli musiikkiakin, jonkinlaista kaukaisten sfäärien viileää laulua. Aivan kuin avaruuden poikki, sen laidasta laitaan, olisi viritelty puhelinlankoja, ja valovuosien hiljaisuudessa ne langat olisivat osuneet toisiinsa ja hankautuneet toisiaan vasten ja siitä lähti se ääni.

– Hän on tulossa tajuihinsa.

– Tervetuloa takaisin.

Sinä sanoit sen jo, hän ajatteli ärtyneenä. Hän avasi suunsa sanoakseen sen ääneen, mutta vielä nyt sanat eivät suostuneet muodostumaan. Ne oli vangittu hänen päänsä sisälle eikä niillä ollut väylää ulos.

Sitä paitsi hänen päätään oli alkanut särkeä. Eikä vain päätä, vaan häntä kokonaan. Hän oli pelkkää särkyä. Hän hätkähti tajutessaan, että hänen piti nyt astua sisälle tähän kipuun, suostua olemaan sen kanssa yhtä. Sitä odotettiin häneltä, se oli hänen ensimmäinen tehtävänsä maan päällä nyt kun toinen kierros oli alkamassa.

Hän tunsi kosketuksen olkapäässään ja tiesi mitä se merkitsi. Häntä heräteltiin. Sinnikkäästi. Oli jonkun ihmisen työ saada hänet virkoamaan.

Saara oli ollut pitkät ajat irti kivusta, irti ahdistuksesta, irti ihmisen elämän ankarista biologisista ja fyysisistä reunaehdoista, mutta nyt hänen tehtävänsä oli palautua siihen kuoreen, joka makasi sairaalan vuoteessa hoitajien käänneltävänä ja lääkärien tutkittavana.

Entä sinä, mihin sinä menet? hän kysyi Narulta. Hän näki tytön vielä, vaikka ei enää ollutkaan tämän vieressä ylhäällä katonrajassa. Leikkaussali oli vaihtunut heräämöksi ja hän tajusi makaavansa vuoteessa, hän tunsi ruumiinsa painon patjaa vasten. Naru oli kauttaaltaan valon ympäröimä ja näytti pehmeärajaiselta ja aivan pyöreältä. Tyttö oli menettänyt kaikki ne tutut tunnusmerkit, jotka olivat tehneet hänestä juuri sen mikä hän oli ollut. Ja kuitenkin Saara tajusi, että Naru oli enemmän itsensä kuin koskaan aikaisemmin. Naru sellaisena kuin Saara muisti, sellaisena kuin tyttö oli eläessään, lakkasi vääjäämättä olemasta.

Minä olen aina ihan sinun lähelläsi…

Ne olivat eräänlaisia sanattomia sanoja, lausuttu Narun äänellä, mutta niihin ei tarvittu enää suuta, ei kieltä, ei äänihuulia, ei kurkkua, ei keuhkoja, ei rintakehää, palleaa, ei mitään. Ne olivat irronneet siitä maallisesta olemuksesta, joka Naru oli joskus ollut, ja sanat vain kaikuivat Saaran sisällä. Oikeastaan sanat olivat kuin hyväilyjä, jokin lempeä kosketti häntä ja hän tunsi itsensä lohdutetuksi yksinäisyyden autiuden keskellä.

Pärjäätkö sinä, hän ajatteli.

Naru haihtui ja Saara sujahti vastahakoisesti takaisin ruumiiseensa.

– Mikä on vointi? joku kysyi.

Saara pudisti päätään.

Miten tyhmää, niin hän olisi sanonut jos olisi voinut sanoa jotain. Tässä ei ole minkäänlaista järkeä. Lääketiede ponnistelee työntääkseen tuonnemmaksi sitä, mikä vääjäämättä kuitenkin tapahtuisi. Mitä väliä sillä on elikö joku viisikymmentävuotiaaksi vai satavuotiaaksi. Maailmankaikkeuden mittakaavassa vuosilla ei ole merkitystä. Ihmisen elämällä ei ole merkitystä.

Me olemme ikuisia kuin ruoho…

Sitten kului jälleen aikaa.

Hänen ympärillään liikuttiin. Hänen tilaansa seurattiin.

Hän raotti varovasti silmiään. Ihmiset hänen ympärillään näyttivät ilahtuneilta. He tervehtivät häntä kuin hän olisi ollut kauan kaivattu rakas ystävä.

Miksi te seisotte vuoteeni ympärillä ja riemuitsette siitä, etten kuollutkaan. Ettehän te edes tunne minua, te ette tiedä minusta mitään. Mitä väliä sillä teille on elänkö minä vai olenko kuollut.

Jotenkin noin hänen ajatuksensa kulkivat, jos ne edes olivat ajatuksia.

