Toveri, älä petä

By Elvi Sinervo

Jännittävä romaani naisesta, joka menettää sydämensä punaiselle aatesuuntaukselle.Kun Marja meni nuorena 18-vuotiaana tyttönä naimisiin, hän ei ollut kovin poliittinen. Näin jälkikäteen muisteltuna hän keskittyi lähinnä kodinhoitoon eikä kaivannut edes kirjojen lukemista! Pikkuhiljaa Marjan ajatusmaailma alkoi kuitenkin muuttua. Väinö-niminen puoliso uhkasi, että lähtee Espanjaan sotimaan Francoa vastaan. Marjasta tuli kommunisti, henkeä ja vereä myöten. Vaan mistä kaikesta Marja joutuikaan luopumaan yhteisen hyvän takia? Kuinka uskollinen aatesuunnalle ja tovereille tulee olla?Toveri, älä petä on Elvi Sinervon poliittinen romaani.-

• Language: Suomi
• Publisher: SAGA Egmont
• Release date: Sep 23, 2022
• ISBN: 9788728447314

Book preview

Toveri, älä petä

Cover image: Shutterstock

Teos on julkaistu historiallisena dokumenttina, jonka kieli kuvastaa julkaisuaikansa näkemystä.

Copyright © 1947, 2022 Elvi Sinervo and SAGA Egmont

All rights reserved

ISBN: 9788728447314

1st ebook edition

Format: EPUB 3.0

No part of this publication may be reproduced, stored in a retrievial system, or transmitted, in any form or by any means without the prior written permission of the publisher, nor, be otherwise circulated in any form of binding or cover other than in which it is published and without a similar condition being imposed on the subsequent purchaser.

www.sagaegmont.com

Saga is a subsidiary of Egmont. Egmont is Denmark’s largest media company and fully owned by the Egmont Foundation, which donates almost 13,4 million euros annually to children in difficult circumstances.

Sellitoverin alkusanat

En enää muista, kuinka monena vankilailtana ja yönä sellitoverini Marja kertoi minulle sen, minkä nyt kerron teille. Tiedän vain että se tapahtui kevättalvella 1944, jolloin hänestä sellinvaihdoksessa tuli asuintoverini.

Olimme sitä ennen työskennelleet samassa työhuoneessa ja asuneet samalla osastolla lähes kaksi vuotta. Mutta tiesimme vähän henkilökohtaista toisistamme. Jo siihen aikaan kun hän tuli osastollemme tiesin kuitenkin, että hän oli niitä jotka olivat osoittautuneet heikoiksi jutuissaan ja jotka poliittisten vankien kirjoittamattomien lakien mukaan oli suljettu toveripiiristä joko ainaiseksi tai määräajaksi. Marja oli tutkintoaikansa lisäksi ollut kolme kuukautta kaiken sen ulkopuolella mitä tapahtuu poliittisten vankien kesken kaikista säännöistä huolimatta. Tämä oli ankara rangaistus, joka tavallisesti teki vain tyhmyyttäänkin erehtyneistä luopioita. Mutta Marja oli kestänyt sen luopumatta ja osoittanut, että hän tahtoi olla yksi meistä. Hänet oli otettu takaisin toveripiiriin jo ennen kuin hän pakkoluokkaosastolta siirtyi meidän osastollemme.

Kun hänestä myöhemmin tuli sellitoverini, tiesin hänestä jo enemmän. Tiesin, että hän oli niitä tovereita jotka opiskelivat innokkaimmin, niitä joissa yhtäkkiä alkoi nopea kehitys, joissa piilevä taiteellinen lahjakkuus haparoiden ja kiihkeästi etsi ilmaisua ja joiden älyllinen harrastus ahneesti suuntautui joka taholle.

Kun hän tuli selliini, hän ei enää ollut sama Marja joka kaksi vuotta aikaisemmin oli tuotu työhuoneelle sellaisena sateisena syyspäivänä, jolloin vankilassa kaikki on harmaata. Silloin hänen kasvoillaan oli pakkoluokkaelottomuus niin kuin kaikilla jotka kuukausimääriä tuijottavat vain sisäänpäin. Hänen koko olemuksessaan oli vielä kaiken sen eletyn paino, jota en silloin vielä tuntenut ja jonka hän vyörytti ylitseni sellitoveruutemme alkuaikoina.

En silloin vielä huomannut, että hän oli kaunis. Huomasin sen vasta sitten, kun hän alkoi säteillä ympärilleen omaa elämänuskoaan ja kasvamisen tahtoaan.

Keväiset vankilaillat ja yöt ovat ulkonaisesti toistensa kaltaisia. Ehkä minusta sen vuoksi tuntuu nyt, kuin hän olisi kertonut kaiken vain yhtenä ainoana iltana ja yönä. Mutta tiedän että sain kuulla hänen tarinansa katkelmina ja väärässä aikajärjestyksessä ja että se usein keskeytyi. Ja noina iltoina tapahtui kaikenlaista sellaista mitä vankilassa tapahtuu. Vartija kävi ovemme takana kuuntelemassa ja jyskytti siihen vihaisesti, koska puhuminen iltasoiton jälkeen oli kielletty. Kansliakerroksen ovet paukkuivat, kun uusia vankeja tuotiin iltajunalta. Esimiesvartijan huutamisesta säröillyt ääni toivotti heille koleasti hyvää yötä. Keskikerroksessa itki vatsavaivainen lapsi, ja kun sen äiti oli saanut itkun taukoamaan, yksinäisselliin tuotu irtolainen alkoi potkia oveaan huutaen kuin eläin. Kun hän oli sisukkaasti jatkanut metelöintiään kyllin kauan, kolahtivat ja kalahtivat lukot ja avaimet, ja huuto ja rähinä täytti hetkeksi vankilan kaikki kerrokset, kun häntä väkivaltaisesti siirrettiin kellarikerroksen karhunkoppiin. Huuto ja kalterien jyskytys kuului sieltä kumeasti kuin maan alta.