Tumma kiharatukkainen tyttö kumartui hänen puoleensa ja puristi hänen kättään. Jostain syystä Saara huomasi tytön käsivarren, miten tämän iho oli noussut vilunypyille ja nostanut ihokarvat pystyyn.

– Koeta levätä, kaikki on hyvin. Olet turvassa, tyttö sanoi. – Sinun pitää kerätä nyt voimia.

Hänen olisi tehnyt mieli sanoa nuorelle naiselle, että tämän kannatti laittaa villatakki ylleen, oli turha palella.

Valkotakkinen ponteva herra myhäili sängyn päässä ja napsutteli kynnellä stetoskooppia. Huoneessa risteili lääketieteellisiä termejä, hoitotoimenpiteitä, lääkkeitä, ja Saara oli keskustelun keskipiste, hän ja hänen heräämisensä. Hän alkoi tajuta, että tässä oli ehkä kulunut hiukan aikaa.

Ehkä oli kulunut tunteja, päiviä tai viikkoja.

Tuskin sentään kuukausia.

Hän oli leijaillut niiden läpi kuin olisi muuttunut aineettomaksi.

Mies kumartui, kosketti hänen olkapäätään, sanoi jotain. Saaran olo oli tukala, mutta onneksi hän oli saanut vielä kohdata Narun, puhua tytön kanssa. Hän tarrautui siihen tietoon, että tyttö voi nyt hyvin.

Vasta sitten, kun aikaa kului enemmän, hän tajusi, että Naru oli vain kuollut ja siinä kaikki.

Sitten myöhemmin.

Sitten paljon myöhemmin hän kuuli käytävältä kärryjen kilinää.

Oli taas jo jokin muu päivä ja sairaalakin oli eri. Hän tiesi sen maisemasta, joka avautui ikkunasta. Hän näki pilviä, lintuja, puiden oksia.

Hänen luonaan kävi ihmisiä, jotka käyttäytyivät ammattimaisen ystävällisesti. Hänellä oli aina ollut vaikeus erottaa ystävällisyys ystävyydestä, mutta täällä se oli helppoa. Täällä hänellä ei ollut ystäviä.

Jos hän olisi pystynyt puhumaan, hän olisi sanonut, että tämä oli väärin.

Lääkärit eivät koskaan ymmärtäisi, että heidän olisi pitänyt armeliaasti päästää Saara menemään, ei suinkaan väkivaltaisesti kiskoa häntä takaisin maailmaan, jolla ei ollut muuta annettavaa kuin kiduttavat muistot virheistä ja tietoisuus peruuttamattomista menetyksistä.

Hän kaipasi kotiin ja koti oli siellä missä Naru oli nyt. Se oli täysin loogista, kun sitä ajatteli.

Hän oli ensin ollut Narun koti, silloin kun tämä oli ollut hänen sisällään kehittyvä pieni papu. Tulemalla tähän maailmaan Naru oli tehnyt hänestä äidin ja jollakin tavalla äitiydestä oli tullut hänen kotinsa.

Hän oli pitänyt huolta Narusta, heidän suhteensa oli ollut hänen kotinsa. Eikä pelkästään koti, vaan elämän tarkoitus ja päämäärä.

Mutta sitten oli tapahtunut se pahin, se mitä kenenkään äidin ei pitäisi joutua kokemaan. Yhtäkkiä Naru oli ollut poissa.

Vaikka Saaran olemassaolo oli jatkunut senkin jälkeen, syvemmässä mielessä kaikki oli päättynyt sillä hetkellä, kun hän oli avannut oven poliisille ja katsonut tämän murheellisiin silmiin.

Hän oli menettänyt lapsensa iäksi ja kaipaus oli ollut kuin trooppinen loinen. Se oli jäytänyt häntä eikä se ollut suostunut poistumaan, vaikka hän oli yrittänyt häätää sitä. Hän oli saanut paljon neuvoja ja ohjeita.

Päivä kerrallaan, hänelle sanottiin.

Aivan niin, hän oli vastannut. Kai tämä tästä.

Hän oli mennyt illalla nukkumaan ja noussut aamulla vuoteesta. Hän oli pessyt hampaat, syönyt aamiaista, pukenut päälleen, katsonut kalenterista päivän työt ja lähtenyt suorittamaan kaikkia elämään kuuluvia velvollisuuksia. Hän oli tavannut ihmiset, jotka sinä päivänä piti tavata. Kirjoittanut jutut jotka piti kirjoittaa.

Hän oli pysytellyt elämän syrjässä kiinni niin kuin häntä oli neuvottu.

Oikeasti hän oli ollut suremassa itseään kuoliaaksi, mutta sen hän oli salannut muilta. Hän oli jatkanut olemassaoloaan miettien kuinka kauan ihminen voisi elää elämättä, ei kai sentään loputtoman pitkään. Hän oli ollut sisäisesti kuihtumassa, jokin hänessä oli ollut kuivumassa kokoon, mutta silloin hänen ylleen oli satanut kultainen sula valo.

Hän oli seissyt pakastealtaan ääressä, kun leimahdus oli yllättänyt hänet. Sen keskeltä oli vuotanut rakkautta ja rakkauden keskellä oli ollut pieni piste, joka oli alkanut kasvaa, ja se piste oli ollut hänen kaivattu tyttärensä.

Hänen otteensa oli hervonnut ja hernepussi oli pudonnut lattialle. Mitä herneille oli tapahtunut? Hassua miettiä sellaista nyt. Hän kuvitteli vihreiden jäisten helmien vierivän pitkin lattioita.

Tämä oli kuitenkin olennaista: kohtauksen tullessa hän oli tajunnut, että kaikki mitä oli tapahtunut aikaisemmin, kaikki sairaus ja kärsimys ja kuolema, se oli ollut vain alkusoittoa sille ihmeelliselle ilolle, joka oli nyt tullut hänen osakseen. Hän oli leijunut valotunnelissa Narua kohti. Hän oli nähnyt ilon ja rakkauden loistavan Narun silmistä, ja se sama rakkaus oli virrannut hänessä, tai hän oli virrannut siinä.

Kaikella on tarkoituksensa, hän oli tajunnut. Lopulta meidän käy hyvin. Ei pidä pelätä, vaan ainoastaan luottaa loppuun asti.

Omituista, että hapenpuute aivoissa saattoi tuottaa kokemuksen, joka oli todellisempi, jollakin salamyhkäisellä tavalla enemmän totta kuin mikään mitä hän oli aikaisemmin kokenut.

Hoitajat jotka piipahtelivat huoneessa säätämässä letkuja kuvittelivat pelastaneensa hänet elämälle, vaikka he päinvastoin olivat sulkeneet hänet sisälle kärsimykseen.

– Meri kiltti, älä mene vielä. Istu alas, puhutaan.

Henrik yritti vedota tyttäreen, joka liikehti eteisessä tanssijan askelin. Vuosien aktiivinen balettiharrastus oli jättänyt jäljet tytön askellukseen.

– Lili odottaa minua alhaalla, tytär sanoi.

Henrikin oli vaikea tajuta missä vaiheessa pyöreäposkisen lapsen tilalle oli vaihdettu tämä nuori määrätietoinen nainen, joka suunnitteli elämäänsä ja teki päätöksiä isältä kysymättä.

Hän katseli avuttomana vieressä, kun aikuinen tytär tyhjensi sitä samaa huonetta, jossa oli leikkinyt, tehnyt läksyjä, nukkunut.

Kaapin ovet olivat nyt auki ja tyhjät hyllyt kiilsivät puhtaina. Tavarat oli koottu mustiin jätesäkkeihin. Sängyn päälle levitetty päiväpeitto näytti luonnottoman sileältä ja teräväsärmäiseltä, aivan kuin valetulta. Joskus se oli näyttänyt aivan toiselta. Silloin Meri oli ollut sängyn uumenissa, peittojen alla, tyynyjen ja pehmoeläinten keskellä, ja Henrik oli istunut reunalla, nojannut tyynyihin ja pitänyt satukirjaa sylissä. Meri oli ollut hänen kainalossaan lämpimänä pienenä nyyttinä.

Hän muisti vieläkin Merin lempisadun, sen jossa köyhä kerjäläistyttö oli säälinyt vielä itseäänkin köyhempiä niin paljon, että oli antanut pois kaiken omaisuutensa. Tyttö oli luopunut takista, kengistä, hameesta, viimeisestä leivänpalastaankin. Lopulta tyttö oli päätynyt yksinään metsään ja ihmetellyt mitä hänelle nyt tapahtuisi. Silloin taivaalta oli alkanut sataa tähtiä, jotka maahan osuessaan olivatkin olleet hopealantteja, ja tytön silmien eteen oli ilmestynyt kaunis nainen sinisessä viitassa. Nainen oli ojentanut kerjäläistytölle pehmeästä kankaasta ommellun mekon.

– Onhan se totta? Tapahtuuhan niin oikeasti? Tulihan siitä köyhästä tytöstä oikeasti maailman rikkain ja onnellisin ihminen? Meri oli kysellyt.

Henrik oli kohennellut tytön peittoa ja tyynyjä ja asetellut pehmoleluja tyynyn ympärille vartioon juuri niin kuin tyttö halusi ja miettinyt, miksi juuri tämä satu oli tytön mielestä niin kiinnostava. Hän ei olisi halunnut kertoa, ettei tässä maailmassa todellakaan käynyt niin kuin saduissa. Taivaalta ei sadellut hopealantteja niille, jotka jakoivat pois kaiken omaisuutensa.

Ehkä oli hyvä, ettei hän silloin aikanaan tajunnut keskustelun enteellisyyttä eikä osannut