Oli ollut aika, jolloin tällainen oli järkyttänyt ja vienyt yöunen. Mutta nyt se oli meille, kolmatta vuotta istuneille, vain säestystä omaan sellielämäämme. Se kuului vankilatunnelmaan yhtä erottamattomasti kuin keväisin sininen hämy, joka tuli ikkunasta ja sai tuntemaan, että oma ruumis, joka makasi suoraksi ojentuneena huovan alla, oli näkymättömin suonin yhteydessä maahan ja siihen mitä luonnossa keväisin tapahtui.

Tällaisina iltoina ja öinä, jotka ovat mielessäni kuin yksi ainoa kevätilta ja yö, Marja puhui minulle sen, minkä nyt puhun teille. Hän makasi vankilasängyssä, joka oli saranoin kiinni seinässä. Minun telttasänkyni oli aivan hänen sänkynsä vieressä, mutta me makasimme eri suuntiin. Hänen päänsä oli oviseinän, minun ikkunaseinän puolella. Kun kohosin kyynärpääni varaan, näin hyvin hänen kasvonsa. Hänen ruskea tukkansa näytti tummalta seinää vasten, ja se mitä hän kertoi, muutti hänen kasvojaan. Ymmärrän hyvin, että hän kertoessaan eli kaiken uudelleen kuten oli tehnyt yksinäisinä öinä puhuessaan eteensä hämärään tai pimeään. Joinakin hetkinä minun täytyi kääntää katseeni pois, jotta hän ei olisi minun kasvoissani nähnyt heijastusta siitä mitä hänen omissa kasvoissaan tapahtui. Silloin hän olisi vaiennut.

Niin kauan kuin näin hänet, en huomannut minkälainen hänen äänensä oli. Mutta kun sininen hämärä sakeni, kuulin vain hänen äänensä. Se oli useimmiten yksitoikkoinen kuin hän olisi toistanut sellaista minkä hyvin osasi ulkoa. Toisinaan hän etsi sanoja ja puhui käheästi ja matalasti niin kuin olisi yrittänyt puhua musertava paino rinnallaan. Toisinaan hänen äänensä muuttui kuiskaukseksi.

Myös minä puhuin. Tiedän, että kyselin häneltä yksityiskohtia, jotka minusta olivat tärkeitä, ja että autoin häntä eteenpäin, pakotin häntä sanomaan sellaista minkä hän tahtoi sanoa mutta jonka sanomiseen vaaditaan rohkeutta. Mutta se mitä itse sanoin, on mielestäni poissa. Kuulen vain hänen äänensä, ja kun nyt puhun mitä hän puhui minulle, on kuin itse olisin elänyt kaiken sen mitä hän kertoi.

Kun kuulin Marjan kertomuksen, en ajatellut että kirjoittaisin siitä. Eikä hänkään ajatellut, että koskaan tulisin kertomaan hänestä. Tuskin hän olisi puhunutkaan minulle, jos olisi tullut sitä ajatelleeksi. Hän vain puhui, koska hänen oli pakko puhua.

Olen kuullut monia muita kertomuksia viime vuosilta, sekä silloin että jälkeenpäin, vielä järkyttävämpiä kuin hänen, jännittäviä ja sankarillisemmista ihmisistä kuin hän. Miehistä ja naisista joiden elämä ja kuolema odottaa kuvaajaansa. Aina kun kuulin tällaisista ihmisistä, ajattelin että näistä tulisin kirjoittamaan.

Kuitenkin kerron kaikista näistä tarinoista juuri Marjan tarinan. En ole varma, onko se hyväksi vai pahaksi ihmisille jotka sen lukevat. Mutta minun on pakko tehdä se nyt, kuten Marjan oli pakko kertoa. Oman itseni lävitse ja omalla äänelläni puhun sen, minkä hän minulle kertoi. Tuntuu kuin ympärilläni nyt olisi sama sininen tummentuva kevätyö, jossa kaikki liikkuu ja virtaa. Siihen suureen virtaan heitän tarinani.

Marjan kertomus

Toisinaan minusta tuntuu, että se mikä on tapahtunut, ei olekaan tapahtunut minulle, vaan jollekin toiselle jota ei enää ole. Tai että kaikki on vain unta, ja kun herään, olen sama kuin ennen ja elän samaa elämää kuin ennen.

Mutta vaikka silloin elinkin tasaista ja rauhallista elämää eikä minulle ollut tapahtunut mitään suurta pahaa, en sittenkään toivoisi että olisin sama ihminen. Nykyään minusta tuntuu kuin nousisin vuorelle jostakin hyvin syvältä. Tiedän, että mitä korkeammalle nousen, sitä kauemmas näen, ja vaikka itse muutunkin omissa silmissäni yhä pienemmäksi ja mitättömämmäksi, niin suuren maiseman näkeminen kuitenkin tekee minut suureksi ja voimakkaaksi. Sellaiselta tuntuu parhaimpina hetkinä nyt, eikä pahoja hetkiä enää ole niin paljon. Kuitenkin minun silloin tällöin täytyy elää kaikki uudelleen, kaikki se kauhea mitä olen kokenut näinä vuosina, ja se mitä olen tehnyt. Kun jokin päivällä, esimerkiksi kun työhuoneella tytöt kertovat niistä jotka ovat olleet lujia ja